.:Aamuyö:.

Humalamerkintää oletettiin, sitä siis tarjotaan.

Ajatukset voi vangita vain hyvin katkonaisesti, painottaen Aura-joesta nousevaa aamuöistä usvaa nokkosta kasvavalla pellolla. Silmät kiinni koettua viilentymistä Dynamon jälkeisestä sosiaalisuudesta sävyttää ensin Einstürzende Neubauten (Für wen sind die Blumen) ja sen jälkeen Kammerflimmer Kollektief (Absencen). Ja ehkä jotkin utuisemmat Ladytronin kappaleet. Äänimaailman valinta tilanteen mukaan on olennaista. On vain kahden tyyppisiä laskuhumalakokemuksia — ikäviä, jolloin mikään ei oikein ole kohdallaan ja toivoo pääsevänsä jo nukkumaan tai sellaisia, jolloin Angstille ei jaksa jättää liikaa tilaa, vaan heittäytyy. Eittämättä tämä on jälkimmäisiä.

Ja jos ei huomenna tunnu siltä, että tällaiset merkinnät täytyy tuhota, niin olen ihmeissäni.

Edit: (18:47, 22.07.2007) Oi-joi, onpas pateettisen sentimentaalista, todellista laskuhumalaproosaa. Käyttökelpoinen käsite, muuten — sen alle mahtuvat räytyvät saksalaiset 1800-luvun runopojat, heidän nykyaikaiset plagioijansa ja laskuhumalassa nettiin kirjoittavat. Internet ja humala eivät yleensäkään ole kovin hyvä yhdistelmä, puhumattakaan blogiin kirjoittamisesta joskus aamuyöllä. Jätettäköön merkintä muistutukseksi vastaisuuden varalle. Tekisi mieli melkein laittaa hymiö perään.

.:Pittoreskia maaseutua:.

Maaseutumatkailun kunniaksi omistan tämän merkinnän isänpuoleisen suvun Nummi-Pusulassa sijaitsevalle kesämökille ja sen itäuusmaalaisen pittoreskille lähiympäristölle. Valitan sentimentaalista nostalgisointia, mutta täytyyhän tällaisetkin kirjata joskus ylös. Merkinnässä on paljon kuvia, jotka saattavat hitaammilla yhteyksillä ladata jonkin aikaa. Naksuttelemalla luonnollisesti isommaksi.

Talon rakensi 1925 isoäitini isä asuintalokseen — siihen ei kuulu mitään suurempaa maatilkkua, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunutkaan, iso-isoisä oli nimittäin suutari. Matalampi veranta rakennettu myöhemmin. Talo on uudelleenlaudoitettu ja maalattu viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Totta puhuakseni olin viimeksi käynyt (tällä) mökillä useampi vuosi sitten.

Naapurin alapelloilla kykkivät lehmät tuovat mukavan agraarikepulaista tunnelmaa. Ilmeisesti lehmien viljely on käynyt Uudellamaalla vähemmän kannattavaksi kuin jossain pohjoisempana, lehmäkohtaisella tuella ei varmaan lennätettäisi Mansikkia enää kuin jonnekin Italian tietämille ja suolapähkinätkin pitäisi jättää ehkä ostamatta. Niinpä lehmiä ei ole enää niin monella niitulla kuin joskus tarunhohtoisessa menneisyydessä.

Kukkulalta, jolle talo on rakennettu näkyy myös osa naapurin tilarakennuksista — paikka säilynee allekirjoittaneelle jonkinlaisena maatilan arkkityyppinä kenties läpi elämän. Eräänä lapsuuden kesänä ladon ohi menevältä hiekkatieltä löytyi lumivalkoinen emon hylkäämä kissanpentu, pelkkää luuta ja nahkaa. Kummitädin mukaan onneton oli vielä umpikuurokin. Vaikka se lopulta suostuikin syömään, ei sille löytynyt mitään järkevää sijoituspaikkaa ja niinpä alatilan renki tuli hakemaan sen. Ilmiselvää oli jo tuon ikäiselle, ettei katin loppuelämä ollut kovinkaan pitkä. Joskus 1980-luvun alussa tilalta tuli myös sonni käymään mökin pihassa, mutta tämä tieto perustuu perimätietoon.

Etualalla oli ennen sauna, tosin en käsittääkseni koskaan käynyt siellä. Entinen saunan kiuas muistutti erehdyttävästi kuuraketin matkustamo-osaa.

Ja sitten "taidekuvamaisempaan" ilmaisuun, vaikka totta puhuakseni olen aina ollut aika surkea valokuvaaja. Tai lähinnä kai nössö valokuvaaja. Narratiivi kulkee vasemmalta oikealle järjestyksessä. Joitain kuvia on vähän photoshopattu (pyörä, lamppu, vadelmat).

(1) - Saunan ikkunan kiinnitysripa ja syreenipensas. Valitettavaa, etten osannut oikeastaan käyttää hallussa ollutta kameraa, enkä siksi kyennyt säätämään manuaaliasetuksia, vaan piti luottaa automaattiin. Asiaa hankaloitti vielä se, että kameran näyttö esitti kuvat systemaattisen epäterävinä ja vehkeessä ei ollut ollenkaan ilmeisesti vanhentunutta kurkistusaukkotähtäintä.

(2) - Helkama kumollaan eteisessä. Jos olisi ollut kauemmin, olisi voinut polkea vaikka kylille.

(3) - Vain 20-vuotiaana (1944) poisnukkunut isotätivainaa. Lipaston laatikossa oli muitakin kiinnostavia mustavalkoisia pönötyskuvia, täytyisi ehkä lainata niitä joskus ja skannata talteen. Muutama kaksikymmentäluvun kuva oli jo tuhoutunut.

(4) - Olohuoneen kalustus on perin kuuskytlukulaista ruskearaidallisine nojatuoleineen. Lipaston päälle on aseteltu muodostelmaan isoäidin matkoiltaan tuomia kolonialistisia matkamuistoja. Kookospalmuun kiipeävässä afrikkalaispojassa (ei kuvassa) on kieltämättä jotain banaalia.

(5) - Taidekuva lampusta, joka ei todennäköisesti ole niin vanha kuin esittää olevansa.

(1) - Mökin romua pursuavassa vintissä (tai ullakolla, mitenköhän murreraja mahtaa tässäkin mennä) oli ennen aina jotain mystistä — ehkä osaksi siksi, että ennen 1990-luvun remonttia lattia oli varsin huteraa tekoa.

(2) - Kenkälestejä siltä ajalta, kun yläkerrassa oli vielä isoisoisän suutarinpaja. Suurin osa työkaluesineistöstä on kuulemma lahjoitettu paikalliseen kotiseutumuseoon.

(3) - Vanhanmallinen sytytin ruostuu hitaasti roskan seassa.

(4) - Vahvasti denaturoitua tavaraa.

(1) - (4) - Tunnelmaltaan omituisen onnistuneita kuvia hieman kauempaa metsästä, kallioisesta metsämaastosta ja avohakkuualueilta. Erikoisen näköisiä nuo pystyynjätetyt kauempaa nauhanohuilta näyttävät männyt. Hakkuuaukean pöheikköisessä maastossa kasvoi pusikkokaupalla vadelmia. Ja paarmoja.

Kiipesin hieman ennen metsäaukiolle päätymistäni korkean kallion laelle, josta näki varsin kauas peltojen, maatilojen ja sorakuoppien yli.

.:Romantiikkaa:.

Kesäillan hiljaisuus, Turku ja pari punaviinilasillista saavat varsin emotionaaliseksi, mutta olkoon menneeksi:

...

Yöllä näin unta Rosa Luxemburgista. Sääli, että Sigmund Freudin Unien tulkinta on hukassa, ehkä hän kirjoitti jotain unien näkemisestä vallankumouksellisista.

Dem Karl Liebknecht, dem haben wir's geschworen, der Rosa Luxemburg reichen wir die Hand / Den Karl Liebknecht, den haben wir verloren, die Rosa Luxemburg fiel durch Mörderhand.

...

Matkanteko saa aina suhtautumaan kaupunkeihin lähes sentimentaalisuutta hipoen. Jo kotimainen matkanteko. Junaillessani Hyvinkäältä Helsingin kautta Turkuun en voinut kesäisessä melankoliassani (tai Mela-mela-mela-mela-melancholia, melancholia mon cher, schweb über der neuen Stadt und über dem Land, kuten Einstürzende Neubauten klassisesti ja tätä paljon pidemmin ja helvetin hienosti toteaa ilmiöstä kappaleessaan Die Befindlichkeit des Landes) olla hekumoimatta jotain sellaista kaupunkien omalaatuisessa "tunnelmassa", jonka tavoittaa vain monimutkaisessa sekoituksessa ajatuksia, muistoja ja aistimuksia — johon pääsee vain antautuessaan patetiansa vietäväksi. Tähän tietenkin saattaa vaikuttaa myös Bruno Schulzin adjektiivipöhöttyneet varhaiset novellit kokoelmassa Krokotiilikuja, joka muuten leikkaa Sanatorium Pod Klepsydrąn päälle, koska suomentajat joskus 1970-luvulla ovat saaneet kuningasidean yhdistää valikoiden puolankielisiä novellikokonaisuuksia.

Joka tapauksessa — etenkin hajuaistimuksista, jotka useimmiten jättää tuolle puolen havainnointinsa, koska niistähän ei voi sanoa mitään yleistävää. Hyvinkää tuoksuu vanhoille tervatuille ratapölkyille, mikä on sinänsä ironista, etten voinut olla huomaamatta tätä havaitessani, että myös Auschwitz-Birkenaun parakit tuoksuivat samanlaiselle tervatulle puulle. Oświęcim itsessään ei taas tuoksunut juuri millekään, kontrastina talvisen Krakovan kaiken peittävälle ruskohiilelle.

Helsinki vastaavasti, jos pakokaasun kuorruttamaa ydinkeskustaa ja virtsanhajuista asematunnelia ei lasketa mukaan, tuoksuu ennen kaikkea merelle, kolera-altaalle ja kivikossa lojuvalle rakkolevälle. Sellaiselle mille meri minun mielleyhtymissäni tuoksuu. Jopa itäisen Pasilan betoniviidakossa (joka liittyy myös Espoon keskustaan, joka tosin tuoksuu vain märälle betonille). Jo kirjoittaminen saa kaipaamaan Vattuniemen kalliorantoja ja Suomenlinnan tuulisia varustuksia (ja historiallisen homeisen tuoksuisia tunneleitaan). Ne ansaitsivat seuraavalla Helsinki-vierailulla arvoisensa vierailun. Hattu kourassa, laukussa pari pulloa Auraa ja hyvää kirjallisuutta rantakallioilla nautittavaksi, ahterin alle väärinkäytettäväksi Keffiyeh.

Turku, silloin kun ei Kupittaan juna-asemalla noustessa löyhkää HK:n tehtaiden takia nakeille ja maksalaatikolle, tuoksuu miellyttävästi leikatulle nurmikolle, kevyesti merelliselle tuulelle (vrt. Helsinki) ja puutaloille. Ellei tietenkin ole Aurajoen huono päivä, jolloin kaupungissa tuntuu voimakas keskustapuolueen lemu — jokihan virtaa viljavien maiden halki.

...

Olin vielä vähän aikaa sitten syvästi kateellinen Lukulampulle, joka onnistui kirjoittamaan oivallisen kuvaelman prahalaisesta äänimaisemasta, mutta ehkä nyt olen tavoittanut jotain siitä ajatuksesta, että kyse on oikeastaan kaupungille (tai yleensä ympäristölle) avautumisesta, ei niinkään pelkästään vieraasta eksotismista.

...

Vaikka tällainen saksalaisen romantikon tapaan kirjoittaminen (tosin todellakaan täyttämättä T.T.:n Hörderlein-analyysia) on virkistävää, kovin usein se peittyy kirotun analyyttisen logiikan kyllästämän rationaalisen maailmankuvan alle. Edellämainittu kuuluu varmasti akateemisuuden kroonisiin perussairauksiin.