.:Revolutionary Road:.

Richard Yatesin romaani Revolutionary Road oli hämmentävä lukukokemus. Käytännössä luin sen yhden junamatkan aikana ja seuraavana unettomuuden valtaamana yönä. Kiitettävä projekti, ottaen huomioon, että läpyskässä on sentään 400 sivua. Voi myös arvata, että kirja oli sekä helposti luettava että koukuttava.

Revolutionary Road on sydämettömän julma ja/tai satiirisen hauska kertomus Yhdysvaltain 1950-luvun ummehtuneesta alemmasta keskiluokkaisuudesta ja muovilähiöistä. Toisaalta, se on myös piinallinen kirjoitus ikääntymisestä ja urautumisesta (päähenkilöt Frank ja April Wheeler ovat molemmat - ! - tarinan aluksi 29-vuotiaita). Wheelerien avioliitto on peruuttamattomissa vaikeuksissa ja elämä keskiluokkaisuudessa, joka ei siis vielä 1950-luvulla tarkoita alemmalle luokalle massaturismia ja muita maailman kiertelemisen postmoderneja iloja, kuolettavan tylsää raatamista. Frank teeskentelee tekevänsä töitä harmaassa cubicle-sisustetussa toimistossa, joka kauppaa varhaisia tietokoneita ja April pitkästyy kotiäitinä.

Molemmat juovat silmittömän paljon viinaa (itse asiassa Revolutionary Road on melkoinen juomiskertomus), polttavat ketjussa ja pitävät yllä kunniallista fasaadia - samaa harjoittavat moralistista aikakautta kansoittavat yhtä nuupahtaneet sivuhenkilöt.

Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi lainaus Revolutionary Roadia kommentoineelta Helsingin Sanomain kriitikko A.Majanderilta, joka vangitsee kirjan viehätyksen (ja kauhistuksen) ehkä paremmin kuin itse osaan verbalisoida:

"- - kun takana on vain loistava tulevaisuus, vallalla tympeä pettymys, toiveiden kuolema, minuuden kadotus, hapeton perhe-elämä ja yhdentekevä työ - ja edessä kaikenkattava vajoaminen keski-ikäiseen ja -luokkaiseen lähiöläisyyteen, 'hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan", jossa keskitytään poseeraamaan itselle ja muille.'"

Kirjasta on myös Sam Mendesin ohjaama ja Leonardo Di'Caprion ja Kate Winsletin tähdittämä filmatisointi, joka lienee syytä katsoa. Onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä olisi ollut piinallista lukea kirja visualisoiden Frank Wheeler Di'Caprioksi (joka ei ainakaan lukemisen perusteella tunnu kovinkaan sopivalta kasvolta Frankiksi).

.:Lisää katkoja:.

Motivaation puuttesta johtuen tämä(kin) blogi on kai uupumassa. Harkitsen vakaasti palveluntarjoajan vaihtamista Wordpressille jahka palaan takaisin kirjoittamaan. Voi viedä vielä jonkin aikaa, mutta ilmoitan kyllä uuden linkin täällä jahka saan aikaiseksi.

.:WALL-E:.

Kinokoplan tämäniltainen, Disneyn ja Pixarin WALL-E, kieltämättä ylitti odotukset, vaikka kehuja olikin jo satanut muualta. Taitavasti tehty pätkä, vaikka osan analyysista on jo pilannut se, että lukaisin wikipedian artikkelin elokuvasta, jossa se puretaan melko perusteellisesti osiinsa. Jotain kieltämättä katoaa, kun saa tietää täysin mitä elokuvan tekijät ovat tarkoittaneet, oli kyse sitten taide-elokuvasta tai varsin alleviivaavasti tehdystä Disney-elokuvasta.

Sympaattinen ja viihdyttävä se silti oli. 1970-lukulaisten tieteiselokuvien trash-estetiikan (mieleen nousee klassinen tietokonepeli Fallout), Mad Max-tyyppisen erämaa-maailmanlopun, Apple-muovismin ja hieman imelähkön animaatiokulttuurin yhdistelmä ei ole ihan huono. Muutamassa kohtauksessa Pixar veti homman liian romanttiseksi avaruudessalentelyksi robottirakkauksineen, ja silloin nolotti, mutta muutoin paketti pysyy aika hyvin kasassa.

WALL-E:n suhteellisen usein toistuvat scifi-niiailut olivat myös mukavia - yleensä tosin konkreettisen helposti ymmärrettävinä. Elokuvan voisi kai halutessaan sitoa innokkaasti myös politiikkaan ihan tulkinnan mukaan (kuten kriitikot ovatkin wikipedian mukaan tehneet) - massakulutuksen vastainen elokuva pakomatkasta avaruuteen maapallon "tullessa täyteen roskaa" vai osoitus, kuinka Kaiken tarjoava Valtiovalta vie tuhoon ja tuomioon, kun innovatiivinen kilpailuyhteiskunta lakkautetaan ja lihavat kuluttajasyöttiläät saavat kaiken tarvitsemansa (paitsi inhimilliset ihmisuhteensa) suoraan nenän eteen? NYTin kriitikko Kyle Smith totesi: "I'm also not sure I've ever seen a major corporation spend so much money to issue an insult to its customers." viitaten Disney Parkin ranskalaisista turvonneisiin kuluttajiin. The American Conservativen kirjoittaja Patrick J. Ford taas "The government unilaterally provided its citizens with everything they needed, and this lack of variety led to Earth's downfall." Aika linkolalaista sinänsä, että on vaikea kuvitella, että koko kuluttava ihmiskunta olisi mahtunut kulutusparatiisimaiseen Axiom-alukseen. WALL-E:n raunioituneessa aavesuurkaupungissa ei näy juurikaan luita ja pääkalloja.

Kukin tulkitsee mieltymyksiensä mukaan, mutta kyllä minä ainakin jaksoin puolitoista tuntia tietokoneanimaatiota paljon paremmin kuin yleensä.

.:Väliaikoja:.

Blogin päivittäminen on tökkinyt suorastaan kahdella kädellä. Ehkä osa hengestä on ollut kadoksissa. Tai sitten aina ei jaksa tuottaa tekstiä. Kirjan lukemisen jälkeen ei tunnukaan siltä, että tästä voisi kirjoittaa jotain. Huono asia sinänsä, että tämän takia moni asia katoaa päästä, eikä tule koskaan ylöskirjatuksi. Teen asialle jotain, jos löydän uudelleen kirjoittamisen innon.

Tänään kävin katsomassa Kinokoplan näytännössä Oncen, joka aikoinaan kahmi Oscarinkin. Tästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Once oli miellyttävä, mutta melko yhdentekevä moderni musikaalidraama. Sitä tuskin muistaa enää hetken päästä, ja joissain kohdissa toivoi juonen menevän pitkien laulujen sijasta eteenpäin. Mutta ei se silti surkea ollut, Oncen kaltaiset mukavat "pikku elokuvat" täyttävät kuitenkin oman roolinsa - niiden ei tarvitse olla mitään maatamullistavaa tahi mieleenpainuvaa. Riittää se, että ne ajavat oman paikkansa ja niitä katsoessa kuitenkin viihtyy sen minuuttimäärän, minkä elokuva kestää. Sympaattinen väliinputoajaelokuva kai.

.:Päivän talo, yön talo:.

Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo oli juuri niin erinomainen kirja kuin toisen kirjailijan teoksen lukeneena voi uskoa. Vaikka kirja hyydytti osittain sivuille uneksimaan, ei se koskaan tappanut kiinnostusta täysin.

Sleesialaisen maalaispitäjän arkeen ja historiaan keskittyvä kirja sirpaloituu pieniksi kertomuksiksi, tarinanpalasiksi ja rippeiksi. Se ei kuitenkaan kirjaa haittaa, vaan ennemminkin allekirjoittanut lumoutui keitoksesta johon mahtui niin pitkällisiä pyhimystarinoita, Puolan historiaan kytkeytyviä ajankuvia, ainakin osittain biografisia kirjailijan kertomuksia (onhan Tokarczuk itse viettänyt pitkiä aikoja siinä nimenomaisessa Nowa Rudassa) ja pelkkää unta ja epätodellisuutta. Ja tietenkin ruokareseptejä myrkyllisistä sienistä.

Tokarczuk on vahvimmillaan kirjoittaessaan henkilökuvia lukkiutuneesta maaseudusta - Marek Marek menee hirteen juotuaan juomavesisäiliönsä tyhjäksi vodkasta, pankkivirkailijaneiti matkaa kauas työpaikastaan löytääkseen unessa näkemänsä rakastajan. Menetettyyn Sleesiaan kaipaavat saksalaiset muuttajat kuolevat suklaata suussa Tsekin ja Puolan rajalle, jossa vartijat siirtävät vuoropäivin ruumiin toiselle puolelle jakavaa viivaa muiden ongelmiksi.

Heikoimmillaan Päivän talo, yön talo uppoutuu pitkiin metafyysisiin keskusteluihin olemisesta, kuolevaisuudesta ja ajasta. Vaikka pohdinnat ovat osittain liian pitkiä ja ehkä hieman ennalta arvattavia, ne jaksaa lukea läpi ja siirtyä seuraavaan osaan. Joitain saattavat myös ärsyttää päättämättömät tarinat, se ettei romaanissa mikään oikein ole valmista eikä kantavaa juonta voi kuin yrittää seurailla.

Minusta Tokarczukin kirja oli kuitenkin mainio - se mahdollisti lukijan kiinnostuksen herpaantumisen, mutta myös koukuttavan ilmiön, kun jonkin tarinapolun eteneminen kiinnostaa niin paljon, että on pakko lukea myös väliinjäävät sirpaleet, jotta tietäisi miten kertomus jatkuu.

Tämän jälkeen kaikki käännetty Tokarczuk on luettu. Täytyy toivoa, että suomentajalla riittää tarmoa ja kysyntää jatkaa kirjailijan muihin teoksiin, kun niteitä ei ole englanniksikaan erityisemmin käännetty. Ja myönnettäköön, etten pitäisi mahdottomana, että Tokarczuk saattaisi vuosikymmenen päästä pokata kirjallisuuden Nobelinkin. Jollei sitten jo siinä vaiheessa ole liian vanhakantaista kirjallisuutta, josta minäkin pidän.

Sivuhuomautuksena Elfriede Jelinekin Lust on käännetty nyt sitten suomeksikin. Luin sen englanniksi (ja rinnakkain saksaksi, muttei mitenkään vakavasti), ja koko opus takkusi pirullisesti. Koska ei puhuta monesta sivusta, voisi sitä kai kerrata omalla kielelläänkin.

.:Joululomaa lukien:.

Joulunaluspäivinä on helppo lukea paljon, kun ei ole juuri muutakaan tekemistä. Jaan aikaani niin pamflettien (Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa?, jonka juuri lopetin ja Puolueiden kriisi-artikkelinivaskan) ja Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talon kanssa. Tokarczuk on vienoisesta adjektiivipöhöstään edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, joskin hieman surumielistä luettavaa jouluksi.

Sieneys

Jos en olisi ihminen, olisin sieni. Väliinpitämätön ja tunteeton sieni, jolla olisi kylmä ja liukas pinta, yhtä aikaa kova ja herkkä. Kasvaisin kaatuneiden puiden päällä synkkänä ja pahaenteisenä, ikuisesti vaieten, imien niistä auringon viimeisetkin rippeet haralleen levitetyillä sienisormillani. Kasvaisin siinä mikä on kuollutta. Tunkeutuisin sen läpi aina puhtaaseen multaan asti, sitten sienensormeni pysähtyisivät. Olisin pienempi kuin puut ja pensaat mutta isompi kuin mustikanvarvut. Olisin katoavainen, mutta niinhän olen ihmisenäkin. Aurinko ei minua kiinnostaisi, en seuraisi sitä katseellani, en enää koskaan odottaisi sen nousua. Kaipaisin vain kosteutta, työntäisin ruumiini sumuun ja sateeseen, antaisin märän ilman pisartua ylleni. En tekisi eroa yön ja päivän välille — miksi tekisinkään?

- Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo

.:Stalinin lehmät:.

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.

.:Väliaikatiedote:.

Päivitystauko, selvästi. En kuitenkaan ole kuollut tai mitään sen suuntaista, ennemminkin vain kirjoittamisen suhteen ollut laiska ja saamaton. Parannan tapani todennäköisesti tällä viikolla, olisi syytä kirjoittaa jo itsensäkin takia vähän muistiinpanoja esimerkiksi Baader-Meinhof Komplexista ja Formanin Vaaleaverikön rakkaudesta. Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.

.:Berliini - Moskova:.

Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.

Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.

Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.

Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.

Sitaatti

"Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni 'kriittisen teorian' ja 'dekonstruktion' traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa 'kritiikkiä' 'hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia' kohtaan ja 'kritisoida tieteellisen tiedon hegemonista roolia' ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi. [...] Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault'n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois."

-Tadzio Müller, Voima 09/2008.