.:WALL-E:.

Kinokoplan tämäniltainen, Disneyn ja Pixarin WALL-E, kieltämättä ylitti odotukset, vaikka kehuja olikin jo satanut muualta. Taitavasti tehty pätkä, vaikka osan analyysista on jo pilannut se, että lukaisin wikipedian artikkelin elokuvasta, jossa se puretaan melko perusteellisesti osiinsa. Jotain kieltämättä katoaa, kun saa tietää täysin mitä elokuvan tekijät ovat tarkoittaneet, oli kyse sitten taide-elokuvasta tai varsin alleviivaavasti tehdystä Disney-elokuvasta.

Sympaattinen ja viihdyttävä se silti oli. 1970-lukulaisten tieteiselokuvien trash-estetiikan (mieleen nousee klassinen tietokonepeli Fallout), Mad Max-tyyppisen erämaa-maailmanlopun, Apple-muovismin ja hieman imelähkön animaatiokulttuurin yhdistelmä ei ole ihan huono. Muutamassa kohtauksessa Pixar veti homman liian romanttiseksi avaruudessalentelyksi robottirakkauksineen, ja silloin nolotti, mutta muutoin paketti pysyy aika hyvin kasassa.

WALL-E:n suhteellisen usein toistuvat scifi-niiailut olivat myös mukavia - yleensä tosin konkreettisen helposti ymmärrettävinä. Elokuvan voisi kai halutessaan sitoa innokkaasti myös politiikkaan ihan tulkinnan mukaan (kuten kriitikot ovatkin wikipedian mukaan tehneet) - massakulutuksen vastainen elokuva pakomatkasta avaruuteen maapallon "tullessa täyteen roskaa" vai osoitus, kuinka Kaiken tarjoava Valtiovalta vie tuhoon ja tuomioon, kun innovatiivinen kilpailuyhteiskunta lakkautetaan ja lihavat kuluttajasyöttiläät saavat kaiken tarvitsemansa (paitsi inhimilliset ihmisuhteensa) suoraan nenän eteen? NYTin kriitikko Kyle Smith totesi: "I'm also not sure I've ever seen a major corporation spend so much money to issue an insult to its customers." viitaten Disney Parkin ranskalaisista turvonneisiin kuluttajiin. The American Conservativen kirjoittaja Patrick J. Ford taas "The government unilaterally provided its citizens with everything they needed, and this lack of variety led to Earth's downfall." Aika linkolalaista sinänsä, että on vaikea kuvitella, että koko kuluttava ihmiskunta olisi mahtunut kulutusparatiisimaiseen Axiom-alukseen. WALL-E:n raunioituneessa aavesuurkaupungissa ei näy juurikaan luita ja pääkalloja.

Kukin tulkitsee mieltymyksiensä mukaan, mutta kyllä minä ainakin jaksoin puolitoista tuntia tietokoneanimaatiota paljon paremmin kuin yleensä.

.:There will be blood:.

Huolimatta itse aiheutetusta huonosta kunnosta Kinokoplan There Will Be Blood (jota ehkä en näkemisen jälkeen sotke No Country for Old Meniin, mikä olisi varmaan sopinut kyllä tämänkin otsikoksi) oli aika hyvä elokuva. Niin ulkonäöltään, ääneltään kuin tarinanrakennukseltaan. En ihmettele, että Daniel Day-Lewis sai roolistaan palkinnon, sen verran jäyheä (ja ääneltään ikimuistoinen) hahmo on Daniel Plainview. Tosin kaikesta siitä olisi voinut tajuta enemmänkin, jos ei olisi kärsinyt niin pahasti tietynlaisista myrkytysoireista - "Elokuva oli pitkä ja silleen, ja kertoi jostain öljyhommasta 1900-luvun alussa. Vissiin." Väkivalta oli onneksi kohtalaisen siististi kuvattua, jostain syystä olen alkanut vieroksua verenlennättämisiä, etenkin kun siinä usein ollaan niin kovin itsetarkoituksellisia. On kai syytä katsoa uudestaan. There Will Be Bloodin jatkuvasti toistuvassa veljeysteemassa ja vastaavassa on varmasti jotain, mitä ei tällä kertaa oikein tavoittanut.

Vaalit saisivat olla jo ohi. Sekä kunnalliset että Yhdysvaltain. Vaikka jälkimmäisistä monet tahot, kuten New York Timesin sivuillaan julkaisemat lukuisat gallupit lupaavat sentään oikeita tuloksia. Ja täytyisi tehdä veikkaus, värittää osavaltiot ja katsoa miten hyvin ymmärtää osavaltiopolitiikkaa, onko luetuilla tunneilla ollut mitään käyttöä.

.:Tietosuojaa, komisario Palmu:.

300. merkintä. Tai ehkä ei, muutama taitaa olla julkaisematon draft-merkintä. Mutta joka tapauksessa.

Eilinen ystävien ja martinin kanssa nautittu Komisario Palmu-ilta oli melko erinomainen. Kassilan elokuvat ovat kovaa valuuttaa useastikin katsottuna. Viimeksi muistaakseni kesällä kun YLE näytti ne. Poikkeuksena Vodkaa, komisario Palmu - jonka agenttielokuvateema yskii pahasti - kaikki ovat hienosti rakennettuja elokuvia, joissa suomalainen elokuva on kyllä hienoimmillaan. Hento ylinäyttely, Mika Waltarin toimivat juonikokonaisuudet ja salapoliisiselvittelyn sujuvuus. Ja tietenkin huumori ja kuolemattomat sitaatit. Täytynee uudelleenkatsoa jälleen muutaman kuukauden päästä. H.:n viimein toteutunut idea elokuvamaratonista ansaitsee knallinnoston. Seuraavaksi sitten se venäläisen ruuan ilta.

...

Helsingin sanomat kirjoittaa pitkästi Googlesta ja sen luomasta internet-imperiumista. En tiennytkään, että hakukoneilla tehdyt haut kyetään yhdistämään niin tehokkaasti käyttäjiin, vaikka onkin epävarmaa miten sirpaloivaa on käyttää konetta usean internetyhteyden päästä. Toisaalta, itsekin olen googletilin käyttäjä, ja jopa tämä blogger toimii kyseisen käyttäjätunnuksen alta, ostihan Google Bloggerinkin. Melkoista kytkeytymistä. Kyse ei oikeastaan ole siitä, mitä itse tulee kirjoitettua tai haettua, ennemminkin tietojenkeruukoneiston järkkymättömästä monoliittisuudesta. Ja lukemattomista terms of service- ja privacy statement-lappusista, jotka internetin nykykäyttäjä hyväksyy lukematta ja silmänräpäyksessä. Tämäkin teksti on siis - epämääräisen identiteetin takaa kirjoittamisesta huolimatta - henkilöitävissä minuun itseeni. Nykypäivän suurin isoveli on markkinointikoneisto, ja se haluaa lakkaamatta myydä minulle kaikkea laajakaistayhteyksistä ukrainalaisiin postimyyntivaimoihin (!).

.:Metropolis, Grass:.

Päivä valui lähestulkoon hukkaan, mutta tulipahan luettua muutama lehti ja käytyä pari kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua. Ainakin Perecin Elämä käyttöohje menee lukulistalle, koska kopionkin lainaan näillä näkymin saan.

Ja sitten lehdistä - Sight & Sound kirjoitti jännittävästi Metropoliksen uudelleenlöydetystä kopiosta, joka paljastui ensimmäinen heinäkuuta Buenos Airesissa sijaitsevan museon Museo del Cinen kätköistä. Uskomatonta. Metropolis on tähän mennessä ollut melko käsittämätön elokuva, josta esitettyjen amerikkalaisten kopioiden juoni on kuin sirpaleinen peili - järki juonesta puuttuu leikkelyn jäljiltä, ja pointin on voinut vangita vain käsikirjoituksesta kirjoitettujen artikkelien pohjalta. Mutta argentiinalaiset ovat jemmanneet lähes vuoden 1927 Saksassa esitettyä vastaavan version, jossa ovat lähes kaikki puuttuvat kohtaukset, joskin Sight & Soundin artikkelin mukaan aika huonolaatuisina. Mutta onpahan kuitenkin. Jahka uudelleenjulkaisu joskus hamassa julkisuudessa tapahtuu, siinä tulee olemaan historian siipien havinaa - ei pelkästään Metropoliksen itsensä takia vaan lähinnä harvinaislaatuisessa tilanteessa, jossa kadonneeksi luultu filmi itseasiassa löytyy.

Arkisemmin myös Günter Grass on pullauttamassa ulos uutukaisensa, Die Box-muistelmansa. Kyseessä on paljon ohuempi nide kuin Sipulia kuoriessa. Der Spiegelin artikkeli ruostuneella saksankielelläni luettuna väittää, että kirja keskittyy Grassin kahdeksan lapsen katraan kautta kirjoitettuun puolifiktiiviseen tekstiin. Kirjan nimi viittaa kuulemma valokuvakokoelmaan, joita Grassin arkistoimassa kokoelmassa on runsaanpuoleisesti. Jotain sekin, ottaen huomioon että edellisessään kirjailija manaa kadonneita Danzigin aikojen tekstejä ja valokuvia. Die Box, kunhan se ajan myötä käännetään (ulkomaalaisten lehtien lukeminen vain kimmastuttaa), tuskin on niin kiinnostava kuin aikaisempi - ja turhaan kai saksalaisjournotkaan suuria skandaalipaljastuksia odottavat - mutta lukea se kai on pakko.

.:Inland Empire:.

Yritin katsoa viime kevään kinokoplasta väliin jäänyttä David Lynchin Inland Empireä. Ei onnistunut. Kyllä Mulholland Drive vielä toimi (ja kuulun kyllä Lynchistä pitävien koulukuntaan), mutta se kyllä myöskin alkoi helpommin tartuttavasti. Inland Empire sitä vastoin antaa odotuttaa, ennenkuin mistään tajuaa yhtään mitään ja valitettavasti menetin mielenkiintoni ennen sitä. En tietenkään peräänkuuluta mitään koherenttia narratiivia, mutta kyllä jotain koukkua täytyy katsojalle tarjota, jos aikoo tehdä kolme tuntia pitkän taide-elokuvan.

Ehkä joskus toiste uudella tarmolla — harmittaa, ettei tullut katsottua teatterissa, sieltä nimittäin harvemmin viitsii poistua kesken näytännön, vaikka aloillaan ja ymmärtämättä pitäisikin istua. Tai sitten se oli DV-kameran käytöstä ... sekin juttu ollaan nimittäin kyllä nähty kikkana jo vuotta 2006 aikaisemminkin.

...

Lynch on kyllä erikoinen kaveri — enkä viittaa transendentaaliseen meditaatioon, vaan tukeen konservatiiveille, ainakin George W. Bushille. Tosin en tiedä tukeeko hän nyt Yhdysvaltain 2008 presidentinvaaleissa Obamaa vai McCainia. Ainakaan häntä ei mainita Hesarin kulttuurisivujen artikkelista nimekkäistä tukijoista, joissa valtaosa Hollywoodista seisoo Obaman takana. McCain on vastaavasti näyttelijöistä kerännyt hyvin hellyyttävästi vain machoja kuten Clint Eastwood ja Sylvester Stallone. Schwarzenegger nyt on puolueen soturina joka tapauksessa tukijajoukoissa. Niin sitä isossa maassa mobilisoidutaan. Ei liene syytä enää koskaan osoitella sormella Intian tai Pakistanin henkilökeskeistä epäpuoluepolitiikkaa.

.:Liikenne:.

Toistaiseksi viimeinen Tati-sarjassani, Liikenne (Trafic), ei kuulu ohjaaja-näyttelijän parhaimpiin, mutta on silti toki klassikkolaatua. Ehkä Liikenteessä on näkyvissä jo pienoinen väsähtäminen herra Hulot-hahmoon, puhumattakaan siitä että tässä Hulot on näkemistäni neljästä elokuvista ehdottomasti "sopeutunein" ympäröivään modernismisatiiriin, onhan hän autosuunnittelija.

Herra Hulot on lähdössä yhtiönsä uuden retkeilyautomallin kanssa Amsterdamin kansainväliseen autonäyttelyyn. Matkalle lähdetään tietenkin liian myöhässä ja pieni firma ei saa kuljetukseenkaan järjestettyä muuta kuin ikivanhan kuorma-auton. Ja kommelluksiahan siitä tulee, ja Tatin taattua visuaalista huumoria. Tällä kertaa polttopiste on nimen osoittamalla tavalla autojen ikuisessa virrassa ja tietenkin kuljettajien erikoisessa käyttäytymisessä. Ehkä juuri lukuisien autojen, oikean ajankohdan ja samanlaisen värimaailman takia Liikenne tuo häiritsevällä tavalla mieleen Jean-Luc Godardin Weekendin, jossa tosin yhteiskunta suistuu sekoilun sijasta häikäilemättömään verilöylyyn.

Kohtauksissa näkee taas tyypillisesti samankaltaisen oireyhtymän — kaikki niistä eivät ole kovinkaan hauskoja, mutta toisinaan venytään jopa slapstick-huumorin kautta tuloksiin. Kun hollantilaiset tullimiehet ratsaavat automessumatkalaisia, tutustuen samalla Hulotin hulvattomaan retkeilyajoneuvoon — tulevaisuuden "kätevät" gizmot ja gadgetit tuntuvat olevan Tatin mieliaihe — tehdään kyllä elokuvahistoriaa. Täytyy kyllä myöntää, että tuntuu oudolta, että tulliasemalla nököttävät hipit olisivat yrittäneet salakuljettaa pilveä Belgiasta Hollantiin, eikä toisin päin...

Liikenne on vaikea sijoittaa Tati-kartalle, mutta ainakin se oli helpotus teknisesti liian vaativan Play Timen jälkeen — nytkin osa tapahtumista kerta kaikkiaan menee ohi, mutta ruudulla tapahtuu vähemmän kuin jälkimmäisessä, eikä kaukokuvia suosita ihan jatkuvasti. Sisällöllisesti se on uskollinen aikaisemmille teemoille, ja samat modernin elämänmenon ja kiireen irvailun ominaisuudet löytyvät myös Liikenteestä.

...

Luvun alle ottamassani Günter Grassissa (seuraan edelleen käänteistä lukujärjestystä) Minun vuosisatani olen edennyt toisen maailmansodan kynnykselle, vuoteen 1939. Vaikea sanoa, eihän kirja huono ole, mutta se on kovin sirpaleinen. Ja totta puhuakseni Saksan historiakin pitäisi ennen tätä tuntea... no, yhtä hyvin kuin Günter Grass sen tuntee? Lainasin myös Löytötavaraa lukutaidottomille, joka on aika erikoinen kirja — mielettömän kokoinen kahvipöytäkirja, jossa on Grassin maalauksia ja runoja arviolta fonttikoko kahdeksallatoista. Kaikkea sitä...

.:Play Time:.

Jacques Tatin Play Time on huima elokuva, mutta soveltuu tahmaisesti TV-ruudulta katsottavaksi. Komedia on kuvattu pelkkinä kauko- ja keskimatkan otoksina ja ruudulle marssitetaan sellainen määrä yksityiskohtia, ettei ainakaan allekirjoittaneen käyttämästä TVstä saanut välttämättä paljoakaan selvää. Play Timessä on yksinkertaisesti liikaa kohtauksia, jossa huumori kätkeytyy taustalla tapahtuviin pieniin kommelluksiin. Välillä ei vain tiedä mitä kohtaa ruudun tapahtumista tarkastella. Voisi olettaa, että elokuvasta löytyy joka katsantokerralla uusia vitsejä — sääli vain, että tällaisia on melkoisen vaikea nähdä varsinaisesti elokuvakankaalla (paitsi ehkä elokuva-arkistossa, vai mikä KAVA se nykyään onkaan).

Mutta kyllä elokuvan DVDltäkin katsoo, sopasta saa ainakin jotain poimittua talteenkin. Vilinää Tatin elokuvassa riittää. Melkoinen määrä rahaa on varmasti aikanaan uponnut lavasteiden rakentamiseen. Vaikka elokuva sijoittuu Pariisiin, se ei (hyvin samaan tapaan kuin Enoni on toista maata) varsinaisesti sijoitu kaikkien tuntemien monumenttien äärelle, vaan modernin lasi-betoni-teräsarkkitehtuurin keskelle. Tatin tulevaisuus on kliininen, kiireinen ja täynnä tekniikan ihmeitä. Tässä sopassa herra Hulot, selvästi ympäristöön sopimaton piippuveikko, aiheuttaa yleistä kaaosta ja sattumuksia vaeltaessaan väärinymmärrysten ja kommelluksien keskellä. Play Time käy läpi nykyaikaisen toimiston kiireisine työntekijöineen, epämiellyttävine odotushuoneineen (yksityiskohta, jota kierrätetään useampaan kertaan — tavaratalossa samaa tuolia kaupataan Hulotille) ja toimistokuutioineen. Mukaan mahtuu myös amerikkalaistyylinen tavaratalo tuote-esittelyineen (hämmästyttävä etulyhdyin varustettu lattiamoppi) ja kaoottiseksi yltyvä lopun ravintolakohtaus, jossa pieniruutuisilta katoaa pallo lopullisesti. Vähän saman linjan modernisaation kritiikkiä kuin Enoni on toista maata-elokuvassa, joskin ilman traditionalistista "peiliä". Kaikki tekstit lasilaatikkokaupungissa tuntuvat olevan englanniksi, amerikkalaiset turistit hihkuvat kauppaan saapuessaan ilosta, kun valikoimasta löytyy jenkkihyödykkeitäkin. Pariisin maamerkit sentään peilautuvat kerran jos toisenkin ovilaseista. Kuin kiusallaan.

Tatin komiikka Play Timessä on kunnianhimoisempaa — vitsit eivät ole varsinaisesti selviä naurattajia, mutta hyörinän katsominen hymyilyttää. Toiminta tuntuu pyörivän kuin kellokoneisto, voi vain kuvitella minkälainen urakka näyttelijöiden koordinoinnissa on ollut. Dialogi uppoaa pelkäksi toimintaa viitoittavaksi taustahälyksi — henkilöt puhuvat ranskaa, englantia ja saksaa sikin sokin, eikä ainakaan DVD-version tekstittäjä ole turhaan yrittänyt kääntää edes puolia paikoin hyvinkin epäselväksi jäävästä dialogista. Jolla ei tosin ole sen suurempaa merkitystäkään, lähes kuin mykkäelokuvan taustamusiikki.

Nyt täytyy vain jäädä odottamaan, jos vaikka näytäntö valkokankaallakin tulisi jossain vastaan.

.:Ei paluuta:.

Ei paluuta (Ivanovo Detstvo, 1962) ei ole sotaelokuva siinä mielessä kuin nykyään termiä yleensä käytetään. Kukaan ei taida ampua siinä laukaustakaan. Mutta ohjaajansa Andrei Tarkovskin näköinen se kyllä on, joskaan ei lukeudu hänen parhaimpaan tuotantoonsa.

Ei paluuta päätapahtumat sijoittuvat rintamalla, Dneprin rannalla olevaan bunkkeriin, joka on aiemmin ollut kai kirkon krypta — pääosaan nousee vielä polvihousuiässä Ivan, puna-armeijan tiedustelija. Romaaniin perustuva tarina äitinsä saksalaisille menettäneen pojan palavasta kostonhimosta on jotenkin erikoinen neuvostoliittolaiseksi sotaelokuvaksi — propagandistinen asenne loistaa lähes kokonaan poissaolollaan.

Muistamisen arvoisiin kohtauksiin kuuluu kapteeni Kholinin kömpelö flirttaus lääkintäluutnantti Mashan kanssa (kumma että naiset tunnetaan aina näissä etunimellä). Sen miljöö, ukrainalainen valkoisuudessa kylpevä koivumetsä ja varastettu suudelma kaivetun juoksuhaudan yläpuolella ovat hyvin tyypillistä Tarkovskilaista filmitaidetta — vai pitäisikö ennemminkin puhua kuvaajan (Vadim Jusov, joka on asialla myös Andrei Rublevissa ja Solariksessa) erinomaisuudesta — useinhan tällaiset visuaaliset herkut kipataan ohjaajan ansioksi.

Kiinnostaisi kyllä tietää mitä Tarkovski kirjoittaa kirjassaan elokuvasta — ei kuulemma pitänyt lopputuloksesta ja kritisoi erityisesti Ivania näyttelevää Nikolai Burlyaevia. Kyllä Burlyaevin (miten litteroituukaan) pistävän tuijottava katse ja nälkiintyneen nukkavieru olemus tuo elokuvaan sen hengen.

...

Grass koukuttaa. Turhauttavaa vain, kun alkuperäiset saksankieliset ilmaisut eivät näy käännöksestä — mitä ihmettä on saksaksi useasti eri muodoissaan lanseerattu "tiesmitä", puhumattakaan "hipeltää"? Pieni punainen saksan sanakirja ei tarjoa vastausta.

.:Riemuloma Rivieralla:.

Jacques Tatin toinen, varhaisempi seikkailu Les Vacances de Monsieur Hulot (raflaavasti Riemuloma Rivieralla, 1955) häviää hieman aikaisemmin kommentoimalleni Enoni on toista maata-komedialle. Ehkä siksi, ettei Riemuloma Rivieralla sisällä samalla tavalla kantavaa teemaa komedian ympärillä kuin seuraajansa kulutuskulttuuri-iva.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Riemuloma Rivieralla olisi huono — päinvastoin, herra Hulotin tahattomasti aiheuttama kaaos lomavieraita täynnä olevassa täyshoitolassa on hauskaa katsottavaa. Dialogi puuttuu totta kai lähes täysin, mutta huumori on silti asteen verran monimutkaisempaa kuin sellaisissa Slapstick-huumorin varhaisemmissa esimerkeissä kuten Ohukainen ja Paksukainen. Kun herra Hulot jää vangiksi keskeltä taittuvaan kanoottiin saavutetaan kyllä jotakin ajattoman absurdia.

Tai ehkä "monimutkaisuus" tai vastaava viehätys piileekin siinä jossakin, mikä tekee herra Hulotista ja hänen seikkailuistaan niin periranskalaista. Piippu ja René Artoisista muistuttava vartalotyyppikö? Vai mustavalkoisestakin elokuvasta hönkivä eteläisen Ranskan auringonpaiste? Oman osansa taitaa myös olla 1950-luvun hilpeämmän elokuvalajin tyylillisillä valinnoilla — aina elokuvan mainosjulisteita myöden (kuvassa, lähteenä Wikipedia).

.:Dear Wendy:.

Thomas Vinterbergin Dear Wendyn katsominen uudestaan taisi olla kohtalaista ajanhukkaa. Elokuva esitettiin 2005 Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla, mutta jostain syystä se tuntui silloin hitusen paljon paremmalta — ehkä sitä silloin lankesi helpommin Lars von Trierin käsikirjoituksen näennäiseen Amerikka-kritiikkiin. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mukaan Dear Wendyä ei edes pitäisi niin tulkita, mutta hehän nyt voivat dogma-ohjaajina valehdella läpiä päähänsä ihan vain välipalanakin. Mutta kyllä elokuvaa onkin vaikea tulkita juuri muuna kuin kommenttina amerikkalaisista ja aseista.

Dear Wendyssä nippu Yhdysvaltain keskilännen ankeassa kaivoskylässä (joka muistuttaa enemmän tai vähemmän lavastemaisuudessaankin Dogvilleä) asuvaa koulukiusattua nörttiä löytävät itsekunnioituksensa ja rohkeutensa aseiden kautta.

Kuin nuortenkirjassa ikään, porukka perustaa oman klubin, Dandies, jossa pasifistisesti suuntautuneet nuoret löytävät tekemistä hiplailemalla reliikkiaseitaan (kaikki aseet ovat enemmän tai vähemmän historiallisia, kertalaukauksisesta mustaruutiaseesta 1900-luvun alun Browningiin) ja pukeutumalla erikoisesti. Ja tutkimalla kaikkea aseisiin liittyvää aina tarkkuusammunnasta ampumahaavoihin. Vaikka antropomorfisesti nimettyjä aseita kannetaan mukana kaupungillakin, niitä ei koskaan vedetä esiin lukuunottamatta synkkää kaivosta. Houkutteleva allegoria amerikkalaisten itsetuntoa ja turvallisuuden tunnetta pönkittävästä concealed carry-ilmiöstä (joka on muuten hyvä esimerkki aseidenomistajajärjestöiden lobbausvoimasta)? Amerikkalaisesta yhteiskunnasta tietenkin kertoo eniten se, että Dear Wendy sai aikanaan päälleen kriitikkojen vihat — ei välttämättä siksi ettei se ole kaksinen elokuva vaan koska siinä kaunaiset eurooppalaiset taas "pilkkaavat amerikkalaisia". Hegemonistisen suurvallan asukkaiksi yhdysvaltalaisilla tuntuu olevan kovin lyhyt pinna populaarikulttuurin keinoin toteutetulle kritiikille.

Elokuva on kyllä sympaattinen tarina fetisistisestä suhteesta pyssyihin ja niiden kuolettavaan voimaan, niiden lumovoimasta ja niin edespäin. Ja eristyneistä amerikkalaiskylistä. Maisematkin ovat kauniita. Mutta Dear Wendy ajaa kyllä von Trierin jo Dogvillestäkin tutun jatkuvan kertojan (tässä tapauksessa päähenkilö, Dick Dandelion) selostukseen, joka kyllä taustoittaa tapahtumia, mutta riistää monotonisella jatkuvuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan filmiltä sielun (tai katsojalta ymmärryksen ilon). Sadunomainen irtonaisuus elokuvan miljöössä ja tapahtumissa toimii kyllä, mutta Vinterberg ei saa pakkaa kokoon — Dear Wendy jää jotenkin etäisen hengettömäksi elokuvaksi.

.:Veitsi vedessä:.

Yle Teema näytti Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965) ja entisestään minulla oli kirjastosta lainaamani, katsomaton Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962) — tuplapolanskit siis. Inhosta kirjoitin jo aikaisemmin, mutta todettakoon, että elokuva säilytti ainakin suurimman osan häiritsevyydestään televisioruudun vaatimattomissa puitteissa. Kuulokkeet ja myöhäinen lähetysajankohta mitä ilmeisemmin paransivat/pahensivat tunnelmaa.

Veitsi vedessä on Polanskin ensimmäinen (ja viimeinen) puolankielinen täyspitkä elokuva. Kieli ja tuotantomaa on elokuvan tapauksessa melko merkityksetön, koska filmi voisi tapahtua muutamaa viittausta lukuunottamatta missä tahansa maassa — on osittain vaikea uskoa, että elokuva on tehty 1960-luvun sosialistisessa Puolassa.

Polanski tiivistää juonen puitteet taitavasti minimiin. Elokuvassa on vain kolme henkilöhahmoa, vanhempi mies Andrzej (Leon Niemczyk), hänen vaimonsa Krystyna (Jolanta Umecka) ja nimettömäksi jäävä liftaava nuori poika (Zygmunt Malanowicz), jonka pariskunta poimii mukaansa veneilymatkalle (Masurian) järviseuduille. Kaikki tapahtumat rakennetaan huviveneen kannelle, joiden ahtaissa tiloissa Andrzej ja nuori poika käyvät henkistä valtataistelua. Vanhempi ja viisaampi mahtailija kohtaa vähintään vertaisensa vasta helttansa kasvattaneessa kukkopojassa. Krystyna seuraa tätä kamppailua vierestä välillä turhautuneena, välillä alistuneena. Tulosta ei tietenkään varsinaisesti tule — kuten Krystyna loppupuolella toteaa, nuori poika on vielä heikompi ja tyhmempi, mutta hänestä tulee kyllä ajan myötä samanlainen leveilijä ja pullistelija kuin vaurautta ja oveluutta keränneestä Andrzejstä. Elokuvan juonellisten tarttumapintojen vähyys toimii erinomaisesti.

IMDB tarjoilee elokuvasta erikoisia triviatietoja — 1960-luvulle tyypilliseen tapaan elokuva on jälkiäänitetty ja Malanowiczin matala bassoääni korvattu paremmin sopivalla, joka kuuluu ohjaajalle itselleen. Pursi, joka on elokuvassa nimetty Christinaksi, on huhujen mukaan kuulunut Hermann Göringille ja kunnostettu uppohylystä.

Inhon ja Veitsi vedessä jälkeen vaikuttaa siltä, että Polanski on viettänyt todellista kultakauttaan ohjaajana lähinnä uransa alkutaipaleella — nyt täytyisi vielä nähdä ainakin Cul-de-sac, jossa pyöritellään ilmeisesti samanlaista kolmiodraama-asetelmaa. Näiden klassikoiden pohjalta on vaikea ymmärtää miten ohjaaja on saanut aikaan sellaista kammottavaa roskaa kuin The Ninth Gate.

.:Enoni on toista maata:.

Lyhytaaltoradio uhkaa muuttua kovin elokuvapainotteiseksi, mutta ei voi mitään. Kirjastosta mukaan eksyneet klassikkoelokuvat suorastaan kerjäävät pientä kirjoittelua.

Aikaisemmin käsittämättömästi tuntemattomaksi jäänyt ranskalainen koomikko Jacques Tati iski saman tien ytimeen. Ei ihme, että Toriäijä on (muistaakseni) niitä itselleen hamstrannut. Enoni on toista maata (Mon oncle, 1959) on kerrassaan hieno teos.

Mon oncle sijoittuu "lähitulevaisuuteen" (tai ehkä Uuteen Ranskaan), jossa maailma on jakautunut automatisoituneen modernistiseen, rationaaliseen maailmaan — autot kulkevat viivasuorasti jonottaen, kaikkialla on laatikkomaista arkkitehtuuria, päähenkilön herra Hulotin (Tati) siskon mies — muovitehtailija — asuu perheineen huippumodernissa kodissa, jossa kaikki on automatisoitu ja puutarha viivasuoran laatoitettu "taideteos". Kulutuskapitalismi on kuin suoraan Jenkeistä. Vastapainona tälle on Vanha Ranska, Hulotin kotiseutu, joka on suorastaan liioitellun romantisoitu pienine puoteineen, nukkavieruine taloineen, jättömaineen ja huolettomine asukkaineen. Modernisaation ja teknologiavillityksen kritiikkiä, siis. Puhumattakaan modernistisille mööpeleille naureskelusta — joista moni taitaisi olla kuuminta retrokamaa nykyään.

Elokuvan komiikka on pitkälle visuaalista, muttei kovinkaan ruumiillista — Tatin huumori on tuttua mykkäelokuvista. Paljon perustetaan vitsiä myös Uuden Ranskan teknologiaihmeille ja muovitehtailijan pikkuporvarillisuudelle naureskeluun. Hyvinhän se toimii, tematiikka on vain hieman vanhentunut — esimerkiksi unelma äärimmäisyyksiin modernisoidusta keittiöstä ei kai koskaan toteutunut edes Yhdysvalloissa niin naurettavan pitkälle kuin 1950-luvun lehdistössä uhkailtiin. Lempeän hidastempoinen ja dialogisesti minimaalinen elokuva huvittaa hyvin ranskalaiseen tapaan, eikä joidenkin klassikkokomedioiden tapaan Mon onclea tarvitse kahlata läpi vaivaannuttavana elokuvahistoriallisena pakkokatseluna.

...

Elokuvat jääköön hetkiseksi — ja suunta yhdeksi yöksi metsän siimekseen. Jos vaikka lukisi laiturin nokassa vähän Jane Austenia. Ei ihme, että Pride and Prejudice eteni niin hitaasti englanniksi — kyseessä ei tainnutkaan olla keskiluokkaisen brittiluokan kielen kiemurat — Austen aloittaa ainakin kyseisen kirjan elämääkin hitaammin. Hämmentävää muuten, miten 1800-luvun keski/yläluokan kohteliaisuusrituaalit ja tönkkösuolaisuus toistuu aina Austenin Englannista Setä Fjodorin (Dostojevskin) Siperiaan.

.:Manderlay:.

Ennakko-odotukset kaunaisen nerokkaan tanskalaisohjaajan Lars von Trierin USA — Land of Opportunities-trilogian toisesta osasta, Manderlaysta olivat ristiriitaiset. Ensimmäinen osa Dogville on valioyksilö ja erinomaisesti onnistunut kokeellinen elokuva. Kakkososalla on siis kaikki reseptin ainesosat epäonnistumiseen, latteaan toisintoon.

Jutun jujuhan siis on lavastuksen pohjautuminen pelkkään mielikuvitukseen — elokuvat näytellään pimeässä hallissa, jossa ainoastaan lattia on valaistu — lavasteet ovat minimaaliset ja usein ainoastaan lattiaan kirjoitettuja tekstejä ja ääriviivoja. Jotkut kutsuisivat tätä Bertolt Brechtin hengessä tehdyksi muistutukseksi siitä, että ympäristö on keinotekoinen — sitäpaitsi näin katsoja keskittyy tarinaan ja henkilöihin, eikä lavasteiden kustavilaishuonekalujen ihailuun. Elokuvassa von Trier käyttää keinoa niin, että näyttelijät availevat näkymättömät ovet äänitehosteiden kera — ainakin Manderlay käyttää lisäksi pariin otteeseen valoefektejä luonnehtimaan lintujen lentoa, pilvien liikettä ja hiekkamyrskyä.

Samankaltaisista puitteista huolimatta Manderlay poikkeaa edeltäjästään. Dogvilleä parhaassa roolissaan Gracena tähdittänyt Nicole Kidman on pistetty kierrätykseen ja tilalle otettu punatukka Bryce Dallas Howard, joka ei ole mitenkään huono valinta — melkoisen erilainen vain kuin Kidmanin Grace. Puuvillatila Manderlay ei muodostu samanlaiseksi tuttuuden maisemaksi kuin Dogvillen maahan piirretty pikkukaupunki. Manderlay on sanomassaan suoraan poliittinen (joskin pintaa syvemmältä kiemuraisemmin), kun Dogville oli ennemminkin yleisinhimillinen kertomus.

Grace oli Dogvillessä uhri, mutta Manderlayssä hän saapuu isänsä gangsterilauman nokkanaisena puuvillatilalle, jossa orjuus on jatkunut laittomasti jo 70 vuotta sisällissodasta. Valkoinen perhe matriarkkoineen (Lauren Bacall!) hallitsee nippua orjia. Grace pistää tilanteen uusiksi ja yrittää opettaa niin orjia kuin isäntiäkin uuteen amerikkalaiseen vapauden ideaaliin. Tosin gangsterien konepistoolien voimalla. Von Trierin pointin voi eittämättä tulkita monellakin tapaa (ja niin pitääkin), mutta suorin viittaus ankaralta Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriitikolta (joka lentopelossaan ei kykene maassa edes käymään) on kai viittaus yritykseen viedä pyssyn piipusta kasvavaa demokratiaa ja vapautta niin sanottuun kolmanteen maailmaan. Tosin Gracen motiivit ovat kai lähtökohtaisesti oikeamieliset, hänhän vastustaa sortoa sydämestään ja vihasta kyynisen nihilististä gangsteri-isäänsä kohtaan.

Manderlay ei ehkä ole ihan yhtä vaikuttava kokemus kuin Dogville uutuudenihastuksessaan aikoinaan oli, mutta korkealle sekin ponnistaa — eittämättä osaksi siksi, että "brechtiläinen" jippo toimii edelleen. Tarinaa seuraa kuin teatteria, von Trier painottaa tätä hoitamalla kuvausta käsivaralla — lähelle näyttelijöitä tunkevat kamerat sysäävät katsojan dialogin vangiksi. Manderlay luottaa muutenkin melko paljon pelkkään puheeseen ja Dogvillestä poiketen elokuvassa ei ole kuin muutama "toimintaan" pohjaava kohtaus. John Hurtin läpi elokuvan selostava kertojanääni menee jossain vaiheessa jopa liian pitkiin puheisiin.

Sen verran viihdyttävä elokuva Manderlay on, että kolmannen osan samaan temppuun pohjautuva toteuttaminen ei haittaisi lainkaan. Valitettavaa vain, että viimeisestä trilogiankappaleesta ei ole tietoa, Wasington[sic] kun on määräämättömän ajan ollut hyllytettynä ja ohjaaja vakavan depression kourissa. Täytyy toivoa pikaista paranemista Larsille.

.:No Country for Old Men:.

No Country for Old Men (2007) on julman kaunis elokuva. Eteläisen Yhdysvaltain aavikoituneilla rajamailla 1980-luvulla tapahtuviin käänteisiin on ahdettu meksikolaiset huumekauppiaat, Vietnamin veteraani, sosiopaatti palkkatappaja mustissa, vanheneva sheriffi. Käytännössä siis kaikki elementit, mitä vanhoihin spaghetti-westerneihin laitettiin mahtumaan muinaisina aikoina — No Country for Old Men vaihtaa vain hevoset maastoautoihin ja pickuppeihin, intiaanien kulta-aarteen kolumbialaiseen kokaiiniin. Noin soveltaen siis.

Coenin veljekset ovat rutikuivalla aavikkokuvauksellaan, hienolla värimaailmallaan ja äärimmäisen lakonisella äänimaisemallaan tavoittaneet jotain maagisen lännen kuvauksesta, joka tosiaan taitaa viimeksi olla onnistunut (Espanjassa kuvatuissa) italo-westerneissä. Samaan tapaan kuin näissä, elokuva tuntuu sijoittuvan paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa — Texas ei ole elossa, siellä ei varsinaisesti tapahdu tarinan ulkopuolella mitään. Virkavalta ei lähde kasoittain ruumiita jälkeensä jättävän tappajan jäljille. Mihinkään ei ole kiire.

No Country for Old Menissä on tunnelmallisesti jotain sellaista, mitä Quentin Tarantino olisi voinut epätoivoisesti yrittää tavoitellessaan menneitä, mutta epäonnistuisi katkerasti. Tai ehkä mieleen nousee Sam Peckinpah — kun kovat sänkiset miehet ottavat erää hyvin hitaaseen tahtiin hehkuvan kuumassa lännessä, juurissa täytyy olla jotain samaa. Ainekset ylihypetettyyn roskaan ovat koossa, mutta No Country for Old Men väistää jostain syystä tämän sudenkuopan kokonaan.

En itse oikein ymmärtänyt mitä elokuvaa niin kovasti rakentavaa Tommy Lee Jonesin esittämän vanhan sheriffin ongelmissa varsinaisesti on. Toisaalta sitoohan se elokuvan otsikkoonsa — kadonneen menneisyyden haikailu, uhkaava tulevaisuus ja palkkatappajan kiukku elämänsä hukanneisiin pehmeävatsaisiin vanhempiin miehiin. Keskeisimmässä roolissa on kuitenkin kaappimainen Javier Bardem, esittämässä kylmää palkkatappajaa — Cowboy-saappaat, paineilmateurastuspyssy, mustat vaatteet — elokuvien jäätävimpiä antagonisteja.

No Country for Old Men on ennen kaikkea tunnelmalle ja todelliselle hermojenraastolle rakentuva, huolella tehty (ja ikävällä tavalla kouriintuntuvan verinen) trilleri. Roiskeesta huolimatta päälletunkeva vaikutelma on lopulta hieman yllättävästi rauhallinen, hieman apaattinen surumielisyys, ehkä tyylikkäästi minimiin jätetyn taustamusiikin puutteen vuoksi, ja siksi, etteivät tapahtumallisetkaan kohtaukset ole kovinkaan toiminnallisia.

Melko ajattomaksi tehtynä No Country for Old Menin voisi kuvitella löytyvän elokuvakaanonista vielä parin vuosikymmenen päästä, seikan mitä ei voi todellakaan sanoa kovinkaan monesta nykyelokuvasta.

.:Ylihuomenna:.

On vaikeaa kuvitella elokuvaa, joka täyttäisi paremmin kaikki genrensä kuluneet latteudet niin hyvin kuin The Day after Tomorrow — tuhannen päreiksi hajoavat kansalliset symbolit (jos jossain ei kannattaisi katastrofin sattuessa olla, se on Vapauden patsaalla), väsynyt teinirakkauskertomus ("lämmitän sinua vartalollani, Sam"), laatikkoleukainen Yhdysvaltain presidentti (ja haikaileva viimeinen katse Oval Officeen) ja piittaamaton varapresidentti (joka ei usko katastrofiin vaikka taivaalta sataisi jääkarhuja). Mukana muutama britti ja Jake Gyllenhaalin nörtti, tummaihoinen kaveri. Vähintään kuusi oikein ja lisänumerot. Aivan liian paksuksi elokuva osoittautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun New Yorkin eläintarhasta paenneet sudet (niin ennalta arvattavasti, että puhutaan jo katsojan aliarvioimisesta) ahdistelevat protagonisteja venäläisessä tankkerilaivassa.

Tartuin tähän Roland Emmerichin elokuvaan oikeastaan vain, koska minulla oli (keskittymiskyvyttömän) tylsää ja koska katastrofielokuvat tuntuvat ainakin tietyn filosofinipun mukaan kertovan jotain ne tehneestä yhteiskunnasta. Ja niinhän ne kertovat.

Emmerich on varmaan ihan oikeamielisin motiivein liikkeellä elokuvansa kanssa — ilmastonmuutoksesta huolissaan ja sen sellaista. Aikajanaa on tietenkin viihteen nimissä hieman supistettu, ja niinpä maapalloa uhkaavasta hitaan hiipivästä ongelmasta on tehty enemmän kuin vähän liioiteltu skenaario valtavista hyökyaalloista ja sadan asteen pakkasista. Lainatakseni Zygmunt Baumanin Liquid Fearia, elokuva noudattelee niin uskollisesti "Titanic-syndroomaa", ettei ole tosikaan — "...is the horror of falling through the 'wafer-thin crust' of civilization into that nothingness stripped of the 'elementary staples of organized, civilized life' ('civilized' precisely because 'organized' — routine, predictable, balancing the signposting with the behavioural repertoire)." Ehkä The Day of Tomorrow puhutteleekin lopulta parhaiten amerikkalaisia (ja muita kulttuuripiirin uskollisia), säikyttelee heitä toimimaan, tekemään edes vähän ja tukemaan ilmastopoliittisia päätöksiä — paremmin kuin epämiellyttävissä totuuksissa hissillä nousevat Al Goret?

Tai sitten banaalit maailmantuhot, johon valkokankaalla on totuttu etäännyttävät entistä kauemmas alitajuntaisista onnettomuuden ja epävarmuuden pelosta. Käärivät kuolemanpelon mahtipontiseen musiikkiin ja näyttävään tietokonegrafiikkaan, epärealistisiin skenaarioihin. Niin, ettei niihin tarvitse enää uskoa. Ja se onkin helppoa maassa, jossa eräätkin — jotka ovat jo vakaasti päättäneet ettei ilmastonmuutokseen tarvitse "uskoa", tai ainakaan se ei ole ihmisen aiheuttama — ovat sitä mieltä, että merenpinnan nousu voidaan helposti estää merivalleilla, "sea walls" ("What if Al Qaeda blew up the levees? Would New Orleans been safer that way?", kuten Neil Young laulaa).

Hienointa The Day after Tomorrowissa on muuten se liikuttava seikka, että maahanmuuttovirrat kääntyvät onnettomuuden takia Yhdysvaltain-Meksikon rajalla. Suomessa tämä ei taida kiinnostaa, sillä koko maa näyttää jäävän elokuvassa paksun umpijään alle.

IMDB:n trivian mukaan ohjaaja maksoi elokuvan "hiilineutraaliksi" omasta taskustaan, antamalla rahaa puiden istutukseen ja uusiutuviin energianlähteisiin. Hyvä niin. Enemmän silti olisi säästynyt, kun koko elokuva olisi jätetty tekemättä.

.:Autoista edelleen — Crash ja Crash:.

J.G.Ballardin romaani Crash (1973) ja siitä tehty samaa nimeä kantava David Cronenbergin elokuva (1996) ovat höyrähtänyttä tavaraa. Ainakin jossain suhteessa. Molemmat tarttuivat verkkoihin lukiessani Jukka Sihvosen Konelihan värinää ja tämän tutkimuksen poukkoilevaan sävyyn kirjoitetussa koneen ja lihan yhdistymisestä niin virtuaalisessa kuin ruumiillisessakin. Tähän aiheeseen työt sopivat tietenkin kuin nenä päähän. Konsepti konelihasta on melkoista proosaa toisinaan, mutta mitäs minä sitä kritisoimaan.

Ballardin vähän yli 200 sivua pitkä kirja on oikeastaan silkkaa pornoa ja väkivaltaa, joskaan ei aivan missään kioskikirjallisuuspaketissa. Tosin eräskin kustannusyhtiön lukija luonnehti tekstiä kuulemma seuraavasti: "This author is beyond psychiatric help. Do Not Publish."

Crash on pilkka- tai varoituskiljaus kulutuskulttuuria, teknologian ylivaltaa vastaan — ja modernin teknologian seireeninhuudon houkutus piittaamattomaan, koneelliseen seksuaalisuuteen. Sitä äärimmillään kirjan nimihenkilöt ovat — Ballardin omaa nimeä kantava päähenkilö, voimakastahtonen vaimonsa Catherine — ja todellisena perkeleenä mustan Lincolnin de sadelaisessa kyydissä ratsastava "tiedemies" ja TV-tähti Vaughan. Nämä onnettomat ovat moderninsa äärimmäisen makaaberiksi taivuteltuja stereotyyppihahmoja, ihmisiä, joiden (kovin mekaaninen) seksuaalinen tyydytys on saavutettavissa vain yhä äärimmäisemmäksi käyvän onnettomuusväkivallan kautta.

Kriittisistä taustarakennelmistaan huolimatta Ballardin kirja on melko pulpvaikutteisen tylsä ja niin jatkuvaa naimista ja märkivien haavaumien esittelyä, että lukijaa kyllästyttää. Sehän Crashin tarkoituskin tietenkin on — kirjailija itse toteaa esipuheessaan seuraavasti: "[...] Crash on ensimmäinen teknologiaan perustuva pornografinen romaani. Eräässä mielessä pornografia on kaikista poliittisin fiktion muoto käsitellessään sitä, kuinka me käytämme ja riistämme toisiamme mahdollisimman sinnikkäästi ja säälimättömästi." Ehkä tämän tarkoitusperän takia sekä seksi että väkivalta Crashissa muistuttaa lääketieteellisen muistion tai poliisin kolariraportin lukemista.

Niinpä niin. Yhteiskuntakriittinen lähestymistapa (post)modernia kohden Ballardilla kieltämättä kirjassaan on teroitettuna, puhumattakaan yksittäiseen ilmiöön — autokulttuuriin — tarttumisessa, tappaahan tieliikenne maailmassa vuosittain satoja tuhansia ihmisiä ilman, että kukaan pitäisi sitä mitenkään kummallisena. Eri asia jaksaako kukaan sen kriittisen huomion tekemiseksi kahlata paria sataa sivua seksiä ja silpoutuvaa lihaa ja metallia.

Entäpä Cronenbergin elokuva sitten? No se onnistuu osittain, mutta kärsii samoista taudeista kuin romaani. Crash houkutteli varmaan teattereihin paljon autojen törmäilyistä ja seksikohtauksista pitäviä katsojia — kuinka ironista — mutta lopulta pidättäytyy myös kuvallisena versiona uskollisena alkuperäisen teoksen nihilistiselle tuntumalle, tahallisen intohimottomana niin ihmisvartaloiden kuin autojenkin yhteentörmäyksissä. Mennen niin äärirajoille, että joskus irtautuneisuus — kuten romaanissakin — lipuu vauhdilla tylsyyden ohituskaistalle. DVD-soittimessa tosin on pikakelausnappi. Roolisuoritukset ovat ihan hyviä, sikäli kun tällaisissa elokuvissa ne kunnolla suhteuttaa kontekstiin (esimerkiksi Catherinia näytellyt Deborah Kara Unger toden totta pohditutti, että onko se oikeasti noin kehno näyttelijä vai onko se vaan se pointti, mitä Cronenberg on halunnutkin). Mietityttämään jää, tajuaako taustoja tuntematon katsoja elokuvan hyvästä, eli antimodernistisesta vittuilusta ja "konelihadiskurssista" (Vaughan puhuukin ainakin elokuvassa "uudesta psykopatologiasta") juuri mitään. Ehkä ei, mutta katsojan aliarvostaminenhan on tietenkin besserwissereiden leipälaji.

Ei silti, ei Crashia tarvitse oikeasti lukea eikä katsoakaan. Onhan taas yksi kulttuurin kuriositeetti koko juttu. Jos välttämättä haluaa, niin voi lukea vaikkapa vain Loki-kirjojen painaman niteen esipuheen ja vaikkapa joka kolmannen luvun, niin hyvin tietää mistä puhutaan. Elokuvan voi vastaavasti pikakelata. Näin se notkeassa modernissa luonnistuu.

.:4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää:.

Romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile. 2007) on kohunsa arvoinen elokuva. Siinä osuvat kohdalleen sekä juoni että toteutus.

4 kuukautta ... on kertomus Ceauşescun Romanian viimeisiltä vuosilta 1980-luvun lopulta. Otilia (Anamaria Marinca) auttaa ystäväänsä Gabitaa (Laura Vasiliu) tekemään abortin, toimenpiteen joka on maassa ankaran rangaistuksen uhalla kielletty. Hämäräperäinen aborttilekuri Herra Bebe (Vlad Ivanov) suostuu toimenpiteeseen, vaikka Gabriela onkin jo neljännellä kuulla raskaana ja kiinni jäämisestä rangaistus murhasta — hinta on vain valitettavasti korkea.

Tarina ei ole mitenkään äärettömän kiemurainen — elokuvan keskiö lepää henkilöiden (syystäkin) epävakaiden tunnetilojen kuvaamisessa, kiinnitettynä kontekstiinsa kummallisessa itäblokin rähjäisessä Romaniassa, jossa kaikki vaikuttaa hieman nyrjähtäneeltä (en välittömästi ymmärtänyt, että kysymys oli nimenomaan 1980-luvusta, eikä post-kommunistisesta Romaniasta). Päänäyttämö kuuluu Otilialle, jonka kävelylenkkejä ympäri kaupunkia kamera kuvaa käsivaralta ja taustaan usein tarkentamatta. Rempallaan olevaa kolkonkaunista kaupunkia täplittävät roskikset, kauppajonot ja punaiset Daciat (joita luulin alunperin Skoda-autoiksi).

Aborttiteema ei ole elokuvan ainoa pointti, keskustelunaiheita kouluttautuneiden ja "yksinkertaisten", kaupunkilaisten ja maalaisten, naisten ja miesten rooleista käydään, etenkin kiivashenkisessä ja hyvin toteutetussa ruokapöytäkeskustelussa Otilian poikaystävän luona. Katsojakin myötäahdistuu äänekkään ristitulen keskellä ahdistuneena istuvan puolesta.

Käsivarakamera ja taustamusiikittomuus on tunnelman kannalta olennainen. Pyrkimys ei ole mihinkään dokumenttimaisuuteen, mutta tehokeinona käytetty tapa pitää kamera tarkennettuna aivan jonnekin muualle kuin missä puhuvat henkilöt tai tapahtumat ovat toimii hienosti ja tuo 4 kuukautta ... sen omalaatuisen ilmeen.

4 kuukautta ... näkemisen jälkeen YO-kyläkään ei tunnu enää niin masentavalta opiskelijakolhoosilta, kun sitä vertaa romanialaisen yliopiston käytäväasuntolaan.

.:Kuume ja Foucault:.

Kirottua, flunssan toivominen taisi olla kuin tilauspyyntö, joka esitettiin liian varhain. Huomenna nimittäin pitäisi tehdä taustatyötä ja torstaina on pitkään odotettu Einstürzende Neubautenin keikka Tavastialla — jälkimmäinen vaatii kohtuullisen määrän matkailua pitkin Suomenmaata, eikä sellainen ole kipulääkityksellä paikatussa tilassa mitenkään mieltä ylentävää. Vasta perjantain ehtii lepäämään.

...

Tämänpäiväinen Foucalt-teemainen keskustelu opiskelijatovereiden kesken opintopiirissä oli valaisevan mukava. Vaikka argumentaatio ylemmän henkilökunnan valvonnan ulkopuolella rönsyileekin monesti systemaattisesta aihetekstin käsittelystä mitä ihmeellisempiin aiheisiin (ja sisältää joskus ainakin omalla kohdalla melko asiantuntemattomasti mutu-tuntumalla todettuja historiallisia olettamuksia), on helppo huomata sellaisten ainakin viitteellisesti ohjeellistettujen keskusteluiden luovuus älykkäiden ihmisten seurassa. Vallan, tarkkailun ja esimerkiksi koulujärjestelmien (niiden nykyisessä käymistilassa) puiminen ei taida nousta ihan heti ex tempore-keskusteluiden aiheeksi.

Tosin, myönnettäköön, joskus kyllä aistii tuskallisesti varmasti kaikkien tietämän akateemisen kuplan näköaloja vangitsevan ominaisuuden. Ei silti, lähes yhtä löysä argumentti on syyttää samaisia kuplan asukkaita kokonaisvaltaisesta "realistisuuden" puutteesta ja "maailmaaparantavien ihmisten" utooppisesta ajattelusta.

...

Luin sinänsä heppoisesta elokuvalehti Episodista pari artikkelia liittyen Julie Delpyyn ja 2 päivää Pariisissa, joita kommentoin aikaisemmassa merkinnässä. Haastattelun perusteella päättäen epäreilu rinnastukseni Audrey Hepburniin (josta sain kritiikkiäkin jo aikaisemmin) tuntuu toden totta melko huterasti todetulta kommentilta. Tosin puolustuksena tosiaan sanottakoon, jos se sellaisena kelpaa, että en aikaisemmin kirjoittaessani tiennyt, että Delpy oli myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Joskus kannattaisi lukea tuoteselosteet loppuun asti.

.:Tsotsi:.

Kaikki juhlat loppuvat aikanaan, ja niin tämänkin viikon loppuun sijoittunut. Moinen juhlinta kyllä tekee sunnuntaipäivän apeudesta entistäkin syvemmän. Mutta mikäs siinä, pääsin kuitenkin Kinokoplaan katsomaan kehyviikkoon liittyvää eteläafrikkalaista Tsotsia.

Odotin ensin, että Tsotsi muistuttaisi enemmänkin Ciudad de Deusia Brasiliasta, mutta ei sentään — vaikka siinä jengielämää slummissa kuvataankin. Tsotsi on perhettä vailla kasvanut nuori rikollinen, jonka päivät kuluvat kavereiden kanssa väkivaltarikoksia tehtaillen ja noppaa pelaten. Tilanne muuttuu, kun Tsotsi varastaa rikkaiden asuma-alueelta auton, jonka takapenkille on jäänyt vauva.

Elokuva on melkoisen hienosti kuvattu — Johannesburgin sotkuisten slummien ja joukkoliikennevälineiden kalseus on hienon oranssia. Ja jostain syystä pidin paikalliseen nykymusiikkiin perustuvasta soundtrackistakin.

Tsotsin pahin ongelma oli kuitenkin sen hieman heppoinen ja liian kurvikkaasti etenevä juoni, jossa kaikki tuntuu lopulta kasautuvan tiettyyn lopputulokseen — sellainen liian vaikeasti kirjoitettu juoni, jonka osaset loksahtelevat vähän epäuskottavastikin toisiinsa.

Ei Kinokoplan sarjan paras elokuva, mutta ei kai sentään huonoinkaan. Sellainen, josta on hieman vaikea kirjoittaa kovinkaan mielenkiintoisesti. Sääli kyllä, että sarja loppui tähän, käypään hintaan katsottuja näytäntöjä oli kiva käydä seuraamassa. Ja sarjakortin tuoma rutiini pistää elokuviin raahautumaankin.

.:Pariisi - (Turku):.

Kinokoplan 2 päivää Pariisissa oli oikeastaan aika kiva elokuva. Romanttinen komedia yleensä on todellinen kirous, arkkityyppi joka lyödään filmiparan päälle ja tekee siitä pelkkää pikkukivaa. Ehkä 2 päivää Pariisissa välttää sen juuri siksi, että se oikeasti viihdyttää. Toistensa päälle väittelevä ranskalainen suku, patarasistiset taksikuskit. Turistiset kliseet ja stereotypiat. Ehkä elokuva ei olekaan traditionaalinen eurooppalaista eksotiikkaa hyödyntävä, amerikkalaisille markkinoille tähtäävä "Pariisi"-elokuva, vaan oikeasti jotenkin kiinnostava. Ehkä. Sekä Julie Delpy että Adam Goldberg ovat varsin hyviä osassaan Marionina ja Jackina, eikä näiden kahden välillä vallitsevaa toimivuutta ole syytä väheksyä.

2 päivää Pariisissa kierrättää kliseitä, jopa tekee niihin muutaman viittauksen puhumalla Gregory Peckistä ja vetelemällä yhteyksiä klassiseen Audrey Hepburnin tähdittämään turistielokuvaan Loma Roomassa (1953) (Hepburn on kyllä ihanampi kuin Delpy). Mutta ei se liikaa ahdista, ei Pariisia turistikaupunkina liikoja viljellä.

Jokin elokuvassa kielii kuitenkin liiasta simppeliydestä, tyrkyllä olosta helpolle yleisölle. Ehkä se on se kertojaääni joista jotkut puhuivat, ehkä tarinan ylitsevuotava "kiltteys". Tai sitten että siitä haistaa sen, että se on lopulta räätälöity kansainväliselle yleisölle. Kuka tietää. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei 2 päivää Pariisissa ollut mikään matkailuelokuva. Eiköhän niitä ole tehty jo tarpeeksi.

...

Sunnuntait hieman surettavat. Ne voi viettää pitkinä, melko yksinäisinä viipaleina, joita katkovat ystävien kanssa katsotut elokuvat, kaunokirjallisuuden parissa vietetyt tunnit, parit huurteiset ja sen sellaiset. Kaikkia on syytä arvostaa, mutta kenties Honkasalon kirjallisuus painaa minut ikeeseensä liiankin konkreettisesti, omista säälittävyyksistään huolimatta. Siitä lisää joskus myöhemmin.