Lyhytaaltoradio 2007 - 2010
Tulevista projekteista ilmoitetaan, jos sellaisia tulee.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
torstai 30. syyskuuta 2010
.:Apatosauruksen maa:.
Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa on melko erikoinen paketti absurdeja, vaihtelevan huvittavia (tai kuvottavia) novellipläjäyksiä. Parhaimmillaan ne nousevat muistettaviksi (kuten esimerkiksi työllistämistuettu taidemuseovahtimestari, joka tylsistyy muurahaispesätilataidetta vartioidessaan) ja huonoimmillaan jäävät merkityksettömiksi (en muista esimerkkiä).
Apatosauruksen maan ihmiset ovat sympaattisesti kuvattuja hahmoja varsin tavallisissa elämäntilanteissa. Sekaan Supinen laittaa runsaasti sadunomaista absurdiutta, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa nouse liiallisuuksiin. Kummallisten tarinoiden joukosta on lopulta luettavissa (jos jaksaa keskittyä) erilaisia ajankohtaisia ilmiöitä — vanhuuden kohtaamista, masentumista ja sen sellaista. Paletti on melko hajanainen ja lukematta aikaisempaa teosta Liha tottelee kuria on hieman vaikea määritellä mitä Supinen oikeastaan teksteillään ajaa takaa. Ehkä ei mitään, ei se niin tärkeää kai ole.
Supisen novellikokoelma ei ole varsinaisesti huono, ja se kyllä naurattaakin riittävän usein — ja herättää melko juurevalla ällöttävyyskertomuksillaan onnistuneesti myös tervettä inhoa. Kertomusnivaskana se jää valitettavasti kovin irralliseksi ja lyhyeksi rykäisyksi, joka todennäköisesti unohtuu melko pian.
maanantai 20. syyskuuta 2010
.:Myöhempien aikojen pyhiä:.
Vuonna 2003 ilmestynyt Juha Itkosen esikoiskirja Myöhempien aikojen pyhiä on allekirjoittaneen ensimmäinen yritys, haparoiden, tarttua suomalaiseen kirjallisuuteen, jotain Sofi Oksasta lukuunottamatta. Ongelma on kai lähinnä ollut tiedonpuute suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta ehkä kirjallisuutta ei pitäisi ajatella niin essentialistisesti maittain, kuten allekirjoittaneella on yleensä tapana. No, joka tapauksessa.
Kirja kertoo Suomeen saapuvasta kahdesta nuoresta amerikkalaispojasta, jotka tulevat tekemään lähetystyötä tuntemattomaan ja harmaaseen Suomeen, johonkin nimeltämainitsemattomaan pikkukaupunkiin. Tarinan keskeisin päähenkilö, David, horjuu uskossaan, osaksi siksi, että on juuri menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hänen vastakohtansa on Mark, salskean kookas ja määrätietoinen saarnaaja, joka on uskossaan vahva ja kotoisin ehjästä, elinvoimaisesta utahilaisesta karjatilallisperheestä. Äärityypit palvelevat kerronnallisesti toisiaan, etenkin kun taustana on voimakkaasti tekoihin ja sisäiseen oikeauskoisuuteen keskittyvä mormoniuskonto. Kolmantena hahmona pyörii suomalainen Emma, joka jää ainakin minusta vähän pahvikuvaksi.
Myöhempien aikojen pyhiä oli eittämättä mukaansatempaava kirja. Kirjailijan valitsema aihealue - eli mormonit - tuntuu jotenkin omituiselta.valinnalta, mutta toimii. Kontrolloiva uskonnollisuus kieltoineen ja pakonomaisine lähetystöineen törmää harmaaseen suomalaiseen jääräpäisyyteen. Itkosen kirjan Suomi on lähinnä karikatyyrimäinen, joiltain osin suorastaan kaurismäkeläinen räkälöineen ja synkkine elämänkohtaloineen. Kärjistys osuu kohdalleen, mutta joiltain osin tuntuu samoilevan perin kliseisissä vesissä amerikkalaisnäkökulmasta kirjoitettune saunomiskokemuksineen ja hymyttömine kaduntallaajineen. Hyvän suomalaisuuden ydin taas piilee pullantuoksuisessa ja jyrkästä uskonnollisuudesta vapaassa ydinperheessä, valoisassa rivitaloasunnossa.
No, joka tapauksessa, Itkonen kirjoittaa varsin notkeaa proosaa, joten täytyy jossain vaiheessa tutustua kirjailijan myöhempäänkin tuotantoon.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
.:Näkymätön kylä:.
Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa on Into Kustannuksen julkaisema Anna Kontulan pamfletti, joka käsittelee EU/ETA-maista ja niiden ulkopuolelta Suomeen tuodun väliaikaistyövoiman ongelmia. Tarkastelun esimerkkinä on Olkiluodon ydinvoimalan kolmosreaktoria rakentamaan palkatun vierastyövoiman asuttamiseen suunniteltu nimetön parakkikylä keskellä metsää, lyhyen kulkuyhteyden päässä rakennustyömaasta, mutta kaukana kaupoista ja kaupungeista.
Parakkikylässä Kontula haastattelee ja myös elää saman katon alla ympäri Eurooppaa tulevien siirtotyöläisten kanssa. Työn perässä tulevia rakennusmiehiä riittää niin Puolasta, Slovakiasta, Kosovosta, Albaniasta — kaikki kaukana kotoaan ja evakossa perheidensä luota. Suurin osa miehistä on kuulemma pienten lapsien isiä. Tämä siksi, että perheiden taloudellinen tilanne vaikeutuu huomattavasti, kun vaimo jää pois töistä kotiin hoitamaan lapsia* ja miehen palkan olisi riitettävä.
Näkymätön kylä ei käsittele maahanmuuttokeskustelua sellaisena, kuin se Suomessa nykyään julkisuudessa ja erinäisillä hommaforumeilla velloo. Kysymys ei ole "elintasopakolaisista" tai "ankkurilapsista", vaan väliaikaisesta työvoimasta. Rakennusalalla vuori ei voi mennä Romaniaan, vaan Romanian on tultava vuoren luo. Tämä työvoima tulee maahan, tekee urakan huonommalla palkalla ja huonommilla työehdoilla kuin suomalaiset ja projektin ollessa kasassa, lähtee takaisin kotimaahansa — tai todennäköisimmin jonnekin toiseen maahan suurprojektin työmaalle. Tämä työvoima on halpaa siirtotyövoimaa, jota voidaan tuottaa rakentamaan, mutta joka halutaan sulkea hiljaisuuteen, näkymättömiin parakkikyliin. Verot maksetaan ehkä joskus jonnekin, mutta se ei ole yritysten ongelma, eikä verotuksen valvonta tunnu juuri kiinnostavan valtiotakaan.
Kontulan mukaan näiden siirtolaisten asemasta ovat toki vastuussa yritykset ja niiden lukemattomat päällekkäiset alihankintaprojektit, jotka tekevät talouden rakenteista täysin läpinäkymättömiä. Olkiluoto kolmosta ehkä rakennuttaa Areva, mutta sopimusten kautta työtä on jaettu suurempien ja pienempien yritysten verkostoon, niin että parakkikylästäkin lähtee erinäisten firmojen työpaikkabussikyytejä.
Tämän sopimussotkujen mahdollistajana on Kontulan mukaan piittaamaton virkamieskoneisto ja valvonnan puute. Lainsäädäntö on sekä jäljessä että nykyiselläänkin puutteellisesti valvottuna. Suomea osaamattomille lainsäädännön mukaisten oikeuksien vaatiminen on lähes mahdotonta. Poliittista tahtoa ei ole, koska viime kädessä hiljaisten patjaa kantavien miesten parakkikylät ovat Suomen kansantaloutta tukevia projekteja. Tilannetta ei helpota asianosaisten ammattiliittojen kykenemättömyys irrottautua edes vähän omien kantasuomalaisten jäsentensä etujen ajamisesta ja tarttua siirtotyöläisten oikeuksiin joko rekrytoimalla heidän joukostaan tai tarjoamalla avoimempia palveluita myös ei-jäsenille. Voittajia olisivat Kontulan mukaan lähinnä kaikki.
Kontulan pamfletti on kärjekkäästi kirjoitettu ja se vaatii toimia niin ay-liikkeiltä, valtiolta, yrityksiltä kuin suomalaisiltakin. Se mistä poliittinen liike tälle löytyy vasemmistopuolueiden uidessa pohjamudassa tai populistisessa perussuomalaisplagioinnissa onkin täysin eri asia.
"Cezary on hetken hiljaa ja sanoo sitten vakaasti asiansa: 'Puolalaisen ei ole hyvä tulla Suomeen, sillä suomalaiset eivät pidä meistä. Saksassa oli helpompaa. Sielläkin on paljon rasismia, mutta suurin osa ihmisistä on tottunut ulkomaalaisiin. Kirjoita siihen kirjaasi, että me olemme samanlaisia ihmisiä kaikki, kaikki me tavoittelemme vähän parempaa elämää.' Hän tuoksuu tupakalle ja työhaalareille. Meillä ei ole montaa yhteistä sanaa, mutta enää sillä ei ole niin väliä. Toisinaan sanat voivat olla pahasta: en halua kertoa Cezarylle, etteivät Olkiluodon miehet oikeastaan kiinnosta meikäläistä maahanmuuttokeskustelua. Eivät siitä huolimatta, että heidän tilanteensa esiin nostamat teemat koskettavat eri maahanmuuttajaryhmien lisäksi myös monen suomalaisen arkea. Jään hetkeksi istumaan vielä sittenkin, kun kuppini on jo tyhjä. Täältä parakin porrasaskelmalta käsin vuosia jatkunut vääntö kiintiöpakolaisten määrästä ja taustoista tuntuu saivartelulta."
Sattumalta siirtotyöläisten asemasta tuli myös ihan hyvä dokumentti Mennyttä etsimässä: Tervetuloa länteen... YLEltä, joka on kirjoitusajankohtana (15.9.2010) nähtävissä YLE Areenassa vielä 7 päivän ajan.
Addendum: Yhdessä kohdassa Kontula puhuu tosin höpöä — nimittäin ettei rakennustyömaa/parakkikylä näkyisi satelliittikuvissa. Työmaa, parakkikylä ja Street View-näkymä.
---
(*) - Miesvaltaisella alalla työehtojen toteutumisen voidaan vielä vahvojen liittojen takia jollakin tasolla olettaa toteutuvan, Kontulan mukaan jo työnantajakulttuurinkin takia. Naisvaltaisilla siirtotyövoima-aloilla — luonnollisesti mainituksi tulee myös prostituutio — tilanne on täysin mahdoton, koska naispuoliset maahanmuuttajat ovat paljolti yksin, heillä ei ole edes parakkikylän joukkovoimaa takanaan.
Parakkikylässä Kontula haastattelee ja myös elää saman katon alla ympäri Eurooppaa tulevien siirtotyöläisten kanssa. Työn perässä tulevia rakennusmiehiä riittää niin Puolasta, Slovakiasta, Kosovosta, Albaniasta — kaikki kaukana kotoaan ja evakossa perheidensä luota. Suurin osa miehistä on kuulemma pienten lapsien isiä. Tämä siksi, että perheiden taloudellinen tilanne vaikeutuu huomattavasti, kun vaimo jää pois töistä kotiin hoitamaan lapsia* ja miehen palkan olisi riitettävä.
Näkymätön kylä ei käsittele maahanmuuttokeskustelua sellaisena, kuin se Suomessa nykyään julkisuudessa ja erinäisillä hommaforumeilla velloo. Kysymys ei ole "elintasopakolaisista" tai "ankkurilapsista", vaan väliaikaisesta työvoimasta. Rakennusalalla vuori ei voi mennä Romaniaan, vaan Romanian on tultava vuoren luo. Tämä työvoima tulee maahan, tekee urakan huonommalla palkalla ja huonommilla työehdoilla kuin suomalaiset ja projektin ollessa kasassa, lähtee takaisin kotimaahansa — tai todennäköisimmin jonnekin toiseen maahan suurprojektin työmaalle. Tämä työvoima on halpaa siirtotyövoimaa, jota voidaan tuottaa rakentamaan, mutta joka halutaan sulkea hiljaisuuteen, näkymättömiin parakkikyliin. Verot maksetaan ehkä joskus jonnekin, mutta se ei ole yritysten ongelma, eikä verotuksen valvonta tunnu juuri kiinnostavan valtiotakaan.
Kontulan mukaan näiden siirtolaisten asemasta ovat toki vastuussa yritykset ja niiden lukemattomat päällekkäiset alihankintaprojektit, jotka tekevät talouden rakenteista täysin läpinäkymättömiä. Olkiluoto kolmosta ehkä rakennuttaa Areva, mutta sopimusten kautta työtä on jaettu suurempien ja pienempien yritysten verkostoon, niin että parakkikylästäkin lähtee erinäisten firmojen työpaikkabussikyytejä.
Tämän sopimussotkujen mahdollistajana on Kontulan mukaan piittaamaton virkamieskoneisto ja valvonnan puute. Lainsäädäntö on sekä jäljessä että nykyiselläänkin puutteellisesti valvottuna. Suomea osaamattomille lainsäädännön mukaisten oikeuksien vaatiminen on lähes mahdotonta. Poliittista tahtoa ei ole, koska viime kädessä hiljaisten patjaa kantavien miesten parakkikylät ovat Suomen kansantaloutta tukevia projekteja. Tilannetta ei helpota asianosaisten ammattiliittojen kykenemättömyys irrottautua edes vähän omien kantasuomalaisten jäsentensä etujen ajamisesta ja tarttua siirtotyöläisten oikeuksiin joko rekrytoimalla heidän joukostaan tai tarjoamalla avoimempia palveluita myös ei-jäsenille. Voittajia olisivat Kontulan mukaan lähinnä kaikki.
Kontulan pamfletti on kärjekkäästi kirjoitettu ja se vaatii toimia niin ay-liikkeiltä, valtiolta, yrityksiltä kuin suomalaisiltakin. Se mistä poliittinen liike tälle löytyy vasemmistopuolueiden uidessa pohjamudassa tai populistisessa perussuomalaisplagioinnissa onkin täysin eri asia.
"Cezary on hetken hiljaa ja sanoo sitten vakaasti asiansa: 'Puolalaisen ei ole hyvä tulla Suomeen, sillä suomalaiset eivät pidä meistä. Saksassa oli helpompaa. Sielläkin on paljon rasismia, mutta suurin osa ihmisistä on tottunut ulkomaalaisiin. Kirjoita siihen kirjaasi, että me olemme samanlaisia ihmisiä kaikki, kaikki me tavoittelemme vähän parempaa elämää.' Hän tuoksuu tupakalle ja työhaalareille. Meillä ei ole montaa yhteistä sanaa, mutta enää sillä ei ole niin väliä. Toisinaan sanat voivat olla pahasta: en halua kertoa Cezarylle, etteivät Olkiluodon miehet oikeastaan kiinnosta meikäläistä maahanmuuttokeskustelua. Eivät siitä huolimatta, että heidän tilanteensa esiin nostamat teemat koskettavat eri maahanmuuttajaryhmien lisäksi myös monen suomalaisen arkea. Jään hetkeksi istumaan vielä sittenkin, kun kuppini on jo tyhjä. Täältä parakin porrasaskelmalta käsin vuosia jatkunut vääntö kiintiöpakolaisten määrästä ja taustoista tuntuu saivartelulta."
Sattumalta siirtotyöläisten asemasta tuli myös ihan hyvä dokumentti Mennyttä etsimässä: Tervetuloa länteen... YLEltä, joka on kirjoitusajankohtana (15.9.2010) nähtävissä YLE Areenassa vielä 7 päivän ajan.
Addendum: Yhdessä kohdassa Kontula puhuu tosin höpöä — nimittäin ettei rakennustyömaa/parakkikylä näkyisi satelliittikuvissa. Työmaa, parakkikylä ja Street View-näkymä.
---
(*) - Miesvaltaisella alalla työehtojen toteutumisen voidaan vielä vahvojen liittojen takia jollakin tasolla olettaa toteutuvan, Kontulan mukaan jo työnantajakulttuurinkin takia. Naisvaltaisilla siirtotyövoima-aloilla — luonnollisesti mainituksi tulee myös prostituutio — tilanne on täysin mahdoton, koska naispuoliset maahanmuuttajat ovat paljolti yksin, heillä ei ole edes parakkikylän joukkovoimaa takanaan.
tiistai 14. syyskuuta 2010
.:Palestiina:.
Joe Saccon sarjakuvareportaasi Palestiina on hieno esimerkki sarjakuvan käytöstä kunnianhimoisempaankin asiakerrontaan kuin pelkkiin supersankaritarinoihin. Se muistuttaa siis aikaisempaa merkintääni Guy Delislen Pjongjangista, joskin on ajallisesti paljon vanhempi.
Palestiina ilmestyi useassa osassa vuosina 1993-1995, ja kuusi vuotta vanha suomennos on käännös niiden yhteenkootusta laitoksesta. Erillisyyden näkee käytännön toteutuksissa, sillä kokoelman rakenne koostuu useasta alaotsikolla varustetusta tarinasta, jotka nivoutuvat yhteen enemmän tai vähemmän kronologisesti — osa niistä on pitkiä, osa lyhyitä.
Sarjakuva sijoittuu niin sanotun ensimmäisen intifadan (1987-1993) loppupuolelle, vuosiin 1991 ja 1992, jolloin Sacco kiersi keräämässä lähdeaineistoa sarjakuvaansa palestiinalaisvyöhykkeillä ja pakolaisleireillä. Tarina seuraakin näitä haastatteluita ja kuvittaa niiden sisältöä.
Israelilaismiehityksen mielivaltainen väkivaltaisuus, pidätetyksi joutumisen uhka, elämän kurjuus aidatuissa ja ulkonaliikkumiskiellon alla olevissa pakolaisleireissä ovat teemoja, joita Sacco kuulee palestiinalaisilta ahtaissa peltikattoisissa taloissa järjestetyissä haastatteluissa. Samalla hän juo loputtoman määrän teetä ja oppii ymmärtämään palestiinalaisten ajatustapoja ja intifadan rakenteita (punainen palestiinalaishuivi viittaa sosialistiseen kansanrintamaan, mustakuvioinen Fatah-liikkeeseen ja niin edespäin). Kertomus on yksipuolinen, koska juutalaiset näyttäytyvät sarjakuvassa ainoastaan aseistautuneina sotilaina, raakalaismaisina sisäisen turvallisuuden Shin bet-agentteina ja arabiväestöä vihaavina siirtokuntalaisina. Aivan lopussa Sacco tämän toteaakin — sarjakuvaruudussa hän sanoo naisseuralaiselleen Jerusalemissa, että israelilaisnäkökulma vaatisi kokonaan uuden sarjakuvakirjan.
Lähinnä pintapuolisesti ikuista kiistaa israelilaisten ja palestiinalaisten välillä tuntevana voi päätellä, että asiat ovat ehkä hieman helpottaneet. Intifada ei ole käynnissä, Israelin armeija on ehkä keventänyt otteitaan ja rauhanneuvotteluita yritetään taas ties kuinka monetta kertaa. Toisaalta, masentavan paljon tuntuu olevan 20 vuoden jälkeen ennallaan — palestiinalaisalueiden köyhyys, eristys, taloudelliset epäkohdat ja alati jatkuva israelilaissiirtokuntien rakentaminen. Päivitetty versio Palestiinasta ei olisi pahitteeksi, mutta tällaisenaan sarjakuvateos avaa varsin inhimillisellä tasolla liikkuvan, konkreettisesti visuaalisen kuvauksen yhdestä loputtomalta tuntuvan kriisin vaiheesta.
Sarjakuvallisesti Saccon tyyli tuo mieleen underground-legenda Robert Crumbin, mikä saattaa johtua varsin vahvasti piirretyistä hammaskalustoista ja ihmisten yleensäottaen raskaista ruumiinrakenteista. Taustaa piirtäjä kuvaa varsin taidokkaasti — mitä nyt monotonisista pakolaisleirien peltikattohökkeleistä ja kuran peittämistä kujista voi irti repiä. Delisleen verrattuna Sacco on paljon enemmän yksityiskohdilla leikkijä, ja käyttää suoremmin visuaalista huumoria pjongjangimaisen pelkistetyn kerronnan sijaan. Ruutujen sommittelu Palestiinassa tuntuu ensi alkuun hieman vaikeasti luettavalta, mutta kirjan edetessä se muuttuu sujuvammaksi — on vaikea sanoa johtuuko tämä piirtäjän vai lukijan tottumisesta ilmaisutapaan.
Allekirjoittanut lukee muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yleensä ottaen hyvin vähän sarjakuvaa. Kuten aikaisemmin on jo todettu, Palestiina kuitenkin edustaa mielenkiintoista historiallisen/poliittisen/uutisreportaasin ja sarjakuvan yhdistelmää, joka jaksaa ilmaisun tapana kiehtoa. Nyt täytyisi vain saada jostain lainaksi Delislen lukematon Merkintöjä Burmasta.
Palestiina ilmestyi useassa osassa vuosina 1993-1995, ja kuusi vuotta vanha suomennos on käännös niiden yhteenkootusta laitoksesta. Erillisyyden näkee käytännön toteutuksissa, sillä kokoelman rakenne koostuu useasta alaotsikolla varustetusta tarinasta, jotka nivoutuvat yhteen enemmän tai vähemmän kronologisesti — osa niistä on pitkiä, osa lyhyitä.
Sarjakuva sijoittuu niin sanotun ensimmäisen intifadan (1987-1993) loppupuolelle, vuosiin 1991 ja 1992, jolloin Sacco kiersi keräämässä lähdeaineistoa sarjakuvaansa palestiinalaisvyöhykkeillä ja pakolaisleireillä. Tarina seuraakin näitä haastatteluita ja kuvittaa niiden sisältöä.
Israelilaismiehityksen mielivaltainen väkivaltaisuus, pidätetyksi joutumisen uhka, elämän kurjuus aidatuissa ja ulkonaliikkumiskiellon alla olevissa pakolaisleireissä ovat teemoja, joita Sacco kuulee palestiinalaisilta ahtaissa peltikattoisissa taloissa järjestetyissä haastatteluissa. Samalla hän juo loputtoman määrän teetä ja oppii ymmärtämään palestiinalaisten ajatustapoja ja intifadan rakenteita (punainen palestiinalaishuivi viittaa sosialistiseen kansanrintamaan, mustakuvioinen Fatah-liikkeeseen ja niin edespäin). Kertomus on yksipuolinen, koska juutalaiset näyttäytyvät sarjakuvassa ainoastaan aseistautuneina sotilaina, raakalaismaisina sisäisen turvallisuuden Shin bet-agentteina ja arabiväestöä vihaavina siirtokuntalaisina. Aivan lopussa Sacco tämän toteaakin — sarjakuvaruudussa hän sanoo naisseuralaiselleen Jerusalemissa, että israelilaisnäkökulma vaatisi kokonaan uuden sarjakuvakirjan.
Lähinnä pintapuolisesti ikuista kiistaa israelilaisten ja palestiinalaisten välillä tuntevana voi päätellä, että asiat ovat ehkä hieman helpottaneet. Intifada ei ole käynnissä, Israelin armeija on ehkä keventänyt otteitaan ja rauhanneuvotteluita yritetään taas ties kuinka monetta kertaa. Toisaalta, masentavan paljon tuntuu olevan 20 vuoden jälkeen ennallaan — palestiinalaisalueiden köyhyys, eristys, taloudelliset epäkohdat ja alati jatkuva israelilaissiirtokuntien rakentaminen. Päivitetty versio Palestiinasta ei olisi pahitteeksi, mutta tällaisenaan sarjakuvateos avaa varsin inhimillisellä tasolla liikkuvan, konkreettisesti visuaalisen kuvauksen yhdestä loputtomalta tuntuvan kriisin vaiheesta.
Sarjakuvallisesti Saccon tyyli tuo mieleen underground-legenda Robert Crumbin, mikä saattaa johtua varsin vahvasti piirretyistä hammaskalustoista ja ihmisten yleensäottaen raskaista ruumiinrakenteista. Taustaa piirtäjä kuvaa varsin taidokkaasti — mitä nyt monotonisista pakolaisleirien peltikattohökkeleistä ja kuran peittämistä kujista voi irti repiä. Delisleen verrattuna Sacco on paljon enemmän yksityiskohdilla leikkijä, ja käyttää suoremmin visuaalista huumoria pjongjangimaisen pelkistetyn kerronnan sijaan. Ruutujen sommittelu Palestiinassa tuntuu ensi alkuun hieman vaikeasti luettavalta, mutta kirjan edetessä se muuttuu sujuvammaksi — on vaikea sanoa johtuuko tämä piirtäjän vai lukijan tottumisesta ilmaisutapaan.
Allekirjoittanut lukee muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yleensä ottaen hyvin vähän sarjakuvaa. Kuten aikaisemmin on jo todettu, Palestiina kuitenkin edustaa mielenkiintoista historiallisen/poliittisen/uutisreportaasin ja sarjakuvan yhdistelmää, joka jaksaa ilmaisun tapana kiehtoa. Nyt täytyisi vain saada jostain lainaksi Delislen lukematon Merkintöjä Burmasta.
maanantai 13. syyskuuta 2010
.:Tuulen varjo:.
Hotkaisin Carlos Ruiz Zafónin kirjan Tuulen varjo osapuilleen kolmessa lukupäivässä, huolimatta sen päälle 600 sivua pitkästä ulkomuodosta. En tiedä tarkalleen saisiko saati kannattaisiko kirjallisuutta lukea tällä tavalla, mutta jos moinen ahmiminen jollekin kirjallisuuden tyypille sopii, niin Zafónin teosten edustamalle.
Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.
Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.
Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.
Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.
Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.
Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?
Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.
Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.
Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.
Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.
Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.
Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?
maanantai 26. heinäkuuta 2010
.:Nansen ja pohjoisnapa:.
Helteitä ei ollut hullumpi viilentää lukemalla hyvin 1950-lukumaisesti marmoroituja kansia ja hilpeää suomenkielistä nimeä Yön ja jään matka (Fram over Polarhavet) kantava Fridtjof Nansenin napajäätikkökertomus matkasta kohden pohjoisnapaa. Kuten muutamissa aikaisemmissa merkinnöissä on käynyt ilmi, tunnen erikoista seikkailukertomuksellista viehätystä maan ääreen matkaavien tutkimusmatkailijoiden päiväkirjoja kohtaan. Äärimmäiset luonnonolot? Pakkanen ja alituinen kuoleman vaara? Päiväkirjamaisuuden tylsyys? Jotain siihen suuntaan kai.
Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.
Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.
Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.
Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.
Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.
Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.
Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.
Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.
Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.
Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
.:Salamiin soturit:.
Luovaa taukoa.
No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.
Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.
Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.
Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.
Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.
Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".
Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.
No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.
Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.
Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.
Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.
Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.
Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".
Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.
torstai 17. kesäkuuta 2010
.:Apologia potkupallolle:.
Jo ennalta takkuinen päivitystahti on hieman hiipunut. Tähän johtavat tekijät selittyvät lähinnä sillä, että minulla ei oikein ole ollut aikaa kulttuuriharrastuksille, koska päivät kuluvat kesäharjoittelussa ja illat käynnissä olevien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kyttäämiseen.
Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.
Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.
Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.
Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.
Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.
On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.
Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.
Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.
Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.
Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.
Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.
Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.
On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.
Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
.:CC-Copyleft:.
This blog is now under Creative Commons copyright license. You are free to:
to Share — to copy, distribute and transmit the work
to Remix — to adapt the work
Under the following conditions:
Attribution — You must attribute the work in the manner specified by the author or licensor (but not in any way that suggests that they endorse you or your use of the work).
Noncommercial — You may not use this work for commercial purposes.
Share Alike — If you alter, transform, or build upon this work, you may distribute the resulting work only under the same or similar license to this one.
While adopting CC-by-nc-sa-license is rather silly in the context of this blog and the marginal interest to the texts, the Creative Commons idea of clearer and less complicated abilities to share is an excellent challenge to the redundant and almost militant modern national copyright laws. See also copyleft.
Specification for attribution in the manner specified by the author is that no attribution is necessary.
to Share — to copy, distribute and transmit the work
to Remix — to adapt the work
Under the following conditions:
Attribution — You must attribute the work in the manner specified by the author or licensor (but not in any way that suggests that they endorse you or your use of the work).
Noncommercial — You may not use this work for commercial purposes.
Share Alike — If you alter, transform, or build upon this work, you may distribute the resulting work only under the same or similar license to this one.
While adopting CC-by-nc-sa-license is rather silly in the context of this blog and the marginal interest to the texts, the Creative Commons idea of clearer and less complicated abilities to share is an excellent challenge to the redundant and almost militant modern national copyright laws. See also copyleft.
Specification for attribution in the manner specified by the author is that no attribution is necessary.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)