.:Joululomaa lukien:.

Joulunaluspäivinä on helppo lukea paljon, kun ei ole juuri muutakaan tekemistä. Jaan aikaani niin pamflettien (Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa?, jonka juuri lopetin ja Puolueiden kriisi-artikkelinivaskan) ja Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talon kanssa. Tokarczuk on vienoisesta adjektiivipöhöstään edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, joskin hieman surumielistä luettavaa jouluksi.

Sieneys

Jos en olisi ihminen, olisin sieni. Väliinpitämätön ja tunteeton sieni, jolla olisi kylmä ja liukas pinta, yhtä aikaa kova ja herkkä. Kasvaisin kaatuneiden puiden päällä synkkänä ja pahaenteisenä, ikuisesti vaieten, imien niistä auringon viimeisetkin rippeet haralleen levitetyillä sienisormillani. Kasvaisin siinä mikä on kuollutta. Tunkeutuisin sen läpi aina puhtaaseen multaan asti, sitten sienensormeni pysähtyisivät. Olisin pienempi kuin puut ja pensaat mutta isompi kuin mustikanvarvut. Olisin katoavainen, mutta niinhän olen ihmisenäkin. Aurinko ei minua kiinnostaisi, en seuraisi sitä katseellani, en enää koskaan odottaisi sen nousua. Kaipaisin vain kosteutta, työntäisin ruumiini sumuun ja sateeseen, antaisin märän ilman pisartua ylleni. En tekisi eroa yön ja päivän välille — miksi tekisinkään?

- Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo

.:Stalinin lehmät:.

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.