.:Wisdom Exercise Notebooks:.

Päädyin The God of Small Thingsin (Joutavuuksien jumala) loppuun kovin yllättäen. Ei tarinallisesti, vaan siksi, että aluksi Arundhati Royn englannin kieli tuntui edellä mainitussa merkinnässä ilmoitetusti kurvikkaalta. Mutta kirjan tarina tempaa mukaansa kuin vuolas virta (Really Deep) ja englantia lukee pehmeästi virittäydyttyään kielelle oikealle aaltopituudelle. Intialaisuuteen tuntemattomine kulttuuripiirteineenkin sopeutuu viimein, eivätkä malayaminkieliset (?) katkelmat taita niskoja, intianenglantiin ymmärtyy. Iljettävä porketmunny.

Kuten ennakkokehujat olivat todenneet, kirja oli kovin vaikuttava. Syventyvästä tragediastaan huolimatta saa välillä lukijan hymyilemään. Kommarit ja paariat, Miesten Tarpeet omaavat, lihavat Oxfordinmarxilaiset. Hieno henkilögalleria yleensäkin ottaen koko kirjassa, jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan rikki (ja siten kovin inhimillinen). Ja kaiken yllä lepää raskaana kastijärjestelmän vastenmielinen erottelu - Touchables ja Untouchables - ja muut yhteiskunnan universaalit ongelmat vaimonhakkaajineen ja muineen. Joiden kasvualustalla pienistä asioista, hetkellisistä tapahtumista, paisuu merkittäviä asioita. Kuin eturuumiistaan erityisen karvaisen koin siipien iskuista.

Kulttuurimyöhäisiltaa voisi nyt jatkaa joko katsomalla elokuvan tai kuuntelemalla radiota, on liian varhaista mennä nukkumaan. Toisaalta taas The God of Small Things jotenkin kehoittaa (sattuneesta syystä) lukemaan Joseph Conradin Heart of Darknessin.

.:And these are only the small things:.

Laahaavia päiviä, jotka eivät tunnu olevan menossa minnekään. Tekisi mieli joskus pahoitella ihmisille, jotka ovat ympärillä, että on niin huonotapaisuuteen venyvän masentunut.

Mutta ehkä se siitä vielä tässä paranee, ainakin aloitti pään aktivoimisen lukemalla vähän Benedict Andersonin lisäksi lainattua Arundhati Royn The God of Small Things (suom. Joutavuuksien jumala. Käännös kuulostaa hämärältä, mutta kuulemma yhteys selviää. Ei pidä hätiköidä, jos on vasta sivulla 13). Royn kirja on melkoisen kurvikasta englantia, hidasta lukea (jos haluaa pitää mielen kasassa), mutta lopulta äärimmäisen vetovoimaista.

"Heaven opened and the water hammered down, reviving the reluctant old well, greenmossing the pigless pigsty, carpet bombing still, tea-coloured puddles the way memory bombs still, tea-coloured minds. The grass looked wetgreen and pleased. Happy earthworms frolicked purple in the slush. Green nettles nodded. Trees bent."

Pahimpia ovat kasvien nimet, joita on vaikea "mieltää" huonon tuntemuksen takia - ja vaikka tietäisikin mikä on forget-me-not jostain yhteydestä ja lemmikki toisesta yhteydestä, ei välttämättä niiden välille muodostu mitään käsitteellistä siltaa. Jos sillä nyt sen suurempaa merkitystä on, eihän pidä kääntää päässään vaan ajatella toisella kielellä.

Hyvin kirjoitettu englanti lopulta on usein juuri mutkikkaan hidasta. Kieli on paljon kauniimpi kuin sen "katkonainen" rakenne antaisi ymmärtää, ja toisinaan olen kovin ylpeä, että hallitsen kielen niin hyvin, että kykenen sitä jo kirjoitettunakin tekstinä (tuntumaltaan) arvostamaan. Kolikon kääntöpuoli on, että englanti on myös lingua franca-asemansa takia pahoinpidellyin kieli (joskin pahoinpitelyäkin voi tehdä kielen kohdalla myönteisessä mielessä, jos sen tekee taitavasti).

No, joka tapauksessa, tämän illan omistan siis Intialle ja kallonmittaukselle (Tatu Vanhanen on myöhäisillan radiossa). Ehkä se rauhoittaa (tosin aika synkissä teemoissa, sillä The God of Small Thingsistä tuntee jo aluksi, että tarinassa kytee paha kukkien alla) ja raivostuttaa siihen asti, ettei enää jaksa säälipalloilla.