Jorge Luis Borgesista vielä, voi kai kommentoida, kun Haarautuvien polkujen puutarhan loppu on saavutettu. Tämän perusteella Hiekkakirjakin pitää kyllä lukea. Haarautuvien polkujen puutarhaa tosin sotkee sen sisältämien valikoitujen suomennosten yhteenkuulumattomuus — nimikokoelma on nimittäin vain yksi osa kirjaa. Muut osat ovat muista novellikokoelmista. Tämä sekoittaa hieman lukijaa, sillä ainakaan WSOY:n @-sarjaan kuuluvassa vuoden 1969 painokseen ei ole eritelty julkaisuvuosia.
Karkeasti jakaen Borgesin tekstit Haarautuvien polkujen puutarhassa voi jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensiksikin, 1900-luvulle sijoittuvat mystiikkaa pursuavat tarinat, joiden "pääosissa" (jos se Borgesin tapauksessa on oikea sana) on kurkunleikkaajia, kabbalistisia salapoliiseja tai eksyneitä runoilijoita. Toisen ryhmän muodostavat sadunomaiset mytologiakertomukset, joissa historiallinen namedropping- ja kulttuuriviittailu sekoittuu fiktioon. Näissä voi aistia Borgesin vaikutteet Raamatusta, Koraanista ja itämaisten kulttuurien tarinankerronnasta. Kolmannen ryhmän muodostavat filosofiset "esseet", joissa Borges pyörittää vanhoja filosofian kysymyksiä — Platonin ideaoppia, uskoa ikuisuudesta, ajan luonteesta ja Jumalasta. Ja niin edespäin. Tätä voisi tietenkin jotenkin pitää kulttuurisnobbailun huippuna, mutta ei se sitä ole. Vaikka, minusta jotenkin Borgesia lähellä oleva, Julio Cortázar vaikuttaisikin kansantajuisemmalla tavalla lempeämmältä. Mutta eihän Cortázar pelaakaan samoilla korteilla (ovatkohan fiktiivisen Herbert Quainin April Marchin ja Cortázarin Ruutuhyppelyä-teoksen rakenteelliset yhteydet mitenkään tiedostettuja?).
Minuun Borgesin novellikirjallisuudessa (sen lisäksi, että olen nimenomaan tämän tyyppisen kerronnan harras ystävä) iski erityisesti kirjailijan tapa kutoa yhteen hämäriä viitteitä eurooppalaisen (ja miksei arabialaisenkin) kulttuurihistorian omituisempiin puoliin — okkultismiin, mystiikkaan, teologiaan. Kirjailija- ja historiaviitteitä on joissain tarinoissa suorastaan kaulaan saakka. Tästä kaikesta ei pidä kuitenkaan hämääntyä, Borges on fiktion kirjoittaja — itseasiassa suurinta osaa koko kudelmasta ei ole olemassakaan, keksitty on vain taitavasti upotettu "todellisuuden" kiinnittymiskohtien sekaan. Borges on fiktiivisten kirjojen ja kirjoittajien (*) taituri.
Ehdottomaksi nipun suosikikseni nousi novelli Zahir (El Zahir), jossa kirjailijan nimikkohenkilö löytää rommitilkkansa vaihtorahoista kahden peson kolikon muodon ottaneen Zahirin, pakkomielteen inkarnaation, Jumalaisen ansan — Zahir, jonka jälkeen ei voi enää ajatella muuta.
---
(*) - Verkkosivun kirjoittaja lisäilee hieman omiaan, mutta listaus on hieno.
Karkeasti jakaen Borgesin tekstit Haarautuvien polkujen puutarhassa voi jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensiksikin, 1900-luvulle sijoittuvat mystiikkaa pursuavat tarinat, joiden "pääosissa" (jos se Borgesin tapauksessa on oikea sana) on kurkunleikkaajia, kabbalistisia salapoliiseja tai eksyneitä runoilijoita. Toisen ryhmän muodostavat sadunomaiset mytologiakertomukset, joissa historiallinen namedropping- ja kulttuuriviittailu sekoittuu fiktioon. Näissä voi aistia Borgesin vaikutteet Raamatusta, Koraanista ja itämaisten kulttuurien tarinankerronnasta. Kolmannen ryhmän muodostavat filosofiset "esseet", joissa Borges pyörittää vanhoja filosofian kysymyksiä — Platonin ideaoppia, uskoa ikuisuudesta, ajan luonteesta ja Jumalasta. Ja niin edespäin. Tätä voisi tietenkin jotenkin pitää kulttuurisnobbailun huippuna, mutta ei se sitä ole. Vaikka, minusta jotenkin Borgesia lähellä oleva, Julio Cortázar vaikuttaisikin kansantajuisemmalla tavalla lempeämmältä. Mutta eihän Cortázar pelaakaan samoilla korteilla (ovatkohan fiktiivisen Herbert Quainin April Marchin ja Cortázarin Ruutuhyppelyä-teoksen rakenteelliset yhteydet mitenkään tiedostettuja?).
Minuun Borgesin novellikirjallisuudessa (sen lisäksi, että olen nimenomaan tämän tyyppisen kerronnan harras ystävä) iski erityisesti kirjailijan tapa kutoa yhteen hämäriä viitteitä eurooppalaisen (ja miksei arabialaisenkin) kulttuurihistorian omituisempiin puoliin — okkultismiin, mystiikkaan, teologiaan. Kirjailija- ja historiaviitteitä on joissain tarinoissa suorastaan kaulaan saakka. Tästä kaikesta ei pidä kuitenkaan hämääntyä, Borges on fiktion kirjoittaja — itseasiassa suurinta osaa koko kudelmasta ei ole olemassakaan, keksitty on vain taitavasti upotettu "todellisuuden" kiinnittymiskohtien sekaan. Borges on fiktiivisten kirjojen ja kirjoittajien (*) taituri.
Ehdottomaksi nipun suosikikseni nousi novelli Zahir (El Zahir), jossa kirjailijan nimikkohenkilö löytää rommitilkkansa vaihtorahoista kahden peson kolikon muodon ottaneen Zahirin, pakkomielteen inkarnaation, Jumalaisen ansan — Zahir, jonka jälkeen ei voi enää ajatella muuta.
---
(*) - Verkkosivun kirjoittaja lisäilee hieman omiaan, mutta listaus on hieno.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti