.:lyhytaaltoradio:.

.:End of transmission

2010-12-22T06:44:00.000+02:00

Lyhytaaltoradio 2007 - 2010

Tulevista projekteista ilmoitetaan, jos sellaisia tulee.

.:Apatosauruksen maa:.

2010-09-30T08:55:00.000+03:00

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa on melko erikoinen paketti absurdeja, vaihtelevan huvittavia (tai kuvottavia) novellipläjäyksiä. Parhaimmillaan ne nousevat muistettaviksi (kuten esimerkiksi työllistämistuettu taidemuseovahtimestari, joka tylsistyy muurahaispesätilataidetta vartioidessaan) ja huonoimmillaan jäävät merkityksettömiksi (en muista esimerkkiä).

Apatosauruksen maan ihmiset ovat sympaattisesti kuvattuja hahmoja varsin tavallisissa elämäntilanteissa. Sekaan Supinen laittaa runsaasti sadunomaista absurdiutta, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa nouse liiallisuuksiin. Kummallisten tarinoiden joukosta on lopulta luettavissa (jos jaksaa keskittyä) erilaisia ajankohtaisia ilmiöitä — vanhuuden kohtaamista, masentumista ja sen sellaista. Paletti on melko hajanainen ja lukematta aikaisempaa teosta Liha tottelee kuria on hieman vaikea määritellä mitä Supinen oikeastaan teksteillään ajaa takaa. Ehkä ei mitään, ei se niin tärkeää kai ole.

Supisen novellikokoelma ei ole varsinaisesti huono, ja se kyllä naurattaakin riittävän usein — ja herättää melko juurevalla ällöttävyyskertomuksillaan onnistuneesti myös tervettä inhoa. Kertomusnivaskana se jää valitettavasti kovin irralliseksi ja lyhyeksi rykäisyksi, joka todennäköisesti unohtuu melko pian.

.:Myöhempien aikojen pyhiä:.

2010-09-20T16:40:00.001+03:00

Vuonna 2003 ilmestynyt Juha Itkosen esikoiskirja Myöhempien aikojen pyhiä on allekirjoittaneen ensimmäinen yritys, haparoiden, tarttua suomalaiseen kirjallisuuteen, jotain Sofi Oksasta lukuunottamatta. Ongelma on kai lähinnä ollut tiedonpuute suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta ehkä kirjallisuutta ei pitäisi ajatella niin essentialistisesti maittain, kuten allekirjoittaneella on yleensä tapana. No, joka tapauksessa.

Kirja kertoo Suomeen saapuvasta kahdesta nuoresta amerikkalaispojasta, jotka tulevat tekemään lähetystyötä tuntemattomaan ja harmaaseen Suomeen, johonkin nimeltämainitsemattomaan pikkukaupunkiin. Tarinan keskeisin päähenkilö, David, horjuu uskossaan, osaksi siksi, että on juuri menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hänen vastakohtansa on Mark, salskean kookas ja määrätietoinen saarnaaja, joka on uskossaan vahva ja kotoisin ehjästä, elinvoimaisesta utahilaisesta karjatilallisperheestä. Äärityypit palvelevat kerronnallisesti toisiaan, etenkin kun taustana on voimakkaasti tekoihin ja sisäiseen oikeauskoisuuteen keskittyvä mormoniuskonto. Kolmantena hahmona pyörii suomalainen Emma, joka jää ainakin minusta vähän pahvikuvaksi.

Myöhempien aikojen pyhiä oli eittämättä mukaansatempaava kirja. Kirjailijan valitsema aihealue - eli mormonit - tuntuu jotenkin omituiselta.valinnalta, mutta toimii. Kontrolloiva uskonnollisuus kieltoineen ja pakonomaisine lähetystöineen törmää harmaaseen suomalaiseen jääräpäisyyteen. Itkosen kirjan Suomi on lähinnä karikatyyrimäinen, joiltain osin suorastaan kaurismäkeläinen räkälöineen ja synkkine elämänkohtaloineen. Kärjistys osuu kohdalleen, mutta joiltain osin tuntuu samoilevan perin kliseisissä vesissä amerikkalaisnäkökulmasta kirjoitettune saunomiskokemuksineen ja hymyttömine kaduntallaajineen. Hyvän suomalaisuuden ydin taas piilee pullantuoksuisessa ja jyrkästä uskonnollisuudesta vapaassa ydinperheessä, valoisassa rivitaloasunnossa.

No, joka tapauksessa, Itkonen kirjoittaa varsin notkeaa proosaa, joten täytyy jossain vaiheessa tutustua kirjailijan myöhempäänkin tuotantoon.

.:Näkymätön kylä:.

2010-09-15T12:03:00.007+03:00

Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa on Into Kustannuksen julkaisema Anna Kontulan pamfletti, joka käsittelee EU/ETA-maista ja niiden ulkopuolelta Suomeen tuodun väliaikaistyövoiman ongelmia. Tarkastelun esimerkkinä on Olkiluodon ydinvoimalan kolmosreaktoria rakentamaan palkatun vierastyövoiman asuttamiseen suunniteltu nimetön parakkikylä keskellä metsää, lyhyen kulkuyhteyden päässä rakennustyömaasta, mutta kaukana kaupoista ja kaupungeista.

Parakkikylässä Kontula haastattelee ja myös elää saman katon alla ympäri Eurooppaa tulevien siirtotyöläisten kanssa. Työn perässä tulevia rakennusmiehiä riittää niin Puolasta, Slovakiasta, Kosovosta, Albaniasta — kaikki kaukana kotoaan ja evakossa perheidensä luota. Suurin osa miehistä on kuulemma pienten lapsien isiä. Tämä siksi, että perheiden taloudellinen tilanne vaikeutuu huomattavasti, kun vaimo jää pois töistä kotiin hoitamaan lapsia* ja miehen palkan olisi riitettävä.

Näkymätön kylä ei käsittele maahanmuuttokeskustelua sellaisena, kuin se Suomessa nykyään julkisuudessa ja erinäisillä hommaforumeilla velloo. Kysymys ei ole "elintasopakolaisista" tai "ankkurilapsista", vaan väliaikaisesta työvoimasta. Rakennusalalla vuori ei voi mennä Romaniaan, vaan Romanian on tultava vuoren luo. Tämä työvoima tulee maahan, tekee urakan huonommalla palkalla ja huonommilla työehdoilla kuin suomalaiset ja projektin ollessa kasassa, lähtee takaisin kotimaahansa — tai todennäköisimmin jonnekin toiseen maahan suurprojektin työmaalle. Tämä työvoima on halpaa siirtotyövoimaa, jota voidaan tuottaa rakentamaan, mutta joka halutaan sulkea hiljaisuuteen, näkymättömiin parakkikyliin. Verot maksetaan ehkä joskus jonnekin, mutta se ei ole yritysten ongelma, eikä verotuksen valvonta tunnu juuri kiinnostavan valtiotakaan.

Kontulan mukaan näiden siirtolaisten asemasta ovat toki vastuussa yritykset ja niiden lukemattomat päällekkäiset alihankintaprojektit, jotka tekevät talouden rakenteista täysin läpinäkymättömiä. Olkiluoto kolmosta ehkä rakennuttaa Areva, mutta sopimusten kautta työtä on jaettu suurempien ja pienempien yritysten verkostoon, niin että parakkikylästäkin lähtee erinäisten firmojen työpaikkabussikyytejä.

Tämän sopimussotkujen mahdollistajana on Kontulan mukaan piittaamaton virkamieskoneisto ja valvonnan puute. Lainsäädäntö on sekä jäljessä että nykyiselläänkin puutteellisesti valvottuna. Suomea osaamattomille lainsäädännön mukaisten oikeuksien vaatiminen on lähes mahdotonta. Poliittista tahtoa ei ole, koska viime kädessä hiljaisten patjaa kantavien miesten parakkikylät ovat Suomen kansantaloutta tukevia projekteja. Tilannetta ei helpota asianosaisten ammattiliittojen kykenemättömyys irrottautua edes vähän omien kantasuomalaisten jäsentensä etujen ajamisesta ja tarttua siirtotyöläisten oikeuksiin joko rekrytoimalla heidän joukostaan tai tarjoamalla avoimempia palveluita myös ei-jäsenille. Voittajia olisivat Kontulan mukaan lähinnä kaikki.

Kontulan pamfletti on kärjekkäästi kirjoitettu ja se vaatii toimia niin ay-liikkeiltä, valtiolta, yrityksiltä kuin suomalaisiltakin. Se mistä poliittinen liike tälle löytyy vasemmistopuolueiden uidessa pohjamudassa tai populistisessa perussuomalaisplagioinnissa onkin täysin eri asia.

"Cezary on hetken hiljaa ja sanoo sitten vakaasti asiansa: 'Puolalaisen ei ole hyvä tulla Suomeen, sillä suomalaiset eivät pidä meistä. Saksassa oli helpompaa. Sielläkin on paljon rasismia, mutta suurin osa ihmisistä on tottunut ulkomaalaisiin. Kirjoita siihen kirjaasi, että me olemme samanlaisia ihmisiä kaikki, kaikki me tavoittelemme vähän parempaa elämää.' Hän tuoksuu tupakalle ja työhaalareille. Meillä ei ole montaa yhteistä sanaa, mutta enää sillä ei ole niin väliä. Toisinaan sanat voivat olla pahasta: en halua kertoa Cezarylle, etteivät Olkiluodon miehet oikeastaan kiinnosta meikäläistä maahanmuuttokeskustelua. Eivät siitä huolimatta, että heidän tilanteensa esiin nostamat teemat koskettavat eri maahanmuuttajaryhmien lisäksi myös monen suomalaisen arkea. Jään hetkeksi istumaan vielä sittenkin, kun kuppini on jo tyhjä. Täältä parakin porrasaskelmalta käsin vuosia jatkunut vääntö kiintiöpakolaisten määrästä ja taustoista tuntuu saivartelulta."

Sattumalta siirtotyöläisten asemasta tuli myös ihan hyvä dokumentti Mennyttä etsimässä: Tervetuloa länteen... YLEltä, joka on kirjoitusajankohtana (15.9.2010) nähtävissä YLE Areenassa vielä 7 päivän ajan.

Addendum: Yhdessä kohdassa Kontula puhuu tosin höpöä — nimittäin ettei rakennustyömaa/parakkikylä näkyisi satelliittikuvissa. Työmaa, parakkikylä ja Street View-näkymä.

---

(*) - Miesvaltaisella alalla työehtojen toteutumisen voidaan vielä vahvojen liittojen takia jollakin tasolla olettaa toteutuvan, Kontulan mukaan jo työnantajakulttuurinkin takia. Naisvaltaisilla siirtotyövoima-aloilla — luonnollisesti mainituksi tulee myös prostituutio — tilanne on täysin mahdoton, koska naispuoliset maahanmuuttajat ovat paljolti yksin, heillä ei ole edes parakkikylän joukkovoimaa takanaan.

.:Palestiina:.

2010-09-14T01:23:00.005+03:00

Joe Saccon sarjakuvareportaasi Palestiina on hieno esimerkki sarjakuvan käytöstä kunnianhimoisempaankin asiakerrontaan kuin pelkkiin supersankaritarinoihin. Se muistuttaa siis aikaisempaa merkintääni Guy Delislen Pjongjangista, joskin on ajallisesti paljon vanhempi.

Palestiina ilmestyi useassa osassa vuosina 1993-1995, ja kuusi vuotta vanha suomennos on käännös niiden yhteenkootusta laitoksesta. Erillisyyden näkee käytännön toteutuksissa, sillä kokoelman rakenne koostuu useasta alaotsikolla varustetusta tarinasta, jotka nivoutuvat yhteen enemmän tai vähemmän kronologisesti — osa niistä on pitkiä, osa lyhyitä.

Sarjakuva sijoittuu niin sanotun ensimmäisen intifadan (1987-1993) loppupuolelle, vuosiin 1991 ja 1992, jolloin Sacco kiersi keräämässä lähdeaineistoa sarjakuvaansa palestiinalaisvyöhykkeillä ja pakolaisleireillä. Tarina seuraakin näitä haastatteluita ja kuvittaa niiden sisältöä.

Israelilaismiehityksen mielivaltainen väkivaltaisuus, pidätetyksi joutumisen uhka, elämän kurjuus aidatuissa ja ulkonaliikkumiskiellon alla olevissa pakolaisleireissä ovat teemoja, joita Sacco kuulee palestiinalaisilta ahtaissa peltikattoisissa taloissa järjestetyissä haastatteluissa. Samalla hän juo loputtoman määrän teetä ja oppii ymmärtämään palestiinalaisten ajatustapoja ja intifadan rakenteita (punainen palestiinalaishuivi viittaa sosialistiseen kansanrintamaan, mustakuvioinen Fatah-liikkeeseen ja niin edespäin). Kertomus on yksipuolinen, koska juutalaiset näyttäytyvät sarjakuvassa ainoastaan aseistautuneina sotilaina, raakalaismaisina sisäisen turvallisuuden Shin bet-agentteina ja arabiväestöä vihaavina siirtokuntalaisina. Aivan lopussa Sacco tämän toteaakin — sarjakuvaruudussa hän sanoo naisseuralaiselleen Jerusalemissa, että israelilaisnäkökulma vaatisi kokonaan uuden sarjakuvakirjan.

Lähinnä pintapuolisesti ikuista kiistaa israelilaisten ja palestiinalaisten välillä tuntevana voi päätellä, että asiat ovat ehkä hieman helpottaneet. Intifada ei ole käynnissä, Israelin armeija on ehkä keventänyt otteitaan ja rauhanneuvotteluita yritetään taas ties kuinka monetta kertaa. Toisaalta, masentavan paljon tuntuu olevan 20 vuoden jälkeen ennallaan — palestiinalaisalueiden köyhyys, eristys, taloudelliset epäkohdat ja alati jatkuva israelilaissiirtokuntien rakentaminen. Päivitetty versio Palestiinasta ei olisi pahitteeksi, mutta tällaisenaan sarjakuvateos avaa varsin inhimillisellä tasolla liikkuvan, konkreettisesti visuaalisen kuvauksen yhdestä loputtomalta tuntuvan kriisin vaiheesta.

Sarjakuvallisesti Saccon tyyli tuo mieleen underground-legenda Robert Crumbin, mikä saattaa johtua varsin vahvasti piirretyistä hammaskalustoista ja ihmisten yleensäottaen raskaista ruumiinrakenteista. Taustaa piirtäjä kuvaa varsin taidokkaasti — mitä nyt monotonisista pakolaisleirien peltikattohökkeleistä ja kuran peittämistä kujista voi irti repiä. Delisleen verrattuna Sacco on paljon enemmän yksityiskohdilla leikkijä, ja käyttää suoremmin visuaalista huumoria pjongjangimaisen pelkistetyn kerronnan sijaan. Ruutujen sommittelu Palestiinassa tuntuu ensi alkuun hieman vaikeasti luettavalta, mutta kirjan edetessä se muuttuu sujuvammaksi — on vaikea sanoa johtuuko tämä piirtäjän vai lukijan tottumisesta ilmaisutapaan.

Allekirjoittanut lukee muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yleensä ottaen hyvin vähän sarjakuvaa. Kuten aikaisemmin on jo todettu, Palestiina kuitenkin edustaa mielenkiintoista historiallisen/poliittisen/uutisreportaasin ja sarjakuvan yhdistelmää, joka jaksaa ilmaisun tapana kiehtoa. Nyt täytyisi vain saada jostain lainaksi Delislen lukematon Merkintöjä Burmasta.

.:Tuulen varjo:.

2010-09-13T15:27:00.010+03:00

Hotkaisin Carlos Ruiz Zafónin kirjan Tuulen varjo osapuilleen kolmessa lukupäivässä, huolimatta sen päälle 600 sivua pitkästä ulkomuodosta. En tiedä tarkalleen saisiko saati kannattaisiko kirjallisuutta lukea tällä tavalla, mutta jos moinen ahmiminen jollekin kirjallisuuden tyypille sopii, niin Zafónin teosten edustamalle.

Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.

Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.

Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.

Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.

Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.

Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?

.:Nansen ja pohjoisnapa:.

2010-07-26T18:36:00.004+03:00

Helteitä ei ollut hullumpi viilentää lukemalla hyvin 1950-lukumaisesti marmoroituja kansia ja hilpeää suomenkielistä nimeä Yön ja jään matka (Fram over Polarhavet) kantava Fridtjof Nansenin napajäätikkökertomus matkasta kohden pohjoisnapaa. Kuten muutamissa aikaisemmissa merkinnöissä on käynyt ilmi, tunnen erikoista seikkailukertomuksellista viehätystä maan ääreen matkaavien tutkimusmatkailijoiden päiväkirjoja kohtaan. Äärimmäiset luonnonolot? Pakkanen ja alituinen kuoleman vaara? Päiväkirjamaisuuden tylsyys? Jotain siihen suuntaan kai.

Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.

Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.

Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.

Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.

Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.

.:Salamiin soturit:.

2010-07-19T12:37:00.003+03:00

Luovaa taukoa.

No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.

Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.

Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.

Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.

Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".

Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.

.:Apologia potkupallolle:.

2010-06-17T20:46:00.010+03:00

Jo ennalta takkuinen päivitystahti on hieman hiipunut. Tähän johtavat tekijät selittyvät lähinnä sillä, että minulla ei oikein ole ollut aikaa kulttuuriharrastuksille, koska päivät kuluvat kesäharjoittelussa ja illat käynnissä olevien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kyttäämiseen.

Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.

Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.

Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.

Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.

Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.

On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.

Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.

.:CC-Copyleft:.

2010-06-02T01:27:00.004+03:00

This blog is now under Creative Commons copyright license. You are free to:

to Share — to copy, distribute and transmit the work
to Remix — to adapt the work

Under the following conditions:

Attribution — You must attribute the work in the manner specified by the author or licensor (but not in any way that suggests that they endorse you or your use of the work).
Noncommercial — You may not use this work for commercial purposes.
Share Alike — If you alter, transform, or build upon this work, you may distribute the resulting work only under the same or similar license to this one.

While adopting CC-by-nc-sa-license is rather silly in the context of this blog and the marginal interest to the texts, the Creative Commons idea of clearer and less complicated abilities to share is an excellent challenge to the redundant and almost militant modern national copyright laws. See also copyleft.

Specification for attribution in the manner specified by the author is that no attribution is necessary.

Sitaatti #n - "Itsetuhon resurssit"

2010-05-25T01:41:00.006+03:00

Melko masentava kirjoittaja tämä Emil Cioran. Ehkä äärimmäisyyksissään myös melko viihdyttävä. Kyynistä eksistentialismia tuskin voi vetää kovinkaan paljon enää pidemmälle.

"Olemme syntyneet vankilassa, taakka painaa harteitamme ja ajatuksiamme. Emme voisi elää yhtäkään päivää loppuun asti ellei kaiken lopettamisen mahdollisuus kannustaisi meitä myös jatkamaan elämää myös seuraavana päivänä... Tämän maailman kahleet ja hengitykseen kelpaamaton ilma riistävät meiltä kaiken muun paitsi vapauden tappaa itsemme; ja tuo vapaus puhaltaa meidät täyteen voimaa ja ylpeyttä, jotka voittavat meitä ahdistavat taakat.

Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? Mahdollisen itsemurhan tuoma lohtu laajentaa tukahduttavan olinpaikkamme loputtomaksi tilaksi. Ajatus itsemme tuhoamisesta, loputtomat keinot sen saavuttamiseksi, keinojen vaivattomuus ja saavutettavuus saavat meidät iloitsemaan ja pelottavat meitä, sillä mikään ei ole yksinkertaisempaa ja kauheampaa kuin tehdä peruuttamaton omaa itseämme koskeva päätös. Hetkessä pyyhimme kaikki hetket pois; itse Jumalakaan ei pysty siihen. Mutta me olemme rehenteleviä riivaajia ja siirrämme loppumme tuonnemmaksi: kuinka voisimmekaan kieltäytyä olemasta vapaita, leikkimästä ylpeydellämme?...

Ihminen, joka ei koskaan ole ajatellut itsensä eliminoimista eikä tuntenut tarvetta turvautua köyteen, luotiin, myrkkyyn tai mereen, on häväisty pakkotyövanki ja maailmankaikkeuden raadossa rypevä mato. Tämä maailma voi anastaa ja kieltää meiltä kaiken, mutta ei ole kenenkään vallassa estää meitä poistamasta itseämme. Kaikki keinot ovat siinä meidän apunamme, kaikki menetyksemme kutsuvat meitä siihen, mutta kaikki vaistomme ovat sitä vastaan. Tämä vastakohtaisuus aiheuttaa mielessä ylitsepääsemättömän ristiriidan. Kun alamme pohtia elämää ja tajuta sen olevan täynnä tyhjyyttä, vaistomme ovat jo suuntautuneet ohjaamaan tekojamme ja vaikuttamaan niihin; ne jarruttavat mielikuvituksemme lentoa ja irtaantumisemme sulavuutta. Jos olisimme syntyessämme yhtä tietoisia kuin olemme nuoruutemme lopussa, olisi itsemurha viiden vuoden iässä mitä luultavimmin tavallinen ilmiö tai jopa kunniakysymys. Mutta me heräämme liian myöhään, ja meillä on vastassamme eletyt vuodet, joita ovat läsnäolollaan hedelmöittäneet vain vaistomme, jotka eivät voi muuta kui ihmetellä johtopäätöksiä, joihin mietiskelymme ja pettymyksemme johtavat. Ja vaistot reagoivat; mutta koska olemme tulleet tietoiseksi vapaudestamme, hallitsemme ratkaisua, jonka käyttämättä jättäminen tekee siitä vain houkuttelevamman, Se saa meidät kestämään päivät ja varsinkin yöt; emme ole enää köyhiä emmekä vastoinkäymisten murskaamia, sillä käytettävissämme on suurempia voimavaroja. Ja vaikka emme koskaan niitä käyttäisi ja päätyisimme perinteiseen kuolemaan, on meillä ollut hallussamme aarre: onko suurempaa rikkautta kuin jokaisen ihmisen sisällään kantama itsemurha?

Uskonnot ovat kieltäneet meitä kuolemasta oman kätemme kautta, koska ne ovat pitäneet itsemurhaa osoituksena tottelemattomuudesta, joka häpäisee jumalat ja temppelit. Eräässä Orléansin konsiilissa itsemurhaa pidettiin rikostakin pahempana syntinä, koska murhaaja voi aina katua ja tulla pelastetuksi, kun taas oman elämänsä riistänyt ihminen ei voi enää pelastua. Mutta eikö itsensä tappaminen saa alkunsa äärimmilleen viedystä pelastuskaavasta? Ja eikö olemattomuus ole ikuisuuden arvoista? Ihmisen ei ole tarpeen sotia yksin maailmaa vastaan: hän lähettää uhkavaatimuksen itseään vastaan. Hän ei enää pyri olemaan ikuisesti, sillä hän on vertaansa vailla olevan tekonsa myötä ollut absoluuttisesti oma itsensä. Ainakin hän on saavuttanut täydellisen vapauden, jota ei voi saavuttaa se, joka etsii sitä määrättömästi tulevaisuudessa...

Mikään kirkko tai maistraatti ei tähän päivään mennessä ole keksinyt yhtäkään pätevää perustelua itsemurhaa vastaan. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka ei enää voi kestää elämää. Kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen taakkoja. Ja mitä voi dialektiikka kumoamattomien murheiden hyökkäykselle ja tuhansille tosiasioille, joihin ei löydy lohdutusta? Itsemurha kuuluu ihmisen erityispiirteisiin ja keksintöihin; yksikään eläin ei siihen kykene, enkelit ovat juuri ja juuri tajunneet sen olevan mahdollista. Ilman itsemurhaa ihmiselämä ei olisi yhtä mielenkiintoinen ja kiehtova: siitä puuttuisi outo ilmapiiri ja tuhon mahdollisuudet, joilla on oma esteettinen arvonsa ainakin siinä mielessä, että niistä saadaan tragediaan uusia ratkaisuja ja uusia juonenkäänteitä.

Antiikin viisaat, jotka osoittivat kypsyytensä tappamalla itsensä, olivat keksineet itsemurhaopin, jonka nykyajan ihmiset ovat unohtaneet. Meidän osaksemme on tullut neroutta vailla oleva kuolinkamppailu, me emme ole äärimmäisten tekojemme tekijöitä, emmekä jäähyväistemme tuomareita; loppu ei ole meidän loppumme, sillä meiltä puuttuu kyky täydelliseen, ainutlaatuiseen aloitteeseen, jolla voisimme lunastaa laimean ja heikkolahjaisen elämämme, niin kuin meiltä puuttuu myös äärimmäinen kyynisyys ja entisaikojen komea kuolemisen taito. Olemme toivottomuuteen tottuneita ruumiita, jotka hyväksyvät itsensä; elämme kaikki itseämme kauemmin ja kuolemme vain täyttääksemme hyödyttömän muodollisuuden. Ikään kuin elämämme tarkoitus olisi vain siirtää kauemmaksi hetki, jona voisimme päästä siitä eroon."

- Emil Cioran, Hajoamisen käsikirja (käännös Simo Määttä).

.:Takaisin Sri Lankaan:.

2010-05-18T21:05:00.004+03:00

Muutaman kuukauden myöhässä olevaa huomaamista, mutta aihe tuli mieleeni vasta aikani kuluksi selattuani takaperin omia blogimerkintöjäni. Vuoden 2008 lokakuussa kirjoittamani ja tässä blogissa julkaisemani vetoomuskirje (saati kymmenien tuhansien muiden pikavetoomusverkoston kirjoittajien vastaavat) ei näemmä ole tuottanut tulosta.

Sri Lankalaista toisinajattelijaa ja Transparency Internationalin Sri Lankan osaston puheenjohtajaa J.C. Weliamunaa vastaan näemmä oltiin nostamassa tammi- maaliskuussa korruptio-syytteitä [voi ironiaa] ja maanpetosepäilyjä. Weliamuna on Sri Lankan hallituksen mukaan kerännyt rahaa ulkomaisilta NGO:ilta ja ulkomaisilta tiedustelupalveluilta, joiden kanssa miehen väitettiin olevan kimpassa. Tavoitteena tällä pahantahtoisella toiminnalla oli kuulemma horjuttaa Sri Lankan demokraattista hallintoa ja itsenäisyyttä. Maan media meni kiltisti käsikynkkää hallituksen kannan kanssa ja kirjoitti useita artikkeleita TISL:n varojen väärinkäytöksistä. Kranaattihyökkäys Weliamunan asuntoon vuonna 2008, johon tuo vetoomuskirjekin viittaa, oli kuulemma herran itsensä järjestämä julkisuustempaus. Ihmisoikeusjärjestön sivuilta käy myös ilmi, ettei kranaattihyökkäystä koskaan tutkittu vakavasti.

Valitettavasti internet ei tunnu tietävän mitä Weliamunalle nyt kesän korvalla kuuluu. Ovatkohan syytteet kaatuneet, vai vieläkö Sri Lankan hallitus käy lokakampanjaa sen korruptiota ja epädemokraattisuutta vastustavia toisinajattelijoita kohtaan? Maailma näyttää olevan loputtoman täynnä hämäriksi jääviä tapauksia, joista ihmisoikeusjärjestöt yrittävät herättää keskustelua.

Vastaisipa joskus joku lähettämieni kirjeiden vastaanottaja. Edes jotain. "Kiitos huomiostanne, olemme ottaneet palautteenne vastaan" edes. Ystäväni Joonas sai sentään Israelille tehdystä vetoomuksesta lyhyen vastauksen ja sikäli varmennuksen, että ne postit edes avataan. Joissakin maissa.

.:Periturkulaiset tavat:.

2010-05-18T18:12:00.004+03:00

Rakas kotikaupunkini Turku on ensi vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Juhlavuoden 2011 valmisteluita on voinut seurata jo pitkään, ja ihastella mielenkiintoisia päätöksiä niin pääesityksestä haitaripainista kuin ilotulituksistakin. Kulttuuripääkaupunkihankkeen sivussa periturkulaiseen tapaan eri tahoja edustavat päättäjät ovat selvästi vankkumattomasti päättäneet, että Turku hankkiutuu eroon mahdollisimman tehokkaasti kaikista kulttuurisen toiminnan aloista.

Viimeisin esimerkki on Turun Ammattikorkeakoulun päätös OPMn kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen panna Taideakatemian sirkus- ja nukketeatterilinjojen päät pölkylle, koska "Turun ammattikorkeakoululla on kulttuurialalla liian suuri vaihtoehtojen kirjo", kuten ammattikorkeakoulun rehtori Juha Kettunen toteaa. Nelivuotiset linjat on tarkoitus korvata vuoden erikoistumisopinnoilla. Periturkulaiseen tapaan lakkauttamisuhan alla olevat koulutuslinjat ovat tietenkin juuri ne, joita ei mistään muualta Suomen laajasta AMK-verkostosta löydy. Lakkautuspäätöksestä ei tietenkään, periturkulaiseen tapaan, vaivauduttu ilmoittamaan henkilökunnalle ja opiskelijoille muuten kuin intranetin tiedotteella. Jopa itse linjalaiset saivat siis lukea päätöksen todennäköisesti Turun Sanomista.

Edeltävien esimerkkien valossa ehdotankin, että Turun linna ja tuomiokirkko puretaan automarkettien tieltä. Ja periturkulaiseen tapaan viimeinen kytkee kahvinkeittimen virran pois ja sammuttaa valot. Viimeistään vuodenvaihteessa 2011.

Ps. Lakkauttamisia vastaan voi kirjoittaa nimensä adressiin täällä ja täällä. Periturkulaiseen tapaan adressilla tosin todennäköisimmin tuotetaan kaupunkiin kaukolämpöä Orikedon polttolaitoksessa. Auttakaa allekirjoittanutta pysymään lämpimänä!

.:Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle:.

2010-05-04T22:20:00.004+03:00

Saksalaisen venäläisemigrantin Wladimir Kaminerin tarinakokoelma (ja matkaopas) Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle on tuttua Kamineria, tosin tällä kertaa yhdistettynä matkakohde-ehdotuksiin — aina teattereista ravintoloiden kautta perinteisempiin kohteisiin.

Samalla Kaminer suomii vähän joka suuntaan kuten aikaisemmissakin kokoelmissa Ryssändisko ja Schönhauser Allee. Sanan säilän lappeesta saavat niin berliiniläiset, saksalaiset yleensä, venäläiset ja muutkin eurooppalaiset. Jalkapallofanit ja tyhmät turistit. Kaminerin mukaan esimerkiksi puolet berliiniläisistä harrastaa teatteria, puolet katselee sitä, mutta nämä ryhmät harvoin kohtaavat. Kattausta löytyy niin kovin monimutkaisesta tanssiteatterista stressiä purkavaan liiketeatteriin, jonka esityksissä ei näemmä tarvitse olla juurikaan järkeä. Hauskaahan se.

Kohteliaasti Kaminerin esittelemät kohteet, joista melkoisen moni kuulostaa kyllä helkkarin kiinnostavalta vierailukohteelta (etenkin kapakat, jos ne siis sattuvat edelleen olemaan pystyssä näin muutaman vuoden jälkeen), jotka on kiva laittaa muistiin. Vaikea sanoa näin Berliinissä käymättömänä toimiiko kirja todella matkaoppaana, mutta hauskaa luettavaa se oli. Ja varmaankin kaupungissa pitäisi myös todella asua, jotta lähes kaskun asuun väännettyjä tekstinpätkiä kykenisi havainnoimaan itse kaupunkilaisista.

Tyyli on tosiaan ehtaa Kamineria, joskin kirjoittaja ei juurikaan kirjoituksiensa aihealueita tapaa muuttaa. Saa nähdä monta opusta tarinaniskijä Wladimirin kynästä voi tulla, ennenkuin kirjoitukset alkavat kyllästyttää.

.:Kyllä maksuttomuudelle - Helsinki:.

2010-04-22T00:47:00.010+03:00

Suomalainen opiskelijaliike aktivoitui kerrankin, ja osoitti kannatuksensa maksuttomalle koulutukselle. Väkeä olisi voinut olla enemmänkin kuin ne arviolta 1500, mutta näillä mennään. Ehkä ihmiset eivät jaksa kaivautua poteroistaan näyttämään joukkovoimaa asioista, joista päätetään ehkä joskus seuraavan hallituskauden aikana. Netissä liikkuneen Nelosen uutisten linkin mukaan tämä oli ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun opiskelijat osoittavat mieltään - ilmeisesti yliopistolakimielenosoituksia ei lasketa. Turustakin olisi voinut olla enemmän väkeä kuin Åbo Akademin kårenin ja Turun yliopiston ylioppilaskunnan kasaamat vajaat kolme bussillista, mutta taittui se matka näinkin.

Senaatintorilla rakennusmiesten valvovan silmän alla kokoontunut kulkue mateli tuttua mielenosoitusreittiä pitkin Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien läpi eduskuntatalolle. Rakennusmiehet silmäilivät hieman tympääntyneen näköisenä myöskin Aleksanterinkadulla. Uuden ylioppilastalon parvekkeella Opiskelijatoiminnan tummiin pukeutuneet aktivistit (HBL: "Mörkklädd aktivister") polttivat merkkisoihtuja ja rullasivat auki tutun Perustuloo perkele-banderollin. Eduskuntatalolla väkijoukko taisi talloa muutaman krookuksen jalkoihinsa kukkapenkistä, mutta ehkä ne tonnin lukuvuosimaksulla korvataan hetkessä. Suomalaisille mielenosoituksille tyypillisesti joidenkin pallopäiden ajoluiskalle suoraan väkijoukon keskelle parkkeeraamat autot jätettiin kiltisti rauhaan ja naarmuttamatta.

Poliittinen eliitti tuntui olevan ainakin osin paikalla. Hikoileva Kimmo Kiljunen pääsi ulos tuulettumaan kesken äänestysistunnon, Veltto Virtanen pääsi sekoilemaan väkijoukon edessä. Jos ei olisi kansanedustaja, tuimailmeiset poliisit olisivat varmasti poistaneet koko jatsareihin sonnustautuneen baskeripään paikalta häiriötapauksena.

Puhujatkin olivat aika kärkikaartia. Keskustan Tuomas Puumala kertoili jotain tarinoita omasta valmistumisestaan ja sai palkakseen buuauksia kehotettuaan kaikkia opiskelijoita äänestämään Keskustaa maksuttoman koulutuksen turvaamiseksi. Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Gerner-jotain puhui suomalaisten maksuttomasta koulutuksesta - sydäntä lämmittävä huutomyrsky "Kaikille! Kaikille!" nousi. Demarien Jutta Urpilainen vannoi kautta Aleksis Kiven ja kannon, etteivät sosialidemokraatit tule kannattamaan lukukausimaksuja ja myös viittaili myöhemmin kun EU/ETA-alueen ulkopuolisten maksuja huudettiin nurin. Hyvä näin, mutta sopii toivoa, että lupaus pitää seuraavalla hallituskaudella, tikun nokkaan nostettu opetusministeriön virkamies ja kiistanalaisen koulutuspolitiikan kehittämisraportin laatineen työryhmän puheenjohtaja Anita Lehikoinen kun on sekä lukukausimaksujen kannattaja että demari. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki näki momentumin ja yhtyi opiskelijoiden vaatimuksiin syyttämällä eduskunnan lainsäätäjiä ja liittyen opiskelijoihin puhumalla "me"-muodossa. Vihreiden, jotka ovat toki vastustaneet lukukausimaksuja systemaattisesti, Anni Sinnemäki juuttui vähän työryhmämäiseen puhetapaan. Äänestitte uuden yliopistolain puolesta, mutta vastustitte EU/ETA-ulkkismaksuja? Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen puhui jotain yhdentekevyyksiä, joissa ainakin mainittiin huoli perheellisistä opiskelijoista. Itse opetusministeri, kokoomuksen Henna Virkkunen oli pahassa paikassa - lavalle hän tuli buuausten saattelemana, ja ympäripyöreälle puheelle, jossa kuitenkin luvattiin kokoomuksen taholta, ettei lukukausimaksuja suomalaisille tule, tuli lähinnä kalsea vastaanotto. RKP:n minulle tuntematon edustaja oli maksuttomuuden kannalla, mutta en tiedä miten hän viittaili EU/ETA-kysymyksessä.

Puolueiden edustajien puheet ja lupaukset ovat nähtävissä videomuodossa SYL:in sivuilla joskus tulevaisuudessa.

Summauksena - opposition vasemmistopuolueet saivat paljon myönteistä karmaa torppaamalla hallitusta ja yliopistolakia, osittain asemansa takia. Lupaukset olivat selvät kaikilta puolueilta, jos kysymys on koulutuksen maksullisuudesta suomalaisille, ulkomaalaisten tapauksessa ei sitten niinkään. Keskimäärin voisi katsoa, että ainakin SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät lupasivat, että maksullistamiskokeilu jää viiden vuoden jakson jälkeen vain kokeiluksi. Nähtäväksi jää, miten seuraavien vaalien jälkeen muodostettava hallitus pitää kiinni yleensä mistään, mitä Arkadianmäen edustalla tänä keskiviikkona sanottiin, enkä pitäisi kovinkaan mahdottomana, että parin vuoden päästä sama kulkue joutuu kokoontumaan paljon konkreettisempien uhkien varjostamana.

Pahoittelut melko vuodatusmaisesta blogimerkinnästä, mutta pakkohan tästä nyt oli kirjoittaa jotain muistiin.

.:Jean-Luc Nancy:.

2010-04-18T20:01:00.004+03:00

Viime viikon keskiviikkona ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy keräsi Kiasma-teatteriin yli 200 ihmistä ihmettelemään juuri ilmestyneen Susanna Lindbergin & et. al. käännöksen julkistamista (Filosofin sydän - sisältää kirjoitukset Corpus ja Tunkeilija), katsomaan performanssia ja tietenkin kuuntelemaan itse filosofia.

Nancya ainakin internetissä luonnehditaan dekonstruktionistiksi tai jälkifenomenologiksi. Nimitykset eivät ehkä koskaan osu, mutta luennon alkuvaiheen Heidegger-osuudesta päätellen etenkin jälkimmäinen saattanee osua kohdalleen.

Kovinkaan paljon en kyllä luennosta ymmärtänyt - osittain siksi, että Nancyn englanti ei ehkä ollut helpoimmin seurattavia, osittain siksi, etten ole filosofilta lukenut aikaisemmin muuta kuin edesmenneen Philippe Lacoue-Labarthen kanssa yhteistyössä kirjoitetun Natsimyytin. Lacoue-Labarthe tuli kyllä luennossa useaan kertaan esiin, lähinnä kesken jääneenä ajatustyönä ja Nancylle läheisenä työtoverina ja ystävänä. Hieman tuntemattomaksi jäi myös teatteriin liitetty yhteys. Nancy käytti käsitettä spektaakkeli (joka ilmeisesti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että olemisessa ollaan näytteillä ruumiina ulkopuolelle, tai jotain, mutta ei kuitenkaan mitään Guy Debord-juttuja), jonka ymmärtäminen vaatisi laajempaa tutustumista kirjoittajan tuotantoon. Vahinko vain, että käännöksiä suomeksi on vain kourallinen.

Tilaisuudesta ostamaani Corpukseen tutustuminen on vielä täysin kesken, mutta muutaman sivun mittainen Tunkeilija oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Se oli hyvin ranskalaiseen tapaan vapaasti ja runollisesti kirjoitettu pohdinta henkilökohtaisesti koetun ihmisruumiin ja vieraan (tässä tapauksessa modernin lääketieteen mahdollistaman sydämensiirron) törmäyskurssista. Vieras ei ole enää vieras silloin kun se on "kutsuttu", eikä enää "tunkeilija", mutta siirretty sydän ei koskaan ehkä irrottaudu tunkeilusta, koska hylkimisreaktiota vastaan syödään lääkkeitä lopun ikää. Nancy pohtii myös jossain mielessä medikalisaatiota - elämän pidentäminen johtaa loputtomaan kierteeseen, jossa hoidoilla on sivuvaikutuksensa, joita vastaan tarvitaan vastahoitoja ja niin edespäin. Elinsiirtopotilaan oma immuunipuolustus muuttuu viholliseksi, joka lamautetaan - ja lamautuminen sitten taas saattaa aiheuttaa syövän. Mutta ilman tätä teknologiaa Nancykin olisi liittynyt ranskalaisten filosofien pantheoniin jo 25 vuotta sitten.

Mutta koska yksityiskohdat ovat paljon kiinnostavampia, niin todettakoon, että Matti Vanhasta ja Jean-Luc Nancyä näyttää yhdistävän mieltymys Coca cola zeroon.

.:Golem:.

2010-04-12T07:08:00.011+03:00

"Suokaa anteeksi, että puhun näin kauheasti viisastellen, mutta kun on yliopistossa, niin käsiin osuu kirjoja, joissa vatvotaan ties mitä; sitten tahtomattaan lankeaa käyttämään ääliömäisiä ilmaisutapoja."
-Lääket. yo Charousek.(*)

Itävaltalaisen kirjailijan Gustav Meyrinkin (1868-1932) tunnetuin teos Golem (Das Golem, 1915) on erikoinen paketti ja niin on kirjailijansakin.

Meyrink, joka kirjoittamisen ja kääntämisen lisäksi ehti toimimaan pankkialallakin oli jo varhain hurahtanut okkultismiin — niin teosofiaan, kabbalaan kuin itämaiseen mystiikkaankin. Hän oli myös jäsen maineikkaassa, lähinnä Britanniassa aktiivisessa Hermetic Order of the Golden Dawnissa, johon kuului sellaisia maineikkaita nimiä kuin runoilija William Butler Yeats ja kirjailija Aleister Crowley, vuosisadan vaihteen viktoriaanisen Englannin esoteeristen piirien tietynlaisia staroja. Meyrink harrasti myös joogaa ja kääntyi myöhemmin buddhalaisuuteen.

Golem ilmestyi alun alkaen jatkokertomuksena aikakauslehti Die weissen Blätterissä, jonka kyllä erottaa tarinan rakenteestakin. Luvut joskus toistavat edellisen luvun tapahtumia, joskus taas ovat katkonaisia ja sirpaleisia, mikä ilmeisesti oli Meyrinkin tarkoituskin — unenomaisen labyrinttikertomuksen laatiminen. Tämä eittämättä onnistuu osaksi, mutta takaa häämöttää kyllä silti varsin tuttu kauhuromantiikkaan taipuvainen dekadentilta ja okkultismilta tuoksahtava juonikulku.

Meyrink kirjoittaa juutalaiseen myyttiin perustuvan tarinan golemista. Juutalaisessa mytologiassa golem on savesta muotoiltu ihmisenkuva, jonka hampaiden taa asetettu taikasana herättää henkiin. Meyrinkin Golemissa hahmo vaeltaa Prahan juutalaisgheton kapeilla kujilla — kasvoton, varjoihin kätkeytyvä, ikkunattomassa huoneessa asuva mystinen olento, kenties osaksi näkijän kaksoisolento, doppelgänger. Kolmenkymmenen kolmen vuoden välein getossa nähty ihmisen luoma elävä tietää kohahduttavaa tapahtumaa Prahassa — Meyrinkin kertomuksen tapahtumahetkellä (jos sellaisesta varsinaisesti voi puhua) viitataan vuoden 1890 Kaarlensillan romahdukseen tulvassa.

Golem ei oikeastaan keskity niinkään golemiin itseensä, kuin korukiviseppä Athanasius Pernathin kuumeiseen vaellukseen okkultismia ja kabbalaa vilisevissä tapahtumissa, joissa Meyrink ei tee itsestään selvää eroa hallusinaation ja todellisuuden välillä. Pernath, jota oikeastaan kuvailee nimettömäksi jäävä kertoja, risteilee valveunien ja kadonneiden muistojen muodostamassa labyrintissa.

Tämän taustalle asettuu Praha, josta kirjailija maalaa painajaismaisesti vääristyneen kuvan. Moldausta nouseva sumu peittää kaupungin harva se päivä ja kätkee alleen rakennuksia, joita voi nähdä vain tiettyinä päivinä ja tietyt ihmiset. Juutalaisgeton kaduilla vaeltelevat katupojat, huonot naiset ja tuberkuloottiset ylioppilaat reikäisissä oppilaantakeissaan. Kapakoissa kiskotaan arrakkia ja poltetaan ketjussa. Seinänvierillä notkuvat kriminaalit tšekit, joiden solkkaamasta saksasta ei tunnu ottavan pirukaan selvää. Itävalta-unkarilainen ylimystö elostelee kuppaisissa kansankapakoissa minkä kerkeää, koska virkavalta ei heihin pysty.

Muihin rappioituvan keisarikunnan virkavalta sitten pystyykin, ja Golem sisältää melkoisen tutun kuuloisen osan Pankrácin vankilasta, jossa oikeuslaitoksen syövereihin heitetty Pernath istuu kuukausi toisensa perään luteisessa sellissä syömässä soodalla suolattua makkaralientä, täysin ulkopuolisesta eristettynä ja viranomaisten nurkkaan unohtamana. Ei liene yllätys, että Franz Kafka oli Meyrinkin ystäviä.

Likaisen dekadentin Prahan kuvaajana Golem on oikein toimiva, kauhuelementit ja okkultistiset kiemurat saattavat jäädä nykylukijalle vähän etäiseksi — tietyllä tavalla kirja kyllä muistuttaa vaikkapa Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelistä viittauksillaan kulttuuriin ja etenkin keittiö-okkultismiin, joskin Zafón on luonnollisesti Meyrinkiä huomattavasti kevyempi ja populaarimpi.

Romaani löytyy digimuodossa alkukielellä täältä.

---

(*) - Tuberkuloosiin kuolemaisillaan olevan rutiköyhän ylioppilas Charousekin, joka puhuu jatkuvasti suunnitelmistaan kuin monimutkaisena shakkipelinä, esikuvana on selvästi unkarilainen Rudolf Charousek. Erikoinen yksityiskohta.

.:Nationalismista:.

2010-04-05T23:42:00.008+03:00

Kiireisimmät - kuten Rosa Meriläinen kirjassaan Valtio - ovat jo julistaneet nationalismin kuolleeksi aatteeksi, mutta mitä ilmeisemmin se elää ja potkii vahvasti myös Euroopan maantieteellisten rajojen sisällä. Viimeisin esimerkki, tosin myönteinen sellainen, tästä lienee Kreikan Makedonialle antama sovintoesitys vuosikymmeniä jatkuneen nimikiistan ratkaisemiseksi. Makedoniaa, eli tuttavallisemmin Former Yugoslavian Republic of Macedonia voitaisiin siis kutsua Pohjois-Makedoniaksi, joka estäisi sekaannuksen eteläiseen Makedonian kreikkalaiseen maakuntaan, jossa allekirjoittanutkin on käynyt pienenä poikana ihmettelemässä Filip I:sen haarniskaa ja Athoksen luoksepääsemätöntä niemimaata, jonne ei voitu matkustaa, koska äiti oli mukana. Niin voi 2000-luvun eurooppalainen kansallisvaltiopolitiikka juuttua nimeämispolitiikkaan ja suurvaltahistorian muistoihin. Kreikka kun samoin elkein blokkaa Makedoniaa EU-jäsenyydestä. Mihin menet, federalismi?

Balkanilla tietenkin pommit kytevät vielä syvemmällä. Keski-Eurooppalaisista antifasistikeskusteluista poimittu "sielunsa myynyt" hittiyhtye 357 lienee konkreettinen esimerkki tästä. Toisaalta yhtye on levyttänyt kieltä ymmärtämättömälle lähinnä kesäkumibiisiltä vaikuttavan kappaleen Jedne je Srbija (videossa tissejä, ska punk-genressä tarttuva esitys), kuin myös "Laibach-vailla-huumoria" junttauksen Na Gazimestanu, joka satunnaisten ymmärrettyjen sanojen ja muilta kuuleman mukaan on silkkaa Kosovo-propagandaa. Kiinnostava aihe joka tapauksessa, serbo-kroaatin osaavilla nationalismitutkijoilla työsarkaa riittää, ja mitä todennäköisimmin myös pitkälle tulevaisuuteen.

Addendum: Ja jottei sloveenihassuttelijoiden agendasta olisi epäselvyyttä, linkattaneen myös Laibachin hupaisa Life is Life. Neue Slovenische Kunstissa tunnetaan Wandervögel-jutut.

.:Pjongjang:.

2010-03-31T10:21:00.004+03:00

Kanadalaisen Guy Delislen sarjakuva-albumi, tai oikeastaan kirja Pjongjang on jo toinen käteeni eksynyt paksumpi sarjakuvaesitys. Edellinen oli Catel - Bocquetin erinomainen Kiki - Montparnassen kuningatar, jonka lukeminen valitettavasti osui aikaan ennen tämän blogin uudelleenherätystä, mutta josta sietäisi kirjoittaa myöhemmin merkinnän verran.

Pjongjang ei valitettavasti pääse ihan samoihin sfääreihin kuin Kiki, mutta ainakin yrittää kovasti. Nimensä mukaisesti se on todellisuuteen perustuva sarjakuvamuotoinen esitys Delislen työmatkasta maailman suljetuimpaan maahan Pohjois-Koreaan, joka on totalitarismin kenties viimeinen bunkkeri. Delisle on harvojen maahan päästettyjen ulkomaalaisten joukossa — mielenkiintoisesta syystä: hän menee nimittäin valvomaan pohjoiskorealaisia animaattoreita, jotka piirtävät alihankintana erittäin halvalla eurooppalaisten (ja amerikkalaisten) piirrettyjen niin sanottuja välikuvia. Mitä tämä tarkoittaa selitetään kyllä, mutta lyhykäisyydessään siis halvan työvoiman maihin siirrettyä aikaaviepää rutiinityötä. Globalisaation ironia on Delislen ammatin tapauksessa vahvasti läsnä — kapitalistiset maat siirtävät mekaanisen tuotannon ensin halvempiin Aasian maihin ja lopulta surkeimpaan ja köyhimpään, antikapitalistiseen ja militanttiin Pohjois-Koreaan.

Kertomuksena Pohjois-Koreasta Delislen sarjakuva ei eroa juurikaan totutuista. Maa kuvataan tyhjänä kulissina, jossa näkyvät vain johtajisto, armeija ja kuuliaiset juche-puolueen kaaderit. Maaseudulla osa kansasta selviää miten nyt sattuu selviämään ja osa on suljettu poliittisen epäkelpouden takia vankileirien saaristoon. Mahtipontinen henkilökultti keskittyy Isän ja Pojan yhteydelle — Suuren ja Rakkaan Johtajan parivaljakolle, joiden kuvat ja kultti levittäytyvät kaikkialla pääkaupungissa ja jonka muistomerkkejä ulkomaisia raahataan palvomaan. Ulkomaiset ovat suljettu (Delislen kertomuksen perusteella yllättävän löysän) valvonnan alle hotelleihin. Mukaan on kiinnitetty kaksi puolueen päällystakkia — opas ja tulkki.

Synkkää, betoninkatkuista ja pelottavaa, mutta aika tuttua aikaisemmista lehdistöraporteista ja avustusjärjestöjen työntekijöiden kertomuksista. Lopulta toistuu ainoastaan kysymys mitä ihmettä siitäkin maasta tulee, kun järjestelmä vaihtuu. Onko Etelä-Korea tosiaan valmis avaamaan talouslamassa natisevan äärikapitalistisen yhteiskuntansa pahasti aivopestyille, köyhille massoille pohjoisesta? Tätä epäilee Delislekin.

Pjongjang on hauska, muttei ratkiriemukas. Se on sujuvasti, muttei mitenkään erityisemmin huomiota herättävästi piirretty. Se kelpaa lukea, muttei siitä sen suurempia kokemuksia saa irti. Sarjakuvan alalla se on kuitenkin Kikin rinnalla arvokas teos — ainakin suomennoksena — sillä aikaisemmin vakavia ja vähemmän fiktiivisiä sarjakuvatulkintoja yhteiskunnallisista aiheista ja esimerkiksi historiasta on saanut hakea sarjakuvahyllystä lähinnä turhaan (ellei erinomaista Marjane Satrapin Persepolista lasketa). Esitystapa on kiehtova ja näitä käännöksiä sopisi näkevän useamminkin.

[Pjongjang Delislen kotisivuilla]

.:Rzeczpospolita Polska & Bundesrepublik Deutschland:.

2010-03-22T19:35:00.006+02:00

Kolmekymmentä vuotta rapsahti rikki, ja hyvien juhlien lisäksi ystävät ja toverit lahjoivat budjetilla ja vinolla pinolla matkakirjallisuutta viiksekkäiden setämiesahtaajien ja piippukirjailijoiden idylliseen satamaan Gdanskiin, sekä - eittämättä minun kohdallani viimeinkin - Berliiniin.

Erinäisten seikkojen takia matka-aikataulu on vielä pahasti hakusessa, mutta matkasuunnitelmat sitä paremmassa vauhdissa. Vaikka lentäminen onkin ilmastollisesti epäsuositeltavaa, matkareitin on tarkoitus alkaa sulloutumalla lentävään alumiinisikariin hikisten Olkiluotoa rakentavien polakkien kanssa Turun lentokentällä ja ilmailla Gdanskiin Länsi-Pomeranian voivodiin, jossa täytyy katsastaa ainakin kirkuvan rummunsoittajan rikkomien ikkunoiden katedraali ja Solidarnośćin syntysija Leninin telakka (nyk. Stocznia Gdańska). Ja tietty Sopot ja Gdynia, vaikka ne ovat kuulemma tylsiä, mutta joissa pääsee ehkä Dorota Masłowskan "nuorisokuvauksen" Wojna polsko-ruska pod flagą biało-czerwonąn (Puolalais-venäläinen sota punavalkolipun alla) tunnelmiin. Ja katsomaan ovatko ne jo maalanneet talonsa kotkalipun väreihin.

Sen jälkeen voisi junailla konsonanttijono Szczeciniin, joka myös saksankielisellä nimellä Stettin tunnetaan, koska harvempi varmaan haluaa siellä käydä. Kuvista päätellen kaupunki ei sentään ole mikään pohjoisen Puolan Katowice (Kattowitz), vaikka pettymykseksi samaan tapaan kuin Varsova se lanattiin toisessa maailmansodassa tiilikasoiksi ja uudellenrakennettiin myöhemmin. Kai siellä jotain kiinnostavaa on. Sosialistista realismia ja sen sellaista.

Szczecinistä onkin sitten vain lyhyen junamatkan kantama Berliiniin, josta allekirjoittanut tarvitsee rautaisannoksen lahjaksi saamiaan matkailuoppaita, ettei mene pelkäksi Berlin Alexanderplatziksi ja toinen käsi jää matkan varrelle.

.:Brown and Durham:.

2010-03-10T00:30:00.006+02:00

Juutuin meksikolaisten sijasta lukemaan Upton Sinclairin The Junglea, jota ei käsittämättömistä syistä (ilmeisesti) ole koskaan suomennettu. Kyseessähän on siis vuonna 1906 ilmestynyt häiritsevä kuvaus Chicagossa kukoistaneesta teurastamoteollisuudesta, teollisen vallankumouksen verenmakuinen dystopia, jossa oli totuutta enemmän kuin pelkäksi liivatteeksi.

"Brown's Imperial Ham and Bacon, Brown's Dressed Beef, Brown's Excelsior Sausages! Durham's Pure Leaf Lard, Durham's Breakfast Bacon, Durham's Canned Beef, Potted Ham, Devilled Chicken, Peerless Fertilizer!"

The Junglella vaikutti jopa ajankohtaisia sikavideoita konkreettisemmin amerikkalaiseen lihateollisuuteen - raflaavat kertomukset tuberkuloottisten nautojen uittamisesta säilykkeisiin, likaisella lattialla uineista sisälmyksistä keitetystä laardista ja keittopatoihin pudonneista työläisistä [voi sisältää jäämiä palkkaorjista] myötävaikuttivat ensimmäiseen amerikkalaiseen ruokatarvikkeiden hygienialainsäädäntöön. Lihankulutus Yhdysvalloissa putosi.

Sinclair on toisaalta myös sosialisti, ja kritisoi voimakkaasti myös yhtiöiden muodostamia trusteja ja markkinatalouden tekopyhyyttä - jossa joku voittaa vain jos nyhtää alemmalta portaalta selkänahan rippeetkin. The Junglen liettualainen siirtolaisperhe, joka muuttaa paremman elannon toivossa saastaiseen työläiskortteliin Chicagoon, on pyramidin pohja - myytävänä on vain työvoima, joka on kauppatavarana yhtä kuin oma fyysinen terveys. Nuoret voimat ajetaan loppuun ahneiden kapitalistien suolauskellareissa, saippuankeittomasuuneissa ja teurastuspihoilla, ja tilalle hankitaan uusi vetreä hammasratas, jos edellinen pettää. 1900-luvun kapitalismin kritiikkiä puhtaimmillaan.

Kukakohan onnistuu ensimmäisenä vakiinnuttamaan romaaninsa merkkipaalunomaisena postmodernin kapitalismin ja pätkätyöläisyyden raivonhuutona? Ei sillä, etteikö Sinclair kykenisi tavoittamaan jotakin perustavaa tästäkin ajasta:

"Here was this Durham's, for instance, owned by a man who was trying to make as much money out of it as he could, and did not care in the least how he did it; and underneath him, ranged in ranks and grades like an army, were managers and superintendents and foremen, each one driving the man next below him and trying to squeeze out of him as much work as possible. And all the men of the same rank were pitted against each other; the accounts of each were kept separately, and every man lived in terror of losing his job, if another made a better record than him. So from top to bottom the place was simply a seething cauldron of jealousies and hatreds; there was no place in it where a man counted for anything against a dollar. And worse than there being no decency, there was not even any honesty. The reason for that? Who could say? It must have been old Durham in the beginning; it was a heritage which the self-made merchant had left to his son, along with his millions."

Tosin nykyään saa kuulua liittoihinkin, eikä lakkoja sentään hajoteta pampuin. Sinclairin kommentaaria voisi avata vähän pidemmältikin, mutta luetaan nyt ensin teos loppuun. Vieraalla kielellä raamattupaperille painetun pokkariversion lukeminen on yllättävän hidasta.

.:Lyhytaaltoradioista:.

2010-03-04T21:35:00.006+02:00

Ei ehkä maailman yleiskiinnostavin aihe kirjoittaa blogimerkintä, mutta liittyy ainakin tämän blogin täysin esteettisistä syistä naputeltuun alaotsikkoon "lähetyksiä nimeämättömien aaltopituuksien välisestä taustakohinasta". En tiennytkään, että lyhytaaltotaajuuksia käytetään edelleen vakoilupuuhiin - tai siis lähettämään parhaaseen 'allo 'allo-henkeen salaviestejä maanalaisille illegaaleille. Todellisia feindsendereitä. Yksitoikkoista keinoäänen lukemista numeroista koostuvaa ohjelmaa sentään väritetään joillakin kanavilla muutamalla nuotilla iloista musiikkia.

Erityisen mielenkiintoinen on venäläinen lähetin UVB-76 joka vain surisee jossain siperialaisessa metsässä, kenenkään julkisuudessa tietämättä miksi helkkarissa. Mitä nyt välillä henkilökunta sählää, ja juttelee mukavia mikrofonin ääressä. Tai täysin dadaan sopivasti soittaa pätkän saksalaisesta poplaulusta Moskau. Noin siis pari kertaa kolmessa kymmenessä vuodessa, ja silti joku onnistuu kyttäämään asemaa niin tarkasti, että saa sen nauhalle. Neuvostoliiton organisaation tuntien ei ehkä olisi ihmeellistä, että jokin radioasema olisi vain unohdetusta syystä jätetty surisemaan metsikköön, mutta itsepintainen lähetys jatkuu vielä nykyäänkin.

Foliohatut ja unettomuudesta kärsivät voivat kuunnella nauhoituksia näiltä taajuuksilta The Conet Projectin verkkosivuilta. Kansainvälisen vakoilun kiemuroita ei tietenkään pidä sotkea neuvostoliittolaisten Duga-3-ohjustutkaan - tuohon kylmän sodan radiotaajuuksien itsepintaisen naputtajaan - joka ruostuu tällä hetkellä 30 kilometriä Tshernobylin ympärille pystytetyn eristysvyöhykkeen sisällä. Vyöhykkeen, josta NeQo Phosgraphis tarjoaa melkoisen vaikuttavan valikoiman taidekuvia.

.:Kun journalisti värittää:.

2010-03-03T20:48:00.004+02:00

Tässäkin blogissa muutamaan kertaan mainittu puolalainen journalisti (ja kirjailija) Ryszard Kapuściński on - ainakin Artur Domoslavskin hänestä kirjoittaman biografian mukaan melkoinen sanaseppo ja todellisuuden värittäjä. Tässä ei sinänsä kirjoittajan teoksiin tutustuneelle ole mikään suuri yllätys, sen verran maalailevia ja seikkailuhenkisiä kirjailijan teokset ovat. Domoslavski ei tarjoile tätä pahantahtoisena ilkeilynä, vaan kannustaa lukijoita ymmärtämään mitä Puolan journalismitaivaan supertähti haki takaa. Kapuściński esimerkiksi väittää tavanneensa Che Guevaran, vaikka mies oli jo siinä vaiheessa kuollut, ja olleensa läsnä historian tapahtumissa, vaikka oli jossain ihan muualla. Journalismin ja faktakirjallisuuden kannalta tämä on tietenkin äärimmäisen ongelmallista, ja monella tavalla silkkaa vääryyttä - "todellisuutta" ja "fiktiota" kun ei voi lukija millään tavalla erotella toisistaan, varsinkin jos kirjoittaja ei sitä suostu avaamaan (tai Kapuścińskin tapauksessa, valehtelee).

Annettakoon tämä nyt kuitenkin edesmenneelle kirjoittajalle anteeksi - yksityiskohtien totuudenmukaisuus ei liene niinkin hienoissa kirjoissa kuin Eebenpuu tai Keisari merkityksellistä, ennemminkin niiden hyvin vaikuttava tapa kirjoittaa hajoavasta kolonialistisesta järjestelmästä. Imperiumikin saattaa mahdollisesti sepitetyistä kohtauksistaan huolimatta vangita enemmän Neuvostoliiton hajoamisesta, kun yksikään seikkaperäisen todellinen journalistinen raportti ikinä. Indiana Jonesmainen seikkaileva journalisti jännittävine vaaranpaikkoineen ei ehkä ole todellisesta maailmasta, mutta puhtaasti kirjallisesti Kapuścińskin teokset ovat erinomaista sanataidetta.

Tuo elämäkerta olisi kiinnostava lukea, mutta lienee turha haikailla 600-sivuista puolankielistä järkälettä suomalaisten kustantamojen käännöslistoihin. No ehkä sitten englanniksi, jahka ilmestyy.

.:Kilkuttimia ja Meksikoa:.

2010-02-27T18:41:00.003+02:00

Lisäsin nyt tähänkin blogiin erinomaisen harvoin aikaisemmin käyttämäni Twitter-feedin. Kenties epätoivoisena yrityksenä tuottaa edes jonkinlaista sisältöä sekä blogiin että edellä mainittuun lyhytmediaan. Entries that follow will be mostly in English, just for the sake of it [insert internationalist cues here].

Siljan lainaamassa chileläisen Roberto Bolañon tiiliskiven paksuisessa teoksessa Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes - teos on arvioitu täällä) onkin riittämiin tavattavaa kaunokirjallisuuden puolelta - olettaen, että keskittymiskykyni kantaa loppuun asti. Ennakkotietojen mukaan teos on massiivinen pläjäys 1975-luvulta lähtien meksikolaisrunopiirien rappiollisesta elämästä, beat-henkisine viitteineen. Asiaa helpottaisi, jos olisi joskus käynyt Mexico Cityssä, mutta köyhät ja kipeät joutuvat tyytymään korkeintaan katsastamaan kadunnimiä viliseviä paikkoja jostain Google Street Viewistä. Saa nähdä miten muutenkin marginaalisella asiantuntemuksella varustettu lukija kykenee tekstiin uppoutumaan. Ei siinä mitään latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kyllä aina kutkuttanut allekirjoittaneen lukumieltymyksiä.

Eräs tuttava, joka oli jutellut kustantajan kanssa totesi, että käännöspöydällä kustantamossa odottaa 1300 sivua ohut jatkile Kesyttömille etsiville [pikaisen wikipediatarkistuksen jälkeen kyseessä lienee 2666], joten Bolañoon innostuneilta ei lähivuosina ainakaan luettava lopu.

.:Blogimerkintöjä sadan vuoden takaa:.

2010-02-26T18:29:00.008+02:00

Jos tulikin kirjoitettua viime merkinnässä blogiähkystä, tarjoaa formaatti mielenkiintoisia matkoja historiaan, kun menneiden kirjoittajien päiväkirjoja julkaistaan uudelleen merkintä kerrallaan. Ensi lukemalta nämä toisinnot ovat uuvuttavan yksitoikkoisia, mutta pidempään seurattuina jännittäviä.

Dagens Nyheterin linkistä poimin brittiläisen tutkimusmatkailijan Robert Falcon Scottin viimeisen (ja onnettomasti päättyneen) etelänavalle suuntautuneen retkikunnan vaiheet. Tekstiä riittää vielä ennen katkeraa loppua vuoden päivät, mutta tavallisesti vain tutkijoiden kirjoituksista luetut katastrofin ainekset kyllä huomaa jo varhaisessa vaiheessa Scottin päiväkirjoissa. Vielä vuotta ennen virheensä konkretisoitumista hän ivaa kisassa paremmaksi selvinneen Roald Amundsenin vetokoirien käyttöä ja ylistää vahvoja poneja, jotka eivät koskaan navalle asti päässeet (paitsi leivänpäällisenä).

Mielenkiintoista on myös Scottin retkikunnan loputon innostus karuista oloista huolimatta tieteelliseen tutkimustyöhön - keisaripingviinien pötsin sisällön analyysiin, kallioperän kilkutteluun näytteitä varten ja muu loputon inhimillinen uteliaisuus - jota tietenkin niin sanotulla "naparetkeilyn herooisella kaudella" inspiroi taipumaton kilpailu mitä vaikeapääsyisimpien kolkkien valloituksesta pyhän kansallisvaltion (ja miksei henkilökohtaisenkin) kunnian nimissä.

Toinen, ehkä vähemmän historia-alan ulkopuolella kiinnostava päiväkirjajulkaisu on yhdysvaltalaisen diplomaatin (ja myöhemmin presidentin) John Quincy Adamsin matkailu laivalla Eurooppaan seurustelemaan venäläisten ylimyksien kanssa 1800-luvun parhaiden sanankäänteiden siivittämänä, jota tarjoillaan twitterissä yksirivisinä merkintöinä - merkinnät itse päiväkirjan (jonka linkkiä en juuri nyt satu löytämään) puolella ovat tietenkin pidempiä. Joskin tätä nykyä Adams on jo näemmä palannut Kanadaan.

Vastaavaa tavaraa julkaistaan myös brittivaltiomies Samuel Pepysin piinallisen yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, joita löytyykin sitten vuosikymmeniä kiinnostuneiden selattavaksi.

[Robert Falcon Scott]

[John Quincy Adams]

[Samuel Pepys]

.:Väliaikatilanne:.

2010-02-25T21:06:00.005+02:00

Blogin jättäminen telakalle pariksi vuodeksi on varma tapa päästä ainakin eroon kaikista säännöllisistä lukijoista. Parhaiten tämän taidon osaavat ne poliitikot, jotka kirjoittavat merkintöjä vain kuukauden verran vaalien alla, ja sen jälkeen eivät ollenkaan. Ja jos jatkavatkin, yleensä suurinta huomiota saavat ne merkinnät vailla päätä-ja-häntää, joita ihmiset voivat sitten toisilleen jakaa sosiaalisessa mediassa ja ilkkua.

Joku voisi sanoa, että blogien aikakausi on ylitarjonnan takia ohitse. Ehkä se onkin, jos kerran Twitterin kaltaiset, tekstiviestin pituiset merkinnät ovat vallanneet alaa. Tai sitten koska blogit itsessään ovat pöhöttyneet valtavaksi rönsyileväksi ilmiöksi, jossa niitä hyviäkin löytyy niin paljon, ettei kukaan kerkeä lukemaan. Tiedä häntä. Ehkä minä olen viime kädessä enemmän naureskelija. Tai keskityn tuttujen matkablogeihin.

Täytynee nyt kuitenkin yrittää yrittää [sic] uudestaan - joskaan lupaamaan en lähde. Matokuurin jälkeen on tuskin myöskään ketään kenelle luvata, mikä on paineiden kannalta ihan hyvä.

.:Koljatti:.

2010-02-25T20:32:00.004+02:00

Ystävältä lainaamani Jari Tervon Koljatti oli - ottaen huomioon sen, että poliittinen satiiri on vaikea taiteenlaji - varsin virkistävää vinoilua. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se 100 sivua liikaa tekstiä ja Tervon päättämättömyys (loppua lukuunottamatta) pitäisikö koko roska vetää absurdiuden puolelle, vai tyytyä vain räimimään valtaapitäviä nokkelilla sutkautuksilla.

Tervon pääministerihahmo Pentti Lahnanen, joka tietenkin poimii alkuperänsä eräästä suomalaisesta poliitikosta, on virkaansa noussut paatunut Kekkosen ihailija, joka haluaisi vain olla höntti keskustalainen. Virkansa takia hän kuitenkin joutuu taituroimaan avustajiensa lieassa ikuisessa painissa suomalaisen median kanssa. Neljännen valtiomahdin rakkikoirat kun painavat lehteen vain ne tyhmimmät sutkautukset. Koska nehän tietenkin lehtiä myyvät. Hommaa ei tietenkään helpota se, että pääministerin yleissivistys on hillopurkin tasoa - ja kenties Tervon hieman ylikorostamanakin - joutuu jatkuvasti taistelemaan seksifantasioidensa kuvitteellisuuden ja toteuttamisen välissä.

Jos yhtään seurasi Koljatin julkaisun ympärillä pyörinyttä kohua iltapäivälehdissä, on ehkä ironisinta kuinka otsikoihin nostettiin kontekstitta kohtaus, jossa Lahnanen nai Lidlin kassaneitiä takaapäin muiden asiakkaiden haukotellessa. Lahnanenhan vain fantasioi. Tervoa tämä tuskin häiritsi, koska ainakin itse epäilen vahvasti (kirjailijan tuotantoa sen tarkemmin tuntematta), että koko Koljatti oli vain tarkkaan harkittu julkisuudesta rahaa takova läpyskä.

Suomessa poliittinen satiiri on melkoisen paitsiossa oleva taiteenlaji (verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin piireihin), ja siksi tällaista teosta on saamarin vaikea lukea. Miksi vain aluksi naurattaa, keskivaiheilla pudistelee päätään ja nyökkäilee mediavallan heitoille ja vasta lopussa huokaa helpotuksesta kun Tervo vetää koko homman överiksi (alkanee siitä ensimmäisestä absolutisti-Lahnasen hörppäämästä votkanapsusta) ja tietää, että tätä ei voi onneksi jatkua enää kauan.

Rahojani en halua kuitenkaan takaisin, koska 1) nauratti pari kertaa, 2) irti sai muutaman hauskan sitaatin, 3) Tervon kevyen proosan väänsi loppuun asti suhteellisen lyhyessä tuntimäärässä, 4) kyseessä oli lainakirja.

Jos nykytuulia miettii, Koljatin huumoriarvosta säilyy korkeintaan toimittajasopulien valikoivuus jutuissaan ja ikuisesti hymyilevät kokoomuslaiset dynaamisine julkisuuskuvineen. Lahnanen itse, kuten esikuvansakin, jää Suomen poliittisen historian alamerkinnäksi.

Wessen Uni? Unsere Uni!

2009-11-17T21:27:00.005+02:00

(Julkaistu Turun ylioppilaslehdessä 13.11.2009)

Itävallassa opiskelijat ovat nousseet barrikaadeille. Kymmenien tuhansien opiskelijoiden ja tukijoiden kansanliike vaatii lisärahoitusta yliopistoille ja muutoksia koulutuspolitiikkaan.

Lokakuun opiskelijamielenosoitus keräsi Itävallan toiseksi suurimman kaupungin Grazin kaduille tuhansia ihmisiä.

Itävallan opiskelijamielenosoitukset lähtivät liikkeelle Wienin taidekorkeakoulusta muutaman sadan opiskelijan vallattua yliopistorakennuksen. Lokakuun 22. päivänä taidekorkeakoululaiset ja Wienin pääyliopiston (Universität Wien) opiskelijat yhdistivät voimansa ja valtasivat Itävallan suurimman luentosalin Audimaxin, josta on tullut opiskelijaliikkeen keskustukikohta. Toimintaansa organisoidakseen valtaajat muodostivat yli sata toimintaryhmää, joiden tehtävät ulottuvat aina talouspolitiisesta keskustelusta siivouspartioihin.

Vallatussa Audimaxissa järjestetään lähes päivittäin yleiskokouksia yliopiston ja protestiliikkeen tulevaisuudesta. Järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa on vieraillut myös yliopiston hallinnon ja opetusministeriön edustajia. Valtausliike käyttää aktiivisesti tiedottamiseen ja koordinoimiseen uusia sosiaalisen median välineitä Twitteristä Facebookiin. Audimaxin kokouksista tarjotaan myös suoraa kuvaa verkossa.

Wienin jälkeen yliopistorakennusten valtaukset levisivät koko maan yliopistoihin – muun muassa Graziin, Linziin ja Salzburgiin. Solidaarisuuden osoituksia on tullut useilta tahoilta – esimerkiksi Suomen Opiskelijatoiminnalta ja Itävallan ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestöltä. Lokakuun 28. päivä Wienin kaduilla marssi vaihtelevien arvioiden mukaan 10 000 – 40 000 ihmistä vapaan koulutuksen ja yliopistodemokratian puolesta.

Torstaina 5. marraskuuta liike kutsui kokoon toisen mielenosoituksen, johon itävaltalaisten tiedotusvälineiden mukaan osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä eri yliopistopaikkakunnilla. Mielenilmauksia järjestettiin myös naapurimaa Saksassa. Berliinissä, Münsterissa, Potsdamissa ja Heidelbergissä yliopisto-opiskelijat ovat järjestäneet tukivaltauksia.

Itävallan opiskelijaliike on huolestunut perin tutuista aiheista. Yliopistojen rahoitus on valtaajien mukaan laskenut dramaattisesti, samaan aikaan kun yliopistodemokratiaa on kavennettu ja sisäänottomääriä leikattu. Opiskelijaliike haluaakin Itävallan sosiaalidemokraattien ja konservatiivien muodostamalta koalitiohallitukselta ja opetusministeri Johannes Hahnilta konkreettisia muutoksia. Mittavasta vaatimuslistasta löytyvät yliopiston hallinnon demokratisoiminen ja tasa-arvokiintiöittäminen, maksuton koulutus, vapaat sivuainevalinnat ja ennen kaikkea rahoituksen lisääminen.

Täysin yhtenäistä opiskelijarintamaa Wienin Audimaxin valtaajat eivät muodosta. Der Standard-lehden haastattelussa Wienin kauppakorkeakoulun oppilaskunnan puheenjohtaja Stefan Kilga ei pitänyt valtaajien keinoja oikeina tapoina vaikuttaa kansalliseen politiikkaan, vaan peräänkuulutti todellista dialogia päättäjien kanssa epärealististen tavoitteiden sijaan. Rahoituksen parantamisen tarpeellisuuden hän allekirjoitti.

Opetusministeri Hahn on esittänyt tilanteen lievittämiseksi 34 miljoonaa euroa lisää yliopistoille, jotka ministeriön ohjeiden mukaan pitäisi käyttää konkreettisiin kohteisiin, kuten opetushenkilöstön lisäämiseen, luentosaleihin ja e-learning-hankkeisiin.

Valtaajien ”karkkirahaksi” kutsuma lisärahoitus ei kuitenkaan ole lähimainkaan riittävä summa, jonka näyttävät jo hallitusohjelmassa luvatut korotukset. Koalitiohallituksen itse määrittämän tavoitteen saavuttamiseksi määrärahoja pitäisi liikkeen mukaan lisätä yli kaksi miljardia euroa vuodessa, mutta seuraavan vuoden budjetista näitä korotuksia ei löydy. Valtaajat kritisoivat hallitusta ja opetusministeriötä myös haluttomuudesta keskusteluyhteyteen.

Rahasummaa piti riittämättömänä myös Itävallan yliopistorehtoraatin puheenjohtaja, Wienin kauppakorkeakoulun Christoph Badelt, joka Der Standardin mukaan totesi yliopistojen tarvitsevan miljardi euroa lisää vuodessa tavoittaakseen muun Euroopan tason.

Itävallan yliopistovaltaajat verkossa: http://unsereuni.at

(Kuva:Alex Koch / #unsereuni)

addendum: Tätä kirjoittaessa mielenosoitukset ovat laajentuneet ympäri Eurooppaa ja tänään saksalaisten uutislähteiden mukaan sadat tuhannet osallistuivat mielenilmauksiin ympäri Saksaa vapaan koulutuksen puolesta.

.:Revolutionary Road:.

2009-11-09T08:23:00.007+02:00

Richard Yatesin romaani Revolutionary Road oli hämmentävä lukukokemus. Käytännössä luin sen yhden junamatkan aikana ja seuraavana unettomuuden valtaamana yönä. Kiitettävä projekti, ottaen huomioon, että läpyskässä on sentään 400 sivua. Voi myös arvata, että kirja oli sekä helposti luettava että koukuttava.

Revolutionary Road on sydämettömän julma ja/tai satiirisen hauska kertomus Yhdysvaltain 1950-luvun ummehtuneesta alemmasta keskiluokkaisuudesta ja muovilähiöistä. Toisaalta, se on myös piinallinen kirjoitus ikääntymisestä ja urautumisesta (päähenkilöt Frank ja April Wheeler ovat molemmat - ! - tarinan aluksi 29-vuotiaita). Wheelerien avioliitto on peruuttamattomissa vaikeuksissa ja elämä keskiluokkaisuudessa, joka ei siis vielä 1950-luvulla tarkoita alemmalle luokalle massaturismia ja muita maailman kiertelemisen postmoderneja iloja, kuolettavan tylsää raatamista. Frank teeskentelee tekevänsä töitä harmaassa cubicle-sisustetussa toimistossa, joka kauppaa varhaisia tietokoneita ja April pitkästyy kotiäitinä.

Molemmat juovat silmittömän paljon viinaa (itse asiassa Revolutionary Road on melkoinen juomiskertomus), polttavat ketjussa ja pitävät yllä kunniallista fasaadia - samaa harjoittavat moralistista aikakautta kansoittavat yhtä nuupahtaneet sivuhenkilöt.

Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi lainaus Revolutionary Roadia kommentoineelta Helsingin Sanomain kriitikko A.Majanderilta, joka vangitsee kirjan viehätyksen (ja kauhistuksen) ehkä paremmin kuin itse osaan verbalisoida:

"- - kun takana on vain loistava tulevaisuus, vallalla tympeä pettymys, toiveiden kuolema, minuuden kadotus, hapeton perhe-elämä ja yhdentekevä työ - ja edessä kaikenkattava vajoaminen keski-ikäiseen ja -luokkaiseen lähiöläisyyteen, 'hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan", jossa keskitytään poseeraamaan itselle ja muille.'"

Kirjasta on myös Sam Mendesin ohjaama ja Leonardo Di'Caprion ja Kate Winsletin tähdittämä filmatisointi, joka lienee syytä katsoa. Onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä olisi ollut piinallista lukea kirja visualisoiden Frank Wheeler Di'Caprioksi (joka ei ainakaan lukemisen perusteella tunnu kovinkaan sopivalta kasvolta Frankiksi).

.:Lisää katkoja:.

2009-04-03T19:13:00.002+03:00

Motivaation puuttesta johtuen tämä(kin) blogi on kai uupumassa. Harkitsen vakaasti palveluntarjoajan vaihtamista Wordpressille jahka palaan takaisin kirjoittamaan. Voi viedä vielä jonkin aikaa, mutta ilmoitan kyllä uuden linkin täällä jahka saan aikaiseksi.

.:WALL-E:.

2009-02-15T23:21:00.007+02:00

Kinokoplan tämäniltainen, Disneyn ja Pixarin WALL-E, kieltämättä ylitti odotukset, vaikka kehuja olikin jo satanut muualta. Taitavasti tehty pätkä, vaikka osan analyysista on jo pilannut se, että lukaisin wikipedian artikkelin elokuvasta, jossa se puretaan melko perusteellisesti osiinsa. Jotain kieltämättä katoaa, kun saa tietää täysin mitä elokuvan tekijät ovat tarkoittaneet, oli kyse sitten taide-elokuvasta tai varsin alleviivaavasti tehdystä Disney-elokuvasta.

Sympaattinen ja viihdyttävä se silti oli. 1970-lukulaisten tieteiselokuvien trash-estetiikan (mieleen nousee klassinen tietokonepeli Fallout), Mad Max-tyyppisen erämaa-maailmanlopun, Apple-muovismin ja hieman imelähkön animaatiokulttuurin yhdistelmä ei ole ihan huono. Muutamassa kohtauksessa Pixar veti homman liian romanttiseksi avaruudessalentelyksi robottirakkauksineen, ja silloin nolotti, mutta muutoin paketti pysyy aika hyvin kasassa.

WALL-E:n suhteellisen usein toistuvat scifi-niiailut olivat myös mukavia - yleensä tosin konkreettisen helposti ymmärrettävinä. Elokuvan voisi kai halutessaan sitoa innokkaasti myös politiikkaan ihan tulkinnan mukaan (kuten kriitikot ovatkin wikipedian mukaan tehneet) - massakulutuksen vastainen elokuva pakomatkasta avaruuteen maapallon "tullessa täyteen roskaa" vai osoitus, kuinka Kaiken tarjoava Valtiovalta vie tuhoon ja tuomioon, kun innovatiivinen kilpailuyhteiskunta lakkautetaan ja lihavat kuluttajasyöttiläät saavat kaiken tarvitsemansa (paitsi inhimilliset ihmisuhteensa) suoraan nenän eteen? NYTin kriitikko Kyle Smith totesi: "I'm also not sure I've ever seen a major corporation spend so much money to issue an insult to its customers." viitaten Disney Parkin ranskalaisista turvonneisiin kuluttajiin. The American Conservativen kirjoittaja Patrick J. Ford taas "The government unilaterally provided its citizens with everything they needed, and this lack of variety led to Earth's downfall." Aika linkolalaista sinänsä, että on vaikea kuvitella, että koko kuluttava ihmiskunta olisi mahtunut kulutusparatiisimaiseen Axiom-alukseen. WALL-E:n raunioituneessa aavesuurkaupungissa ei näy juurikaan luita ja pääkalloja.

Kukin tulkitsee mieltymyksiensä mukaan, mutta kyllä minä ainakin jaksoin puolitoista tuntia tietokoneanimaatiota paljon paremmin kuin yleensä.

.:Väliaikoja:.

2009-02-08T23:00:00.003+02:00

Blogin päivittäminen on tökkinyt suorastaan kahdella kädellä. Ehkä osa hengestä on ollut kadoksissa. Tai sitten aina ei jaksa tuottaa tekstiä. Kirjan lukemisen jälkeen ei tunnukaan siltä, että tästä voisi kirjoittaa jotain. Huono asia sinänsä, että tämän takia moni asia katoaa päästä, eikä tule koskaan ylöskirjatuksi. Teen asialle jotain, jos löydän uudelleen kirjoittamisen innon.

Tänään kävin katsomassa Kinokoplan näytännössä Oncen, joka aikoinaan kahmi Oscarinkin. Tästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Once oli miellyttävä, mutta melko yhdentekevä moderni musikaalidraama. Sitä tuskin muistaa enää hetken päästä, ja joissain kohdissa toivoi juonen menevän pitkien laulujen sijasta eteenpäin. Mutta ei se silti surkea ollut, Oncen kaltaiset mukavat "pikku elokuvat" täyttävät kuitenkin oman roolinsa - niiden ei tarvitse olla mitään maatamullistavaa tahi mieleenpainuvaa. Riittää se, että ne ajavat oman paikkansa ja niitä katsoessa kuitenkin viihtyy sen minuuttimäärän, minkä elokuva kestää. Sympaattinen väliinputoajaelokuva kai.

.:Päivän talo, yön talo:.

2009-01-05T00:18:00.004+02:00

Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo oli juuri niin erinomainen kirja kuin toisen kirjailijan teoksen lukeneena voi uskoa. Vaikka kirja hyydytti osittain sivuille uneksimaan, ei se koskaan tappanut kiinnostusta täysin.

Sleesialaisen maalaispitäjän arkeen ja historiaan keskittyvä kirja sirpaloituu pieniksi kertomuksiksi, tarinanpalasiksi ja rippeiksi. Se ei kuitenkaan kirjaa haittaa, vaan ennemminkin allekirjoittanut lumoutui keitoksesta johon mahtui niin pitkällisiä pyhimystarinoita, Puolan historiaan kytkeytyviä ajankuvia, ainakin osittain biografisia kirjailijan kertomuksia (onhan Tokarczuk itse viettänyt pitkiä aikoja siinä nimenomaisessa Nowa Rudassa) ja pelkkää unta ja epätodellisuutta. Ja tietenkin ruokareseptejä myrkyllisistä sienistä.

Tokarczuk on vahvimmillaan kirjoittaessaan henkilökuvia lukkiutuneesta maaseudusta - Marek Marek menee hirteen juotuaan juomavesisäiliönsä tyhjäksi vodkasta, pankkivirkailijaneiti matkaa kauas työpaikastaan löytääkseen unessa näkemänsä rakastajan. Menetettyyn Sleesiaan kaipaavat saksalaiset muuttajat kuolevat suklaata suussa Tsekin ja Puolan rajalle, jossa vartijat siirtävät vuoropäivin ruumiin toiselle puolelle jakavaa viivaa muiden ongelmiksi.

Heikoimmillaan Päivän talo, yön talo uppoutuu pitkiin metafyysisiin keskusteluihin olemisesta, kuolevaisuudesta ja ajasta. Vaikka pohdinnat ovat osittain liian pitkiä ja ehkä hieman ennalta arvattavia, ne jaksaa lukea läpi ja siirtyä seuraavaan osaan. Joitain saattavat myös ärsyttää päättämättömät tarinat, se ettei romaanissa mikään oikein ole valmista eikä kantavaa juonta voi kuin yrittää seurailla.

Minusta Tokarczukin kirja oli kuitenkin mainio - se mahdollisti lukijan kiinnostuksen herpaantumisen, mutta myös koukuttavan ilmiön, kun jonkin tarinapolun eteneminen kiinnostaa niin paljon, että on pakko lukea myös väliinjäävät sirpaleet, jotta tietäisi miten kertomus jatkuu.

Tämän jälkeen kaikki käännetty Tokarczuk on luettu. Täytyy toivoa, että suomentajalla riittää tarmoa ja kysyntää jatkaa kirjailijan muihin teoksiin, kun niteitä ei ole englanniksikaan erityisemmin käännetty. Ja myönnettäköön, etten pitäisi mahdottomana, että Tokarczuk saattaisi vuosikymmenen päästä pokata kirjallisuuden Nobelinkin. Jollei sitten jo siinä vaiheessa ole liian vanhakantaista kirjallisuutta, josta minäkin pidän.

Sivuhuomautuksena Elfriede Jelinekin Lust on käännetty nyt sitten suomeksikin. Luin sen englanniksi (ja rinnakkain saksaksi, muttei mitenkään vakavasti), ja koko opus takkusi pirullisesti. Koska ei puhuta monesta sivusta, voisi sitä kai kerrata omalla kielelläänkin.

.:Joululomaa lukien:.

2008-12-23T15:31:00.004+02:00

Joulunaluspäivinä on helppo lukea paljon, kun ei ole juuri muutakaan tekemistä. Jaan aikaani niin pamflettien (Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa?, jonka juuri lopetin ja Puolueiden kriisi-artikkelinivaskan) ja Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talon kanssa. Tokarczuk on vienoisesta adjektiivipöhöstään edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, joskin hieman surumielistä luettavaa jouluksi.

Sieneys

Jos en olisi ihminen, olisin sieni. Väliinpitämätön ja tunteeton sieni, jolla olisi kylmä ja liukas pinta, yhtä aikaa kova ja herkkä. Kasvaisin kaatuneiden puiden päällä synkkänä ja pahaenteisenä, ikuisesti vaieten, imien niistä auringon viimeisetkin rippeet haralleen levitetyillä sienisormillani. Kasvaisin siinä mikä on kuollutta. Tunkeutuisin sen läpi aina puhtaaseen multaan asti, sitten sienensormeni pysähtyisivät. Olisin pienempi kuin puut ja pensaat mutta isompi kuin mustikanvarvut. Olisin katoavainen, mutta niinhän olen ihmisenäkin. Aurinko ei minua kiinnostaisi, en seuraisi sitä katseellani, en enää koskaan odottaisi sen nousua. Kaipaisin vain kosteutta, työntäisin ruumiini sumuun ja sateeseen, antaisin märän ilman pisartua ylleni. En tekisi eroa yön ja päivän välille — miksi tekisinkään?

- Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo

.:Stalinin lehmät:.

2008-12-21T23:15:00.003+02:00

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.

.:Väliaikatiedote:.

2008-11-24T22:07:00.002+02:00

Päivitystauko, selvästi. En kuitenkaan ole kuollut tai mitään sen suuntaista, ennemminkin vain kirjoittamisen suhteen ollut laiska ja saamaton. Parannan tapani todennäköisesti tällä viikolla, olisi syytä kirjoittaa jo itsensäkin takia vähän muistiinpanoja esimerkiksi Baader-Meinhof Komplexista ja Formanin Vaaleaverikön rakkaudesta. Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.

.:Berliini - Moskova:.

2008-11-13T20:34:00.003+02:00

Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.

Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.

Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.

Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.

Sitaatti

2008-11-11T17:45:00.002+02:00

"Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni 'kriittisen teorian' ja 'dekonstruktion' traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa 'kritiikkiä' 'hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia' kohtaan ja 'kritisoida tieteellisen tiedon hegemonista roolia' ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi. [...] Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault'n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois."

-Tadzio Müller, Voima 09/2008.

.:Obama ja runot:.

2008-11-06T01:28:00.003+02:00

Vuorokauden aikana valvoin melkein 24 tuntia, kytäten aamuyöstä ja aamusta Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Jännitysnäytelmä ei ollut kovinkaan huikea, Barack Hussein Obaman voitto oli jo mielipidetiedusteluissa mitattu (tuhanteen kertaan spekuloitu) ja ainoastaan kammottavan katastrofin pelko sai menemään vaalivalvojaisiin saati istumaan yön yli erinäisissä paikoissa.

Ei sillä ettei kyseessä olisi ollut kokonaisvaltainen tapahtuma, sillä koettua tuli niin äänimuotoinen dadarunous ja kämppi kauhubingo Kukassa, aamuyön katujen tyhjyys ja uutisvirran loppumaton tulva ja aamukuohuviinit demokraattien voitolle (joihin kohdistettu optimismi Euroopassa on ylitsepursuavan pettymystä ennustava) sekä tänään klubin äänirunoilta, jossa suomalaiset hämmästyttivät pitkästyttävyydellään (on välillä vaikea tunnistaa etteikö itse tajua, vai onko tämä vain niin huonoa ettei rajaa) ja eräs islantilainen jonka nimen kaivaminen tähän vaatisi liikaa energiaa riemastutti todella paljon (IMFIMFOMGOMGFMIFMFLOLOLOL jne). Puhumattakaan siitä läppärien edessä esiintyneestä kaameasta noise-ensemblestä ja kaiken läpi puskevista Disco Ensemble-faneista.

Kieltämättä Turussa tapahtuu juuri näinä viikkoina, mutta jotain holttia aina toisinaan toivoisi.

.:Varsinais-Suomen runoviikkojen lähtölaukaus:.

2008-11-03T22:23:00.005+02:00

Varsinais-Suomen runoviikon avajaistilaisuus oli mukava tapahtuma. Melko roinan täyttämään, mutta helmeen Bar Kukaan järjestetyssä klubissa kuultiin runoja, joista osasta voi kyllä olla montaa mieltä, mutta tunnelma oli hyvä. Kai se on se kulturellien piirien viehätys, ja leppeä runoista sykkivä kulutuskriittisyys ja sen sellainen. Vaikka jossain piireissä kai puhuttaisiin saastaisen adornolaisista riimeistä (joskaan Adorno tuskin nykyrunoutta sietäisi). Erityisesti Markku Into oli mukava nähdä lavalla lukemassa ja oikeastaan tekeekin nyt mieli kaivaa kirjastosta muutama runoteos (satunnaisella kai, runoilijalla kun tuota tuotantoa riittää) ja tahkota ne läpi. Vaikka tunnetusti olen aina ollut runouden kanssa vähän eksyksissä. Runoteoksiakin taidan omistaa huikeat kaksi kappaletta - Karin Boyen ruotsinkielisen runokokoelman ja Wisława Szymborskan yhden.

Täytyy yrittää vääntäytyä katsomaan noita muitakin tapahtumia, mutta jostain syystä ihminen on niin usein niin kovin laiska (tai muka-kiireinen), eikä kykene.

Nyt olisi paljonkin kirjoitettavaa blogimerkintöihin - kuten esimerkiksi Corbijnin Joy Division/Ian Curtis-elokuvasta Control ja eräästä matkakertomuksesta. Mutta taidan jättää toiseen kertaan.

.:Puhdistus:.

2008-11-02T16:19:00.004+02:00

Täytyy perua puheita Sofi Oksasesta. Vaikka en vieläkään täysin allekirjoita hänen jotenkin ylikorostunutta rooliaan julkisuudessa, selventää Puhdistus taustaa melkoisesti. Ja hyvä kirjoittaja Oksanen on, siitä ei pääse mihinkään. Kirja ei ole sanataiteen helmiä sinänsä, mutta se on kirjoitettu muotoon, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Se koukuttaa.

Puhdistus on rankka kertomus, joka sijoittuu sirpaleisella kronologiallaan vuosisadan alun Viroon, Neuvosto-Viroon ja kapitalistiseen Viroon. Kaikkina näinä aikoina Virossa menee melkoisen kurjasti, lukuunottamatta ehkä ensimmäisen tasavallan aikaa. Juonta sen kummemmin avaamatta, kirja on häiritsevä kertomus naisiin kohdistuvista elämän kolhuista ja suoranaisesta hyväksikäytöstä. Toisen päähenkilön, Aliide Truun, pohdinta ikuisesti palaavista krominahkasaappaisista nahkatakkimiehistä ja väkivallan uhasta osuu juuri sinne minne kirja tähtääkin. Gestapolla, Tsekalla ja rehottavan kapitalismin mafiamiehillä ei ole mitään niin olennaista eroa. Pakenevan Zaran osuuteen liittyvät pornografiset ja vastenmieliset kuvaukset ihmiskaupasta vastaavasti pulpauttavat taas pintaan ne samat tunnelmat, kuin vaikkapa Moodyssonin Lilja-4-ever. Valtaa, väkivaltaa ja likaista seksiä.

Hieno, joskin puistattava, historiakertomus niin kommunismin ikeestä kuin 1990-luvun alun markkina-anarkian mustista puolista. Jostain syystä tosin S.:n ystävällisesti lainaamassa (kiitos) kappaleessa vironkieliset käännökset kirjan loppuosassa olivat jotenkin sekaisin. Tai sitten en osannut vain käyttää.

.:Fiktiivisiä kansia:.

2008-10-30T14:32:00.003+02:00

Oikeastaan pitäisi lukea Horkheimeriä tai edes Oksasta, mutta on vaikea keskittyä. Siksi näpertelen tietokoneella erään Facebook-ryhmän/blogimeemin kikalla geneerisiä levynkansia. Koska photoshopilla on kiva puuhastella. Laitetaan ne tuotokset nyt tännekin. Kansi kannelta kehittyy, joskin aineisto määrittää aika paljon.

Ja hommahan menee osapuilleen niin, että valitaan wikipediasta random-artikkeli, josta tulee bändin nimi, wikiquotesta satunnaisen henkilön viimeisen sitaatin neljä viimeistä sanaa joista tulee levyn nimi ja flickristä random-kuva levynkanneksi. Ja sitten photoshopilla roina yhteen. Kansainväliset artistit syntyvät vaikkapa englanninkielisen wikin pohjalta.

Kuvaukset vaativat vähän mielikuvitusta ja musiikkigenrejen geneerisyyksien pakonomaisuutta. Hoh, ja hauskaa on - ainakin tekijällä.

Turkulainen, filosofianopiskelijoiden muodostama dark ambient/noisekollektiivi Barker-Littoinen ehti olemassaolonsa aikana julkaisemaan vain yhden albumin, "tuo meitä lähemmäksi kuolemaa". Pseudonyymillä Verka Hovi tunnettu keulahahmo luonnehti yhtyeen tuotantoa pseudoplatonis-marxilaiseksi materialistisen estetiikan kritiikiksi. Levy sisältää vain yhden raidan, jonka tarkka pituus on 43 minuuttia 30 sekuntia, josta 40 minuuttia on ainoastaan sian röhkinää ja kutomakoneen louskutusta vaihtelevin äänenvoimakkuuksin.

Arvoitukselliseksi jäänyt yhtye muistetaan myös ensimmäiseksi ja viimeiseksi live-esiintymiseksi jääneestä Turun Varsinaissuomalaisen osakunnan (TVO) keikastaan. Yhtye esiintyi kuuden tunnin ajan mustien jätesäkkien sisältä.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Barker-Littoinen]
[http://fi.wikiquote.org/wiki/Platon]
[http://flickr.com/photos/altuwa/2980166744/sizes/l/]

Täytyy sanoa, että ortodoksista gospelpunkkia soittava savonlinnalainen Jerusalemin Jumalanäiti oli parempi edellisillä levyillään. "Meikäläinen ei lannistu mistään!" on sanoituksiltaan liian lähellä Eppu Normaalia ja etenkin erotetun laulajan, Flegun, paikkaaminen lapsivokalistilla (Matias, 4v.) on tässä musiikkigenressä ehkä vähän liiankin kliseistä. Kannattaa ennemminkin satsata rahansa varhaisempiin seiskatuumaisiin.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Jerusalemin_Jumalan%C3%A4iti]

[http://fi.wikiquote.org/wiki/Matti_Nyk%C3%A4nen]

Australialaisen Ann Grocottin uutukainen And I thank you on samaa lempeää trip-hoppia mihin fanit ovat tottuneet jo aikaisemmillakin julkaisuilla. Pientä sähäkkyyttä ja särmää toivoisi useampaankin kappaleeseen, nyt levyltä erottuu ainoastaan erinomainen trilogiajatkumo "My mother thanks you", "My father thanks you" ja "My sister thanks you".

[http://en.wikipedia.org/wiki/Ann_Grocott]

[http://en.wikiquote.org/wiki/Yankee_Doodle_Dandy]
[http://flickr.com/photos/22297595@N02/2969308574/sizes/l]

Islantilaisvaikutteinen saaristolaiskvintetti yhdistelee jännittävällä tavalla Sigur Rósmaista post-rockia ja perinteistä suomenruotsalaista pelimannimusiikkia. Hieman yllättäen suomeksi sanoitettu levy yllättää sfääriensä leikkisyydellä.

Mainittakoon, että levy on nauhoitettu kokonaisuudessaan Märketin majakkasaarella mökissä, jonka puolivälin poikki leikkaa Suomen ja Ruotsin raja.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Seltjarnarnes]

[http://fi.wikiquote.org/wiki/Ruotsalaisia_sananlaskuja]
[http://flickr.com/photos/oneeighteen/2969535732/sizes/l/]

.:Uusia runoja:.

2008-10-25T14:33:00.003+03:00

J.P.Sipilän linkkaama nokturno.org on aika mainio. Täytyy myöntää, että nähtyäni oikeastaan elämäni ensimmäisen videorunon, olin varsin vaikuttunut. Tekstin, äänen ja kuvan yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Kiinnostavia ovat myös niin sanotut interaktiiviset teokset - kuten vaikkapa vanhaan kunnon Space Invadersiin perustuva ABC Invaders. Bloggaajaa lämmittää myös googlesyötteestä päivittyvä runo.

.:There will be blood:.

2008-10-19T23:37:00.004+03:00

Huolimatta itse aiheutetusta huonosta kunnosta Kinokoplan There Will Be Blood (jota ehkä en näkemisen jälkeen sotke No Country for Old Meniin, mikä olisi varmaan sopinut kyllä tämänkin otsikoksi) oli aika hyvä elokuva. Niin ulkonäöltään, ääneltään kuin tarinanrakennukseltaan. En ihmettele, että Daniel Day-Lewis sai roolistaan palkinnon, sen verran jäyheä (ja ääneltään ikimuistoinen) hahmo on Daniel Plainview. Tosin kaikesta siitä olisi voinut tajuta enemmänkin, jos ei olisi kärsinyt niin pahasti tietynlaisista myrkytysoireista - "Elokuva oli pitkä ja silleen, ja kertoi jostain öljyhommasta 1900-luvun alussa. Vissiin." Väkivalta oli onneksi kohtalaisen siististi kuvattua, jostain syystä olen alkanut vieroksua verenlennättämisiä, etenkin kun siinä usein ollaan niin kovin itsetarkoituksellisia. On kai syytä katsoa uudestaan. There Will Be Bloodin jatkuvasti toistuvassa veljeysteemassa ja vastaavassa on varmasti jotain, mitä ei tällä kertaa oikein tavoittanut.

Vaalit saisivat olla jo ohi. Sekä kunnalliset että Yhdysvaltain. Vaikka jälkimmäisistä monet tahot, kuten New York Timesin sivuillaan julkaisemat lukuisat gallupit lupaavat sentään oikeita tuloksia. Ja täytyisi tehdä veikkaus, värittää osavaltiot ja katsoa miten hyvin ymmärtää osavaltiopolitiikkaa, onko luetuilla tunneilla ollut mitään käyttöä.

.:Ilmiantoja:.

2008-10-17T16:12:00.002+03:00

Kylmän sodan aikakauden kirjailijoiden kaapista löytyy - tai ainakin näyttää löytyvän - kovasti luurankoja. Ensin Günter Grassin nuoruus SS-vapaaehtoisena, jossa tapauksessa kohu kyllä ylitti itse asian, ja koko juttu haiskahti myös hieman mainoskampanjalta, ja nyt sitten Milan Kunderan väitetty ilmiantomenneisyys, josta (muunmuassa) The Independent kirjoittaa. Kunderan väitetään ilmiantaneen nuoren pilotin, joka toimi lännen vakoojana. Mies istui neljätoista vuotta vankina, suurimmaksi osaksi poliittisena pakkotyövankina uraanilouhoksella. Kuin suoraan Valkoisesta kuninkaasta. Asia kaivettiin esiin Tšekkoslovakian salaisen poliisin arkistojen dokumenteista. Kundera kiistää, mutta huhunakin osuu kirpeänä kommunistisen järjestelmän satirikkona tunnetun kirjailijan koipeen.

En ole hetkeen lukenut Kunderaa, vaikka muutama kirja hyllyssä olisikin vielä lukemattomana. Jostain syystä en koskaan ole ollut kovinkaan innostunut hänen kirjallisuudestaan - ne tuntuvat kokonaisuuksina jotenkin epätasaisilta ja jotkut romaaneista ovat toivottoman pitkästyttäviä. Pitäisi kai ottaa joskus hamassa tulevaisuudessa taas yksi lukematon Kundera yöpöydälle ja katsoa mitä tapahtuu. Tosin The Independentin kommentti kriitikoiden vähemmän mairittelevista lausunnoista osuu lähelle maalia - Kunderan muusan, neuvostokommunismin, henkäistyä viimeisen pihinänsä aika ajoi ohi uusista teoksista. Vähän niinkuin Solzhenitsyn, josta tuli jäärä isovenäläinen nationalisti.

.:Turhautumia:.

2008-10-14T20:32:00.002+03:00

Kaikki tuntuu olevan tänään vähän kadoksissa. Yritin edistää asioita, ja kyllähän jotain sain aikaan, mutta lopulta tuntuvat ennemminkin seinät kaatuvan päälle kuin tulosvastuullisuus täyttyvän. Eilen kansalaisvaikuttamista valittamalla Turun Sanomien kuntavaalikoneen mainoksista. Eivätpä ole vastanneet, mahtavatko edes lukea ei-tilaajien palautetta?

Eniten ärsyttää se, että internet ei tunnu toimivan oikein missään. Vaikka istuisi kirjastossa lähetintolpan alla. Tietokoneessa taitaa olla jotain vikaa. Sekin vielä. Tällä härvelillä olisi varmaan helpompaa julkaista seinälehteä kuin blogia. Amnestyn pikavetoomukset Guantanamon uiguureistakin jäivät jonnekkin tietymättömään limboon, hävettää.

Lainattu Sofi Oksasen Puhdistuskaan ei tunnu auttavan, vaikka yleensä kaunokirjallisuus toimii tehokkaana eskapismin muotona. Myönnettäköön kuitenkin, että julkisuuspersoonaa kohtaan tuntemistani antipatioista huolimatta Oksanen kirjoittaa taitavasti. Oikeastaan juuri niin, kuin kuvittelinkin, mutta kyllähän Puhdistusta mielellään lukee.

.:Poliittinen välimerkintä:.

2008-10-13T00:59:00.007+03:00

Tämä ei ole varsinaisesti poliittinen blogi - ennemminkin punavihreän kirjoittajan henkilökohtainen esiintymisareena. Osittain tietoteknisistä syistä, mutta ehdottomasti myös paremman Turun puolesta linkkaan kuitenkin arkipäivän politiikkaan. Turkulaisten kuntavaaliäänestäjien - ja miksei muidenkin - kannattaa suunnata Saara Uotilan vaalisivustoille. Sivut päivittyvät myös pikapuoliin kannanottojen osalta.

Ellei Saara (joka tätä myötä muuten saa salanimekseen tässä blogissa etunimensä) aio lähteä ehdokkaaksi myös muihin vaaleihin, tämä jää viimeiseksi poliittisluontoiseksi mainokseksi.

.:Pyhän kirjan varjo:.

2008-10-12T13:17:00.003+03:00

Eilinen Etnia-festivaalien näyttämä Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo oli laatutyötä. Ja hyvin häiritsevä dokumentti. Se kertoo Turkmenistanin edesmenneen despootin Saparmurat Nijazovin, alias Türkmenbaşyn, kirjoittamasta sekavasta eepoksesta Ruhnamasta, jonka varjossa valtiota pyöritettiin rajuin ottein. Toisinajattelijat putkaan tai hengiltä, pidätyksiä ja kontrollikoneistoja. Nijazovin ympärille rakennettiin mahtipontinen henkilökultti, ja dokumentissa nähdäänkin reilusti lainauksia Turkmenistanin televisiosta, jossa pikkutytöt iloisesti laulavat gloriaa suurelle Turkmeenien isälle. Turkmenistan on ehkä pahimmassa ihmisoikeusjamassa kaikista alueen maista, mikä on aika hyvin ottaen huomioon että Yhdysvaltain rakkaassa liittolaismaassa Uzbekistanissakin on tapana keittää toisinajattelijoita kattilassa.

Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.

Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.

Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.

Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.

Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.

.:The Emerald City:.

2008-10-11T14:36:00.005+03:00

Rajiv Chandrasekaranin teos Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq's Green Zone, jota lehteilin puolihuolimattomasti kirjaston lukusalissa osoittautui melkoisen kiinnostavaksi kirjaksi. The Washington Postin journalisti kuvaa Irakin sodan jälkimyllerryksiä ja etenkin nimen osoittamaa kymmenen neliökilometrin Vihreää Vyöhykettä, jonne amerikkalaiset sotilaat, siviilityöntekijät, alihankkijat ja palkkasoturit olivat ja ilmeisesti ovat vieläkin tiiviisti linnoittautuneet Bagdadin keskustassa. Aluella oli ainakin 2004 melkoinen miniamerikka, jossa työntekijät elivät kotoisassa kuplassa kaaoksen riehuessa paksujen betonimuurien ja piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Irakin sodalle tyypilliseen tapaan karsinassa ei myöskään välitetty pätkääkään kulttuurillisista seikoista, irakilaiset paistelivat pakosta pekonipihvejä keittiössä. Arabiaa puhuvia oli vain kourallinen koko Coalition Provisional Authoritystä (CPA), ja virkamiehet harvemmin vaivautuivat haastattelemaan kadunmiehiä uudelleenrakennuksen edistymisestä. Jää hämäräksi mistä kaikki optimistiset luvut tilastoihin edes polkaistiin.

Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.

...

Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.

...

Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?

.:Kapitalismi ja velka:.

2008-10-09T13:18:00.002+03:00

Harvemmin on tullut yhtä läheisesti tullut seurattua talousuutisia kuin viimeaikaisen finanssikriisin kohdalla. Romahdus on ymmärrettävämpi taloustieteen maallikolle kuin pienempien tapahtumien vuo normaalitilanteessa.

Yhdysvaltain valtio sai runnottua (vanhoja uutisia) läpi 700 miljardin dollarin tukipaketin pankeille, joka siis vastaa suurin piirtein kymmenkertaisesti Suomen valtion budjettia. Islanti, kaiken (velka)rahansa investointeihin sitonut kivinen saari Atlantilla vastaavasti uppoaa minä hetkenä hyvänsä. Mitä nyt Venäjä näyttää talousmahtiaan ja lainaa ehkä neljä miljardia. Takaisinmaksu sitten joskus, voi olla että islantilaiset voivat heittää hyvästit hyvinvointivaltiolleen. Sama tietty olisi edessä jos IMF rientäisi apuun. Leikkuuta, höyläystä, yksityistämistä ja tehostamista. Ja samaan aikaan hitaasti valkenee, että anarkiakapitalismin ajat ovat ohi ja tarvittaisiin kipeästi kaupan regulaatiota. Tuskin sellainen sääntely tulee paljon lohduttamaan köyhimpiä maita.

Samaan aikaan muuten Yhdysvaltain valtionvelkaa mitannut New York Times Squaren valotaulu joutui numeropulaan - nykyinen velka kun ei mahdu kolmeentoista numeroon. Tätä kirjoittaessa tämän sivun mukaan summa on $ 10 229 168 904 349, 21 (10:22 GMT). Eli 33 551 dollaria per nenä.

.:Venäjän viimeinen diversantti:.

2008-10-08T15:44:00.003+03:00

Eilen tuli täyteen kaksi vuotta Anna Politkovskajan murhasta, tapaus jota ei ole vieläkään todella selvitetty. Kävin sytyttämässä kynttilän pääkirjaston portaille. Politkovskajan työhön liittyi myös viimeksi lukemani kirja, Artemi Troitskin Venäjän viimeinen diversantti. Diversantti oli termi, jota neuvostohallinto käytti yleisesti "yhteiskunnan vihollisista", tihutyöläisistä.

Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.

Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.

Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.

.:Sri Lankasta:.

2008-10-06T13:04:00.006+03:00

Tultuani takaisin postilaatikolta Sri Lankan postin lähetettyäni, sainkin saman tien lukea uutisotsikoista, että itsemurhapommittaja on räjäyttänyt ainakin 27 ihmistä kuoliaaksi Anuradhapuran kaupungissa Sri Lankassa. Pääoppositiopuolueen provinssijohtaja, entinen kenraali Janaka Perera kuoli, tosin hallitusta vastaan taistelevilla tamilisisseilläkin olisi kaikki syy tappaa heppu — koska hän ilmeisesti on vastuussa sadoista ellei tuhansista kuolemista sisällissodan sivussa.

Joka tapauksessa, huonosti näyttää maassa menevän ja internetin mukaan myös presidenttiä jolle lähetin vetoomukseni (~~postin~~ Itellan mukaan matka kestänee 4-10 päivää, mutta muistin juuri, että unohdin kirjoittaa kirjeisiin priority-merkinnän) on syytetty useaan otteeseen korruptiosta. Levottomia maita, joista jälleen hyvin puutteelliset tiedot. Ehkä seuraavaksi voisi tutustua Sri Lankan taustoihin ja tapahtumiin.

.:Risti ja hakaristi:.

2008-10-06T01:23:00.004+03:00

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Vetoomus #1:.

2008-10-05T11:46:00.004+03:00

Hankalampaa kuin osasin odottaakaan. Pitää hieman miettiä mitä verbejä käyttäisi, jotta vaikuttaisi kohteliaalta. Ja sanamuodoissakin on taivuttelemista. Jos englannin kirjoittaminen tiettyyn muottiin on muutenkin hankalaa, vaatii hyvien vetoomuksien kirjoittaminen kai sitä paljon puhuttua kokemusta. Mutta ehkä tämä nyt välttää ensimmäiseksi.

Your Excellency,

As a member of Amnesty International, a politically impartial organisation dedicated to the cause of human rights, I'm deeply concerned by the fact that Mr. J.C. Weliamuna, a human rights lawyer and the head of the Sri Lankan branch of Transparency International, is forced to live in hiding, fearing for his life. As you are probably aware, his life and limb came under threat as unknown assailants committed a grenade attack against his home on 27 September 2008. Also his family was in danger. There is a good reason to believe that the attempt on his life was tied to his work as a human rights lawyer and anti-corruption activist.

Therefore, I urge Your Excellency to use your authority in this case and ensure that Mr. Weliamuna is protected from further threats, using all measures deemed appropriate by Mr. Weliamuna himself.

I'm also hoping that the Sri Lankan authorities take the committed grenade assault under scrutiny and order a thorough and impartial investigation of the case by a competent authority, publish the results and bring those who are behind this insidious murder attempt into justice.

I'm also asking You to ensure that the human rights defenders and anti-corruption activists are able to continue their legitimate and important work without fear of harassment and intimidation, for their work is essential to the free and transparent society.

Yours sincerely, [-J.]

Ja osoitteeksi Sri Lankan presidentti, Mahinda Rajapaksa. Jotenkin tuntuu hupaisalta nähdä hieman vaivaa tällaisen tekstin kirjoittamiseen. Sitä tuskin luetaan, mutta kirjeiden volyymiinhan se tietty Amnesty-kampanjointi perustuu.

.:Pikavetoomusverkosto:.

2008-10-04T19:45:00.003+03:00

Amnesty International on kyllä ihmeen hidas organisaatio — ensin liittyminen sähköpostilistalle kesti varmaan kolme viikkoa, ja sitten ensimmäistä kirjoitettavaa pikavetoomusta piti odotella ties kuinka kauan. Mutta nyt se viimein kolahti sähköpostiin. Sri lankalaisen ihmisoikeusjuristin ja Transparency Internationalin työntekijän J.C. Weliamunan puolesta, joka näemmä joutui kranaattihyökkäyksen kohteeksi. Siitä selvittyään onkin sitten joutunut vaimoineen elämään maan alla. Ei kun rustaamaan jahka kirjoitusoppaat on luettu, saapa nähdä miten hetkeen harjoituksitta ollut englanti taipuu käyttökielenä. Julkaisen vetoomuksen myös täällä jahka se valmistuu.

.:State of the Union:.

2008-10-01T22:33:00.003+03:00

Johanna Korhos-erottamisjupakka on jälleen uusi todiste, kuinka takapajuinen maa Suomi edelleen on, huolimatta näennäisestä edistyksestä. Vaikka tietenkin perutun päätoimittajan tarina on hänen omansa, ei ole mitenkään vaikea kuvitella, että Korhonen olisi lopulta potkittu pihalle juuri seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ei, koska kyseessä on Lapin Kansa.

Almamedian päätöksentekijät eivät varmasti ole niitä, jotka ovat näkemyksessään estyneitä, mutta mitä ilmeisemmin ovat ajatelleet markkinatalousjohtoisesti - konsut Lapin Kansan lukijat eivät läpyskää lue, jos siellä toimii joku homo tai lesbo vai mitä näitä nyt on päätoimittajana. Suomessakin taitaa vallita tietty republikaani-ilmiö. Mutta olisivat nyt keksineet jotain uskottavampaa, kuin "puolison kunnallisvaaliehdokkuus". Väsyneempää selitystä voisi tuskin keksiä.

Ainoana poikkeuksena asiassa on se, että Korhosen kaltainen "tunnustettu" mediatekijä voi nostaa aiheen esille, ja SanomaWSOY kilpailijana herkutella sydämensä kyllyydestä. Mikä tietenkin - mikäli Korhonen puhuu totta, miltä tosiaankin näyttää - on vain siunauksellinen asia. Joskaan ei sillä monenkaan homovihaajan mieltä käännytetä.

.:San Serriffe:.

2008-09-29T18:41:00.005+03:00

Luovuus on ehkä noin nollassa juuri tällä hetkellä, vaikka kuvitusta pitäisi vääntää. Sen sijaan olen uponnut valtioiden mielenkiintoiseen maailmaan. Tai oikeastaan mukavaltioiden. The Guardianin jo vuodesta 1977 seuraama typografiateemainen hupivaltio San Serriffe on kyllä sanomalehtivitsien aatelia. Etenkin, kun ainakin tämän artikkelin mukaan myös mainostajat lähtivät huvitteluun mukaan. Luonnollisesti lukevasta yleisöstä eivät kaikki ymmärtäneet tulleensa juksatuksi vaan antoivat roimasti yleisöpalautetta. Sääli, etten löytänyt mistään lukukelpoisia skannauksia vuoden 1977 artikkelista.

Ironista, että ilkeästi The Grauniadiksi kutsuttu lehti, joka oli aikanaan tunnettu lukuisista kirjoitusvirheistään (joskaan ei koskaan painanut legendasta huolimatta omaa nimeään kanteen väärin) kirjoittaa San Serriffen nimen usealla eri tavalla.

Legenda elää, sillä esimerkiksi Wikitravel on aprillivitsinä julkaissut valtiosta oman nettimatkaoppaan. Merkintä on muuten paljon pidempi kuin Guinea-Bissaun vastaava. Onhan koko San Serriffe vähän kolonialistinen vitsi - etenkin wikitravelissa - mutta sillä varauksella ihan hauska.

.:Vielä Perecistä:.

2008-09-29T00:03:00.003+03:00

Luin tässä hiljattain Parnasson arvion Georges Perecin Elämä Käyttöohje-teoksesta, joka on itsellä edelleen se lukupöydällä seisova monta sataa sivua pitkä kirja. Arvostelu oli jostain aikojen takaa (en pannut merkille, mutta suhteutettuna siihen läjään joita ne yliopiston kirjastossa lehtilukusalikappaleina pitävät - varmaan jostain viime vuodelta). Parnasson kirjoittaja, jonka nimen mainitsisin jos muistaisin, on luonnollisesti paljon kriittisempi (termin kirjallisuuskriittisessä mielessä) kuin allekirjoittanut. Ja tuo tietenkin taidokkaana kriitikkona esiin sellaisia asioita joita normilukija ei havaitse.

Mutta siitä huolimatta, ammattimaisen kirjallisuuskritiikin harmina on se omakohtainen ylianalyyttisyys, johon peruslukijan on vaikea usein löytää tarttumapintaa. Vaikka kriitikko periaatteessa kehuu tekstiä, hän muodostaa monimutkaisia ongelmakehyksiä, jotka nivoutuvat tradition painolastiin. Perec suhteessa kaanoniin, Perec suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Ymmärrettävää, mutta kovin kaukaista. Arvostelija alleviivasi sirpalemaisen palapelilogiikan tavoittamattomuutta ja turhuutta. Ehkä näin on, mutta en tiedä tarvitseeko sitä edes mainita tuhahdellen - kai Elämä Käyttöohjeessa moinen on jo niin itsestäänselvyys, että jopa maallikkokin sen ymmärtää - muttei samassa mielessä ongelmallista. Kirjallisuutta jäsentämättömät, siis ne jotka eivät tee sitä työkseen, eivät tällaisiin "heikkouksiin" joka tapauksessa huomiotaan kiinnitä.

On vaikea olla oikeastaan mitään mieltä ammattimaisesta kirjallisuuskritiikistä. Toki kirjallisuusintellektuellit syväluotaavien tekstien kirjoittajat ovat tarpeellista väkeä yhteiskuntaan kuin yhteiskuntaan, mutta joskus toivoisi sellaista "tavallisille lukijoille" suunnattua julkaisua. Ja kuinka moinen populismi sapettaisikaan omalla alalla...

.:New York Times:.

2008-09-28T18:02:00.002+03:00

Yhdysvaltain vaaleista tulee nyt kirjoitettua monta merkintää, mutta menköön. Tilanne näyttää kiristyvän ja lehdetkin ottavat jo puolensa. Yleensäkin liberaalilehtenä pidetty New York Times vaihtaa selvästi uuden vaihteen silmään ja lyö sumeilematta McCainia. Asia-artikkelissa ruoditaan McCainin lobbarilinjaa - kongressissa puheissa presidenttiehdokas on puhunut lobbareista saalistajalintuina, mutta NYT löytää kritisoitavaa uhkapeleihin viehtyneen ehdokkaan toiminnasta intiaanikasinoiden kohdalla.

Op-Editorial taas piiskaa republikaania häikäilemättömästä sotkeutumisesta Wall Streetin bailout-suunnitelmiin - jotka kaatuivat heti ehdokkaan saavuttua mäelle. Obamasta NYT kirjoittaa vain vähän. Eittämättä samanlainen ilmiö on menossa konservatiivimediassa, mutta en oikein osaa seurata sitä alaa, sillä lehdet ovat vähemmän nimekkäitä.

Mutta... seuraavaksi täytyy kirjoittaa kulttuurista, ei tämä ole mikään kotimykkäsen blogi.

.:Väittelykommentaari III:.

2008-09-27T16:02:00.002+03:00

Edellinen merkintä on ajankohdan ja kirjoitustavan huomioiden hieman sirpaleinen, mutta eläköön sellaisena. BBC:ltä anastamani jännä verkkosivu Wordle osoittaa graafisesti, että keskityin melkoisesti McCainiin. Tässä vaiheessa verkko on tietenkin jo täynnä analyysia miten väittely meni, ja ennen kaikkea, "kumpi voitti". Aika tasaväkistä lopulta, vaikka vasemmalta on helppo sympata sitä vähemmän pahaa vaihtoehtoa.

Analyytikot ovat osapuilleen oikeassa siinä, ettei kumpikaan ehdokkaista oikeastaan sanonut mitään kovinkaan merkittävää finanssikriisin tiimoilta, ei sillä että sitä kovinkaan hyvin itsekään ymmärtäisin. McCainia paheksutaan esimerkiksi New York Timesin kommentaarissa (josta kyllä myös paistaa demokraattisuus, jos kerran ukkoa kuvataan Capitoliumin "fixtureksi") poliittisesta jargonista, kuten korvamerkityt rahat ja ne kuuluisat sikatynnyrit. Jotka muuten juontavat juurensa Wikipedian mukaan orjille palkinnoksi annetuista suolatuista sianlihatynnyreistä.

Ulkopoliittisesti taas republikaani pääsi korostamaan kokemustaan - demokraattiehdokas säilytti malttinsa, vaikka vastapuolelta sinkoili tykitystä "Senator Obama doesn't understand/doesn't get it." Ulkopolitiikan McCain taisi kuitenkin viedä, vaikka Moskovassa varmaan korvat punoittivat, kun mies totesi, että oli lukenut Putinin silmistä kolme kirjainta - K-G-B. Vanha kunnon George Bush nuorempi liikkui vuosia sitten samoilla linjoilla silmiin katsomisessa, mutta päinvastaisin tuloksin - "I looked the man in the eye. I was able to get a sense of his soul." (Ljubljanassa 2001).

Sentimentaalisiin arvoihin vedottiin pata-amerikkalaiseen tapaan puhumalla rannekoruista - luin tämän vasta NYTistä - McCain oli saanut new hampshireläisen kaatuneen äidiltä pojan rannekorun, ja äiti oli toivonut, että ehdokas pitää Irakin tehtävän kasassa. Muuten pojan uhraus olisi turha. Obamallakin oli rannekoru, mutta wisconsilaiselta äidiltä, joka toivoi sodan loppuvan. Melkoista kikkailua.

Oli miten oli, tasaistahan tuo, veikkaisin ainakin amerikkalaisten olohuoneissa. Kunhan vain toistaisivat vähemmän iskusanojaan ja monotonisia teemojaan, joissa etenkin McCain kunnostautui.

.:Väittelykommentaari II:.

2008-09-27T04:07:00.004+03:00

1 - Treenatut alkupuheenvuorot. Obama korostaa omia pointtejaan, asuntokriiseistä kärsivien kansalaisten asemaa ja "kultaisten laskuvarjojen" välttämistä yritysjohtajille. McCain samoilla linjoilla, mutta ei mainintaa yritysetuuksien leikkauksista. Keskustelu kongressissa kuitenkin edelleen jatkuu.

2 - Hyvä, hyvä, Obama korostaa talouden regulaatiota. Eroja haetaan? McCain komppaa myös, ja tuo pöytään Dwight Eisenhowerin.

3 - McCain mainitsee puheessaan valtion hukkakulutuksen ja verkkosivun Citizens against Government Waste. Naputtelen sen googleen ja klikkaan linkkiä. Sivu on jo niin jumissa, ettei sinne pääse. [Jälkeenpäin todettakoon, että kaverit eivät ainakaan webdesigniä hallitse] Näinhän se toimii. Mutta hemmetin pork barrel-rahat (siltarumpurahat siis) ... älkää nyt siihen juuttuko.

4 - Puhuisivat toisilleen. Obama hieman hakee jo kontaktia huomautuksen jälkeen, mutta McCainilla on selvästi neljänsadan jaardin katse. McCain jatkaa pork barrel-rahoista. Taitaa olla issue. Ei mene ehkä oikein republikaaneille tämä, mutta kommentaattoreiden analyysiä on vaikea arvioida eurooppalaisten silmälasien läpi.

5 - "Cut spending, cut spending", hokee McCain - ja iskusanoja veteraaneista ja niin edespäin. Obama puskee terveydenhuoltoa, joka voi olla huono kortti "cut spendingiä" vastaan amerikkalaisessa mielipideympäristössä, varsinkin jos McCain kykenee liittämään sen liittovaltion holhoukseen. Keskustelu etenee tässä vaiheessa ennakoiduin tavoin puoluelinjoittain.

6 - McCain hakee eroa Bushiin. Luettelointi, "I'm a good maverick." Hyvä idea, ottaen huomioon istuvan presidentin mielipidemittausaseman.

7 - Kun siirrytään ulkopolitiikkaan, allekirjoittaja tietää jo asioista hieman enemmän. Linjat noudattavat edelleen kaikkea aikaisemmin muista uutislähteistä kuultua. Lienee selvää, että kyse on ennemminkin retorisesta taidosta yhdistää amerikkalaiseen tapaan tylsä iskufraasien toistelu ja melko viehättävä kielellinen taituruus. Tarpeeksi kansanmiestä (jossa Obama on ollut ainakin aikaisemmin huono), tarpeeksi "faktoja". Mutta McCainin tapa juuri nyt hakea piikkejä vetoamalla David Petraeukseen (Irakin joukkojen komentaja, joka siirtyi 15. syyskuuta tehtävistään), joka poistui Irakista kannukset jaloissa ja kunnioitettuna voittajana, tuntuu melko hämmentävältä. Obaman on kuitenkin pakko vastata komppaamalla, että Petraeus on hyvä tyyppi. Mutta McCain pumppaa lehmää niin paljon kuin maitoa vain irtoaa. Itseasiassa, vaikka eurooppalaisena tulkitsee koko ajan demokraattien näkökulmasta, McCainin fraasitoisto on jo rasittavaa. Se oli jo luettavissa Timen haastattelusta, jossa "Country First" toistui mielettömän monta kertaa. Obamakin lupailee kyllä ulkopoliittisesti liikoja. Se lienee presidenttiväittelyiden taktiikkaa.

8 - Pakistan keskusteluaiheena on kiinnostava. Obama väittää, että Musharrafin tukeminen johti uskottavuuskriisiin paikallisten silmissä - jumalan tosi. McCain puhuu siitä, ettei rajan yli voi iskeä (jolle Bushin hallinto on antanut lupaa kysymättömän mandaatin) yrittämättä saada villin kaaosalueen tukea. Ehkä totta myös. Mutta mitä tarkoittaa McCainin kommentti Pakistanista "failed statena" (joka terminä viittaa Max Weberin määritelmän mukaan väkivaltamonopolin menettämiseen, jota tuskin amerikkalaiset äänestäjät tietävät)? Miten Musharraf teki alueesta yhtään sen vähemmän "failed staten"?

9 - Presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa selvästi kuuluu, että omaa kokemuspiiriä korostetaan. McCain on käynyt Afganistanissa, Obama kai sitten ei ole, jos asiaa tulkitsee. Republikaanien varapresidentti Palin sentään sai passinsa vasta hiljattain.

10 - McCain ehdottaa YK:n kiertämistä, jota Venäjän kaltaiset jäsenet blokkaavat, demokratioiden kanssa. Viittaa eurooppalaisiin. Mutta kuinka innostuneita eurooppalaiset valtiojohtajat ovat, tietäen jenkkien suosion rapakon tällä puolella. Jos McCain valitaan, monet eurooppalaiset johtajat ottanevat vaarin siitä, etteivät äänestäjät varsinaisesti tulkitse republikaanivallan jatkumista merkkinä Yhdysvaltain hallinnon asenteiden muuttumisesta. Iranista eivät ehdokkaat voi olla eri mieltä. Iran on pakollinen uhka ydinaseohjelmineen. Tästä voi allekirjoittanutkin olla samaa mieltä - ydinasetta ei pitäisi kerta kaikkiaan sallia kenellekään. Mutta Iranin ydinohjelmaa ei voi estää pakottein, puhumattakaan sotilaallisesta iskusta. Toisaalta, McCain puhuu pateettisesti "toisesta holokaustista" Israelia vastaan. Voi tätä retoriikan määrää.

11 - Minua edelleen ärsyttää, ettei McCain puhu Obamalle vaan keskustelun moderaattorille.

12 - Viimeisenä herkkuna 9/11. Ota tuosta nyt sitten lopulta selvää, suurimmaksi osaksi puhutaan pelkästä retoriikasta. Terrorismista, ohjuskilvistä, sen sellaisista.

Sellainen keskustelu. Kommenttiosuuteni on hajanainen ja osaksi epäjohdonmukainen, mutta aiheesta tulee ennen vaaleja varmasti kirjoitettua muutamaan kertaan vielä lähitulevaisuudessa.

.:Väittelykommentaari I:.

2008-09-27T03:13:00.002+03:00

Valvomiseksi menee, mutta tarkoitus olisi tapittaa BBC:ltä McCain - Obama-väittelyiden ensimmäinen erä. Kiinnostavaa tietää, mihin suuntaan juna lähtee kulkemaan. Mitä teemoja tuodaan esiin? Tuodaanko Sarah Palin esiin keskusteluteemana? Koko väittely sentään oli tulilinjalla lykättäväksi, kun McCain koki tärkeämmäksi kongressin väittelyn roskapankin ja 700 miljardin dollarin menoerän järjestelyistä. Mikä on tietenkin ymmärrettävää senaattorina, mutta vaalikamppailua käyvän henkilön kohdalla melko erikoinen ratkaisu, pisteiden kalastelua kai.

Tehdään nyt jonkinlaista reaalibloggausta.

Saksalaisella viranomaisella on myös Köln-Bonn (Konrad Adenauer) lentokentällä kaapparitapausta kommentoidessaan naamassaan perin erikoiset viikset, mutta ei siitä sen enempää.

.:Julkisuus ja luodit:.

2008-09-23T22:30:00.003+03:00

Ei varsinaisesti tekisi mieli kirjoittaa koko aiheesta, mutta maa on lopulta käymistilassa Kauhajoen ampumistapauksen vuoksi. Tietenkin. Kuten aikaisemminkin. Tragedian kommentointi sikseen, seuraavassa julkisuuskeskustelussa ei tulla pyörittelemään juuri mitään muuta kuin kouluammuskeluita. Iltapäivälehtiin tuskin kannattaa edes koskea muutamaan vuorokauteen. Mahtavatkohan kunnallisvaalitkin hukkua aiheen alle?

Tai keskustelun sävy - mikä se tulee olemaan? Jo nyt Matti Vanhanen pohdiskelee käsiasekieltoa. Tietenkään siinäkään ei olisi välttämättä mitään huonoa, mutta valitettavasti moinen päätös - kuten metallinpaljastimet kouluun tai internetkontrolli (siis toisin sanoen puolivillainen yritys kontrolloida asiantuntemattomasti loppumatonta suota) - eivät lopulta vastaisi akuuttiin kysymykseen mielenterveyspalveluiden surkeasta tolasta ja siitä ettei yhteisöllisyys tunnu toimivan juuri missään nykyisessä individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa.

Niinpä niin. Tullaankohan taas pohtimaan Nietzschen kirjallisuuden kieltämistä kirjastoissa? Sellainen olisi kovin klassista. Enpä kirjoita tästä tämän enempää. Jotenkin aiheeseen kajoaminen blogissa tuntuu niljakkaalta.

.:Elämä Käyttöohje, esitunnustelua:.

2008-09-23T01:48:00.005+03:00

Kuinka romaaniin voikaan joskus ihastua. Vaikka en ole kahlannut Si.:n ystävällisesti lainaamaa järkälemäistä Georges Perecin Elämä Käyttöohje-romaania (tai romaaneita) kuin vasta toisen osan alkuun, olen jo täysin rakastunut siihen. Sirpalemainen, mutta silti ihastuttavan korttitalomaisesti itseensä rakentuva romaani tuo mieleen ainakin Borgesin novellit, mutta on silti kudelmana omalaatuinen. Se vain jatkuu ja jatkuu monipolvisena (kuin haarautuvien polkujen puutarha), vaikka perusajatuksena tarina pariisilaisen kerrostalojen erinäisistä asunnoista ei välttämättä siltä tuntuisikaan.

Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.

Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.

Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.

.:Tietosuojaa, komisario Palmu:.

2008-09-21T23:10:00.003+03:00

300. merkintä. Tai ehkä ei, muutama taitaa olla julkaisematon draft-merkintä. Mutta joka tapauksessa.

Eilinen ystävien ja martinin kanssa nautittu Komisario Palmu-ilta oli melko erinomainen. Kassilan elokuvat ovat kovaa valuuttaa useastikin katsottuna. Viimeksi muistaakseni kesällä kun YLE näytti ne. Poikkeuksena Vodkaa, komisario Palmu - jonka agenttielokuvateema yskii pahasti - kaikki ovat hienosti rakennettuja elokuvia, joissa suomalainen elokuva on kyllä hienoimmillaan. Hento ylinäyttely, Mika Waltarin toimivat juonikokonaisuudet ja salapoliisiselvittelyn sujuvuus. Ja tietenkin huumori ja kuolemattomat sitaatit. Täytynee uudelleenkatsoa jälleen muutaman kuukauden päästä. H.:n viimein toteutunut idea elokuvamaratonista ansaitsee knallinnoston. Seuraavaksi sitten se venäläisen ruuan ilta.

...

Helsingin sanomat kirjoittaa pitkästi Googlesta ja sen luomasta internet-imperiumista. En tiennytkään, että hakukoneilla tehdyt haut kyetään yhdistämään niin tehokkaasti käyttäjiin, vaikka onkin epävarmaa miten sirpaloivaa on käyttää konetta usean internetyhteyden päästä. Toisaalta, itsekin olen googletilin käyttäjä, ja jopa tämä blogger toimii kyseisen käyttäjätunnuksen alta, ostihan Google Bloggerinkin. Melkoista kytkeytymistä. Kyse ei oikeastaan ole siitä, mitä itse tulee kirjoitettua tai haettua, ennemminkin tietojenkeruukoneiston järkkymättömästä monoliittisuudesta. Ja lukemattomista terms of service- ja privacy statement-lappusista, jotka internetin nykykäyttäjä hyväksyy lukematta ja silmänräpäyksessä. Tämäkin teksti on siis - epämääräisen identiteetin takaa kirjoittamisesta huolimatta - henkilöitävissä minuun itseeni. Nykypäivän suurin isoveli on markkinointikoneisto, ja se haluaa lakkaamatta myydä minulle kaikkea laajakaistayhteyksistä ukrainalaisiin postimyyntivaimoihin (!).

.:Valkoinen kuningas:.

2008-09-18T22:36:00.004+03:00

Unkarilainen György Dragomán kirjoittaa kirjassaan Valkoinen kuningas julman kuvauksen lapsuudesta kommunistisessa valtiossa - nimeämättömässä, mutta erisnimistä johtaen Unkarissa. Tai ehkä se onkin, dystooppisuudessaan, Romania. Kirjan päähenkilön Dzsátan isä on viety toisinajattelijana Tonavan kanavaa kaivamaan leirille, ja lapsuus omien kärsimysten kanssa kamppailevan äidin kanssa sulautuu vallitsevan järjestelmän ja ihmisyyden julmuuteen - lapsuuden tapauksessa silmittömään väkivaltaan, järjestelmän tapauksessa piittaamattomuuteen ja korruptioon.

Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.

Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.

Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.

Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.

.:Löytötavaraa lukuhaluttomille:.

2008-09-15T18:50:00.004+03:00

Hyppään järjestyksessä Günter Grass-luvussani, mutta Minun vuosisatani on pahasti hyytynyt sotaan. Sen sijaan luin lävitse Löytötavaraa lukuhaluttomille. Se on melko erikoinen opus. Kooltaan valtava kirja, todellinen sohvapöytäkirja, on täynnä Grassin maalauksia ja runoja. Yksi per aukea kutakin, toisella puolella vesivärimaalaus, jossa runo on saksaksi raapustettuna (tosin useimmiten varsin hankalasti luettavissa), toisella puolella valtavalla fontilla runo käännettynä.

Lopputulos ei ole oikein onnistunut — runokirjalle ei lähtökohtaisestikaan mielestäni oikein sovi valtava koko, toisaalta eipä Löytötavaraa lukuhaluttomille oikein toimisikaan ilman Grassin maalauksia. Mutta itse toinen sivu jää sitten toivottoman tyhjäksi. Usein huomaa tutkiskelevansa epäselvällä käsialalla sudittuja saksankielisiä runonosia — eikö olisi voinut mahduttaa samalle painosivulle sitten vaikkapa suomenkielisen ja (selkotekstillä kirjoitetun) saksankielisen rinnan?

En myöskään välttämättä pidä erityisemmin Grassin runoudesta. Saattaa olla, etten yleensäkään tiedä paljoakaan koko taiteenlajista, mutta tässä tapauksessa monet ovat yksinkertaisesti (mielestäni) hieman konventionaalisista aiheista kirjoitettuja. Illallisvieraista ja kaloista, sienistä ja puutarhasta. Joistain poliittisista on tosin helppo pitää, kuten:

VÄRIOPPIA

Posti ei kohta enää ole keltainen.
Palokunta kiitää vielä punaisena
tulipalosta toiseen.
Mutta kohtapuoleen aiotaan kaikki värit
— myös taivaanrannanmaalarien — yksityistää
ja sovittaa markkinatilanteeseen.

Joskin nykyinen markkinatilanne kai ainakin Yhdysvalloissa näyttää suosivan suorastaan kansallistamista. Grassin omaan elämään liittyvät runot ovat kuriositeetin tavoin hauskoja, koska ne liittää kiinteästi elämäkertaan. Hautakivien hakkaaminen lapsille, Olivetti, menneet vaimot ja niin edelleen. Hyvä niin, mutta olen tyytyväinen siihen, ettei Löytötavaraa lukuhaluttomille niin kauan kestänyt lukea — kai ennen kaikkea siksi, etten ole vieläkään oppinut/opetellut lukemaan runoutta niin kuin sitä kai pitäisi lukea.

.:Pippuria:.

2008-09-15T00:38:00.005+03:00

Pääni oli tänään niin tukossa, että kykenin tuskin muuhun kun lojumaan ja lukemaan jostain laatikoista kaivettuja nuortenkirjoja, joita äiti näyttää käyttävän nykyään sisustuselementteinä. Hilja Valtosen (joka oli muuten tuottoisa kirjailija ja käsikirjoittaja) kirjassa Pippuria on ehdottomasti parasta kansi. Nimittäin sen modernistinen simplistisyys, painotyön kivasti tehdyt kaareutuvat muodot. Vähän niinkuin vanhan Monopolin kuvitus on paljon parempi kuin sen uuden laitoksen.

Nuorten- tai kai lastenkirja on aikoinaan ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa. Sisältö onkin sitten sen mukaista, käytöksen kultaisiin sääntöihin pohjautuvaa siis. Hämmentävästi nimetty Pälvi Suvinen on helsinkiläisen porvarisperheen tytär, joita naapurit (ja kai ihmiset ympärillä yleensäkin) pitävät nulkkimaisena — Pälviä nimittäin kasvatetaan uusien, vapaiden menetelmien avulla. Tästä syystä hän onkin sitten huonosti käyttäytyvä itsekäs pirulainen. Aluksi luulin, että tytön luonnetta kuvaava "pippurisuus" olisi kirjailijan mukaan huono juttu, mutta ei kai se sitten lopulta ollutkaan ihan tuomitseva ominaisuus — joskin nöyryys ja kuuliaisuus ovat kai kansalaiselle parempia taitoja.

Pälvi pistetään intellektuelliperheen (tai oikeammin tutkijan ja kotirouvan) amerikanmatkan ajaksi maalle hoitoon, jossa lupsakat maalaisihmiset pistävät hemmotellun nuoren neidin kuriin. Kehittyvien maaseutujen 1960-luvun Suomessa ei ole vielä sähköautoja eikä ideaparkkeja, mutta pienet luokkakoot, uudet koulurakennukset ja maajussien uudenkarheat asumukset kyllä kuvataan idyllisesti. On siellä yksi hyveellinen orpotyttö, Kerttu Kippola. Puhuvat, että isä olisi kuollut tuberkuloosiin, mutta minä veikkaan kyllä, että Suomen herrat sen Karjalan kentillä tapatti... Helsingin yltiöindividualististen vanhempien (jotka taatusti nauttivat enemmän New Yorkista kuin Nurmijärvestä) jälkeen maaseutu saa Pälvin parantumaan, moisesta pittoreskista elämästä marjamaitoineen ja järvikaloineen nauttisi kai Matti Vanhanenkin.

Hohhoh. Älkää kysykö miksi minä tällaisia luen. Ajallisia kuriositeetteja siinä missä muutkin, hieman vastakarvaan ja nurinkurin luettuna? Kieltämättä pientä läpinäkyvää kansalaistottelevaisuuskoulutusta moisissa nuortenkirjoissa on, mutta tänään tulkittuna niiden anti-individualistinen ja solidaarista käyttäytymissäännöstöä (joskin vahvalla yhteiskunta-auktoriteetilla — Pälviä pelotellaan poliisilla kun nykyajan talonvaltaajia ikään) korostava viesti tuntuu surkuhupaisan nyky-yhteiskuntakriittiseltä.

.:Kalina Krasnaja:.

2008-09-14T09:28:00.003+03:00

No niin, ja nyt sitten iski flunssa niskaan — hip hei, ja tänään kun vielä piti saada paljon aikaan. Muutakin kuin seljällään makailua. No, ehkä se siitä.

Vasili Shukshinin Punainen heisipuu oli aikaisemmin tuttu kirjoittajan itseohjaamana elokuvana — leffa näytettiin joskus kulttuurihistorian luennolla. Hieno teos, se elokuva. Kirja seurailee yllätyksettömästi samoja uurteita, mutta onnistuu myös olemaan jotain omalaatuistakin.

Punainen heisipuu on tarina rangaistusvankilasta vapautuvasta varkaasta, Jegor Prokudinista, joka yrittää epätoivoisesti sopeutua siviilielämään. Hän muuttaa kaupunkien paheellisista piireistä vankila-aikojen kirjeenvaihtotoverinsa, ihanan Ljuban luo keskiseen Siperiaan. Ennakkoluuloja, mutta myös mutkattomia maalaisihmisiä hän kohtaa sielläkin.

Kirja on melko tyypillistä neuvostokirjallisuutta tyyliltään, mutta leikittelee myös järjestelmäkritiikillä — joskin muistaakseni elokuvassa oli enemmän tätä puolta. Teoksen parhaimmaksi anniksi oikeastaan nousee oiva dialogi, mikä ei liene yllättävää jos Shukshin kirjan alun perin elokuvaksi tarkoittikin. Pituudella Punainen heisipuu ei juurikaan juhli, vaan 140-sivuinen teos on hetkessä luettu. Varmaan vain vähän hitaammin, kuin elokuvalla kestää pyöriä loppuun.

En malta olla toistamatta tässä H.:n ja S.:n oikeaan osunutta yhteistä, mutta erillistä huomiota kannesta — elokuvasta vohkittu paperikansi (joka on liimailtu kirjaston poistokirjassa kovakantiseen teokseen) on tajuttoman halvan näköinen, ja saa kirjan muistuttamaan suurin piirtein supermarkettien romanttista kirjallisuutta. Mikä niitä kansitaiteilijoita oikein vaivaa? Eikä se ole mikään 1970-luvun ongelma, vaan nykyään pystytään vielä painajaismaisempiin virityksiin.

9/11

2008-09-11T15:58:00.004+03:00

Syyskuun yhdestoista ja aikani uppoavat taas useiden 7. vuosimuistelun tiimoilta kirjoitettujen lehtiartikkelien lueskeluun. New York Timesin slideshow (ja artikkeli) osoittaa valokuvin, kuinka kadonneet kaksoistornit elävät edelleen kaupunkilaisten arkisten tavaroissa ja tuotemerkeissä (ja että New Yorkista saa edelleen puolanjuutalaisten siirtolaisten mukanaan tuomia täytettyjä sämpylöitä, bialysejä). Kaupungista otetuissa vanhoissa valokuvissa silmä osuu NYTin mukaan taas nykyisestä kaupunkiprofiilista aavemaisesti puuttuvat tornit.

Turun Sanomissa vastaavasti diplomi-insinööri Veli Viitala vastaavasti pui tornien sortumisen kummallisuutta ammattikielimäisessä, mutta sinänsä kiinnostavassa aliokirjoituksessaan. Ainakin jos Viitalaa on uskominen, WTChen liittyy edelleen paljon avoimia kysymyksiä, ja eittämättä sellaisia, jotka kirvoittavat mitä erilaisimpia salaliittohuhuja (joista voisi joskus kirjoittaa laajemminkin).

Selvemmin nationalistisin sävyin näytetään muistelevan Pentagonissa, jossa kokoontui tuhatmäärin arvovieraita kuuntelemaan puheita ja isänmaallisia lauluja, pääosin sotilaspuvuissa, kuten Washington Post kirjoittaa. Liput näyttävät edelleenkin kuuluvan muisteluun periamerikkalaisesti - seikka jota voi pohtia eurooppalaisen lippukulttuurin maasta käsin. Mukaan tuodaan näköjään aika pelottavastikin lapsien äänet ja iskettyyn puolustusministeriöön lähettämät kirjeet ja piirustukset. Mukana sopassa tietenkin myös maata kiertävät presidenttiehdokkaat.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, mutta todellisiin muistojuhliin päästäneen vasta 2011. Sortuneiden tilalle nouseva uusi torni, Freedom Tower, joka on sanalla sanoen melkoinen peililasihäkkyrä, tosin saavuttaa ainakin Wikipedian mukaan valmistumishetkensä vasta 2012.

.:Kreikkalaiset postimiehet:.

2008-09-08T15:54:00.004+03:00

Viitaten edelliseen merkintään erikoisista kirjojen nimistä, tämän vuoden palkinnon - ja samalla "The Diagram of Diagrams"-palkinnon, on voittanut teos nimeltä Greek Rural Postmen and their Cancellation Numbers, vuoden 1996 voittaja. Opus käsittelee kreikkalaisia postimerkkejä ja niiden mitätöintiä ilmeisesti lähinnä Kreikan maalaisalueilla. Todellinen kapean alan merkkiteos. Toiseksi jäi People who do not they are Dead, joka käsittelee kuolleiden ihmisten haamuja, jotka eivät osaa jättää tätä maailmaa, vaan viipyvät ympäristössä jälkeenjäävien kiusaksi.

(The Bookseller.com aiheesta)

.:Thank you, Jeeves:.

2008-09-07T19:42:00.004+03:00

Hieman latteissa viimeaikaisissa kaunokirjallisissa harrasteissa olen ahkeroinut P.G.Wodehousen proosan parissa - tarkemmin sanottuna Thank you, Jeeves-opuksen. Se sisältää kokonaisen uuden tarinalinjan, jota en ole aikaisemmin lukenutkaan. Juonta lienee turha kerrata, mutta monet varmasti muistavat legendaariseksi nousseen BBC:n Jeeves&Wooster-sarjan, jonka eräs hiljattain näkemäni jakso onkin juuri samainen kertomus. Wooster vetäytyy maaseudun rauhaan uskollisen Jeevesin erottua isännän kammottavan banjolelen rämpyttelyn seurauksena. Kiemuroihin liittyvät tietenkin perinteiset avioliittouhat, vihaiset amerikkalaiset miljonäärit ja sen sellaiset. Pieni päällekkäisyys kieltämättä vaivaa, vaikka sarjassa onkin muuteltu aavistuksen verran tapahtumakulkuja. Ja tekstissä taas toisaalta kiemurainen yläluokkaenglanti välittyy kirjoitettuna ehkä aavistuksen verran paremmin. I'm dashed, rummy thing. Muuten tarina on tuttua - stereotyyppiset henkilöhahmot, nimittäin huithapelit tyhjäntoimittajat, korrekti miespalvelija, pahapäiset vanhat herrat tyttärineen, tyttärien päämäärätietoiset luonteet ja niin edespäin toistuvat Wodehousella. Annettakoon se anteeksi, sillä kirjailija on tässä suhteessa jonkinlainen arkkityyppi.

Joihinkin muutoksiin TV-sarjan ja kirjan välillä kiinnittää huomiota. TVssä eronneen Jeevesin tilalle palkattu Brinkley on kärttyisä ja tökerö jullikka, joka ryyppää omistajansa konjamiinit. Kirjassa kyseinen miespalvelija (valet, Jeeveshän ei ole myöskään mikään hovimestari) on pahapäinen sosialisti, jonka silmistä Woosterin mukaan heijastuu pelkästään sopivan mittaista köyttä ja lyhtypylvästä mittaileva luokkataisteluhenki. Brittien "luokaton yhteiskunta" ei kai olisi 1980-luvulla kestänyt moista kettuilua. Wodehousen proosassa lähes poikkeuksetta nöyrä tai vähemmän nöyrä alaluokka on "upper class twitejä" älykkäämpää. Huolimatta jälkimmäisten Oxford-sivistyksestä.

...

Edit: No, totta puhuakseni kyllähän se Wodehousen Brinkleykin kippaa viinaa, siihen malliin että luulee naamansa mustannutta isäntäänsä (poliittisesti korrektisti "nigger minstreliksi" naamioitunutta) piruksi ja ajaa tätä takaa keittiöveitsen kanssa. That blighted Bolshevik.

.:Keveämmin kirjoista:.

2008-09-03T13:39:00.011+03:00

Ja koska edellinen merkintä oli niin raskasmielinen, anastan The Guardianin viikkoliitteeltä sen löytämät erikoiset kirjannimet.

Bombproof Your Horse (Teach Your Horse to Be Confident, Obedient, and Safe No Matter What You Encounter)

Fancy Coffins To Make Yourself

How Green Were the Nazis?

Old Tractors and the Men Who Love Them

Nuclear War. What's in it for you? (Why do you feel scared with 10,000 nuclear weapons protecting you)

Do-It-Yourself Brain Surgery & Other Home Skills

How To Avoid Huge Ships or I Never Met A Ship I Liked

The Stray Shopping Carts of Eastern North America. A Guide to Field Identification

Knitting with Dog Hair (Better a sweater from a dog you know and love than from a sheep you'll never meet)

Wood Carving with a Chainsaw

Natural Bust Enlargement with Total Mind Power (How to use the other 90% of your mind to increase the size of your breasts)

Näiden kuvituksessa esiintyvien lukuintoa herättävien nimien lisäksi artikkelissa mainitaan useita muitakin esimerkkejä, kuten niksikirjat Drying Flowers With a Microwave ja Waterproofing your Child tai tieteellisen maailman klassikko Proceedings Of The Eighteenth International Seaweed Symposium. Ei ihme, että pelkästään Amazonin kaunokirjallisuusosaston lukemiseen tuhrautuisi 163 elinikää, kun ajattelee tuotettujen tekstien mieltäkääntäviä määriä.

(Guardianin artikkeli, The Diagram Prizen vuosittaiset voittajat ja ehdokkaat)

.:Guinea-Bissau:.

2008-09-03T13:39:00.005+03:00

Omistettakoon tämä merkintä viimeaikaiselle seurannan kohteelle - Guinea-Bissaulle. Mitä ilmeisemmin hetken mielijohteesta huomion kiinnittänyt Afrikan länsirannikolla sijaitseva maa kuuluu maailman köyhimpiin. CIA Factbookin vuoden 2007 arvion mukaan bruttokansantuote asukasta kohden, 500 dollaria, oikeuttaa maailman viidenneksi köyhimmän maan titteliin. Alempaa löytyvät vain Burundi, Liberia, Kongon demokraattinen tasavalta ja Zimbabwe. Portugalin siirtomaakausi päättyi maassa 1974, jonka jälkeen Guinea-Bissau on kärsinyt maankolkalle tyypillisestä jatkuvasta epävakaudesta - kriiseistä, poliittisista levottomuuksista ja vallankaappauksista. Asukkaita maasta löytyy 1,5 miljoonaa ja pinta-alaltaan se on Belgian ja Sveitsin välimaastosta. Maasta löytyy luonnonrikkauksia kuten bauksiittia ja öljyä, mutta niitä hyödynnetään vain vähän taloudellisen pääoman puutteessa. Päävientituotteen muodostavat cashew-pähkinät.

Amerikkalaisen konservatiivijärjestö Heritage Foundationin pitämässä tilastossa (Index of Economic Freedom) Guinea-Bissau sijoittuu huonosti, mutta se lienee itsestään selvää, koska käppyrään vaikuttaa myös investoimisen turvattomuus, infrastruktuurin puute ja korruptio. Valtio myös kontrolloi cashew-pähkinöiden myyntihintoja ja Heritage Foundation ei myöskään oikein pidä valtio-omisteisista yhtiöistä.

Ihmisoikeustilanteesta Amnestyn vuosiraportti nostaa esiin ilmaisunvapauden ongelmat. Maasta on muodostunut huumekaupan läpikulkureitti ja bisneksiin ovat sotkeutuneet myös hallinnon edustajat. Näitä kytköksiä tutkivat journalistit ovat joutuneet uhkailun kohteeksi ja ainakin yksi ihmisoikeusaktivisti on joutunut lähtemään maanpakoon. Maassa on tavattu myös lapsikauppaa, uhreille luvataan koulutusta Senegalissa, mutta todellisuudessa heidät viedään työskentelemään puuvillaplantaaseille ja kerjäämään Dakariin.

Tuoreita uutisia voi löytää Afrol Newsin sivustoilta - Guinea-Bissau on poliittisessa kriisissä PAIGCin (African Party for Independence of Guinea Bissau and Cape Verde) erottua hallituskoalitiosta maan presidentin erotettua itsevaltaisin ottein puolueen edustajia virkamiehistöstä. Tällä hetkellä maa odottaa marraskuussa järjestettäviä parlamenttivaaleja väliaikaisen hallituksen johtamana, presidentti hajotti parlamentin heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Jatkuvat poliittiset levottomuuksien takia maassa ei ole juurikaan ulkomaalaisia suurlähetystöjä ja siten esimerkiksi maahan matkustaminen on hyvin vaikeaa viisumien saamisen hankaluuden takia.

Akuutein ongelma Guinea-Bissaussa on riehuva koleraepidemia, joka on toukokuusta lähtien aiheuttanut ainakin 53 ihmisen kuoleman ja 2200 tartuntatapausta. YK on antanut maan terveysviranomaisille 600 000 dollarin avustuksen koleran vastaista taistelua varten. Tilanne jatkuu kuitenkin vakavana.

(Lähteet: CIA Factbook, Heritage, Amnesty International, Afrol News)

...

Että näin. Maasta löytyisi toki aineksia pidempäänkin blogimerkintään, mutta epäilemättä tätäkään reportaasikollaasia kukaan ei jaksanut lukea tähän asti. Miksi yleensä kiinnostua eksoottisen tuntemattomasta (mutta kolonialismin kappaleiksi runtelemasta) maasta eksoottisessa maailmankolkassa? Onko kyse vain uuskolonialistisesta tirkistelystä? En tiedä, toivottavasti ei. Oikeasti hämmentävintä tällaisessa summittaisessa maatutustumisessa on se piittaamattomuus, millä yleisesti Afrikan köyhiä maita käsitellään. Niistä saa harvemmin lukea lehdestä (poikkeuksena viime aikoina esimerkiksi Hesarin hiljattain julkaisema laajahko artikkeli Sierra Leonesta), niiden ongelmat häivytetään, ne unohdetaan samaan tapaan kuin kolonialistivallat ne alunperin hylkäsivät. Internetin (sinänsä vaikuttavien tietomäärien) selaaminen kuitenkin inspiroi kiinnostumaan lisää, ehkä pian hyppään seuraavaan maahan ja katson mitä sinne kuuluu. On turha teeskennellä, että pelkkä informaationmetsästys jotenkin auttaisi maiden tilannetta, mutta ainakin ne pystyy sen jälkeen sijoittamaan edes kartalle. Kuinka moni muistaa kaikkien Afrikan maiden nimet ja sijainnit? Tai sitä, että siellä on kolme Guineaa - Päiväntasaajan Guinea, Guinea ja Guinea-Bissau.

(Kirjoitin aiheesta jo aiemmin merkinnässäni Beahin kirjasta, mutta toistettakoon tässä nyt hieman itseä).

.:McCain/Obama/Biden/Palin:.

2008-09-02T12:55:00.002+03:00

Yhdysvaltain vaalitaistelu ottaa jo loppusuoran muotoja. Molemmat presidenttiehdokkaat ovat nyt siis valinneet varapresidenttiehdokkaansa.

Bidenistä en tiedä juuri mitään. Kehäkettu-senaattori? Täytyisi lukea hänestä kirjoitettuja pahuuksia, mutta valitettavasti (vakavasti otettavien) konservatiivikommentaattoreiden artikkeleita on jotenkin hankala löytää internetistä. Mieleen ei tule kuin Washington Postin Charles Krauthammer.

Sarah Palin taas on melkoinen villi kortti. Republikaaniksi (arvo)-liberaali McCain nappaa varapresidenttiehdokkaaksi kovan linjan konservatiivin, joka on kuitenkin imagopoliittisista syistä nainen ja vielä nuori. Ja Alaskasta. Jos tarkoitus on kilpailla Hillary Clintonin valitsematta jättämiseen hermostuneiden äänistä, ovat amerikkalaiset todella politiikan sisältöön heikosti tutustuvaa kansaa. Palinin pakasta kun löytyy esimerkiksi aborttikielto. Sukupuolivalistuksen pitää keskittyä pidättyvyyden opettamiseen. Ohjelmassa on myös (ihmisen aiheuttaman) ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäminen. Ilmeisesti ilmat eivät ole vielä Alaskassa erityisesti lämminneet. Hän kannattaa myös ANWR-öljynporauksia - suunnitelma joka on päättömyydessään mykistyttävä. Luonnonpuisto pilataan tärviölle samalla kun saatava öljymäärä on melko mitätön ja tuotannon alkua joudutaan odottelemaan vuosia. Tosin ehkä ne laskevat sen varaan, että silloin barreli maksaa enemmän kuin republikaanihatullinen kultaa. Lisäksi Palin kannattaa jääkarhujen suojelustatuksen heivaamista laidan yli. Clinton ja Palin eivät tunnu jakavan juuri muuta kuin sukupuolen ja etnisen taustan. Sääli, että McCainin toive saada demokraateista irtautunut Lieberman tikettiinsä kariutui kristillisen oikeiston vastustukseen, Lieberman kun kannattaa aborttioikeuksia.

Perinteiseen tapaan tykit on jo putsattu varastoöljyistä - Palinin 17-vuotias tytär on raskaana, hän on kuulunut 1990-luvulla parin vuoden ajan Alaskan liittovaltiosta irtautumista pohtineeseen itsenäisyyspuolueeseen ja häntä syytetään myös virka-aseman väärinkäytöstä. Loanheittoa voi lukea varmaan koko syksyn aina hamaan loppuun asti - mitä vielä emme tiedäkään näiden neljän yksityiselämästä ja poliittisen uran virheistä ("We have made some mistakes in the past and we have made some mistakes in the future", kuten Dan Quayle legendaarisesti totesi).

Neljän vuoden välein toistuva show maailman mahtavimmassa maassa ei taida tälläkään kertaa jättää kylmäksi. Ajoittaisesta surkuhupaisuudesta ja poliittisen kulttuurin kummallisuudesta huolimatta. Kunhan nyt eivät taas kerran valitsisi aivan vääriä johtajia itselleen.

.:Metropolis, Grass:.

2008-08-29T02:34:00.002+03:00

Päivä valui lähestulkoon hukkaan, mutta tulipahan luettua muutama lehti ja käytyä pari kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua. Ainakin Perecin Elämä käyttöohje menee lukulistalle, koska kopionkin lainaan näillä näkymin saan.

Ja sitten lehdistä - Sight & Sound kirjoitti jännittävästi Metropoliksen uudelleenlöydetystä kopiosta, joka paljastui ensimmäinen heinäkuuta Buenos Airesissa sijaitsevan museon Museo del Cinen kätköistä. Uskomatonta. Metropolis on tähän mennessä ollut melko käsittämätön elokuva, josta esitettyjen amerikkalaisten kopioiden juoni on kuin sirpaleinen peili - järki juonesta puuttuu leikkelyn jäljiltä, ja pointin on voinut vangita vain käsikirjoituksesta kirjoitettujen artikkelien pohjalta. Mutta argentiinalaiset ovat jemmanneet lähes vuoden 1927 Saksassa esitettyä vastaavan version, jossa ovat lähes kaikki puuttuvat kohtaukset, joskin Sight & Soundin artikkelin mukaan aika huonolaatuisina. Mutta onpahan kuitenkin. Jahka uudelleenjulkaisu joskus hamassa julkisuudessa tapahtuu, siinä tulee olemaan historian siipien havinaa - ei pelkästään Metropoliksen itsensä takia vaan lähinnä harvinaislaatuisessa tilanteessa, jossa kadonneeksi luultu filmi itseasiassa löytyy.

Arkisemmin myös Günter Grass on pullauttamassa ulos uutukaisensa, Die Box-muistelmansa. Kyseessä on paljon ohuempi nide kuin Sipulia kuoriessa. Der Spiegelin artikkeli ruostuneella saksankielelläni luettuna väittää, että kirja keskittyy Grassin kahdeksan lapsen katraan kautta kirjoitettuun puolifiktiiviseen tekstiin. Kirjan nimi viittaa kuulemma valokuvakokoelmaan, joita Grassin arkistoimassa kokoelmassa on runsaanpuoleisesti. Jotain sekin, ottaen huomioon että edellisessään kirjailija manaa kadonneita Danzigin aikojen tekstejä ja valokuvia. Die Box, kunhan se ajan myötä käännetään (ulkomaalaisten lehtien lukeminen vain kimmastuttaa), tuskin on niin kiinnostava kuin aikaisempi - ja turhaan kai saksalaisjournotkaan suuria skandaalipaljastuksia odottavat - mutta lukea se kai on pakko.

.:Tiloja/Avaruuksia:.

2008-08-27T21:29:00.005+03:00

Kokeellinen kirjoittaja Georges Perec kirjoittaa kiemuraista mutta viihdyttävää tekstiä teoksessaan Tiloja/Avaruuksia. Kyse ei ole mistään varsinaisesta proosasta, vaan ennemminkin esseestä (tai jopa tajunnanvirrasta), jossa kirjailija pohtii ihmistä ja tilaa.

Perecin tekstiä värittää omakohtaisuus, kirjaa lukiessa ei voi välttää ajatusta subjektiivisesta tilasta ja ennen kaikkea kirjailijan tapauksessa tietystä karismaattisesta ranskalaisuudesta. Pariisilaisuuden, kahviloiden ja urbaanin sanataiteellisesta viihdyttävyydestä. Samankaltaisia hetken havaintoja tai kokeellisia urbaaneja "projekteja" olisi kai vaikeampi saada aikaan suomalaisesta kaupunkikuvasta. Nukutut sängyt, asuntojen kattojen koristelistat, rappukäytävien monimuotoinen elämä ja ranskalaiseen tapaan korttelit (joka viittaa nimenomaan vaikkapa latilalaiskortteleihin, ilmaisuun joka suomen kielessä monikoidaan). Mielleyhtymiä juoppojen situationistien psykomaantieteeseen on helppo vetää. Perecin listoja laativa kuva-analyysi aikakauslehdessä julkaistusta kerrostalon mallikuvasta saa kieltämättä mielikuvituksen syyhyämään - kuinka paljon voikaan kirjoittaa jännittävän luovaa pelkästä taiteilijan puolihuolimattomasti laatimasta kaavakuvasta. Ehkä sellainen kertoo vain siitä kirjailijan mainitsemasta nykyurbaanin ihmisen sokeudesta arkipäivässä piileville yksityiskohdille.

Tiloja/Avaruuksia innoittaa menemään mustan muistikirjan kanssa kadun laitaan juomaan kahvia ja tarkkailemaan. "Minne tuokin on menossa? Naisten muoti pakottaa käyttämään liian korkeakorkoisia kenkiä." Ja myös lukemaan Perecin ilmeisen magnum opuksen Elämän käyttöohje.

.:Inland Empire:.

2008-08-26T11:20:00.003+03:00

Yritin katsoa viime kevään kinokoplasta väliin jäänyttä David Lynchin Inland Empireä. Ei onnistunut. Kyllä Mulholland Drive vielä toimi (ja kuulun kyllä Lynchistä pitävien koulukuntaan), mutta se kyllä myöskin alkoi helpommin tartuttavasti. Inland Empire sitä vastoin antaa odotuttaa, ennenkuin mistään tajuaa yhtään mitään ja valitettavasti menetin mielenkiintoni ennen sitä. En tietenkään peräänkuuluta mitään koherenttia narratiivia, mutta kyllä jotain koukkua täytyy katsojalle tarjota, jos aikoo tehdä kolme tuntia pitkän taide-elokuvan.

Ehkä joskus toiste uudella tarmolla — harmittaa, ettei tullut katsottua teatterissa, sieltä nimittäin harvemmin viitsii poistua kesken näytännön, vaikka aloillaan ja ymmärtämättä pitäisikin istua. Tai sitten se oli DV-kameran käytöstä ... sekin juttu ollaan nimittäin kyllä nähty kikkana jo vuotta 2006 aikaisemminkin.

...

Lynch on kyllä erikoinen kaveri — enkä viittaa transendentaaliseen meditaatioon, vaan tukeen konservatiiveille, ainakin George W. Bushille. Tosin en tiedä tukeeko hän nyt Yhdysvaltain 2008 presidentinvaaleissa Obamaa vai McCainia. Ainakaan häntä ei mainita Hesarin kulttuurisivujen artikkelista nimekkäistä tukijoista, joissa valtaosa Hollywoodista seisoo Obaman takana. McCain on vastaavasti näyttelijöistä kerännyt hyvin hellyyttävästi vain machoja kuten Clint Eastwood ja Sylvester Stallone. Schwarzenegger nyt on puolueen soturina joka tapauksessa tukijajoukoissa. Niin sitä isossa maassa mobilisoidutaan. Ei liene syytä enää koskaan osoitella sormella Intian tai Pakistanin henkilökeskeistä epäpuoluepolitiikkaa.

.:Liikenne:.

2008-08-22T21:55:00.006+03:00

Toistaiseksi viimeinen Tati-sarjassani, Liikenne (Trafic), ei kuulu ohjaaja-näyttelijän parhaimpiin, mutta on silti toki klassikkolaatua. Ehkä Liikenteessä on näkyvissä jo pienoinen väsähtäminen herra Hulot-hahmoon, puhumattakaan siitä että tässä Hulot on näkemistäni neljästä elokuvista ehdottomasti "sopeutunein" ympäröivään modernismisatiiriin, onhan hän autosuunnittelija.

Herra Hulot on lähdössä yhtiönsä uuden retkeilyautomallin kanssa Amsterdamin kansainväliseen autonäyttelyyn. Matkalle lähdetään tietenkin liian myöhässä ja pieni firma ei saa kuljetukseenkaan järjestettyä muuta kuin ikivanhan kuorma-auton. Ja kommelluksiahan siitä tulee, ja Tatin taattua visuaalista huumoria. Tällä kertaa polttopiste on nimen osoittamalla tavalla autojen ikuisessa virrassa ja tietenkin kuljettajien erikoisessa käyttäytymisessä. Ehkä juuri lukuisien autojen, oikean ajankohdan ja samanlaisen värimaailman takia Liikenne tuo häiritsevällä tavalla mieleen Jean-Luc Godardin Weekendin, jossa tosin yhteiskunta suistuu sekoilun sijasta häikäilemättömään verilöylyyn.

Kohtauksissa näkee taas tyypillisesti samankaltaisen oireyhtymän — kaikki niistä eivät ole kovinkaan hauskoja, mutta toisinaan venytään jopa slapstick-huumorin kautta tuloksiin. Kun hollantilaiset tullimiehet ratsaavat automessumatkalaisia, tutustuen samalla Hulotin hulvattomaan retkeilyajoneuvoon — tulevaisuuden "kätevät" gizmot ja gadgetit tuntuvat olevan Tatin mieliaihe — tehdään kyllä elokuvahistoriaa. Täytyy kyllä myöntää, että tuntuu oudolta, että tulliasemalla nököttävät hipit olisivat yrittäneet salakuljettaa pilveä Belgiasta Hollantiin, eikä toisin päin...

Liikenne on vaikea sijoittaa Tati-kartalle, mutta ainakin se oli helpotus teknisesti liian vaativan Play Timen jälkeen — nytkin osa tapahtumista kerta kaikkiaan menee ohi, mutta ruudulla tapahtuu vähemmän kuin jälkimmäisessä, eikä kaukokuvia suosita ihan jatkuvasti. Sisällöllisesti se on uskollinen aikaisemmille teemoille, ja samat modernin elämänmenon ja kiireen irvailun ominaisuudet löytyvät myös Liikenteestä.

...

Luvun alle ottamassani Günter Grassissa (seuraan edelleen käänteistä lukujärjestystä) Minun vuosisatani olen edennyt toisen maailmansodan kynnykselle, vuoteen 1939. Vaikea sanoa, eihän kirja huono ole, mutta se on kovin sirpaleinen. Ja totta puhuakseni Saksan historiakin pitäisi ennen tätä tuntea... no, yhtä hyvin kuin Günter Grass sen tuntee? Lainasin myös Löytötavaraa lukutaidottomille, joka on aika erikoinen kirja — mielettömän kokoinen kahvipöytäkirja, jossa on Grassin maalauksia ja runoja arviolta fonttikoko kahdeksallatoista. Kaikkea sitä...

.:Play Time:.

2008-08-21T18:46:00.003+03:00

Jacques Tatin Play Time on huima elokuva, mutta soveltuu tahmaisesti TV-ruudulta katsottavaksi. Komedia on kuvattu pelkkinä kauko- ja keskimatkan otoksina ja ruudulle marssitetaan sellainen määrä yksityiskohtia, ettei ainakaan allekirjoittaneen käyttämästä TVstä saanut välttämättä paljoakaan selvää. Play Timessä on yksinkertaisesti liikaa kohtauksia, jossa huumori kätkeytyy taustalla tapahtuviin pieniin kommelluksiin. Välillä ei vain tiedä mitä kohtaa ruudun tapahtumista tarkastella. Voisi olettaa, että elokuvasta löytyy joka katsantokerralla uusia vitsejä — sääli vain, että tällaisia on melkoisen vaikea nähdä varsinaisesti elokuvakankaalla (paitsi ehkä elokuva-arkistossa, vai mikä KAVA se nykyään onkaan).

Mutta kyllä elokuvan DVDltäkin katsoo, sopasta saa ainakin jotain poimittua talteenkin. Vilinää Tatin elokuvassa riittää. Melkoinen määrä rahaa on varmasti aikanaan uponnut lavasteiden rakentamiseen. Vaikka elokuva sijoittuu Pariisiin, se ei (hyvin samaan tapaan kuin Enoni on toista maata) varsinaisesti sijoitu kaikkien tuntemien monumenttien äärelle, vaan modernin lasi-betoni-teräsarkkitehtuurin keskelle. Tatin tulevaisuus on kliininen, kiireinen ja täynnä tekniikan ihmeitä. Tässä sopassa herra Hulot, selvästi ympäristöön sopimaton piippuveikko, aiheuttaa yleistä kaaosta ja sattumuksia vaeltaessaan väärinymmärrysten ja kommelluksien keskellä. Play Time käy läpi nykyaikaisen toimiston kiireisine työntekijöineen, epämiellyttävine odotushuoneineen (yksityiskohta, jota kierrätetään useampaan kertaan — tavaratalossa samaa tuolia kaupataan Hulotille) ja toimistokuutioineen. Mukaan mahtuu myös amerikkalaistyylinen tavaratalo tuote-esittelyineen (hämmästyttävä etulyhdyin varustettu lattiamoppi) ja kaoottiseksi yltyvä lopun ravintolakohtaus, jossa pieniruutuisilta katoaa pallo lopullisesti. Vähän saman linjan modernisaation kritiikkiä kuin Enoni on toista maata-elokuvassa, joskin ilman traditionalistista "peiliä". Kaikki tekstit lasilaatikkokaupungissa tuntuvat olevan englanniksi, amerikkalaiset turistit hihkuvat kauppaan saapuessaan ilosta, kun valikoimasta löytyy jenkkihyödykkeitäkin. Pariisin maamerkit sentään peilautuvat kerran jos toisenkin ovilaseista. Kuin kiusallaan.

Tatin komiikka Play Timessä on kunnianhimoisempaa — vitsit eivät ole varsinaisesti selviä naurattajia, mutta hyörinän katsominen hymyilyttää. Toiminta tuntuu pyörivän kuin kellokoneisto, voi vain kuvitella minkälainen urakka näyttelijöiden koordinoinnissa on ollut. Dialogi uppoaa pelkäksi toimintaa viitoittavaksi taustahälyksi — henkilöt puhuvat ranskaa, englantia ja saksaa sikin sokin, eikä ainakaan DVD-version tekstittäjä ole turhaan yrittänyt kääntää edes puolia paikoin hyvinkin epäselväksi jäävästä dialogista. Jolla ei tosin ole sen suurempaa merkitystäkään, lähes kuin mykkäelokuvan taustamusiikki.

Nyt täytyy vain jäädä odottamaan, jos vaikka näytäntö valkokankaallakin tulisi jossain vastaan.

.:Leikin loppu:.

2008-08-20T19:21:00.006+03:00

Ishmael Beahin Leikin loppu. Lapsisotilaan muistelmat ei ehkä lumoa kirjallisilla ansioillaan, mutta on tosikertomuksena aika huomiotaherättävä kirjoitus vastenmielisestä ilmiöstä. Joskin Beahin tekstin autenttisuudesta luonnollisesti kiistellään verisesti. Mutta niinhän se näissä kai yleensä menee.

Leikin loppu kuvaa Beahin lapsuutta jatkuvien levottomuuksien riivaamassa Länsi-Afrikassa, Sierra Leonessa. Beahin kertomus alkaa vuodesta 1991, jolloin Revolutionary United Front (RUF) sytytti sisällissodan kaataakseen istuvan hallituksen. RUFin kapinalliset ja hallituksen joukot olivat tuskin muuta kuin aseistautuneita laumoja, jotka riehuivat pitkin Sierra Leonen köyhää maaseutua. Tällaisten joukkojen jalkoihin jäi Beahin perhekin, ja hän päätyi ensin pakolaiseksi ja sittemmin sotilaaksi hallituksen joukkoihin, 13 vuoden ikäisenä.

Konfliktissa taistelleet lapset — kuten varmaan monessa muussakin Afrikan sisällissodassa — muuttuivat muiden sotilaiden rinnalla taisteleviksi tappajiksi, jotka pysyivät liikkeessä pilven, amfetamiinin ja kokaiinin voimalla, samalla syyllistyen lukemattomiin surmiin. Kummallakin puolella. Beahin kertomus onkin täynnä epäinhimillisiä julmuuksia, myös sellaisia johon kirjan kirjoittaja on itse ottanut osaa. Monesti raakuudet opittiin aikuisilta sotilailta, joita lapset ihailivat.

Toinen puoli niteestä käsittelee Beahin kuntoutusta sodan raakuuksista UNICEFin ja kansalaisjärjestöjen saadessa hänet pois armeijan riveistä. Kuntoutuminen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin traumoista kärsivien lapsisotilaiden kohdalla ei ollut helppo projekti. Viimein Beah sopeutui takaisin normaalielämään, mutta uusien levottomuuksien puhjetessa muutti pois maasta. Monet Beahin kuntoutuskeskuksessa toipuneista tovereista tarttuivat uusien taistelun sytyttyä taas aseisiin. Sierra Leonen sisällissota jatkui aina vuoteen 2001.

Paitsi lapsisotilaiden järkyttävistä kokemuksista — oli teksti sitten kaikin osin totta eli ei — Leikin loppu muistuttaa myös noista Afrikan unohtuneista konflikteista ja sisällissodista, jotka riehuvat ympäri mannerta vailla sen suurempaa huomiota maailman lehdistössä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan. Sierra Leonen kaltaiset valtiot tuntuvat olevan olemassa lähinnä kehitysyhteistyöraporteissa, ihmisoikeusjärjestöjen vuosikirjoissa ja YK:n tilastotiedoissa. Ne ovat myös maita, joista ainakin minulla on hyvin hämärä ja pinnallinen käsitys — niitä pikkuvaltioita Afrikan rannikolla (joskin Sierra Leonekin on isompi kuin Sveitsi), joita hädintuskin saisi laitettua kartalle oikeaan järjestykseen. Beahin synnyinmaa on muuten edelleen, vuosia sisällissodan varsinaisen päättymisen jälkeen, toisiksi viimeinen Human Development Indexillä — tilastossa jota johtaa Islanti ja jonka perää pitää Niger.

.:Kultainen malja:.

2008-08-19T18:22:00.004+03:00

Luin suosituksesta E.T.A. Hoffmannin, romantiikan ajan satumaakarin, klassikkoteoksen Kultainen malja. Satu uudelta ajalta, jonka edesmennyt Loki-kirjat on ansiokkaasti julkaissut suomeksi. Ja melkoinen satuhan se onkin.

Kahteentoista vigiliaan jaettu fantastinen tarina kertoo haaveksivasta ja kömpelöstä ylioppilaasta Anselmuksesta, joka Hoffmannin yliluonnollista henkeä hehkuvassa Saksassa rakastuu saksanheisipuussa Elben rannalla asuvaan maagiseen vihreään käärmeeseen. Joka on vastaavasti arkkivaari ja salamanteri Lindhorstin vanhin tytär. Johan sitä vähemmästäkin leimataan hourupääksi. Tästä eteenpäin Hoffmann sitten sekoittaakin yliluonnollista, todellista, unia, visioita ja punssihoureita koko rahalla. Romantiikan tyylille tuttu kuvailevien näkyjen tulva hyökyy lukijan päälle — harmaat palvelijat ovat papukaijoja, ennusnoidat syntyvät lohikäärmeensulista ja rehujuureksista. Tunteet, tuntemukset ja mielikuvitus ottavat näyttämön.

Ei ihme, että Hoffmannilla on ollut melkoinen vaikutus jälkeentulleisiin kirjailijoihin ja tekijöihin (esimerkiksi Edgar Allan Poehen, Dumasiin ja Ingmar Bergmankin viittailee). Voisipa kirjailijan teoksessa nähdä piirteitä myöhäisemmästä maagisesta realismistakin — joskin Hoffmannin kirjassa runolliset ja tavalliset ihmiset asuvat selkeämmin omissa maailmoissaan, tavallisten tavoittaessa maagisen maailman vain punssihumalassa.

Teoksen voi lukea saksaksi täällä. Jopa piirroksin varustettuna versiona, joskin linkatussa verkkoversiossa on toinen kuvitus kuin Loki-kirjojen Petra Giacomellin (joka ei ole hullumpi sekään).

.:Kertomus näkevistä:.

2008-08-18T22:22:00.004+03:00

Pitkä tauko, mutta sellaista kai bloginpitämisessä toisinaan sattuu.

José Saramagon Kertomus näkevistä oli oikeastaan ihan hyvä. Tosin vaikea sanoa miten se suhteutuu aikaisempaan tuotantoon — luotettavien lähteiden mukaan ei ihan parhaimpaan päähän. Ja ehdottoman selvää on, kuten edellisessä merkinnässä ehdinkin jo todeta, että kirja olisi ehdottomasti Kertomus sokeudesta jälkeen, eikä näin takaperoisesti. Sen verran kirjoissa on samaa juonta, vaikka ei se nyt ihan välttämätöntäkään ole. Ainoa vain, että nyt tietää suurin piirtein edeltävän kirjan juonen pääpiirteet (ja loppuratkaisun?).

Kertomus näkevistä on ajaton ja paikaton, mutta puitteiltaan moderni teos. Se käsittelee nimettömän maan nimetöntä pääkaupunkia, jossa yhtäkkiä kunnallisvaaleissa tyhjän äänestäminen lisääntyy räjähdysmäisesti, puolueiden saadessa nihkeät äänisaaliit. Uusinnan jälkeen tulos vain pahenee valtaapitävien kannalta, tyhjien vain lisääntyessä. Hallitus ei keksi reagoida omituiseen tulokseen muuten kuin saartamalla kaupungin raskaaseen sotilasvartioon ja vetämällä suurimman osan hallitsevista instituutioista — poliisin, hallinnon virastot ja muut pois "saastuneesta" pääkaupungista. Jostain syystä kaupunki kuitenkin jatkaa asukkaineen elämää, jopa levollisempana ja solidaarisempana kuin aikaisemmin.

Saramagon teos heittelee kritiikkiä vasten omaa peliä pyörittäviä poliitikoita, joille äänestystapahtuma ei merkitse muuta kuin demokratian merkityksetöntä rituaalia — riistettyjen annetaan siis valita muutaman vuoden välein ketkä riistäjäluokan edustajat heitä edustavat ja riistävät, kuten Karl Marxin huhutaan sanoneen. Saramagon tapauksessa kai parempi olisi puhua manipuloinnista. Ketkujen (mutta kieltämättä "tyhjällisten" lisääntymisestä panikoituneiden) poliitikkojen työkaluiksi rientävät sitten niin mitään kyseenalaistamattomat virkamiehistön robotit ja sanomalehtien pelkurimaiset journalistitkin, kun juonia punotaan poliittisesti apaattisten pääkaupunkilaisten päänmenoksi. Nimeämätön maa, jonka nimeksi Saramago sovittaa vain esimerkinomaisesti Portugalia (koska kysymyksessähän ei missään nimess ole Portugali, kuka sellaista kehtaisi väittääkään), tuo mieleen kyllä Salazarin Portugalin ja mikseipä Putinin Venäjänkin. Ja "tyhjälliset", joiden "takaa" ei tunnu löytyvän ketään, voisi ihan hyvin olla eräänlainen metafora globaaleista kansalaisliikkeistä, joilla ei ole varsinaisia johtajia, eikä välttämättä yhteisiä tavoitteitakaan. Jos pieni ylitulkinta sallitaan. Tai sitten kyseessä ei ole poliittinen kertomus ensinkään, vaan tarinan peruslinja on toteamus siitä, että ihmisillä kerta kaikkiaan menisi paljon paremmin, jos turha kyräily ja vehkeily loppuisi ja kaikki olisivat hyviä ihmisiä.

Tyylillisesti Kertomus näkevistä on ensin hidaslukuinen, mutta tapaan tottuu ja lopulta kirja etenee mukavasti huolimatta vähäisistä kappalejaoista ja dialogien hetkellisistä sekavuuksista. Tai sitten juuri silloin kun siihen tottuu, hieman tahmeasti alkava juoni (erikoisesti juuri siinä kohtaa kun Kertomus sokeudesta tulee tarinassa esiin) potkaisee itsensä kunnolla liikkeelle — eli arviolta kirjan puolessa välissä.

Nyt vain kun tietäisi pitäisikö siihen edelliseen sitten tarttua. Suosittelivat ennemmin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia samalta kirjoittajalta, mutta voi olla että täytyy hetkeksi vaihtaa kirjailijaa, ei sitä nyt samoja tyyppejä jaksa koko ajan perätysten lukea.

...

Myöhään huomattu ja vanhoja kauroja, mutta varsin kantaaottavasti Puolan eteläisen maakunnan Małopolskan hallinto liputti (tai Gazeta Wyborczan vanhan englanninkielisen uutisen mukaan liputtaa) Tiibetin lipuilla avajaisten aikaan, osoittaakseen tukea tiibetiläisille. Täytyy nostaa hattua polakeille — ajatelkaapa nyt kuinka mahdollista olisi, että politiikanerottelija Matti Vanhasen Suomessa vaikkapa Varsinais-Suomi päättäisi tehdä vastaavaa. Tai no, ehkä Tiibetin puolesta liputtaminen olisikin liian rajua, mutta edes ottaisi kunnolla kantaa ihmisoikeuksista.

.:Sotivat, sokeat ja hitaat:.

2008-08-11T23:21:00.005+03:00

Hidastempoista ja apeaa. Ehkä siksi, ettei ole mahdollista väistää olympiauutisointia ja jatkuvaa sodankäyntiä, jos mielii seurata millään tavalla mediaa ja lukea sanomalehtiä. Jos nyt pakoilussakaan mitään suurempaa tarkoitusta olisi.

Etelä-Ossetian - tai nyttemmin kai Georgian sota - on sinänsä melkoinen kaistale mediatodellisuutta, Kaukasuksen sota näyttää mobilisoivan enemmän kirjoittelua, otsikoita ja urheita ulkoministereitä taistelutantereilla venäläisten koneiden maalitauluina kuin afrikkalaiset saisivat aikaan vaikka sytyttäisivät koko mantereensa tuleen. Guinea-Bissaun cashew-pähkinätuotanto jäänee toiseksi, kun puhutaan Vladikavkazin tienoilla pulppuavasta mustasta kullasta. Palkinnon voittaa kuitenkin George W. Bush, joka lausunnollaan Georgian kansainvälisen oikeuden takaamasta suvereniteetista ravisuttaa todellisuuden puitteita toden teolla.

...

José Saramagokin etenee, tänään vietin monta hetkeä tuomiokirkon varjossa kirjaa selaten, arvostaen Aurajoen rantojen kauneutta koko rahalla (ja pakoilin sitä toista sisäistä möykkyä, loppututkielmaa). Konstikas opus. Ei pitäisi ehkä kirjoittaa liikoja, kun on vasta puolessa välissä, mutta on todettava, että harmittamaan käy Saramagon vaikeasti seurattava tapa kirjoittaa dialogit vailla helpottavia merkintöjä, pötkylämäisiksi kappaleiksi. Epäilemättä tyyliseikka. Toinen harmitusta aiheuttava seikka on, että vasta puolessa välissä selviää, etteivät kansiliepeet valehdelleet - Kertomus näkevistä on tosiaan sisarteos Kertomukselle sokeista. Niin pitkälle, että edeltävään viitataan ainakin tällä hetkellä tavaamassani kohdassa melko keskeisesti. Tuli sitten luettua tämäkin kaksikko väärin päin, paljon lämpöä ei taida saada lukemalla edeltävä jälkikäteen. Ravunkäynti (joka ei lähde mielestä kun kerran, melko proosallisesti, eräs ystävällismielinen tataari kaatoi kappaleeni päälle kebab-kastiketta) ei toimi Saramagon kanssa.

...

Amnestyn vetoomusverkoston sähköpostipalvelin kuuluu kyllä hitaimpiin koskaan kohdattuihin - ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kirjemaakariksi joskus aikoja sitten (ja siitä taisin kirjoittaakin), vahvistusmaili tuli vasta eilen. Tai oikeammin sanottuna saavillinen, koska olin tietenkin tuskastuneena pistänyt useammankin liittymispyynnön, vieläpä muutamasta sähköpostiosoitteesta, varmuuden vuoksi. Ties kuinka monta koti-ihmisoikeusaktivistia järjestö karkoittaa tällaisella odotuttamisella.

.:Unkarin malliin:.

2008-08-10T23:55:00.006+03:00

Unkarin malliin on vähän arvaamaton kokoelma novelleja. Viljo Tervosen valitsemassa ja kääntämässä kokoelmassa on kieltämättä hetkensä, mutta jo historiallisen katsauksen takia muutamat valikoiduista tuntuvat hieman hudeilta. Tai sitten kokoelma pitäisi nähdä nimenomaan otteena koko 1900-luvun alun unkarilaisesta novellista, eikä niinkään arvioida mielenkiintoisuuden kautta. Hieman arkaaiselta se silti tuntuu, ehkä siksi, että Tervonen on innostunut kääntämiseen jo viimeisimmän maailmanpalon aikaan.

Parhaat novellit useilta unkarilaisilta kirjailijoilta (joiden nimiä en nyt erittele, eivätkä siihen näppäimistön erikoismerkit välttämättä riittäisikään) ovat ehdottoman viihdyttäviä - poika syö liikaa päärynöitä ja sairastuu, virkamiesisä on ensin hämillään työssä saamastaan huomiosta, mutta viimein korruptoituu nauttimaan huomiostaan. Eräällä on taas salaisuus, johon voi viitata ainoastaan sivulausein, "tämähän oli ehdottoman luottamuksellista", ja näyttämöltä poistuessaan pokkaa mielisairaalan ambulanssikuskeille kuin näytelmän käsikirjoituksen mukaan saapuneille vieraille. Puolalaiskasvoinen tuttava huijaa runoilijalta hänen juuri saamansa setelin, tapahtumakulku joka johtaa Tonavaan. Niin kovin keskieurooppalaisen riemastuttavaa, mutta eittämättä hieman 1800-lukulaista, vailla modernistisen kirjallisuuden viitteitä, jos lukuun ei oteta villiintyvien höyryvetureiden aiheuttamaa kaaosta.

Pitkästyttävimmillään Unkarin malliin-kokoelma tarjoilee "impressionistisia" kuvia (Itävalta-)Unkarista, joiden poroporvarillinen ja ehkä hieman kansallisromanttinenkin tunnelma on ennemminkin historiallinen kuriositeetti kuin nykylukijalle kirjallisuutena kiinnostava. Tervonen on varustanut kokoelman lyhyillä kirjoittajien biografioilla, joka varmasti houkuttaa jatkossakin unkarilaisen kirjallisuuden pariin, sillä sukulaiskielen kirjoja on ainakin heimoveliaikoina käännetty kohtuullisella pieteetillä. Todennäköisesti myös sosialistisen ystävyyden ja yhteistyön merkeissä. Siitä mitä olen tällä hetkellä lukenut ei voi paljon puhua, mieleen muistuvat ainoastaan timanttiset István Örkényn Minuuttinovellit ja Péter Esterházy joka ei oikein vakuuttanut (ja jolta lukemani kirjan nimeä en edes enää äkkiseltään muista). Ja tietenkin Kertész, mutta häntä ei lasketa, sillä on Nobel (puhumattakaan, että kaasukammiokirjallisuutta on aina hankala laittaa oikein minnekään).

Kansallisten novellikokoelmien vaivana ja vaikeutena on kyllä viime kädessä aina taipumus tarjoilla monia houkuttelevia nimiä, joiden tekstejä oikeastaan haluaisi lukea, muttei koskaan kuitenkaan tule niin tehneeksi. Ehkä se on vain sitä kirjallisuuden rannattoman meren hienoutta.

...

Unkarilaisista hyppäsin suoraan takaisin latinoihin ja aloitin José Saramagon. Kuuluu niihin kirjailijoihin joista puhutaan paljon, mutta joiden kirjoja ei koskaan saa luetuksi/loppuun. Saramagon Kertomus näkevistä kyllä tuntuu alustavasti hyvältä, mutta siinä on pelottavan paljon sivuja - ei siinä mielessä, ettei sellaisia saisi luettua, vaan koska Saramago kirjoittaa kuten kirjoittaa. Eteneehän se, mutta kunpa ei kävisi samoin kuin Molinan Sefaradille, jonka parissa uuvuin jo alkumetreille. Jos lukijat voi jakaa kahteen koulukuntaan - niihin jotka tahkoavat loppuun asti väkisin ja niihin jotka heittävät käsistään kirjat jotka uuvuttavat - kuulun yleensä ensimmäiseen ryhmään, mutta joskus ei vain kykene.

.:Katkelmia maailmantilasta:.

2008-08-10T02:27:00.003+03:00

Harvemmat meistä (tai ehkä suurin osa) ovat varmasti välttäneet vilunväreet selkäpiissä, kun toiset harrastavat urheilua muodossa jos toisessakin olympialaisissa samalla kuin pommit putoilevat pienissä Kaukasuksen maissa. Ja panssareitakin on.

Päällekkäisten tapahtumien suorastaan makaaberiksi nouseva sinfonia mediassa on jo jotain - on vaikea sanoa hyrisevätkö kiinalaiset ilosta vai harmista nyt kun sotatila (joka ulkoministeri Stubbin mukaan - kun ollaan de facto sodassa - sisältää sotatoimia ja vastatoimia) hukuttavat alleen joko Kiinan ihmisoikeustilanteen tai koko olympialaiset. Todennäköisemmin ensin mainitun, Tiibet, sensuuri ja sen sellainen taitaa olla menneen talven lumia lehtien ulkomaanosastoissa Etelä-Ossetian jälkeen. Kai helpottavin uutinen oli sitten se, että Ylen mukaan edes YK:n turvallisuusneuvosto on kriisin edessä aseeton?

Puhumattakaan siitä, että nykyinen sota todella sekoittaa pakan, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei edes yritä huijata, vaan sekä Georgia että Venäjä syytävät silmille niin selvää propagandaa ettei tosikaan. Yritä siitä sitten ottaa selvää. Monet kai keskittyvät ennemmin keihäsfinaaliin tai jollaluokan ympäripurjehduksiin. Turhaan pohtimatta onko pahinta nationalismi, kapitalismi vai totalitarismi.

Itse keskityn vain unkarilaisiin novelleihin, joissa lapset sairastuvat syötyään kokonaista yhdeksän raakaa päärynää. Tunne mahtaa vastata uutisten seuraamista juuri näinä päivinä.

.:Oranssihaalarit Kuubassa:.

2008-08-07T12:59:00.003+03:00

Jenkki-Amnestyn kiertue Guantánamo Bayn vankileirin sellireplikan kanssa Yhdysvalloissa innosti surffaamaan aiheen tiimoilta enemmänkin. Leiri tuntuu olevan aihe, jonka olemassaolo kuplii jatkuvasti pinnan alla, mutta useimmiten se on vajonnut pois julkisuuden valokeilasta, paistateltuaan siinä kerta kaikkiaan liian monta vuotta. Ainakin amerikkalaisilla ihmisoikeusaktivisteilla riittää puuhaa, joskin on vähintäänkin kyynistä, että jos leiri nyt suljetaan, sen asukkaat todennäköisesti vain sirotellaan muihin salaisiin vankiloihin, jonka jälkeen esimerkiksi Punaisella ristillä ei ole pääsyä heidän luokseen.

Replikaselliin liittyen riipaisevan artikkelin on kirjoittanut esimerkiksi The Boston Phoenixin toimittaja, joka vietti yön sellissä. Simuloiden myös yötä päivää kovalla soitetun amerikkalaismusiikin iPodillaan. Mitenköhän artistit mahtavat suhtautua siihen, että heidän musiikkiaan käytetään kidutuksen instrumenttina? Rage against the Machinen muusikot ovat varmaan käärmeissään. On suorastaan ironian huippu soittaa vangeille kyseisen yhtyeen poliisiväkivallasta ja rotudiskriminaatiosta kertovaa kappaletta Killing in the name. Strobovalot, pimeys, kylmyys ja kovaääninen musiikki, siinä terrorismia vastaan käyvän sivistysvaltion uusi lavastus keskiajan tyrmistä. Selleissä valot ovat tietenkin päällä yötä päivää, joskin toimittajalle suotiin yövalaistus. Gitmosta vuosien vankeuden jälkeen vapautetut vangit eivät taida olla enää ihan henkisesti terveitä. Seitsemän vuotta komerossa asumista, epätietoisuutta ja jatkuvia kuulusteluja ei voi tehdä kenenkään psyykeelle hyvää.

Kammottava on myös se, että "kansallisen turvallisuuden" nimissä vangit eivät saa pitää hallussaan kirjoitusvälineitä - Guantánamosta salakuljetettujen ja Punaisen ristin kautta hoidetun satunnaisen kirjeenvaihdon välityksellä vankien runoudesta on saatu koottua runokirjakin, Poems from Guantanamo: The Detainees Speak (The Independentin artikkeli). Pakistanilainen runoilija raapustamassa kivensirulla runoja styroksimukin kylkeen, alituisena vaarana kiinnijääminen ja kuppien joutuminen vartijoiden saappaiden alle.

Kommenteissa yöpymisartikkelin kirjoittanutta toimittaja Jeff Inglisiä syytetään luonnollisesti jihadistien symppaamisesta ja Amerikan vihaamisesta, retoriikka on perin tuttua jos vähänkään on seurannut konservatiivimielipiteen pahimpia rakkikoiria tai internetsotureita. Hämmästyttävää ihmisiltä, jotka jaksavat vannoa luovuttamattomien vapausoikeuksien nimeen, ja joille sisällissodan aikaan peruutetun habeas corpuksen kumoaminen tekee Abraham Lincolnista vastenmielisen presidentin. Jo vuoden parin ajan poliittinen tuuli näyttää olleen kääntymässä ja puheet leirin sulkemisesta lisääntyneet - sekä Barack Obama ja John McCain ovat luvanneet laittaa Kuuban keskuksen luukulle lapun, mutta nähtäväksi jää onko tämäkin viime kädessä tyhjää puhetta.

Amnestyn globaali verkkovetoomus Tear it down! Guantánamon leirin sulkemiseksi. Pikseli kerrallaan.

.:Ravunkäyntiä:.

2008-08-06T12:17:00.005+03:00

Päätin lukea Günter Grassia kuin rapu, takaperin edeten ja otinkin luettavakseni toisiksi uusimman suomennoksen Ravunkäyntiä (Im Krebsgang). Kiinnostava luettava varsinkin, kun elämäkerta on nyt muuttanut jotkut henkilöt ainakin intertekstuaalisesti kiinnostaviksi (kuka meneekään takuuseen siitä mitkä asiat Sipulia kuoriessa pitävät paikkaansa ja mitkä eivät - eikä sillä suurempaa väliä olekaan). Mitä enemmän Grassia lukee, sitä houkuttelevammalta vierailukohteelta Gdansk tuntuu.

Ravunkäyntiä on monessa kronologiassa etenevä tarina sveitsinsaksalaisesta natsivirkailijasta nimeltä Wilhelm Gustloff, hänen juutalaisesta murhaajastaan David Frankfurterista ja ennen kaikkea kansallissosialistien marttyyriksi (Blutzeuge) nousseen Gustloffin mukaan nimetystä laivasta. Risteilyalus, joka alun perin toimi natsien Kraft durch Freude-huvialuksena, joutui rintamien jo luhistuessa ja tuhansien pakolaisten täyttämänä neuvostoliittolaisen sukellusveneen upottamaksi. Gustloffin upottaminen on edelleen eniten uhreja vaatinut laivaonnettomuus historiassa.

Päällimmäinen kertomus on vastaavasti kirjan minähahmosta, tuuliviirimäisestä lehtimiehestä, joka löytää internetistä äärioikeiston verkkosivut, joilla laivan uppoamista hehkutetaan kammottavana sotarikoksena. Ruskeaa ideologiakuraa levitetäänkin nyt uudessa ympäristössä, internetin tutkimattomissa uumenissa. Ravunkäyntiä onkin paitsi kertomus laivasta myös uudesta mediasta ja sen tarjoamasta ääriliikkeiden pelikentästä, ja internet-identiteettien toiseudesta suhteessa tosielämään. Hiljaisesta nörtistä sukeutuu verkkoroolin kautta paatunut revisionisti, vaikka ei olutta litkivien klanipäiden seurassa viihdykään.

Grass on itse todennut, että Wilhelm Gustloffista kirjoittaminen oli osaltaan tarpeellista, koska tragedia oli vaarassa joutua äärioikeiston omimaksi, kuoliaaksi vaietusta tapahtumasta tehtiin "veritodistajaa" vastenmieliselle aatteelle. Grass osoittaakin tarinansa sivussa, että sotarikokseksi väittäminen on perusteetonta - Gustloffissa oli myös sotilaita, itseasiassa pakolaisten kustannuksella, ja laiva oli aseistettu ilmatorjuntatykein. Neuvostoliittolaiselle sukellusveneen kapteenille se oli vastaavasti fasistien täyttämä purtilo ja kohde siis siinä missä mikä tahansa muukin.

Harkitsematonta olisi puhua teennäisen huolestuneeseen sävyyn internetin luovan anarkismin vaarallisuudesta, jollaisia poliitikkojen suusta nykyisin kuulee useinkin. Mutta toisaalta melko vastenmieliset liikkeet netissä, useimmiten parin Schweringin toveriyhdistyksen internetsoturin muodostamat, totta vie kytevät. Keskustelupalstoillakin pistetään äärimmäisillä argumenteilla asiallinen keskustelu hukkumaan omaan mahdottomuuteensa.

Kiinnostavasti muuten verkosta löytyy edelleenkin suomenkielisiäkin sivustoja, jotka vähintäänkin muistuttavat Grassin surffaajalehtimiehen mallisivustoa www.blutzeuge.de, joka näyttää nykyään toimivan Grassiakin painaneen painotalon kotisivuina, silloin kuin sattuu olemaan pystyssä. Merkillinen Kolmannen valtakunnan "unohdettujen hyvien puolien" ihannointi istuu ja elää tiukassa jopa yli kansallisuusrajojen. Ainakin verkossa.

Seuraavaksi kai sitten suunnitelman mukaan pitäisi lukea Minun vuosisatani, josta tosin kuulin Ak.:lta varauksellisia kommentteja. Ehkä olisi parempi valita seuraava vain takakansitekstien perusteella, jahka Grassin pariin palaa.

Niin, ja rapu liikkuu kuulemma takaperin vain pelästyessään ja melkoista vauhtiakin.

.:Katkelmallisesti ranskalaisista:.

2008-08-03T19:17:00.005+03:00

Olen yrittänyt lukea Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin Anti-Oidipusta — Helsingin sanomien artikkelin perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta (tai ainakin hupaisalta) kapitalismin ruumiinavaukselta. Valitettavasti en ymmärrä siitä paljoakaan...

Puheenjohtaja Schreberillä on auringonsäteitä perseessään.

...ranskalainen kaksikko kirjoittaa nimittäin melkoisen kiemuraista tekstiä. Ja minulta puuttuu sitä psykoanalyyttista sanavarastoa. Lacankin taisi sanoa, että jos väittää ymmärtävänsä lacanilaisuutta täydellisesti ei ole ymmärtänyt mitään (tai ainakin jotain sinne päin). Taitaa olla vain mahtavaa ajanhukkaa, pidän enemmän Braidotista.

Enkä voi lakata kuuntelemasta edesmenneen Die Tödliche Doriksen Tanz im Quadratia (sivuilta löytyy tuon 1980-lukulaisen saksalaisen avantgardeyhtyeen koko tuotanto ilmaiseksi, kunhan jaksaa etsiä) lähes repeatilla. Tekee juhlien jälkeisestä hitaasta päivästä vieläkin monotonisemman.

.:Yhdestä puusta:.

2008-08-01T18:05:00.004+03:00

Lueskelin artikkelin sieltä, artikkelin täältä Arto Jokisen toimittamasta, kriittistä miestutkimusta edustavasta artikkelikokoelmasta Yhdestä puusta. Maskuliinisuuksien rakentuminen populaarikulttuureissa. Varsin mielenkiintoista. Sinänsä varsinaiset analyysin kohteena olevat ilmiöt ovat melko itsestäänselviä — kuten vaikkapa Pietarinkadun Oilers Go Go-radio-ohjelma tai Slitz-miestenlehti, joista kummastakaan minulla ei todellakaan ole sen tarkempaa tuntemusta, mutta joiden yleinen sisältö ei ole vaikeakaan arvata.

Tuskinpa maskuliinisen hegemonian tunnusmerkkien ja homososiaalisuuden löytäminen näistä esimerkeistä on mitenkään maailman suurin tutkimustulos. Tai että "miestenlehtien" sukupuolikuva on biologis-essentialistinen. Kirjoittajien (näiden kahden artikkelin tapauksessa Pasi Salonen ja Arto Jokinen) tekemä purkava käsittely kuitenkin avaa mielenkiintoisia ajatusketjuja, moneltakin taholta itsekriittisiä.

Tietty "kilvoittelu" ja diskurssi on kieltämättä tunnistettavissa — joskin ehkä se akateemisissa piireissä on hieman keveämpää, tuskin kukaan "oikeasti" pelkää tulevansa femininisoiduksi ja siten nöyryytetyksi — peli- ja kapakkailloissa ja vastaavissa. Ja ei se aina "sivistyneenkään" porukan seurassa ole niin kovinkaan korkealentoista ja progressiivista. Ehkä tunnistamisen kautta kuitenkin Yhdestä puusta tarjoaa jonkinlaisia argumentteja, ja jos ei niitä niin ainakin hieman terävämpiä pistoksia toisinaan.

Aiheesta olisi voinut kirjoittaa pidemmältikin, mutta ei nyt oikein irtoa. Odotan kyllä mielenkiinnolla Jokisen tulevaa väitöskirjaa sodasta ja maskuliinisuudesta.

...

Pekingin olympialaiset lähestyvät ja niiden täydellinen boikotointi tuntuu vaikealta. Ei siksi, että olisi haluja katsella lähetyksiä, vaan koska ne tulevat joka tapauksessa tihkumaan läpi kaikesta arjesta. AnArchitecture-blogin merkintä detournatuista kisamaskoteista oli kiinnostava — ja kysymys kysymisen arvoinen, millaista katukulttuuria autoritaarisessa valtiossa voidaan harjoittaa? Kuka edes uskaltaisi rangaistuksien pelossa? Jos Wien puunasi kasvonsa jalkapallon EM-kisojen edellä melkoisella arsenaalilla, millaiseen absolutiaan mennään Pekingissä?

.:Solaris (Lem):.

2008-07-30T22:37:00.006+03:00

Puolalaisen scifikirjailija Stanisław Lemin klassikko Solaris poikkeaa Andrei Tarkovskin filmatisoinnista melkoisesti. En ole yllättynyt siitä, että Lem oli käärmeissään ohjaaman ottamista vapauksista, joskin molemmat ovat eittämättä vakuuttavia teoksia.

Kirja on tarina kaukaisesta kaksoistähtiä kiertävästä mystisestä Solaris-planeetasta, jota peittää kimmeltävä valtameri — ihmiskunta on käyttänyt jo useita vuosikymmeniä sen perusteelliseen tutkimiseen ja planeetasta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Valtameri osoittautuukin älylliseksi olennoksi, jonka määrittelyyn ja tutkimukseen ihmisäly ei tunnu taipuvan, ja vielä mahdottomampaa tuntuvat olevan yritykset ottaa toiseen elämänmuotoon mitään yhteyttä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun alimiehitetyn tutkimusaseman miehistölle alkaa ilmestyä vierailijoita, jotka ovat kotoisin heidän menneisyydestään, muistin sopukoista.

Perus-scifiäkö siis? Riippuu vähän mitä kohtia kirjasta lukee. Alun hyytävä tunnelma hylätyllä ja särjettyjä tavaroita täynnä olevilla käytävillä, aavemaiset ilmiöt ja muut ovat melkein kauhukirjallisuutta. Sitten Lem käyttää paljon sivuja melkoisen kuivakkaan Solariksen ilmiöiden kuvailuun, kun päähenkilö Kris Kelvin kertaa mielessään sitä valtavaa tekstikorpusta, joka planeetasta ja sen ainoasta asukkaasta — aaltoilevana aseman alla levittäytyvästä yksisoluisesta olennosta — on tieteellisessä yhteisössä kirjoitettu. Lem kirjoittaa osin kai omaa utopiaansa eksobiologiasta, mutta en malttanut olla lukemassa rivien välissä tiettyä tieteellisen järjestelmänkin kritiikkiä. Loputtomat teoriat, koulukunnat ja vaihtuvat muodit sävyttävät 70 vuoden tutkimusprosessia, joka ei ole koskaan edennyt juuri edes alkupistettään pidemmälle.

Oman osansa Solariksesta muodostaa myös inhimillisyyden pohdinta — Tarkovskin elokuvahan käsittelee melkein pelkästään tätä ja metafyysistä, mutta melko eri kantilta. Tästä painotuksesta Lem ei tainnut pitää, mutta täytyy melkein sanoa, että se on Solariksen kiinnostavin osuus. Soderberghin Solariksesta en vastaavasti tiedä mitään, enkä totta puhuakseni haluakaan. Tiettävästi se painottaa tohtori Kelvinin ja hänen kuolleen rakastettunsa suhdetta, mutta niinhän tekee Tarkovskikin (elokuvan näkeminen kuvittaa kirjaa, Harey/Hari on aina Natalia Bondartsuk). Mistä muistuukin mieleen, että Solaris ansaitsisi uudelleenkatsonnan.

.:Sipulia kuoriessa:.

2008-07-23T19:26:00.005+03:00

Günter Grassin Sipulia kuoriessa olisi varmasti parhaimmillaan, jos olisi lukenut kirjailijan aikaisemman tuotannon perusteellisesti. Nyt monessa kohdassa viittaukset aikaisempien kirjojen syntytaustoihin jäävät hieman usvaisiksi — joskin aleneehan se varhaisempiin kirjoihin tarttumisen kynnys näinkin.

Sipulia kuoriessa on pitkä elämäkerrallinen tilitys, joka alkaa sirpaleisista muistoista lapsuudesta — Danzigin punatiilisiltä kaduille, ja matkaa läpi Grassin maailmanpalossa vietetyn nuoruuden, raskaan työn ja köyhyyden täyttämien sodanjälkeisien vuosien (jolloin talousihme kohteli saksalaisia melkoisen eriarvoisesti, ja Konrad Adenauer käytännössä pesi ruskeat tahrat pois kansakunnan papereista, Persilillä) ja niin edespäin, aina esikoisromaaniin jonnekin 1950-luvulle asti. Välillä tarina polveilee nykyaikaan, Grass on tarinaniskijä, ja sipulin kerroksista paljastuvat muistot eivät tottele kronologiaa.

Kirjailija, johon hänen omien sanojensa mukaan liitetään jo kuin ylimääräisenä ammattinimikkeenä se nobel- (elävinä kuolleiden kirjailijoiden palkinto?), ei turhaan säästele itseään — mutta eipä hän vaatimatonkaan ole, naisseikkailuista, kirjallisista lahjoista ja oikeassa olemisesta vanhemmalla iällä osataan kyllä mainita arvostavaan sävyyn. Ja liftausmatkoista Italiaan, kirjoitusmatkoista Pariisiin. Ja kokkailusta. Melkoinen ruumiinavaus elämälle, mitä nyt voi Grassista olettaa, että fiktiota lienee ripoteltu joukkoon. Mahtoikohan sittenkään vankileirillä tavattu Joseph päätyä paavinistuimelle Roomaan, vai jujuttaako kirjailija lukijaa, väritellen juttua ilkikurisemmaksi?

Suurin kohu, eli se Grassin kauan sisällään kantama salaisuus sodasta Waffen-SS-joukkojen riveissä jää oikeastaan hieman ylimainostetuksi kohuksi. Kai kirjailijan vakuuttelun siitä, ettei hän tahallaan riimukaulusjengiin liittynyt, saati 17-vuotiaana Kolmannen Valtakunnan aivopesun läpikäyneenä ollut ihan täysissä sielunvoimissakaan. Eikö ripitykseksi riitä sitten se, että kirjailija katuu olleensa ainakin lammasmainen Mitläufer? Vaikka kummallistahan se tietenkin on, että Grassin kaltainen kansakunnon omatunnon kolistelija tekee moisen tunnustuksen vasta uudella vuosisadalla.

Joka tapauksessa Günter Grassin "muistelmien" toinen osa, Die Box, onkin jo julkaistu Saksassa ja jos aikaisemmasta käännöstahdista mitään on päätteleminen, ilmestynee joskus vuoden päästä suomeksi. Nyt se on selvästi pakko lukea, ehkä 1950-luvusta ei enää irtoa yhtä meheviä muistelmia kuin aikaisemmasta vuosikymmenestä, mutta eihän sitä tähänkään voi jättää, Grassia kirjallisen nousunsa kynnykselle istuksimaan.

...

Kansanmurhista ja hirmutöistä puheenollen, Lukulampun lähettämä linkki häiritsee minua yli kaiken. Voiko koskaan enää luottaa joulupukinpartaisiin vaihtoehtolääketieteilijöihin, mistä voi tietää ettei heilläkin ole ollut aikaisemmassa elämässään etninen puhdistuspalvelu?

.:Ei paluuta:.

2008-07-19T16:17:00.008+03:00

Ei paluuta (Ivanovo Detstvo, 1962) ei ole sotaelokuva siinä mielessä kuin nykyään termiä yleensä käytetään. Kukaan ei taida ampua siinä laukaustakaan. Mutta ohjaajansa Andrei Tarkovskin näköinen se kyllä on, joskaan ei lukeudu hänen parhaimpaan tuotantoonsa.

Ei paluuta päätapahtumat sijoittuvat rintamalla, Dneprin rannalla olevaan bunkkeriin, joka on aiemmin ollut kai kirkon krypta — pääosaan nousee vielä polvihousuiässä Ivan, puna-armeijan tiedustelija. Romaaniin perustuva tarina äitinsä saksalaisille menettäneen pojan palavasta kostonhimosta on jotenkin erikoinen neuvostoliittolaiseksi sotaelokuvaksi — propagandistinen asenne loistaa lähes kokonaan poissaolollaan.

Muistamisen arvoisiin kohtauksiin kuuluu kapteeni Kholinin kömpelö flirttaus lääkintäluutnantti Mashan kanssa (kumma että naiset tunnetaan aina näissä etunimellä). Sen miljöö, ukrainalainen valkoisuudessa kylpevä koivumetsä ja varastettu suudelma kaivetun juoksuhaudan yläpuolella ovat hyvin tyypillistä Tarkovskilaista filmitaidetta — vai pitäisikö ennemminkin puhua kuvaajan (Vadim Jusov, joka on asialla myös Andrei Rublevissa ja Solariksessa) erinomaisuudesta — useinhan tällaiset visuaaliset herkut kipataan ohjaajan ansioksi.

Kiinnostaisi kyllä tietää mitä Tarkovski kirjoittaa kirjassaan elokuvasta — ei kuulemma pitänyt lopputuloksesta ja kritisoi erityisesti Ivania näyttelevää Nikolai Burlyaevia. Kyllä Burlyaevin (miten litteroituukaan) pistävän tuijottava katse ja nälkiintyneen nukkavieru olemus tuo elokuvaan sen hengen.

...

Grass koukuttaa. Turhauttavaa vain, kun alkuperäiset saksankieliset ilmaisut eivät näy käännöksestä — mitä ihmettä on saksaksi useasti eri muodoissaan lanseerattu "tiesmitä", puhumattakaan "hipeltää"? Pieni punainen saksan sanakirja ei tarjoa vastausta.

.:Kirjahyllyn pohjilla:.

2008-07-18T21:34:00.004+03:00

Vanhemmat siivoavat kirjahyllystä ylimääräisiä pois — eikä ihme, 1980-luvun tietosanakirjojen, 90mhz Pentium-tietokoneiden käyttöohjeiden ja 1970-luvun kokouskäytäntöjen hyöty hyllyssä kuin antikvariaatissakin on minimaalinen. Massiivinen Otavan tietosanakirja 12 osassa on paperinkeräyskamaa, kun siitä ei ole enää kuin painavaksi sisustuselementiksi.

Itse löydän kirjojen joukosta (ei tietenkään poisheitettävien) vanhoja lapsuuden kirjoja. Eduard Uspenskin koneiden sisällä elävistä pikku-ukoista kertova Takuumiehet (mitä ilmeisemmin kannettavissa tietokoneissa takuumiesten elinikä on lyhentynyt arviolta kahteen vuoteen — tai sitten kapitalismissa heidän sopimuksensa ovat määräaikaisia) ja Fedja-setä, kissa ja koira. Mutta minne Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on kadonnut?

Kertoman mukaan varhaislapsuuteni suosikki oli J.Oron vironkielinen lastenkirja Muna vuodelta 1975. Hinta 60 kopeekkaa. Nyt ymmärrän jo tarinankin, joka on lyhykäisyydessään pienten lasten kirjojen tapaan (?) melko surrealistinen. Kirju kana munii munan, mutta se ei kelpaa kissalle (kass) — "Ei kõlba suua!". Pikkutyttö Ainolle muna kuitenkin kelpaa, hän keittää sen, mutta syötyään puolet unohtaa penkille, josta harakka sen nappaa — "Kätt-kätt-kätt! Kull on hää, kull on hää!". Onneksi kirju kana lupaa munia Ainolle uuden munan menetetyn tilalle. Kana vaikuttaa suhtautuvan kovin fatalistisesti muniensa kohtaloon toisten ruokana. Kaikkea sitä, älkää edes kysykö.

Ja sympaattisesti lokalisoitu suomennos Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio-kirjasta saa minut hetkeksi jättämään Günter Grassin junaan jonnekin päin Berliiniä, matkalle Waffen-SS-koulutusleirille.

.:Riemuloma Rivieralla:.

2008-07-17T20:18:00.006+03:00

Jacques Tatin toinen, varhaisempi seikkailu Les Vacances de Monsieur Hulot (raflaavasti Riemuloma Rivieralla, 1955) häviää hieman aikaisemmin kommentoimalleni Enoni on toista maata-komedialle. Ehkä siksi, ettei Riemuloma Rivieralla sisällä samalla tavalla kantavaa teemaa komedian ympärillä kuin seuraajansa kulutuskulttuuri-iva.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Riemuloma Rivieralla olisi huono — päinvastoin, herra Hulotin tahattomasti aiheuttama kaaos lomavieraita täynnä olevassa täyshoitolassa on hauskaa katsottavaa. Dialogi puuttuu totta kai lähes täysin, mutta huumori on silti asteen verran monimutkaisempaa kuin sellaisissa Slapstick-huumorin varhaisemmissa esimerkeissä kuten Ohukainen ja Paksukainen. Kun herra Hulot jää vangiksi keskeltä taittuvaan kanoottiin saavutetaan kyllä jotakin ajattoman absurdia.

Tai ehkä "monimutkaisuus" tai vastaava viehätys piileekin siinä jossakin, mikä tekee herra Hulotista ja hänen seikkailuistaan niin periranskalaista. Piippu ja René Artoisista muistuttava vartalotyyppikö? Vai mustavalkoisestakin elokuvasta hönkivä eteläisen Ranskan auringonpaiste? Oman osansa taitaa myös olla 1950-luvun hilpeämmän elokuvalajin tyylillisillä valinnoilla — aina elokuvan mainosjulisteita myöden (kuvassa, lähteenä Wikipedia).

.:Välimerkintöjä ja sipulia:.

2008-07-16T14:38:00.007+03:00

Hieman hidastempoisia päiviä, on niin kuuma — tai oikeastaan vain hikisen painostavaa — ettei jaksa keskittyä tärkeiden asioiden kirjoittamiseen. Luen hyvin hitaasti Günter Grassin elämäkerrallista Sipulia kuorimassa — Grassin lapsuus Danzigissa tuo vähintäänkin mieleen Umberto Econ populaarikulttuurillisesti virittyneemmän Kuningatar Loanan arvoituksellisen liekin, vaikka Eco onkin viisi vuotta nuorempi (ja siksi kai vältti sodankin). Natsit toisaalla, fasistit toisaalla — samaa tematiikkaa. Mahtaakohan seuraava sukupolvi osata kirjoittaa jännittäviä elämäkertoja? Viittaus ei siis ole siihen, että natsit tai fasistit (tai risiiniöljy) olisivat vaatimus mielenkiintoiselle elämäkerralle.

Hauskintahan tietenkin kaikessa on, etten ole oikeastaan koskaan saanut kunnolla luettua Günter Grassin kirjallista tuotantoa. Peltirummunkin nähnyt vain elokuvana. Mutta ehkä elämäkerta motivoi sitten paikkaamaan aukot kirjailijan kohdalla.

...

Katsoisikohan tänään kirjaston elokuvia (Kieślowskia? Polanskia? Tatia?) vai Teeman venäläistä minisarjaa Mihail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan tiimoilta (jonkun mukaan trenditietoisten idioottien venäläinen klassikko, en muista mihin pohjautuen)? Jälkimmäinen oli ainakin ensimmäisen jakson perusteella varsin taidokkaasti tehty, kuten nämä venäläiset sarjat klassikoista kai yleensä. Ensimmäisestä sanottakoon, ettei kirjastosta edes kehtaa lainata muuta kuin "klassikkoelokuvia".

...

Tämäkin blogi hyötyisi kieliopin ja lauserakenteiden paremmasta tarkastelusta. Taaksepäin lukiessa omasta tekstistään nimittäin huomaa kummallisia ajatusvirheitä ja äkillisiä katkoksia. Sanojakin puuttuu sieltä täältä. Mutta harvemmin sellaisia jaksaa jälkikäteen korjata. Ehkä tekstien läpilukeminen ennen "publish post"-painikkeen naksauttamista auttaisi, välttyisi saamasta yleisön silmissä kömpelön kirjoittajan leiman.

.:Dear Wendy:.

2008-07-15T10:35:00.003+03:00

Thomas Vinterbergin Dear Wendyn katsominen uudestaan taisi olla kohtalaista ajanhukkaa. Elokuva esitettiin 2005 Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla, mutta jostain syystä se tuntui silloin hitusen paljon paremmalta — ehkä sitä silloin lankesi helpommin Lars von Trierin käsikirjoituksen näennäiseen Amerikka-kritiikkiin. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mukaan Dear Wendyä ei edes pitäisi niin tulkita, mutta hehän nyt voivat dogma-ohjaajina valehdella läpiä päähänsä ihan vain välipalanakin. Mutta kyllä elokuvaa onkin vaikea tulkita juuri muuna kuin kommenttina amerikkalaisista ja aseista.

Dear Wendyssä nippu Yhdysvaltain keskilännen ankeassa kaivoskylässä (joka muistuttaa enemmän tai vähemmän lavastemaisuudessaankin Dogvilleä) asuvaa koulukiusattua nörttiä löytävät itsekunnioituksensa ja rohkeutensa aseiden kautta.

Kuin nuortenkirjassa ikään, porukka perustaa oman klubin, Dandies, jossa pasifistisesti suuntautuneet nuoret löytävät tekemistä hiplailemalla reliikkiaseitaan (kaikki aseet ovat enemmän tai vähemmän historiallisia, kertalaukauksisesta mustaruutiaseesta 1900-luvun alun Browningiin) ja pukeutumalla erikoisesti. Ja tutkimalla kaikkea aseisiin liittyvää aina tarkkuusammunnasta ampumahaavoihin. Vaikka antropomorfisesti nimettyjä aseita kannetaan mukana kaupungillakin, niitä ei koskaan vedetä esiin lukuunottamatta synkkää kaivosta. Houkutteleva allegoria amerikkalaisten itsetuntoa ja turvallisuuden tunnetta pönkittävästä concealed carry-ilmiöstä (joka on muuten hyvä esimerkki aseidenomistajajärjestöiden lobbausvoimasta)? Amerikkalaisesta yhteiskunnasta tietenkin kertoo eniten se, että Dear Wendy sai aikanaan päälleen kriitikkojen vihat — ei välttämättä siksi ettei se ole kaksinen elokuva vaan koska siinä kaunaiset eurooppalaiset taas "pilkkaavat amerikkalaisia". Hegemonistisen suurvallan asukkaiksi yhdysvaltalaisilla tuntuu olevan kovin lyhyt pinna populaarikulttuurin keinoin toteutetulle kritiikille.

Elokuva on kyllä sympaattinen tarina fetisistisestä suhteesta pyssyihin ja niiden kuolettavaan voimaan, niiden lumovoimasta ja niin edespäin. Ja eristyneistä amerikkalaiskylistä. Maisematkin ovat kauniita. Mutta Dear Wendy ajaa kyllä von Trierin jo Dogvillestäkin tutun jatkuvan kertojan (tässä tapauksessa päähenkilö, Dick Dandelion) selostukseen, joka kyllä taustoittaa tapahtumia, mutta riistää monotonisella jatkuvuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan filmiltä sielun (tai katsojalta ymmärryksen ilon). Sadunomainen irtonaisuus elokuvan miljöössä ja tapahtumissa toimii kyllä, mutta Vinterberg ei saa pakkaa kokoon — Dear Wendy jää jotenkin etäisen hengettömäksi elokuvaksi.

.:Famouz:.

2008-07-14T15:58:00.003+03:00

Suhtauduin aluksi hieman epäilyksellä Anton Corbijnin retrospektiiviin Tennispalatsissa. Julkkisvalokuvausta? Herra taitaa olla nykyään ajankohtainen ja tunnettu lähinnä ohjaamansa Joy Division-elokuvan (tai Ian Curtis-elokuvan) Controlin kautta, jota en valitettavasti ole nähnyt.

Hienoa valokuvaa Corbijnin näyttelyssä kuitenkin oli — vanha valitukseni siitä, että Suomessa ei koskaan näe laadukasta kansainvälistä valokuvataidetta saa jälleen potkun kylkeensä, kuten Sally Mannin näyttelyn tapauksessa. Corbijn on näemmä ottanut usean jo legendaariseksikin muodostuneen bändi- tai artistikuvan. Mallinukkemaisen eloton Kraftwerk! David Bowie! Kaitaposkinen Blixa Bargeld mustassa punktukassaan joskus 1980-luvulla! Savuke suupielessä poseeraava Nick Cave!

Myöhemmissä julkkiskuvissa Corbijn laajentaa valikoimaansa ja hänen ottamastaan muotokuvasta kai muodostuu jonkinlainen julkisuuden statussymbolikin — niinpä yhdestä kuvasta löytyy ympyränkiertäjä Michael Schumacher. Rypistyvät beat-kirjailijat Burroughs ja Ginsberg näyttävät suhteessa tuotantoonsa erikoisilta, paksusankaisissa laseissaan kirjoituskoneen ääressä. Toiseksi viimeinen kuvasarja 33 Still Lives kierrättää jo kovin erilaisia ympäristöjä. Steven Hawking pilottiaurinkolasit päässä — turkispuuhkainen Cameron Diaz Ewan McGregor sylissään limusiinin takapenkillä.

Taidemuseo Tennispalatsi ei tosin selvästi välitä erityisemmin rytmittää tarjontaansa — alakerran rutikuiva ranskalaistaiteen näyttely on kammottavassa kontrastissa Corbijnin rakeiselle mustavalkofilmille vangitseman rosoisen rock-elämän kanssa.

.:Veitsi vedessä:.

2008-07-13T10:10:00.006+03:00

Yle Teema näytti Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965) ja entisestään minulla oli kirjastosta lainaamani, katsomaton Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962) — tuplapolanskit siis. Inhosta kirjoitin jo aikaisemmin, mutta todettakoon, että elokuva säilytti ainakin suurimman osan häiritsevyydestään televisioruudun vaatimattomissa puitteissa. Kuulokkeet ja myöhäinen lähetysajankohta mitä ilmeisemmin paransivat/pahensivat tunnelmaa.

Veitsi vedessä on Polanskin ensimmäinen (ja viimeinen) puolankielinen täyspitkä elokuva. Kieli ja tuotantomaa on elokuvan tapauksessa melko merkityksetön, koska filmi voisi tapahtua muutamaa viittausta lukuunottamatta missä tahansa maassa — on osittain vaikea uskoa, että elokuva on tehty 1960-luvun sosialistisessa Puolassa.

Polanski tiivistää juonen puitteet taitavasti minimiin. Elokuvassa on vain kolme henkilöhahmoa, vanhempi mies Andrzej (Leon Niemczyk), hänen vaimonsa Krystyna (Jolanta Umecka) ja nimettömäksi jäävä liftaava nuori poika (Zygmunt Malanowicz), jonka pariskunta poimii mukaansa veneilymatkalle (Masurian) järviseuduille. Kaikki tapahtumat rakennetaan huviveneen kannelle, joiden ahtaissa tiloissa Andrzej ja nuori poika käyvät henkistä valtataistelua. Vanhempi ja viisaampi mahtailija kohtaa vähintään vertaisensa vasta helttansa kasvattaneessa kukkopojassa. Krystyna seuraa tätä kamppailua vierestä välillä turhautuneena, välillä alistuneena. Tulosta ei tietenkään varsinaisesti tule — kuten Krystyna loppupuolella toteaa, nuori poika on vielä heikompi ja tyhmempi, mutta hänestä tulee kyllä ajan myötä samanlainen leveilijä ja pullistelija kuin vaurautta ja oveluutta keränneestä Andrzejstä. Elokuvan juonellisten tarttumapintojen vähyys toimii erinomaisesti.

IMDB tarjoilee elokuvasta erikoisia triviatietoja — 1960-luvulle tyypilliseen tapaan elokuva on jälkiäänitetty ja Malanowiczin matala bassoääni korvattu paremmin sopivalla, joka kuuluu ohjaajalle itselleen. Pursi, joka on elokuvassa nimetty Christinaksi, on huhujen mukaan kuulunut Hermann Göringille ja kunnostettu uppohylystä.

Inhon ja Veitsi vedessä jälkeen vaikuttaa siltä, että Polanski on viettänyt todellista kultakauttaan ohjaajana lähinnä uransa alkutaipaleella — nyt täytyisi vielä nähdä ainakin Cul-de-sac, jossa pyöritellään ilmeisesti samanlaista kolmiodraama-asetelmaa. Näiden klassikoiden pohjalta on vaikea ymmärtää miten ohjaaja on saanut aikaan sellaista kammottavaa roskaa kuin The Ninth Gate.

.:Vapaus:.

2008-07-12T19:56:00.008+03:00

Vierailu Helsingissä meni mukavasti Amnesty Internationalin Kiina-vetoomustempaukseen osallistuessa — samainen visuaalinen vetoomus toteutetaan näinä päivinä 29 eri maassa. Mikäs siinä keskellä Senaatintoria istuskellessa muodostelmassa ihmisten kanssa. Vaikka ilmoittautuneita oli yli tarpeen ja kunnianhimoisesti oli teipattu myös sanan ympärille ympyrä, lopulta kaikkien kirjainten täyteen haaliminen taisi osoittautua ainakin agitaatiotarpeesta päätellen järjestäjille vähän ongelmalliseksi. Puhumattakaan sivullisten turistien laumojen pitäminen etäisyyden päässä kuvia otettaessa. No, lopulta V-A-P-A-U-S tuli täyteen ja kuvatkin ovat ihan mukavan näköisiä. Allekirjoittanutkin on löydettävissä jostain sieltä kirjainten seasta. Jostain syystä Amnestyn sivujen päälinkki on virheellinen juuri tällä hetkellä [Edit: Nyt korjattu, mutta johtaa tuolle samalle lehdistösivustolle]. Pääsi sentään Nelosen ja Ylen sivujen nettiuutisiin, tiedä sitten itse uutislähetyksistä.