.:WALL-E:.

Kinokoplan tämäniltainen, Disneyn ja Pixarin WALL-E, kieltämättä ylitti odotukset, vaikka kehuja olikin jo satanut muualta. Taitavasti tehty pätkä, vaikka osan analyysista on jo pilannut se, että lukaisin wikipedian artikkelin elokuvasta, jossa se puretaan melko perusteellisesti osiinsa. Jotain kieltämättä katoaa, kun saa tietää täysin mitä elokuvan tekijät ovat tarkoittaneet, oli kyse sitten taide-elokuvasta tai varsin alleviivaavasti tehdystä Disney-elokuvasta.

Sympaattinen ja viihdyttävä se silti oli. 1970-lukulaisten tieteiselokuvien trash-estetiikan (mieleen nousee klassinen tietokonepeli Fallout), Mad Max-tyyppisen erämaa-maailmanlopun, Apple-muovismin ja hieman imelähkön animaatiokulttuurin yhdistelmä ei ole ihan huono. Muutamassa kohtauksessa Pixar veti homman liian romanttiseksi avaruudessalentelyksi robottirakkauksineen, ja silloin nolotti, mutta muutoin paketti pysyy aika hyvin kasassa.

WALL-E:n suhteellisen usein toistuvat scifi-niiailut olivat myös mukavia - yleensä tosin konkreettisen helposti ymmärrettävinä. Elokuvan voisi kai halutessaan sitoa innokkaasti myös politiikkaan ihan tulkinnan mukaan (kuten kriitikot ovatkin wikipedian mukaan tehneet) - massakulutuksen vastainen elokuva pakomatkasta avaruuteen maapallon "tullessa täyteen roskaa" vai osoitus, kuinka Kaiken tarjoava Valtiovalta vie tuhoon ja tuomioon, kun innovatiivinen kilpailuyhteiskunta lakkautetaan ja lihavat kuluttajasyöttiläät saavat kaiken tarvitsemansa (paitsi inhimilliset ihmisuhteensa) suoraan nenän eteen? NYTin kriitikko Kyle Smith totesi: "I'm also not sure I've ever seen a major corporation spend so much money to issue an insult to its customers." viitaten Disney Parkin ranskalaisista turvonneisiin kuluttajiin. The American Conservativen kirjoittaja Patrick J. Ford taas "The government unilaterally provided its citizens with everything they needed, and this lack of variety led to Earth's downfall." Aika linkolalaista sinänsä, että on vaikea kuvitella, että koko kuluttava ihmiskunta olisi mahtunut kulutusparatiisimaiseen Axiom-alukseen. WALL-E:n raunioituneessa aavesuurkaupungissa ei näy juurikaan luita ja pääkalloja.

Kukin tulkitsee mieltymyksiensä mukaan, mutta kyllä minä ainakin jaksoin puolitoista tuntia tietokoneanimaatiota paljon paremmin kuin yleensä.

.:Spektaakkeli ja kritiikki:.

Luen rinnakkain Guy Debordin pitkäksi aikaa kesken uupunutta Spektaakkelin yhteiskuntaa ja Marko Pyhtilän tutkimusteosta Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Yhdistelmä on hyvä. Taiteen kritiikki ja kritiikin taide epäilemättä käy paljon samaa asiaa läpi kuin Pyhtilän uudempi teos Kansainvälisistä situationisteista (joka pitäisi myös A.:n suosituksesta lukea), mutta yhtäkaikki, Debordin kirja uhkasi yksinään käydä vähintäänkin käsittämättömäksi 1960-luvun vanhentuneen marxilaisen ilmaisutapansa ja nykyaikaisempien Baudrillardien ja Žižekien alle kerrostuneena "alkuperänä".

Rinnakkainluvulla kansainvälisten situationistien ohjelma, detournement ja Spektaakkelin yhteiskunnassa vähemmälle määrittelylle jäävät käsitteet aukeavat huomattavasti paremmin. Se saa sisäistä johdonmukaisuutta. Olisi kiinnostava tietää miten nykyaikainen kulttuurijammaus ja adbustaus suhteutuisi detournement-teoriaan. Toisaalta, se osaltaan syyllistyy täydelliseen, itsestään selvään (ja siten vilkaisulla tajuttavaan) kaapattavan asian ympärikääntöön. Mutta myös, molemmat ja koko globalisaation vastainen liike (sallinette, että viskon isoja termejä kuin ne olisivat menossa pois muodista) on jo imeytymässä tietyllä tavalla spektaakkeliin, rekuperaatio syö sen elävältä ja muuttaa tuotteiksi — ostettua "kapinaa", niin sanotusti.

Lopulta kuitenkin, vain tällaisilla muistumilla ja uudelleenkehkeytymisillä voidaan välttää ajautuminen postmodernien filosofien antautuvaan pessimismiin, jotka luistelevat lempeästi havainnoiden voittaneen järjestelmän jäällä. Käytännön esimerkkinä (joskin vain löyhästi edelliseen liittyen) kiinnostaa jo etukäteen tietää tuleeko Voima-lehden asfaltti-intiaanihaastatteluun sisältyneistä suoran toiminnan opasteista nousemaan jonkinlainen reaktiivinen vastarinta? Vai ovatko lopulta Žižek, Guattari ja Deleuze oikeassa — ehkä vastarinta on vastavallankumouksellista?

[pahoittelen lievää tekstin irtonaisuutta, ajatukset ovat vielä epäkypsiä ja kirjoitan niitä vain muistiin.]

Hieman latteasti (ja asiaan joka ei kommenttia kaipaisikaan) täytyy muuten todeta, että tapaus Vanhanen/Kuronen on spektaakkelia puhtaimmillaan — politiikan muuttumista lähes käsinkosketeltaviksi mediahyödykkeeksi. "Voit valita eri kanavia, mutta et ohjelmia", kokonaiskuva hukutetaan mitättömiin pikkuyksityiskohtiin, voit suhtautua asiaan miten haluat, mutta mielipiteesi on tietyllä tapaa jo ennalta tarjottu.

.:Adorno II:.

Vielä Adornosta ja Kulttuuriteollisuudesta (The Culture Industry, alk. Kulturindustrie).

Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.

Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?

Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.

Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.

.:Mainoksia:.

Taukoa kirjoittamisessa näemmä, taukoa ajattelussa. Ainakin jollain tasolla, kyllähän sitä tulee jos jonkinlaisia keskusteluita käytyä. Mutta kuka niiden logiikkaa ja järjestystä enää jälkeenpäin muistaisi? Myöhemmin pidemmin, mutta lyhyesti...

...

Mainonnan hermoa ja valtimoa on kiinnostavaa seurata usein päivittyvällä ja ympäri maailmaa mainoksia esittelevällä Ads of the World-sivustolla. Kommenttiosion photoshop / AD / graafikko-nörtit ovat luku sinänsä. On tietenkin vaikea sanoa tarkkaan minkälaisista lähteistä mainoksia sivulle ongitaan, mutta varsin kummallisen kuvan koko markkinoinnin epämääräisestä maailmankuvasta saa. Ja yksityiskohdista, kuten siitä, että aasialaisten mainosten englanti saattaa olla todella hirvittävää ja sisältää mammuttimaisia kirjoitusvirheitä jopa isolla kirjasintyypilla lätkityissä teksteissä.

Samalle sivulle kaupallisten kanssa mahtuvat myös kansalaisliikkeiden (Amnesty International, Greenpeace jne.) mainokset, jotka vastaavasti pelaavat identtisessä toimintaympäristössä, joskus jopa samoilla kuvakielillä kuin kapitalistiset vastineensa. Samaan tapaan ne toisinaan epäonnistuvat (ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseen tuskin riittää tämä "one simple act") mainosfirman ajattelemattomuuden takia.

Jotkut mainokset laittavat miettimään, onko tarkoitus loppujen lopuksi saada kuluttaja ostamaan tuotetta vai välttämään sitä henkensä uhalla. Kuten esimerkiksi intialainen McDonald'sin mainos, joka esittelee Ronald-pellen vähintäänkin pelottavan jälkikasvun.

Lopultakin, kun mainosmaailman tekijöiden ja näkijöiden tyyliä tarkastelee, ei oikeastaan ihmetytä yhtään, että vanha kohua herättänyt (link possibly not safe for work, kuten internetissä sanotaan) Puma-mainosfeikki meni läpi (melkein) täydestä, kun siihen ensimmäistä kertaa törmäsi.

...

Tulihan tästä sittenkin hieman pidempi merkintä. Mutta arvatkaapa vain kestikö kauan kirjoittaa.

.:Kirpputori:.

Tänään kiersin kirpputorin läpi. Ne ovat sinänsä mielenkiintoisia läpileikkauksia siihen valtavaan roinan määrään mitä ihmisillä selvästi pyörii nurkissa — puhumattakaan kuinka ihmeellisiä asioita he yrittävät saada kaupaksi . . .

(...messinkiset pienoiskamelit 1980-luvun Kairon matkalta, pariton Nokian kumisaapas, muoviset pääsiäismunayllätykset, sponsorilahjoina messuilta saadut kuulakärkikynät, enon vanhan Tandbergin vahvistinsarjan rikkinäiset kaiuttimet, 8. luokan biologiankirja 1990-luvulta...)

. . . ja miten korkeilla tai oikeastaan vaihtelevilla hinnoilla. Kuka ostaa taidenäyttelyn katalogin 1970-luvulta 15 eurolla? Vaihtoehtoisesti tiedostan kyllä, että hakoteillä saatan olla vain minä, ja että ostajat tosiaan ovat valmiita pulittamaan näistä turhakkeista jotain. Käymäni kirpputori saattaa olla tietenkin huonommasta päästä, mutta en silti voi olla ihmettelemättä miten V. onnistuu kokoamaan niin suuren osan vaatetustaan näistä paikoista. Vaatinee silmää ja kokemusta.

Itse olin ostamassa lähinnä paristoja, kyseisen kirpputorin yhteydessä toimii näet sellainen pienten kulutushyödykkeiden ja kiinalaisten laivalla rahdattujen muoviroinien markkinointiin keskittynyt kauppa. Yllättävänä sattumuksena löysin kyllä myös Arkadi ja Boris Strugatskin kirjan Stalker. Huviretki tienpientareelle (Пикник на обочине, 1972) ja se maksoikin vain 80 senttiä. Tosin se on pokkaripainos, kansikuva helvetin ruma ja takakannen teksti lievästi koominen ("Kirja on unenomaista filmiä letkeämpi ja reippaampi."), mutta Esa Adrianin kääntämä kuitenkin. Myyjä oli varustanut vielä vaivaa nähden hintalaput "nasevilla " kommenteilla kirjojen sisällöstä.

Kirpputorin todellinen kuriositeetti (jota en tosin ostanut) oli kuitenkin Gummeruksen 1970-80-luvun Vladimir Nabokovin Lolita, jossa oli pehmopornokannet ja slogan "eroottisen kirjallisuuden klassikko". Pienellä googlettamisella löysin kotona Ylioppilaslehden artikkelin, jossa viitataan kanteen ja jossa on itseasiassa sen kuvakin. Aika groteskia kustantajalta kansittaa näin keski-ikäisen miehen suhteesta 12-vuotiaaseen tyttöön — tunnetummassa Adrian Lynen 1997 elokuvassa Doloresin ikää hilattiin kaksi vuotta ylöspäin — kertova romaani, jonka pointti on tulkintani mukaan jossakin muualla kuin "eroottisen kirjallisuuden klassikoissa".

.:Maatalouspolitiikan rukousmylly:.

Monet minun kanssani politiikasta keskustelleet ovat varmaan joskus kuulleet vuodatukseni protektionismin, lähiruuan ja eettisyyden kuolonsyleilystä, joten ei liene mitään syytä jättää sen ongelmallistamista pois tästäkään blogista. Tosin kysymys aiheesta saattaa olla ainoastaan kiinni omasta ymmärryksestäni. Siis, tämän viimeaikaisen kestoaiheeni kuulleet siirtyköön huoletta odottamaan seuraavaa merkintää.

Ongelman ydin kytkeytyy kuluttamisen etiikkaan - jos lähiruoka sinänsä on ympäristöarvoiltaan ja ekologisen ajattelutavan kannalta kannattavaa, miten sen tukemisen voi rationaalisin argumentein kytkeä kuluttamisen globaaliin oikeudenmukaisuuteen? Jos oletamme, että teollistuneessa ja taloudellisesti paksusti voivassa lännessä lähellä tuotettu ruoka on hyvä asia, emmekö kuitenkin protektionistisesti silloin sulje kehittyvien talouksien tuotteet kuluttamisemme ulkopuolelle ja siten epäeettisesti estä näiden kolonialismin nahkasaappaan alla hyväksikäytettyjen yhteiskuntien reaalisen kilpailupotentiaalin? Jos vedämme oletuksen, että kehittyvät taloudet etenkin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat nimenomaan agraariseen tuotantoon keskittyviä (jo teollistumisen ja etenkin post-teollistumisen vaatiman pääoman ja teknologisen tieto-taidon takia, puhumattakaan monokulttuurihallinnasta, josta ehkä lisää joskus toiste), sulkee lähiruoan painottaminen niitä markkinoita, joilla länsituottajien kanssa olisi edes mahdollista kilpailla samoilla metsästysmailla.

Ongelma ei sinänsä liity suoraan siihen lähiruoka-liikkeeseen, mitä esimerkiksi Suomessa toteutetaan pienissä piireissä (koska sen eksklusiivisuus viime kädessä varsin rajoitettua), vaan ennemminkin laajempaan maataloustukeen - niin sanottuun positiiviseen protektionismiin (en muista keneltä olen tämän termin lainannut, ehkä Joseph Stieglitziltä, tuolta katu-uskottavuudessaan halattavimmalta liberaali-kapitalistilta). Positiivisella protektionismilla siis lähinnä viitataan siihen maataloustukeen, jota Euroopassa ja Yhdysvalloissa maksetaan viljelijöille, jotta tuotanto ylipäätään olisi mahdollista pitää hengissä globaalin markkinatalouden tunteettomilla tantereilla. Tukien rooli on yleensäkin kansainvälisesti niin keskeinen, että pahimmat EU:n kriitikot - etenkin ne Ranskaa parjaavat britit - ovat ristineet koko EU:n valtavaksi maataloustukijärjestelmäksi, jonka Common Agricultural Policy CAP:in ainoa tarkoitus on pumpata virtaa ranskalaiseen vanhentuneeseen maatalouteen. Ja vaikka tätä euroskeptisyyden määrää ei allekirjoittaisikaan, on se ainakin otettava todesta maassa, jonka maalaisliittolaiset istuvat hyperkapitalistien rinnalla Euroopan liberaalien ja demokraattien liittoumassa Euroopan parlamentissa.

Maataloustukien lisäksi kehitysmaiden pienviljelijöiden (havaitsen huolestumisessani aiempien sukupolvien Vietnam-retoriikkaa) ongelmia lisää kliseisen marxilaisesti sanottuna maataloustuotannon suurpääomatausta. En voi viitata tähän tarkemmin, mutta mieleeni on painunut muutamia kuukausia sitten näkemäni dokumentti Meksikon köyhiltä alueilta, joissa viljelijät valittelivat toimeentulon niukkuutta NAFTA-markkinoilla, jossa Yhdysvaltain maissinviljelijät vievät maataloustuillaan ja suuren pääoman kautta järjestettyine jakelukanavineen markkinat, ja joiden kanssa kilpailu on vaikeaa pientuotannollisessa tilanteessa. NAFTA:an itseensä liittyvä kritiikki on ollut molemminpuolista (etenkin kun yhdysvaltalaisessa vapaassa markkinataloudessa vapauden vaatimus on ollut aina subjektiivista ja poliittisin syin peruuttamattomasti suhteessa kansalliseen etuun), mutta näin maallikkona ongelma vaikuttaa paljon pahemmalta niiden kannalta, joiden toimeentulo on tiukemmin kytköksissä agraariseen tuotantoon ja joilla ei ole mahdollista saada positiivisen protektionismin tarjoamaa maataloustukea. Jos Kom-teatterin laulussa rakennemuutos vie rakkauden, tässä tapauksessa se vie suorastaan tuhkatkin pesästä. Pahemmaksi asian tekee se, että toivottomuus ei aja mihinkään EVA:laiseen rakennemuutokseen, vaan slummiutumiseen ja tuloerojen kasvuun yhteiskunnissa, joissa kuilut ovat jo nyt syviä.

En halua julistautua amerikkalaisittain libertariaaniksi tai yleensäkään kyseenalaistaa koko lähiruokaa käsitteenä an sich, teenhän vastaavia eettisiä kulutusvalintoja itsekin. Ennemminkin olen kiinnostunut tietämään onko tätä problematiikkaa puitu ns. tiedostavissa piireissä ja minkälaisiin lopputuloksiin on päädytty. "Vapaa markkinatalous"-retorikot tuskin potevat pahaa oloa ajattelun ristiriitaisuudesta, mutta millaisia päätelmiä sen ulkopuolella olisi tehtävä? Laitammeko uskomme reilun kaupan orientti-tuotteisiin ja suomalaisiin vihanneksiin?

Jälleen, minun täytyisi oikeastaan ottaa tämä puheeksi jonkun sellaisen perehtyneen kanssa, joka osaisi vastata tähän dilemmaan, vastaus joka oikeasti saattaa olla helpompi kuin itse kuvittelen.

Ehkäpä aihe on nyt tältä erää loppuun käsitelty. Lupaan olla / lupaan yrittää olla toistelematta asiasta reaalimaailman keskusteluissa, ellei jollain ole tyhjentäviä (vasta-)argumentteja.

Edit: Summittaisen lukemisen tuloksena päädyin johtopäätökseen (jota en siis itse vetänyt, sillä tietotasoni on rakenteista aika pinnallinen), että vastaus ongelmaan on lähiruuan ja reilun kaupan yhdistelmä. Lähiruoka vähentäisi ympäristökuormittavuutta ja siirtäisi kehitysmaiden ruokatuotantoa myös kohden kotimaisia markkinoita. Toisaalta taas reilu kauppa vähentäisi tarvetta teollistuneiden maiden ulkopuolella tuottaa hyötykasveja ja ruokatarpeita suppeaa eliittiä hyödyttävään vientitalouteen. Kuluneesti ilmaistuna jäljet johtavat sylttytehtaalle - eli globaalin talouden tunnettuihin ongelmiin ja kehitysmaiden korruptoituneihin ja voimattomiin hallituksiin. Suuri osa eettisestä vastuusta pinotaan siis jälleen "valistuneen kuluttajan" ainakin osittain imaginaarisille hartioille. Mutta työkalupakissa ei vaikuta nykytilanteessa olevan juuri muutakaan.

Tiivistäen todettuna, kysymys on asennemuutoksien luomisesta. Ajatus on kaunis ja kannatettava, mutta jää nähtäväksi auttaako sellainen patologisen ja määrä-keskeisen kuluttamisen ideaan, joka on nykyinen vallitseva käytäntö.