Kanadalaisen Guy Delislen sarjakuva-albumi, tai oikeastaan kirja Pjongjang on jo toinen käteeni eksynyt paksumpi sarjakuvaesitys. Edellinen oli Catel - Bocquetin erinomainen Kiki - Montparnassen kuningatar, jonka lukeminen valitettavasti osui aikaan ennen tämän blogin uudelleenherätystä, mutta josta sietäisi kirjoittaa myöhemmin merkinnän verran.
Pjongjang ei valitettavasti pääse ihan samoihin sfääreihin kuin Kiki, mutta ainakin yrittää kovasti. Nimensä mukaisesti se on todellisuuteen perustuva sarjakuvamuotoinen esitys Delislen työmatkasta maailman suljetuimpaan maahan Pohjois-Koreaan, joka on totalitarismin kenties viimeinen bunkkeri. Delisle on harvojen maahan päästettyjen ulkomaalaisten joukossa — mielenkiintoisesta syystä: hän menee nimittäin valvomaan pohjoiskorealaisia animaattoreita, jotka piirtävät alihankintana erittäin halvalla eurooppalaisten (ja amerikkalaisten) piirrettyjen niin sanottuja välikuvia. Mitä tämä tarkoittaa selitetään kyllä, mutta lyhykäisyydessään siis halvan työvoiman maihin siirrettyä aikaaviepää rutiinityötä. Globalisaation ironia on Delislen ammatin tapauksessa vahvasti läsnä — kapitalistiset maat siirtävät mekaanisen tuotannon ensin halvempiin Aasian maihin ja lopulta surkeimpaan ja köyhimpään, antikapitalistiseen ja militanttiin Pohjois-Koreaan.
Kertomuksena Pohjois-Koreasta Delislen sarjakuva ei eroa juurikaan totutuista. Maa kuvataan tyhjänä kulissina, jossa näkyvät vain johtajisto, armeija ja kuuliaiset juche-puolueen kaaderit. Maaseudulla osa kansasta selviää miten nyt sattuu selviämään ja osa on suljettu poliittisen epäkelpouden takia vankileirien saaristoon. Mahtipontinen henkilökultti keskittyy Isän ja Pojan yhteydelle — Suuren ja Rakkaan Johtajan parivaljakolle, joiden kuvat ja kultti levittäytyvät kaikkialla pääkaupungissa ja jonka muistomerkkejä ulkomaisia raahataan palvomaan. Ulkomaiset ovat suljettu (Delislen kertomuksen perusteella yllättävän löysän) valvonnan alle hotelleihin. Mukaan on kiinnitetty kaksi puolueen päällystakkia — opas ja tulkki.
Synkkää, betoninkatkuista ja pelottavaa, mutta aika tuttua aikaisemmista lehdistöraporteista ja avustusjärjestöjen työntekijöiden kertomuksista. Lopulta toistuu ainoastaan kysymys mitä ihmettä siitäkin maasta tulee, kun järjestelmä vaihtuu. Onko Etelä-Korea tosiaan valmis avaamaan talouslamassa natisevan äärikapitalistisen yhteiskuntansa pahasti aivopestyille, köyhille massoille pohjoisesta? Tätä epäilee Delislekin.
Pjongjang on hauska, muttei ratkiriemukas. Se on sujuvasti, muttei mitenkään erityisemmin huomiota herättävästi piirretty. Se kelpaa lukea, muttei siitä sen suurempia kokemuksia saa irti. Sarjakuvan alalla se on kuitenkin Kikin rinnalla arvokas teos — ainakin suomennoksena — sillä aikaisemmin vakavia ja vähemmän fiktiivisiä sarjakuvatulkintoja yhteiskunnallisista aiheista ja esimerkiksi historiasta on saanut hakea sarjakuvahyllystä lähinnä turhaan (ellei erinomaista Marjane Satrapin Persepolista lasketa). Esitystapa on kiehtova ja näitä käännöksiä sopisi näkevän useamminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti