.:Luhistuvat uudisrakennukset:.

Einstürzende Neubauten ei pettänyt odotuksia — jotka muuten eivät olleet mitenkään pienimmästä päästä. Tavastian keikkaa olikin jo Suomessa varrottu, edellinen keikka kun oli 1984 käsittääkseni Lepakossa (jolloin yhtyekin taisi olla vähän erilainen kokoonpano). Valehtelematta paljoakaan Alles Wieder Offen 2008-kiertueen Helsingin pysähdys taisi olla parhaita koskaan näkemiäni musiikkiesityksiä, ellei paras. Tavastian lava oli yhtyeen mukaan kiertueen pienin, ja se kyllä näkyi siinä, että lava oli käytännössä tupaten täynnä roinaa.

Kiittäminen lienee osin hyviä paikkoja, josta metrin verran yleisön päiden yläpuolella portailla seisten näki hienosti, miten ne mystiset äänet levyllä synnytetään. Lavalla oli kyllä perusinstrumentit kuten basso ja kitara, mutta Einstürzende Neubautenin pointti onkin mystisten kilistimien ja kalistimien käyttö äänimaiseman luomisessa. Näitä sitten piisasikin jos jonkinlaista — teräslevyt, porakoneeseen kiinnitetty vinyylilevy, muoviviemäriputkixylofoni, keskiaikaisen kidutuslaitteen näköinen pyörivä härveli, katonrajaan kiinnitetystä lumikolasta lavalle pudotellut metallikalikat, narskuteltu pakkausstyroksi ja ties mitkä muut. Perusbassoakin ja kitaraakin vingutettiin joissain biiseissä vibraattoreilla.

"Was gerade ist wird krumm gebogen / was krumm ist reden sie gerade!"

Keikan settilista oli lopulta yllättävänkin pehmeä, ei pelkkiä meluisia ja jyrääviä kappaleita, vaan myös nykytuotannon surumielisiä "balladeita". Ei hullumpi valinta, vaikka todella vanhat fanit saattoivatkin olla pettyneitä alkutuotannon meluvalliryttäysten puutteeseen. Vuosisadan vaihteen biiseistäkin tulee oikeasti mieleen vain Die Befindlichkeit des Landes. Englanninkielisiä kappaleita olisi kyllä voinut soittaa vähän vähemmän, kun oikeasti yhtye toimii saksaksi paljon paremmin.

Bändi itsessään oli tietenkin jo melkoisen iäkäs (onhan itse yhtyekin yhtä vanha kuin allekirjoittanut) — muusikon elämä näkyy kyllä hieman naamoista, mutta mikäpäs siinä kunhan hyvältä kuulostavat. Paljasjalkainen solisti Blixa Bargeld nyt heitti yleisöön tyypillistä ylimielistä artistikommentaaria, mutta sehän nyt kuuluu asiaan — senhän eräät ansaitsivatkin. Ehdottomasti hilpein oli silti NU Unruh, joka nimeensä viitaten tuskin kykeni pitämään jalkojaan alhaalla kilkuttaessaan instrumenttejaan.

Kiintoisa käytäntöä muuten myydä keikka välittömästi sen päättymisen jälkeen CD:lle poltetussa formaatissa. Niinpä nyt voin minäkin livekokemuksen kerrata tarvittaessa koska tahansa (saa lainata, jos haluaa). Pientä teknistä klappia tuntuu insta-nauhoitteessa olevan, mutta mitäs siitä — paremmalta se kuulostaa kuin yksikään bootleg. Itseasiassa jotenkin kiinnostava lätty, ottaen huomioon, että lennossa nauhotettua tuotosta ei ole millään tavalla jälkikäsitelty.

.:Kärttyisä kulttuurieliitti:.

Toki luettuna on vasta Theodor W. Adornon The Culture Industry-artikkelikokoelman ensimmäinen luku (+teoksen hyvä johdanto) On the Fetish Character in Music and the Regression of Listening, mutta Adornon sinänsä ajatusrakennelmana varsin käyttökelpoisesta näkökulmasta paistaa jo pahasti läpi tietynlainen kulttuurielitismi. Marxilaisuudesta lainaava kriittisen teorian perustajajäsen muistuttaa kovasti wieniläisen porvariskulttuurin omaksunutta klassisen seuraajaa, joka suhtautuu patologisesti esimerkiksi jazz-musiikin viihteellisyyteen. Kaikki on ylhäältä päin rakennettua viihtymiskulttuuria, keinotekoista siksi, että tuotantomekanismit siihen pakottavat. Intellektuelli ei siedä kuunnella katkelmia kokonaisuuksista, jotka kulutus raiskaa. Ei ihme, että Erwin Wurm kuvasi humoristisesti veistoksessaan Adornon pömpöösin vakavuutensa turvottamana pallona - Adornon mielestä hauskuus tuntuu olevan hömppää (taide sitä vastoin on tuskaa ja kapinaa).

"Regressive, too, is the role which contemporary mass music plays in the psychological household of its victims. They are not merely turned away from more important music, but they are confirmed in their neurotic stupidity, quite irrespective of how their musical capacity are related to the specific musical culture of earlier social phases. The assent to hit songs and debased cultural goods belongs to the same complex of symptoms as do those faces of which one no longer knows whether the film has alienated them from the reality or reality has alienated them from the film, as they wrench open a great formless mouth with shining teeth in a voracious smile, while the tired eyes are wretched and lost above."

Tosin Adornon jazz-kritiiikissä taitaa olla oikeaankin osuvia sävyjä - kansanmusiikkina sen merkitys oli jo 1930-luvulla kadonnut, se ei populaarissa muodossaan kyennyt enää tarjoamaan minkäänlaista opposition ääntä Riistäjää vastaan, vaan se kesytettiin radion luotujen tarpeiden joukkoon - vesitetyn kapinan kuriositeettikabinettiin. Ja myös, kysymys ei ole niinkään sisällön kritiikistä, kuin miten ja miksi kulttuuria levitetään. Adornohan kirjoittaa nimenomaan kulttuuriteollisuudesta, ei kulttuurista itsestään.

"Maku" on Adornon mukaan vanhanaikaiseksi käynyt käsite, koska se tarkoittaa nykyisessä (ja Adornon kirjoituksen aikana) ainoastaan sosiaaliselle statukselle perustuvaa määritelmää. Ei välttämättä täysin turhaksi käynyt ajatus, ottaen huomioon, että nykyään nimenomaan korkeakulttuurin sofistikoitunut hienostelu nähdään "hyvänä makuna", sana jota harva käyttäisi populaarimusiikin saralla.

On sellainen tunne, että Adornoa voisi ymmärtää jotenkin paljon paremminkin, ja teen hyvin hajanaista lukemista nappaamalla vain yhden klassikkotekstin pelkästään sen klassikkostatuksen vuoksi. Tuntuu epäilyttävästi samalta, kuin mitä Adorno kirjoittaa musiikin tähdistä - itseisarvoksi muodostuu tähteys ja tuotanto, ei niinkään musiikillinen sisältö sinänsä. Ehkäpä filosofian suuret nimet toteuttavat vähän samaa, Suurten Nimien luvulla ostetaan tietämysuskottavuutta.

Saa nähdä edelleen kuinka pitkälle The Culture Industrya jaksaa lukea, marxismia eri muodoissaan tulee nyt Fanonin kanssa vähän joka tuutista. Fanonia ei tosin voi haukkua nojatuolivallankumoukselliseksi, ja niinpä pasifistilla on vaikea hyväksyä koko sitä väkivallan väistämätöntä luonnetta.

(Ja olisi tähdellisempääkin luettavaa, tämä aika ei oikeasti tule yhtään mistään - se varastetaan tärkeiltä asioilta).

.:Ich hatte ein Wort:.

Vaikka yhtye on kokenut monta muutosta, toisesta toiseen, kokeellisesta kolinasta helpompaa kohden - ei silti, Einstürzende Neubauten ei tuota pettymystä. Alles wieder offen on aivan yhtä hieno tuotos kuin varhaisemmatkin. Olisi kyseenalaista, jos sortuvien uudisrakennusten instituutio joskus pettäisi (!). Mitään selkeää sanomaa sanoituksista ei voi löytyä, ja kappaleetkin heittelehtivät aikaisemman tavoin Stella Marisin kaltaisista aina Was Ist Istin sielunsisariin. Uudessa tuotannossa tosin Stella Maris-osuus korostuu kovasti (Nagorny Karabach, Ich hatte ein Wort), mutta nopeat kolinat ovat silti hallinnassa (etenkin Weilweilweil ja Let's do it a Dada!).

Alles was du lernst ist doch nur rückwärts parken
Lass dir nicht von denen raten
die ihren Winterspeck der Möglichkeiten
längst verbraten haben.

Tosin lukuunottamatta Weilweilweiliä, vielä ei ole löytynyt rinnakkaisia Die Interimsliebendenille, Was Ist Istille, Reduktille, Befindlichkeit des Landesille ja Pelikanolille. Huippulevynä säilyy edelleen Ende Neu, mutta onhan niitä, Neukkarien, uralle siroteltuna noita erinomaisia kappaleita jotka jo pitkän uran perspektiivistä katsottuna tekevät yhtyeestä minulle sen kaikkein parhaan koskaan olleen ja olevan. Jos musiikki ei olisi Lingua Francan tavoin käyttäytyvän englannin dominoimaa, olisi tämänkin yhtyeen tarina ollut kovin erilainen.

Edit: Onhan siinä pirulaisessa yhteensitova teema, vain samalla tasolla kuin yleensäkin.

Warum hast du mich verlassen?
Ich halt dagegen, brüll' jede Welle einzeln an:
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier, oder was?

Järkyttävää musiikkifanitusta - en minä yleensä - mutta menköön nyt.

.:Meine Damen und Herren:.

Kevyesti viihdyttävä pseudo-musikaali Cabaret (1972) oli aika yllättävä paketti — en yleensä ole erityisemmin musikaali-ihmisiä, mutta ehkä sitten kabaree? Elokuva asettaa viimeinkin hieman erikoisen näköisen Lisa Minellin hyvään kontekstiin roolissaan Sally Bowlesina, polkkatukkaisena kabaree-esiintyjänä Weimarin tasavallassa. Yleissivistykseni kun näissä klassisissa näyttelijöissä on aika surkeaa — en yksinkertaisesti ole nähnyt vanhaa Hollywoodia kovinkaan paljon. Minelli/Bowles on kuitenkin mainio hyperaktiivisuudessaan ja dekadenttiudessaan, vaikka joissakin kohdissa Broadway-huumori paistaa läpi vähän turhan pahasti. Hienoa on myös se, että rooleihin muina kabaree-tyttöinä on pestattu hieman elähtäneempiäkin naiseläjiä, nykyelokuvassa ne pirulaiset laittaisivat jotain puunattuja kauneusihannearkkityyppejä.

Pakollisilta viittauksilta ruskeapaitoihin ja kommunisteihin ei tietenkään vältytä, mutta ehkä teoksen juureksen kirjoittanut, jonkinlaiseksi queer-ikoniksi ehkä luetteloitava, Christopher Isherwood sitten niistä kertookin alkuperäistekstissä.

Isherwoodista taitaa johtua myös Broadway-musikaaliksi varsin vapaamielinen — ja voi sanoa äimistelemätön — suhtautuminen tarinan keskiöön nousevaan biseksuaaliseen ménage-à-troisiin. Ja onpa mukaan tungettu muutama visuaalinen vastine name droppingille, ennen kaikkea säpsähdyttävän tuttu viittaus erääseen Otto Dixin maalaukseen. Mitään sen kummempaa historiallista autenttisuutta on turha etsiä, joten pilkunviilaajat älköön vaivautuko.

.:Lyhyesti:.

Tein lopulta kaikkia edellisessä merkinnässä mainittuja, joiden lisäksi luin Jacques Derridaa, vanhoja Valittuja paloja ja saunoin kovasti. Haittapuolena kaikki tuoksuu/haisee/löyhkää savulle/mökille ja kaula on palanut. Montaa päivää ei sivistyksen ulkopuolella tarvitse viettää, kun jo tuntee syrjäytyneensä maailman tapahtumista ja puheenaiheisista — jos haluaisi viettää monia päiviä maalla, olisi kai pakko kääntää sanomalehdetkin.

...

Valituista paloista puheenollen, sinänsä mielenkiintoista, että niitä näyttää systemaattisesti olevan jokaisella kesämökillä, useimmiten juuri saunaa lämmitettäessä luettavaksi. Ja voi sitä mystistä maailmankuvaa, puhumattakaan kuusikymmentäluvun lehtien pro-amerikkalaisuudesta. Muistelen jostain lukeneeni, että tilausten perusteella määriteltiin aikoinaan Yhdysvaltain suurlähetystössä maan suhtautumista läntiseen supervaltaan. Tosin minunkin isovanhempani tilasi myös Neuvostoliitto-lehteä, joka on suureksi surukseni tuhoutunut. Täytynee skannata muutama mainos talteen, otin nimenomaan muutaman mukaan ihan varta vasten sitä varten.

...

Thåströmin yhtye Sällskapet on muuten aika hyvää. Etenkin asteen verran pretensiös Nordlicht. Ja Beirut ja Prenzlauer Berg & Mount Wroclai. Vaikka kovin erilaisia.

.:Reunamerkintä:.

Myönnettäköön, että pari edeltävää päivää eivät ole olleet kovin älyllisesti lämmittäviä — lähinnä olen murjottanut ja kuunnellut sekä ruotsalaista The Knifeä että A.:n suosittelemaa Au Revoir Simonea. Molemmat yhtyeet toimivat, kuten Hunter S. Thompson ehkä sanoisi, "as uppers and downers".

Helsingissä on muuttunut jotain, tai sitten siinä miten koen sen on tapahtunut siirtymä. Tai ainakin siltä tuntui käydessäni siellä kirjastoitumassa. Kirjasto oli oma rakas itsensä, niiden rotundan kierreportaiden kapuamisessa on jotain taikaa. Ehkä se oli vain epävakaan painostava säätila, mutta kaupunki tuntui harmaalta ja kuristavan turistiselta — joltain välitilalta turkumaisuuden ja isompien kaupunkien väliltä. En tosin käynyt Iso Roobertinkatua kauempana Helsingin ytimestä, enkä verestämässä kaupunkikuvaa Katajanokalla tai Kruununhaassa. Senaatintorilla oli joku Ahvenanmaa-tilaisuus, paluumatkalla kakarat hengittivät ahvenanmaalaista heliumia ja kiroilivat.

Ostin lopulta myös Martin Heideggerin Olemisen ja ajan Suomen hienoimmasta (uusien kirjojen) myymälästä Kolmen sepän kirjakaupasta, koska se oli tarjouksessa. Se sopii hyvin Tom Clancyjen väliin. Oikeat kirjat ovat muuten ihan helvetillisen kalliita.

Edit: Eniten ehkä harmittaa Benedict Andersonin klassikon Imagined Communities, suomeksi Kuvitellut yhteisöt uutuuskäännöksen yli 30 euroon, opiskelijahinnoilla siis 28 euroon nouseva hinta [edit: korjaan, 25e]. Se olisi tietenkin mukava omistaa myös. Ja tunnustettakoon, ei minulla ole Tom Clancyjä joiden väliin Heidegger työntää. Marx&Engels sitten?

.:Lyhyesti Lotte Lenyasta:.

Päivän havainto (tämä saattaa huvittaa vain minua) olivat Lotte Lenyan uran myöhäisemmät näyttelijäsuoritukset. Lenya on tunnetuin kenties Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Die Dreigroschenoperin (1928), suomalaisittain Kolmen pennin oopperan, tulkitsijana ja jälkimmäisen säveltäjän vaimona. Weill oli jo lähtenyt majan majoille 1950-luvulla, kenties onnekseen, kun Lenya näytteli lievästi sanottuna propagandistisen James Bond-elokuva From Russia with Loven (1963) pahista, neuvostoliittolaista agenttia Rosa Klebbiä - jonka implikoidaan olevan enemmän tyttöihin suuntautunut (uhkaa siis ehkä sankarin maskuliinisuutta) ja jotakuinkin täyttää Drakulicin kuvaaman sukupuolettomaksi puetun kommunisti-toverinaisen kuvauksen.

.:Risto:.

Eilinen ilta kului hyvässä seurassa Riston ja Kauko Röyhkän keikalla Turun Päiväkodissa.

Mikäpäs siinä, varsin menevää musiikkitarjontaa. Riston soittaessa yleisö suorastaan villiintyi ja vaikka kappaleita ei tuntenut (lukuunottamatta lyhyttä pikakurssia etkoilla), tunnelmaan oli helppo yhtyä. Huomasin, että paljon on kulunut aikaa siitä kun olen viimeksi ollut oikealla rock-keikalla. Niin sitä on lakannut niilläkin käymisen, ehkä pitäisi uudelleenlämmitellä koko juttua.

Myöhemmin muutaman oluen siivittämänä ostin vielä levynkin - Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa. Ja on Risto kiekollakin hyvää, vaikka ei ihan kaikki kappaleet. Maanisen hallusinoivasti sanoitettua ja musiikillisesti paikoitellen verevän purevaa - en vieläkään voi irrottautua ajatusyhteydestä Jouni Mömmön Mana Manaan, epäilemättä mielenterveydellisen ulottuvuuden takia. Hatunnosto aloitusraidan kuolemattomasta "Rakkauden avaruusraketti vie meidät...vittu kuuhun."

En voinut välttää tuntemasta pientä surumielisyyttä Kaukon kohdalla. Mies itsekin vaikutti vähän kärttyisältä tilanteeseen, joka laittoi suomalaisen rockin pitkää uraa tehneen artistin lähinnä "lämppärin" rooliin, puhumattakaan yleisöstä singahdelleista "soita Paranoid"-huudoista. Mutta ei se soittanut edes Hammerfestiä, vaikka vuonna 2001, kun aurinko paistoi Samppalinnan mäelle, kesä oli kuumimmillaan ja allekirjoittanut suoriutunut juuri tietämättään pääsykokeista kyseinen kappale kuultiin. Olisi voinut nostalgisoida. Eikä siinä ollut välimatkaakaan kovinkaan paljon, mitä nyt mäki alas valuttu - Kauko ja minä.