.:Brown and Durham:.

Juutuin meksikolaisten sijasta lukemaan Upton Sinclairin The Junglea, jota ei käsittämättömistä syistä (ilmeisesti) ole koskaan suomennettu. Kyseessähän on siis vuonna 1906 ilmestynyt häiritsevä kuvaus Chicagossa kukoistaneesta teurastamoteollisuudesta, teollisen vallankumouksen verenmakuinen dystopia, jossa oli totuutta enemmän kuin pelkäksi liivatteeksi.

"Brown's Imperial Ham and Bacon, Brown's Dressed Beef, Brown's Excelsior Sausages! Durham's Pure Leaf Lard, Durham's Breakfast Bacon, Durham's Canned Beef, Potted Ham, Devilled Chicken, Peerless Fertilizer!"

The Junglella vaikutti jopa ajankohtaisia sikavideoita konkreettisemmin amerikkalaiseen lihateollisuuteen - raflaavat kertomukset tuberkuloottisten nautojen uittamisesta säilykkeisiin, likaisella lattialla uineista sisälmyksistä keitetystä laardista ja keittopatoihin pudonneista työläisistä [voi sisältää jäämiä palkkaorjista] myötävaikuttivat ensimmäiseen amerikkalaiseen ruokatarvikkeiden hygienialainsäädäntöön. Lihankulutus Yhdysvalloissa putosi.

Sinclair on toisaalta myös sosialisti, ja kritisoi voimakkaasti myös yhtiöiden muodostamia trusteja ja markkinatalouden tekopyhyyttä - jossa joku voittaa vain jos nyhtää alemmalta portaalta selkänahan rippeetkin. The Junglen liettualainen siirtolaisperhe, joka muuttaa paremman elannon toivossa saastaiseen työläiskortteliin Chicagoon, on pyramidin pohja - myytävänä on vain työvoima, joka on kauppatavarana yhtä kuin oma fyysinen terveys. Nuoret voimat ajetaan loppuun ahneiden kapitalistien suolauskellareissa, saippuankeittomasuuneissa ja teurastuspihoilla, ja tilalle hankitaan uusi vetreä hammasratas, jos edellinen pettää. 1900-luvun kapitalismin kritiikkiä puhtaimmillaan.

Kukakohan onnistuu ensimmäisenä vakiinnuttamaan romaaninsa merkkipaalunomaisena postmodernin kapitalismin ja pätkätyöläisyyden raivonhuutona? Ei sillä, etteikö Sinclair kykenisi tavoittamaan jotakin perustavaa tästäkin ajasta:

"Here was this Durham's, for instance, owned by a man who was trying to make as much money out of it as he could, and did not care in the least how he did it; and underneath him, ranged in ranks and grades like an army, were managers and superintendents and foremen, each one driving the man next below him and trying to squeeze out of him as much work as possible. And all the men of the same rank were pitted against each other; the accounts of each were kept separately, and every man lived in terror of losing his job, if another made a better record than him. So from top to bottom the place was simply a seething cauldron of jealousies and hatreds; there was no place in it where a man counted for anything against a dollar. And worse than there being no decency, there was not even any honesty. The reason for that? Who could say? It must have been old Durham in the beginning; it was a heritage which the self-made merchant had left to his son, along with his millions."

Tosin nykyään saa kuulua liittoihinkin, eikä lakkoja sentään hajoteta pampuin. Sinclairin kommentaaria voisi avata vähän pidemmältikin, mutta luetaan nyt ensin teos loppuun. Vieraalla kielellä raamattupaperille painetun pokkariversion lukeminen on yllättävän hidasta.

.:Blogimerkintöjä sadan vuoden takaa:.

Jos tulikin kirjoitettua viime merkinnässä blogiähkystä, tarjoaa formaatti mielenkiintoisia matkoja historiaan, kun menneiden kirjoittajien päiväkirjoja julkaistaan uudelleen merkintä kerrallaan. Ensi lukemalta nämä toisinnot ovat uuvuttavan yksitoikkoisia, mutta pidempään seurattuina jännittäviä.

Dagens Nyheterin linkistä poimin brittiläisen tutkimusmatkailijan Robert Falcon Scottin viimeisen (ja onnettomasti päättyneen) etelänavalle suuntautuneen retkikunnan vaiheet. Tekstiä riittää vielä ennen katkeraa loppua vuoden päivät, mutta tavallisesti vain tutkijoiden kirjoituksista luetut katastrofin ainekset kyllä huomaa jo varhaisessa vaiheessa Scottin päiväkirjoissa. Vielä vuotta ennen virheensä konkretisoitumista hän ivaa kisassa paremmaksi selvinneen Roald Amundsenin vetokoirien käyttöä ja ylistää vahvoja poneja, jotka eivät koskaan navalle asti päässeet (paitsi leivänpäällisenä).

Mielenkiintoista on myös Scottin retkikunnan loputon innostus karuista oloista huolimatta tieteelliseen tutkimustyöhön - keisaripingviinien pötsin sisällön analyysiin, kallioperän kilkutteluun näytteitä varten ja muu loputon inhimillinen uteliaisuus - jota tietenkin niin sanotulla "naparetkeilyn herooisella kaudella" inspiroi taipumaton kilpailu mitä vaikeapääsyisimpien kolkkien valloituksesta pyhän kansallisvaltion (ja miksei henkilökohtaisenkin) kunnian nimissä.

Toinen, ehkä vähemmän historia-alan ulkopuolella kiinnostava päiväkirjajulkaisu on yhdysvaltalaisen diplomaatin (ja myöhemmin presidentin) John Quincy Adamsin matkailu laivalla Eurooppaan seurustelemaan venäläisten ylimyksien kanssa 1800-luvun parhaiden sanankäänteiden siivittämänä, jota tarjoillaan twitterissä yksirivisinä merkintöinä - merkinnät itse päiväkirjan (jonka linkkiä en juuri nyt satu löytämään) puolella ovat tietenkin pidempiä. Joskin tätä nykyä Adams on jo näemmä palannut Kanadaan.

Vastaavaa tavaraa julkaistaan myös brittivaltiomies Samuel Pepysin piinallisen yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, joita löytyykin sitten vuosikymmeniä kiinnostuneiden selattavaksi.

[Robert Falcon Scott]

[John Quincy Adams]

[Samuel Pepys]

.:Revolutionary Road:.

Richard Yatesin romaani Revolutionary Road oli hämmentävä lukukokemus. Käytännössä luin sen yhden junamatkan aikana ja seuraavana unettomuuden valtaamana yönä. Kiitettävä projekti, ottaen huomioon, että läpyskässä on sentään 400 sivua. Voi myös arvata, että kirja oli sekä helposti luettava että koukuttava.

Revolutionary Road on sydämettömän julma ja/tai satiirisen hauska kertomus Yhdysvaltain 1950-luvun ummehtuneesta alemmasta keskiluokkaisuudesta ja muovilähiöistä. Toisaalta, se on myös piinallinen kirjoitus ikääntymisestä ja urautumisesta (päähenkilöt Frank ja April Wheeler ovat molemmat - ! - tarinan aluksi 29-vuotiaita). Wheelerien avioliitto on peruuttamattomissa vaikeuksissa ja elämä keskiluokkaisuudessa, joka ei siis vielä 1950-luvulla tarkoita alemmalle luokalle massaturismia ja muita maailman kiertelemisen postmoderneja iloja, kuolettavan tylsää raatamista. Frank teeskentelee tekevänsä töitä harmaassa cubicle-sisustetussa toimistossa, joka kauppaa varhaisia tietokoneita ja April pitkästyy kotiäitinä.

Molemmat juovat silmittömän paljon viinaa (itse asiassa Revolutionary Road on melkoinen juomiskertomus), polttavat ketjussa ja pitävät yllä kunniallista fasaadia - samaa harjoittavat moralistista aikakautta kansoittavat yhtä nuupahtaneet sivuhenkilöt.

Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi lainaus Revolutionary Roadia kommentoineelta Helsingin Sanomain kriitikko A.Majanderilta, joka vangitsee kirjan viehätyksen (ja kauhistuksen) ehkä paremmin kuin itse osaan verbalisoida:

"- - kun takana on vain loistava tulevaisuus, vallalla tympeä pettymys, toiveiden kuolema, minuuden kadotus, hapeton perhe-elämä ja yhdentekevä työ - ja edessä kaikenkattava vajoaminen keski-ikäiseen ja -luokkaiseen lähiöläisyyteen, 'hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan", jossa keskitytään poseeraamaan itselle ja muille.'"

Kirjasta on myös Sam Mendesin ohjaama ja Leonardo Di'Caprion ja Kate Winsletin tähdittämä filmatisointi, joka lienee syytä katsoa. Onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä olisi ollut piinallista lukea kirja visualisoiden Frank Wheeler Di'Caprioksi (joka ei ainakaan lukemisen perusteella tunnu kovinkaan sopivalta kasvolta Frankiksi).

.:WALL-E:.

Kinokoplan tämäniltainen, Disneyn ja Pixarin WALL-E, kieltämättä ylitti odotukset, vaikka kehuja olikin jo satanut muualta. Taitavasti tehty pätkä, vaikka osan analyysista on jo pilannut se, että lukaisin wikipedian artikkelin elokuvasta, jossa se puretaan melko perusteellisesti osiinsa. Jotain kieltämättä katoaa, kun saa tietää täysin mitä elokuvan tekijät ovat tarkoittaneet, oli kyse sitten taide-elokuvasta tai varsin alleviivaavasti tehdystä Disney-elokuvasta.

Sympaattinen ja viihdyttävä se silti oli. 1970-lukulaisten tieteiselokuvien trash-estetiikan (mieleen nousee klassinen tietokonepeli Fallout), Mad Max-tyyppisen erämaa-maailmanlopun, Apple-muovismin ja hieman imelähkön animaatiokulttuurin yhdistelmä ei ole ihan huono. Muutamassa kohtauksessa Pixar veti homman liian romanttiseksi avaruudessalentelyksi robottirakkauksineen, ja silloin nolotti, mutta muutoin paketti pysyy aika hyvin kasassa.

WALL-E:n suhteellisen usein toistuvat scifi-niiailut olivat myös mukavia - yleensä tosin konkreettisen helposti ymmärrettävinä. Elokuvan voisi kai halutessaan sitoa innokkaasti myös politiikkaan ihan tulkinnan mukaan (kuten kriitikot ovatkin wikipedian mukaan tehneet) - massakulutuksen vastainen elokuva pakomatkasta avaruuteen maapallon "tullessa täyteen roskaa" vai osoitus, kuinka Kaiken tarjoava Valtiovalta vie tuhoon ja tuomioon, kun innovatiivinen kilpailuyhteiskunta lakkautetaan ja lihavat kuluttajasyöttiläät saavat kaiken tarvitsemansa (paitsi inhimilliset ihmisuhteensa) suoraan nenän eteen? NYTin kriitikko Kyle Smith totesi: "I'm also not sure I've ever seen a major corporation spend so much money to issue an insult to its customers." viitaten Disney Parkin ranskalaisista turvonneisiin kuluttajiin. The American Conservativen kirjoittaja Patrick J. Ford taas "The government unilaterally provided its citizens with everything they needed, and this lack of variety led to Earth's downfall." Aika linkolalaista sinänsä, että on vaikea kuvitella, että koko kuluttava ihmiskunta olisi mahtunut kulutusparatiisimaiseen Axiom-alukseen. WALL-E:n raunioituneessa aavesuurkaupungissa ei näy juurikaan luita ja pääkalloja.

Kukin tulkitsee mieltymyksiensä mukaan, mutta kyllä minä ainakin jaksoin puolitoista tuntia tietokoneanimaatiota paljon paremmin kuin yleensä.

.:Obama ja runot:.

Vuorokauden aikana valvoin melkein 24 tuntia, kytäten aamuyöstä ja aamusta Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Jännitysnäytelmä ei ollut kovinkaan huikea, Barack Hussein Obaman voitto oli jo mielipidetiedusteluissa mitattu (tuhanteen kertaan spekuloitu) ja ainoastaan kammottavan katastrofin pelko sai menemään vaalivalvojaisiin saati istumaan yön yli erinäisissä paikoissa.

Ei sillä ettei kyseessä olisi ollut kokonaisvaltainen tapahtuma, sillä koettua tuli niin äänimuotoinen dadarunous ja kämppi kauhubingo Kukassa, aamuyön katujen tyhjyys ja uutisvirran loppumaton tulva ja aamukuohuviinit demokraattien voitolle (joihin kohdistettu optimismi Euroopassa on ylitsepursuavan pettymystä ennustava) sekä tänään klubin äänirunoilta, jossa suomalaiset hämmästyttivät pitkästyttävyydellään (on välillä vaikea tunnistaa etteikö itse tajua, vai onko tämä vain niin huonoa ettei rajaa) ja eräs islantilainen jonka nimen kaivaminen tähän vaatisi liikaa energiaa riemastutti todella paljon (IMFIMFOMGOMGFMIFMFLOLOLOL jne). Puhumattakaan siitä läppärien edessä esiintyneestä kaameasta noise-ensemblestä ja kaiken läpi puskevista Disco Ensemble-faneista.

Kieltämättä Turussa tapahtuu juuri näinä viikkoina, mutta jotain holttia aina toisinaan toivoisi.

.:There will be blood:.

Huolimatta itse aiheutetusta huonosta kunnosta Kinokoplan There Will Be Blood (jota ehkä en näkemisen jälkeen sotke No Country for Old Meniin, mikä olisi varmaan sopinut kyllä tämänkin otsikoksi) oli aika hyvä elokuva. Niin ulkonäöltään, ääneltään kuin tarinanrakennukseltaan. En ihmettele, että Daniel Day-Lewis sai roolistaan palkinnon, sen verran jäyheä (ja ääneltään ikimuistoinen) hahmo on Daniel Plainview. Tosin kaikesta siitä olisi voinut tajuta enemmänkin, jos ei olisi kärsinyt niin pahasti tietynlaisista myrkytysoireista - "Elokuva oli pitkä ja silleen, ja kertoi jostain öljyhommasta 1900-luvun alussa. Vissiin." Väkivalta oli onneksi kohtalaisen siististi kuvattua, jostain syystä olen alkanut vieroksua verenlennättämisiä, etenkin kun siinä usein ollaan niin kovin itsetarkoituksellisia. On kai syytä katsoa uudestaan. There Will Be Bloodin jatkuvasti toistuvassa veljeysteemassa ja vastaavassa on varmasti jotain, mitä ei tällä kertaa oikein tavoittanut.

Vaalit saisivat olla jo ohi. Sekä kunnalliset että Yhdysvaltain. Vaikka jälkimmäisistä monet tahot, kuten New York Timesin sivuillaan julkaisemat lukuisat gallupit lupaavat sentään oikeita tuloksia. Ja täytyisi tehdä veikkaus, värittää osavaltiot ja katsoa miten hyvin ymmärtää osavaltiopolitiikkaa, onko luetuilla tunneilla ollut mitään käyttöä.

.:The Emerald City:.

Rajiv Chandrasekaranin teos Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq's Green Zone, jota lehteilin puolihuolimattomasti kirjaston lukusalissa osoittautui melkoisen kiinnostavaksi kirjaksi. The Washington Postin journalisti kuvaa Irakin sodan jälkimyllerryksiä ja etenkin nimen osoittamaa kymmenen neliökilometrin Vihreää Vyöhykettä, jonne amerikkalaiset sotilaat, siviilityöntekijät, alihankkijat ja palkkasoturit olivat ja ilmeisesti ovat vieläkin tiiviisti linnoittautuneet Bagdadin keskustassa. Aluella oli ainakin 2004 melkoinen miniamerikka, jossa työntekijät elivät kotoisassa kuplassa kaaoksen riehuessa paksujen betonimuurien ja piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Irakin sodalle tyypilliseen tapaan karsinassa ei myöskään välitetty pätkääkään kulttuurillisista seikoista, irakilaiset paistelivat pakosta pekonipihvejä keittiössä. Arabiaa puhuvia oli vain kourallinen koko Coalition Provisional Authoritystä (CPA), ja virkamiehet harvemmin vaivautuivat haastattelemaan kadunmiehiä uudelleenrakennuksen edistymisestä. Jää hämäräksi mistä kaikki optimistiset luvut tilastoihin edes polkaistiin.

Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.

...

Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.

...

Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?

.:Kapitalismi ja velka:.

Harvemmin on tullut yhtä läheisesti tullut seurattua talousuutisia kuin viimeaikaisen finanssikriisin kohdalla. Romahdus on ymmärrettävämpi taloustieteen maallikolle kuin pienempien tapahtumien vuo normaalitilanteessa.

Yhdysvaltain valtio sai runnottua (vanhoja uutisia) läpi 700 miljardin dollarin tukipaketin pankeille, joka siis vastaa suurin piirtein kymmenkertaisesti Suomen valtion budjettia. Islanti, kaiken (velka)rahansa investointeihin sitonut kivinen saari Atlantilla vastaavasti uppoaa minä hetkenä hyvänsä. Mitä nyt Venäjä näyttää talousmahtiaan ja lainaa ehkä neljä miljardia. Takaisinmaksu sitten joskus, voi olla että islantilaiset voivat heittää hyvästit hyvinvointivaltiolleen. Sama tietty olisi edessä jos IMF rientäisi apuun. Leikkuuta, höyläystä, yksityistämistä ja tehostamista. Ja samaan aikaan hitaasti valkenee, että anarkiakapitalismin ajat ovat ohi ja tarvittaisiin kipeästi kaupan regulaatiota. Tuskin sellainen sääntely tulee paljon lohduttamaan köyhimpiä maita.

Samaan aikaan muuten Yhdysvaltain valtionvelkaa mitannut New York Times Squaren valotaulu joutui numeropulaan - nykyinen velka kun ei mahdu kolmeentoista numeroon. Tätä kirjoittaessa tämän sivun mukaan summa on $ 10 229 168 904 349, 21 (10:22 GMT). Eli 33 551 dollaria per nenä.

.:New York Times:.

Yhdysvaltain vaaleista tulee nyt kirjoitettua monta merkintää, mutta menköön. Tilanne näyttää kiristyvän ja lehdetkin ottavat jo puolensa. Yleensäkin liberaalilehtenä pidetty New York Times vaihtaa selvästi uuden vaihteen silmään ja lyö sumeilematta McCainia. Asia-artikkelissa ruoditaan McCainin lobbarilinjaa - kongressissa puheissa presidenttiehdokas on puhunut lobbareista saalistajalintuina, mutta NYT löytää kritisoitavaa uhkapeleihin viehtyneen ehdokkaan toiminnasta intiaanikasinoiden kohdalla.

Op-Editorial taas piiskaa republikaania häikäilemättömästä sotkeutumisesta Wall Streetin bailout-suunnitelmiin - jotka kaatuivat heti ehdokkaan saavuttua mäelle. Obamasta NYT kirjoittaa vain vähän. Eittämättä samanlainen ilmiö on menossa konservatiivimediassa, mutta en oikein osaa seurata sitä alaa, sillä lehdet ovat vähemmän nimekkäitä.

Mutta... seuraavaksi täytyy kirjoittaa kulttuurista, ei tämä ole mikään kotimykkäsen blogi.

.:Väittelykommentaari III:.

Edellinen merkintä on ajankohdan ja kirjoitustavan huomioiden hieman sirpaleinen, mutta eläköön sellaisena. BBC:ltä anastamani jännä verkkosivu Wordle osoittaa graafisesti, että keskityin melkoisesti McCainiin. Tässä vaiheessa verkko on tietenkin jo täynnä analyysia miten väittely meni, ja ennen kaikkea, "kumpi voitti". Aika tasaväkistä lopulta, vaikka vasemmalta on helppo sympata sitä vähemmän pahaa vaihtoehtoa.

Analyytikot ovat osapuilleen oikeassa siinä, ettei kumpikaan ehdokkaista oikeastaan sanonut mitään kovinkaan merkittävää finanssikriisin tiimoilta, ei sillä että sitä kovinkaan hyvin itsekään ymmärtäisin. McCainia paheksutaan esimerkiksi New York Timesin kommentaarissa (josta kyllä myös paistaa demokraattisuus, jos kerran ukkoa kuvataan Capitoliumin "fixtureksi") poliittisesta jargonista, kuten korvamerkityt rahat ja ne kuuluisat sikatynnyrit. Jotka muuten juontavat juurensa Wikipedian mukaan orjille palkinnoksi annetuista suolatuista sianlihatynnyreistä.

Ulkopoliittisesti taas republikaani pääsi korostamaan kokemustaan - demokraattiehdokas säilytti malttinsa, vaikka vastapuolelta sinkoili tykitystä "Senator Obama doesn't understand/doesn't get it." Ulkopolitiikan McCain taisi kuitenkin viedä, vaikka Moskovassa varmaan korvat punoittivat, kun mies totesi, että oli lukenut Putinin silmistä kolme kirjainta - K-G-B. Vanha kunnon George Bush nuorempi liikkui vuosia sitten samoilla linjoilla silmiin katsomisessa, mutta päinvastaisin tuloksin - "I looked the man in the eye. I was able to get a sense of his soul." (Ljubljanassa 2001).

Sentimentaalisiin arvoihin vedottiin pata-amerikkalaiseen tapaan puhumalla rannekoruista - luin tämän vasta NYTistä - McCain oli saanut new hampshireläisen kaatuneen äidiltä pojan rannekorun, ja äiti oli toivonut, että ehdokas pitää Irakin tehtävän kasassa. Muuten pojan uhraus olisi turha. Obamallakin oli rannekoru, mutta wisconsilaiselta äidiltä, joka toivoi sodan loppuvan. Melkoista kikkailua.

Oli miten oli, tasaistahan tuo, veikkaisin ainakin amerikkalaisten olohuoneissa. Kunhan vain toistaisivat vähemmän iskusanojaan ja monotonisia teemojaan, joissa etenkin McCain kunnostautui.

.:Väittelykommentaari II:.

1 - Treenatut alkupuheenvuorot. Obama korostaa omia pointtejaan, asuntokriiseistä kärsivien kansalaisten asemaa ja "kultaisten laskuvarjojen" välttämistä yritysjohtajille. McCain samoilla linjoilla, mutta ei mainintaa yritysetuuksien leikkauksista. Keskustelu kongressissa kuitenkin edelleen jatkuu.

2 - Hyvä, hyvä, Obama korostaa talouden regulaatiota. Eroja haetaan? McCain komppaa myös, ja tuo pöytään Dwight Eisenhowerin.

3 - McCain mainitsee puheessaan valtion hukkakulutuksen ja verkkosivun Citizens against Government Waste. Naputtelen sen googleen ja klikkaan linkkiä. Sivu on jo niin jumissa, ettei sinne pääse. [Jälkeenpäin todettakoon, että kaverit eivät ainakaan webdesigniä hallitse] Näinhän se toimii. Mutta hemmetin pork barrel-rahat (siltarumpurahat siis) ... älkää nyt siihen juuttuko.

4 - Puhuisivat toisilleen. Obama hieman hakee jo kontaktia huomautuksen jälkeen, mutta McCainilla on selvästi neljänsadan jaardin katse. McCain jatkaa pork barrel-rahoista. Taitaa olla issue. Ei mene ehkä oikein republikaaneille tämä, mutta kommentaattoreiden analyysiä on vaikea arvioida eurooppalaisten silmälasien läpi.

5 - "Cut spending, cut spending", hokee McCain - ja iskusanoja veteraaneista ja niin edespäin. Obama puskee terveydenhuoltoa, joka voi olla huono kortti "cut spendingiä" vastaan amerikkalaisessa mielipideympäristössä, varsinkin jos McCain kykenee liittämään sen liittovaltion holhoukseen. Keskustelu etenee tässä vaiheessa ennakoiduin tavoin puoluelinjoittain.

6 - McCain hakee eroa Bushiin. Luettelointi, "I'm a good maverick." Hyvä idea, ottaen huomioon istuvan presidentin mielipidemittausaseman.

7 - Kun siirrytään ulkopolitiikkaan, allekirjoittaja tietää jo asioista hieman enemmän. Linjat noudattavat edelleen kaikkea aikaisemmin muista uutislähteistä kuultua. Lienee selvää, että kyse on ennemminkin retorisesta taidosta yhdistää amerikkalaiseen tapaan tylsä iskufraasien toistelu ja melko viehättävä kielellinen taituruus. Tarpeeksi kansanmiestä (jossa Obama on ollut ainakin aikaisemmin huono), tarpeeksi "faktoja". Mutta McCainin tapa juuri nyt hakea piikkejä vetoamalla David Petraeukseen (Irakin joukkojen komentaja, joka siirtyi 15. syyskuuta tehtävistään), joka poistui Irakista kannukset jaloissa ja kunnioitettuna voittajana, tuntuu melko hämmentävältä. Obaman on kuitenkin pakko vastata komppaamalla, että Petraeus on hyvä tyyppi. Mutta McCain pumppaa lehmää niin paljon kuin maitoa vain irtoaa. Itseasiassa, vaikka eurooppalaisena tulkitsee koko ajan demokraattien näkökulmasta, McCainin fraasitoisto on jo rasittavaa. Se oli jo luettavissa Timen haastattelusta, jossa "Country First" toistui mielettömän monta kertaa. Obamakin lupailee kyllä ulkopoliittisesti liikoja. Se lienee presidenttiväittelyiden taktiikkaa.

8 - Pakistan keskusteluaiheena on kiinnostava. Obama väittää, että Musharrafin tukeminen johti uskottavuuskriisiin paikallisten silmissä - jumalan tosi. McCain puhuu siitä, ettei rajan yli voi iskeä (jolle Bushin hallinto on antanut lupaa kysymättömän mandaatin) yrittämättä saada villin kaaosalueen tukea. Ehkä totta myös. Mutta mitä tarkoittaa McCainin kommentti Pakistanista "failed statena" (joka terminä viittaa Max Weberin määritelmän mukaan väkivaltamonopolin menettämiseen, jota tuskin amerikkalaiset äänestäjät tietävät)? Miten Musharraf teki alueesta yhtään sen vähemmän "failed staten"?

9 - Presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa selvästi kuuluu, että omaa kokemuspiiriä korostetaan. McCain on käynyt Afganistanissa, Obama kai sitten ei ole, jos asiaa tulkitsee. Republikaanien varapresidentti Palin sentään sai passinsa vasta hiljattain.

10 - McCain ehdottaa YK:n kiertämistä, jota Venäjän kaltaiset jäsenet blokkaavat, demokratioiden kanssa. Viittaa eurooppalaisiin. Mutta kuinka innostuneita eurooppalaiset valtiojohtajat ovat, tietäen jenkkien suosion rapakon tällä puolella. Jos McCain valitaan, monet eurooppalaiset johtajat ottanevat vaarin siitä, etteivät äänestäjät varsinaisesti tulkitse republikaanivallan jatkumista merkkinä Yhdysvaltain hallinnon asenteiden muuttumisesta. Iranista eivät ehdokkaat voi olla eri mieltä. Iran on pakollinen uhka ydinaseohjelmineen. Tästä voi allekirjoittanutkin olla samaa mieltä - ydinasetta ei pitäisi kerta kaikkiaan sallia kenellekään. Mutta Iranin ydinohjelmaa ei voi estää pakottein, puhumattakaan sotilaallisesta iskusta. Toisaalta, McCain puhuu pateettisesti "toisesta holokaustista" Israelia vastaan. Voi tätä retoriikan määrää.

11 - Minua edelleen ärsyttää, ettei McCain puhu Obamalle vaan keskustelun moderaattorille.

12 - Viimeisenä herkkuna 9/11. Ota tuosta nyt sitten lopulta selvää, suurimmaksi osaksi puhutaan pelkästä retoriikasta. Terrorismista, ohjuskilvistä, sen sellaisista.

Sellainen keskustelu. Kommenttiosuuteni on hajanainen ja osaksi epäjohdonmukainen, mutta aiheesta tulee ennen vaaleja varmasti kirjoitettua muutamaan kertaan vielä lähitulevaisuudessa.

9/11

Syyskuun yhdestoista ja aikani uppoavat taas useiden 7. vuosimuistelun tiimoilta kirjoitettujen lehtiartikkelien lueskeluun. New York Timesin slideshow (ja artikkeli) osoittaa valokuvin, kuinka kadonneet kaksoistornit elävät edelleen kaupunkilaisten arkisten tavaroissa ja tuotemerkeissä (ja että New Yorkista saa edelleen puolanjuutalaisten siirtolaisten mukanaan tuomia täytettyjä sämpylöitä, bialysejä). Kaupungista otetuissa vanhoissa valokuvissa silmä osuu NYTin mukaan taas nykyisestä kaupunkiprofiilista aavemaisesti puuttuvat tornit.

Turun Sanomissa vastaavasti diplomi-insinööri Veli Viitala vastaavasti pui tornien sortumisen kummallisuutta ammattikielimäisessä, mutta sinänsä kiinnostavassa aliokirjoituksessaan. Ainakin jos Viitalaa on uskominen, WTChen liittyy edelleen paljon avoimia kysymyksiä, ja eittämättä sellaisia, jotka kirvoittavat mitä erilaisimpia salaliittohuhuja (joista voisi joskus kirjoittaa laajemminkin).

Selvemmin nationalistisin sävyin näytetään muistelevan Pentagonissa, jossa kokoontui tuhatmäärin arvovieraita kuuntelemaan puheita ja isänmaallisia lauluja, pääosin sotilaspuvuissa, kuten Washington Post kirjoittaa. Liput näyttävät edelleenkin kuuluvan muisteluun periamerikkalaisesti - seikka jota voi pohtia eurooppalaisen lippukulttuurin maasta käsin. Mukaan tuodaan näköjään aika pelottavastikin lapsien äänet ja iskettyyn puolustusministeriöön lähettämät kirjeet ja piirustukset. Mukana sopassa tietenkin myös maata kiertävät presidenttiehdokkaat.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, mutta todellisiin muistojuhliin päästäneen vasta 2011. Sortuneiden tilalle nouseva uusi torni, Freedom Tower, joka on sanalla sanoen melkoinen peililasihäkkyrä, tosin saavuttaa ainakin Wikipedian mukaan valmistumishetkensä vasta 2012.

.:McCain/Obama/Biden/Palin:.

Yhdysvaltain vaalitaistelu ottaa jo loppusuoran muotoja. Molemmat presidenttiehdokkaat ovat nyt siis valinneet varapresidenttiehdokkaansa.

Bidenistä en tiedä juuri mitään. Kehäkettu-senaattori? Täytyisi lukea hänestä kirjoitettuja pahuuksia, mutta valitettavasti (vakavasti otettavien) konservatiivikommentaattoreiden artikkeleita on jotenkin hankala löytää internetistä. Mieleen ei tule kuin Washington Postin Charles Krauthammer.

Sarah Palin taas on melkoinen villi kortti. Republikaaniksi (arvo)-liberaali McCain nappaa varapresidenttiehdokkaaksi kovan linjan konservatiivin, joka on kuitenkin imagopoliittisista syistä nainen ja vielä nuori. Ja Alaskasta. Jos tarkoitus on kilpailla Hillary Clintonin valitsematta jättämiseen hermostuneiden äänistä, ovat amerikkalaiset todella politiikan sisältöön heikosti tutustuvaa kansaa. Palinin pakasta kun löytyy esimerkiksi aborttikielto. Sukupuolivalistuksen pitää keskittyä pidättyvyyden opettamiseen. Ohjelmassa on myös (ihmisen aiheuttaman) ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäminen. Ilmeisesti ilmat eivät ole vielä Alaskassa erityisesti lämminneet. Hän kannattaa myös ANWR-öljynporauksia - suunnitelma joka on päättömyydessään mykistyttävä. Luonnonpuisto pilataan tärviölle samalla kun saatava öljymäärä on melko mitätön ja tuotannon alkua joudutaan odottelemaan vuosia. Tosin ehkä ne laskevat sen varaan, että silloin barreli maksaa enemmän kuin republikaanihatullinen kultaa. Lisäksi Palin kannattaa jääkarhujen suojelustatuksen heivaamista laidan yli. Clinton ja Palin eivät tunnu jakavan juuri muuta kuin sukupuolen ja etnisen taustan. Sääli, että McCainin toive saada demokraateista irtautunut Lieberman tikettiinsä kariutui kristillisen oikeiston vastustukseen, Lieberman kun kannattaa aborttioikeuksia.

Perinteiseen tapaan tykit on jo putsattu varastoöljyistä - Palinin 17-vuotias tytär on raskaana, hän on kuulunut 1990-luvulla parin vuoden ajan Alaskan liittovaltiosta irtautumista pohtineeseen itsenäisyyspuolueeseen ja häntä syytetään myös virka-aseman väärinkäytöstä. Loanheittoa voi lukea varmaan koko syksyn aina hamaan loppuun asti - mitä vielä emme tiedäkään näiden neljän yksityiselämästä ja poliittisen uran virheistä ("We have made some mistakes in the past and we have made some mistakes in the future", kuten Dan Quayle legendaarisesti totesi).

Neljän vuoden välein toistuva show maailman mahtavimmassa maassa ei taida tälläkään kertaa jättää kylmäksi. Ajoittaisesta surkuhupaisuudesta ja poliittisen kulttuurin kummallisuudesta huolimatta. Kunhan nyt eivät taas kerran valitsisi aivan vääriä johtajia itselleen.

.:Inland Empire:.

Yritin katsoa viime kevään kinokoplasta väliin jäänyttä David Lynchin Inland Empireä. Ei onnistunut. Kyllä Mulholland Drive vielä toimi (ja kuulun kyllä Lynchistä pitävien koulukuntaan), mutta se kyllä myöskin alkoi helpommin tartuttavasti. Inland Empire sitä vastoin antaa odotuttaa, ennenkuin mistään tajuaa yhtään mitään ja valitettavasti menetin mielenkiintoni ennen sitä. En tietenkään peräänkuuluta mitään koherenttia narratiivia, mutta kyllä jotain koukkua täytyy katsojalle tarjota, jos aikoo tehdä kolme tuntia pitkän taide-elokuvan.

Ehkä joskus toiste uudella tarmolla — harmittaa, ettei tullut katsottua teatterissa, sieltä nimittäin harvemmin viitsii poistua kesken näytännön, vaikka aloillaan ja ymmärtämättä pitäisikin istua. Tai sitten se oli DV-kameran käytöstä ... sekin juttu ollaan nimittäin kyllä nähty kikkana jo vuotta 2006 aikaisemminkin.

...

Lynch on kyllä erikoinen kaveri — enkä viittaa transendentaaliseen meditaatioon, vaan tukeen konservatiiveille, ainakin George W. Bushille. Tosin en tiedä tukeeko hän nyt Yhdysvaltain 2008 presidentinvaaleissa Obamaa vai McCainia. Ainakaan häntä ei mainita Hesarin kulttuurisivujen artikkelista nimekkäistä tukijoista, joissa valtaosa Hollywoodista seisoo Obaman takana. McCain on vastaavasti näyttelijöistä kerännyt hyvin hellyyttävästi vain machoja kuten Clint Eastwood ja Sylvester Stallone. Schwarzenegger nyt on puolueen soturina joka tapauksessa tukijajoukoissa. Niin sitä isossa maassa mobilisoidutaan. Ei liene syytä enää koskaan osoitella sormella Intian tai Pakistanin henkilökeskeistä epäpuoluepolitiikkaa.

.:Oranssihaalarit Kuubassa:.

Jenkki-Amnestyn kiertue Guantánamo Bayn vankileirin sellireplikan kanssa Yhdysvalloissa innosti surffaamaan aiheen tiimoilta enemmänkin. Leiri tuntuu olevan aihe, jonka olemassaolo kuplii jatkuvasti pinnan alla, mutta useimmiten se on vajonnut pois julkisuuden valokeilasta, paistateltuaan siinä kerta kaikkiaan liian monta vuotta. Ainakin amerikkalaisilla ihmisoikeusaktivisteilla riittää puuhaa, joskin on vähintäänkin kyynistä, että jos leiri nyt suljetaan, sen asukkaat todennäköisesti vain sirotellaan muihin salaisiin vankiloihin, jonka jälkeen esimerkiksi Punaisella ristillä ei ole pääsyä heidän luokseen.

Replikaselliin liittyen riipaisevan artikkelin on kirjoittanut esimerkiksi The Boston Phoenixin toimittaja, joka vietti yön sellissä. Simuloiden myös yötä päivää kovalla soitetun amerikkalaismusiikin iPodillaan. Mitenköhän artistit mahtavat suhtautua siihen, että heidän musiikkiaan käytetään kidutuksen instrumenttina? Rage against the Machinen muusikot ovat varmaan käärmeissään. On suorastaan ironian huippu soittaa vangeille kyseisen yhtyeen poliisiväkivallasta ja rotudiskriminaatiosta kertovaa kappaletta Killing in the name. Strobovalot, pimeys, kylmyys ja kovaääninen musiikki, siinä terrorismia vastaan käyvän sivistysvaltion uusi lavastus keskiajan tyrmistä. Selleissä valot ovat tietenkin päällä yötä päivää, joskin toimittajalle suotiin yövalaistus. Gitmosta vuosien vankeuden jälkeen vapautetut vangit eivät taida olla enää ihan henkisesti terveitä. Seitsemän vuotta komerossa asumista, epätietoisuutta ja jatkuvia kuulusteluja ei voi tehdä kenenkään psyykeelle hyvää.

Kammottava on myös se, että "kansallisen turvallisuuden" nimissä vangit eivät saa pitää hallussaan kirjoitusvälineitä - Guantánamosta salakuljetettujen ja Punaisen ristin kautta hoidetun satunnaisen kirjeenvaihdon välityksellä vankien runoudesta on saatu koottua runokirjakin, Poems from Guantanamo: The Detainees Speak (The Independentin artikkeli). Pakistanilainen runoilija raapustamassa kivensirulla runoja styroksimukin kylkeen, alituisena vaarana kiinnijääminen ja kuppien joutuminen vartijoiden saappaiden alle.

Kommenteissa yöpymisartikkelin kirjoittanutta toimittaja Jeff Inglisiä syytetään luonnollisesti jihadistien symppaamisesta ja Amerikan vihaamisesta, retoriikka on perin tuttua jos vähänkään on seurannut konservatiivimielipiteen pahimpia rakkikoiria tai internetsotureita. Hämmästyttävää ihmisiltä, jotka jaksavat vannoa luovuttamattomien vapausoikeuksien nimeen, ja joille sisällissodan aikaan peruutetun habeas corpuksen kumoaminen tekee Abraham Lincolnista vastenmielisen presidentin. Jo vuoden parin ajan poliittinen tuuli näyttää olleen kääntymässä ja puheet leirin sulkemisesta lisääntyneet - sekä Barack Obama ja John McCain ovat luvanneet laittaa Kuuban keskuksen luukulle lapun, mutta nähtäväksi jää onko tämäkin viime kädessä tyhjää puhetta.

Amnestyn globaali verkkovetoomus Tear it down! Guantánamon leirin sulkemiseksi. Pikseli kerrallaan.

.:Dear Wendy:.

Thomas Vinterbergin Dear Wendyn katsominen uudestaan taisi olla kohtalaista ajanhukkaa. Elokuva esitettiin 2005 Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla, mutta jostain syystä se tuntui silloin hitusen paljon paremmalta — ehkä sitä silloin lankesi helpommin Lars von Trierin käsikirjoituksen näennäiseen Amerikka-kritiikkiin. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mukaan Dear Wendyä ei edes pitäisi niin tulkita, mutta hehän nyt voivat dogma-ohjaajina valehdella läpiä päähänsä ihan vain välipalanakin. Mutta kyllä elokuvaa onkin vaikea tulkita juuri muuna kuin kommenttina amerikkalaisista ja aseista.

Dear Wendyssä nippu Yhdysvaltain keskilännen ankeassa kaivoskylässä (joka muistuttaa enemmän tai vähemmän lavastemaisuudessaankin Dogvilleä) asuvaa koulukiusattua nörttiä löytävät itsekunnioituksensa ja rohkeutensa aseiden kautta.

Kuin nuortenkirjassa ikään, porukka perustaa oman klubin, Dandies, jossa pasifistisesti suuntautuneet nuoret löytävät tekemistä hiplailemalla reliikkiaseitaan (kaikki aseet ovat enemmän tai vähemmän historiallisia, kertalaukauksisesta mustaruutiaseesta 1900-luvun alun Browningiin) ja pukeutumalla erikoisesti. Ja tutkimalla kaikkea aseisiin liittyvää aina tarkkuusammunnasta ampumahaavoihin. Vaikka antropomorfisesti nimettyjä aseita kannetaan mukana kaupungillakin, niitä ei koskaan vedetä esiin lukuunottamatta synkkää kaivosta. Houkutteleva allegoria amerikkalaisten itsetuntoa ja turvallisuuden tunnetta pönkittävästä concealed carry-ilmiöstä (joka on muuten hyvä esimerkki aseidenomistajajärjestöiden lobbausvoimasta)? Amerikkalaisesta yhteiskunnasta tietenkin kertoo eniten se, että Dear Wendy sai aikanaan päälleen kriitikkojen vihat — ei välttämättä siksi ettei se ole kaksinen elokuva vaan koska siinä kaunaiset eurooppalaiset taas "pilkkaavat amerikkalaisia". Hegemonistisen suurvallan asukkaiksi yhdysvaltalaisilla tuntuu olevan kovin lyhyt pinna populaarikulttuurin keinoin toteutetulle kritiikille.

Elokuva on kyllä sympaattinen tarina fetisistisestä suhteesta pyssyihin ja niiden kuolettavaan voimaan, niiden lumovoimasta ja niin edespäin. Ja eristyneistä amerikkalaiskylistä. Maisematkin ovat kauniita. Mutta Dear Wendy ajaa kyllä von Trierin jo Dogvillestäkin tutun jatkuvan kertojan (tässä tapauksessa päähenkilö, Dick Dandelion) selostukseen, joka kyllä taustoittaa tapahtumia, mutta riistää monotonisella jatkuvuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan filmiltä sielun (tai katsojalta ymmärryksen ilon). Sadunomainen irtonaisuus elokuvan miljöössä ja tapahtumissa toimii kyllä, mutta Vinterberg ei saa pakkaa kokoon — Dear Wendy jää jotenkin etäisen hengettömäksi elokuvaksi.

.:Manderlay:.

Ennakko-odotukset kaunaisen nerokkaan tanskalaisohjaajan Lars von Trierin USA — Land of Opportunities-trilogian toisesta osasta, Manderlaysta olivat ristiriitaiset. Ensimmäinen osa Dogville on valioyksilö ja erinomaisesti onnistunut kokeellinen elokuva. Kakkososalla on siis kaikki reseptin ainesosat epäonnistumiseen, latteaan toisintoon.

Jutun jujuhan siis on lavastuksen pohjautuminen pelkkään mielikuvitukseen — elokuvat näytellään pimeässä hallissa, jossa ainoastaan lattia on valaistu — lavasteet ovat minimaaliset ja usein ainoastaan lattiaan kirjoitettuja tekstejä ja ääriviivoja. Jotkut kutsuisivat tätä Bertolt Brechtin hengessä tehdyksi muistutukseksi siitä, että ympäristö on keinotekoinen — sitäpaitsi näin katsoja keskittyy tarinaan ja henkilöihin, eikä lavasteiden kustavilaishuonekalujen ihailuun. Elokuvassa von Trier käyttää keinoa niin, että näyttelijät availevat näkymättömät ovet äänitehosteiden kera — ainakin Manderlay käyttää lisäksi pariin otteeseen valoefektejä luonnehtimaan lintujen lentoa, pilvien liikettä ja hiekkamyrskyä.

Samankaltaisista puitteista huolimatta Manderlay poikkeaa edeltäjästään. Dogvilleä parhaassa roolissaan Gracena tähdittänyt Nicole Kidman on pistetty kierrätykseen ja tilalle otettu punatukka Bryce Dallas Howard, joka ei ole mitenkään huono valinta — melkoisen erilainen vain kuin Kidmanin Grace. Puuvillatila Manderlay ei muodostu samanlaiseksi tuttuuden maisemaksi kuin Dogvillen maahan piirretty pikkukaupunki. Manderlay on sanomassaan suoraan poliittinen (joskin pintaa syvemmältä kiemuraisemmin), kun Dogville oli ennemminkin yleisinhimillinen kertomus.

Grace oli Dogvillessä uhri, mutta Manderlayssä hän saapuu isänsä gangsterilauman nokkanaisena puuvillatilalle, jossa orjuus on jatkunut laittomasti jo 70 vuotta sisällissodasta. Valkoinen perhe matriarkkoineen (Lauren Bacall!) hallitsee nippua orjia. Grace pistää tilanteen uusiksi ja yrittää opettaa niin orjia kuin isäntiäkin uuteen amerikkalaiseen vapauden ideaaliin. Tosin gangsterien konepistoolien voimalla. Von Trierin pointin voi eittämättä tulkita monellakin tapaa (ja niin pitääkin), mutta suorin viittaus ankaralta Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriitikolta (joka lentopelossaan ei kykene maassa edes käymään) on kai viittaus yritykseen viedä pyssyn piipusta kasvavaa demokratiaa ja vapautta niin sanottuun kolmanteen maailmaan. Tosin Gracen motiivit ovat kai lähtökohtaisesti oikeamieliset, hänhän vastustaa sortoa sydämestään ja vihasta kyynisen nihilististä gangsteri-isäänsä kohtaan.

Manderlay ei ehkä ole ihan yhtä vaikuttava kokemus kuin Dogville uutuudenihastuksessaan aikoinaan oli, mutta korkealle sekin ponnistaa — eittämättä osaksi siksi, että "brechtiläinen" jippo toimii edelleen. Tarinaa seuraa kuin teatteria, von Trier painottaa tätä hoitamalla kuvausta käsivaralla — lähelle näyttelijöitä tunkevat kamerat sysäävät katsojan dialogin vangiksi. Manderlay luottaa muutenkin melko paljon pelkkään puheeseen ja Dogvillestä poiketen elokuvassa ei ole kuin muutama "toimintaan" pohjaava kohtaus. John Hurtin läpi elokuvan selostava kertojanääni menee jossain vaiheessa jopa liian pitkiin puheisiin.

Sen verran viihdyttävä elokuva Manderlay on, että kolmannen osan samaan temppuun pohjautuva toteuttaminen ei haittaisi lainkaan. Valitettavaa vain, että viimeisestä trilogiankappaleesta ei ole tietoa, Wasington[sic] kun on määräämättömän ajan ollut hyllytettynä ja ohjaaja vakavan depression kourissa. Täytyy toivoa pikaista paranemista Larsille.

.:No Country for Old Men:.

No Country for Old Men (2007) on julman kaunis elokuva. Eteläisen Yhdysvaltain aavikoituneilla rajamailla 1980-luvulla tapahtuviin käänteisiin on ahdettu meksikolaiset huumekauppiaat, Vietnamin veteraani, sosiopaatti palkkatappaja mustissa, vanheneva sheriffi. Käytännössä siis kaikki elementit, mitä vanhoihin spaghetti-westerneihin laitettiin mahtumaan muinaisina aikoina — No Country for Old Men vaihtaa vain hevoset maastoautoihin ja pickuppeihin, intiaanien kulta-aarteen kolumbialaiseen kokaiiniin. Noin soveltaen siis.

Coenin veljekset ovat rutikuivalla aavikkokuvauksellaan, hienolla värimaailmallaan ja äärimmäisen lakonisella äänimaisemallaan tavoittaneet jotain maagisen lännen kuvauksesta, joka tosiaan taitaa viimeksi olla onnistunut (Espanjassa kuvatuissa) italo-westerneissä. Samaan tapaan kuin näissä, elokuva tuntuu sijoittuvan paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa — Texas ei ole elossa, siellä ei varsinaisesti tapahdu tarinan ulkopuolella mitään. Virkavalta ei lähde kasoittain ruumiita jälkeensä jättävän tappajan jäljille. Mihinkään ei ole kiire.

No Country for Old Menissä on tunnelmallisesti jotain sellaista, mitä Quentin Tarantino olisi voinut epätoivoisesti yrittää tavoitellessaan menneitä, mutta epäonnistuisi katkerasti. Tai ehkä mieleen nousee Sam Peckinpah — kun kovat sänkiset miehet ottavat erää hyvin hitaaseen tahtiin hehkuvan kuumassa lännessä, juurissa täytyy olla jotain samaa. Ainekset ylihypetettyyn roskaan ovat koossa, mutta No Country for Old Men väistää jostain syystä tämän sudenkuopan kokonaan.

En itse oikein ymmärtänyt mitä elokuvaa niin kovasti rakentavaa Tommy Lee Jonesin esittämän vanhan sheriffin ongelmissa varsinaisesti on. Toisaalta sitoohan se elokuvan otsikkoonsa — kadonneen menneisyyden haikailu, uhkaava tulevaisuus ja palkkatappajan kiukku elämänsä hukanneisiin pehmeävatsaisiin vanhempiin miehiin. Keskeisimmässä roolissa on kuitenkin kaappimainen Javier Bardem, esittämässä kylmää palkkatappajaa — Cowboy-saappaat, paineilmateurastuspyssy, mustat vaatteet — elokuvien jäätävimpiä antagonisteja.

No Country for Old Men on ennen kaikkea tunnelmalle ja todelliselle hermojenraastolle rakentuva, huolella tehty (ja ikävällä tavalla kouriintuntuvan verinen) trilleri. Roiskeesta huolimatta päälletunkeva vaikutelma on lopulta hieman yllättävästi rauhallinen, hieman apaattinen surumielisyys, ehkä tyylikkäästi minimiin jätetyn taustamusiikin puutteen vuoksi, ja siksi, etteivät tapahtumallisetkaan kohtaukset ole kovinkaan toiminnallisia.

Melko ajattomaksi tehtynä No Country for Old Menin voisi kuvitella löytyvän elokuvakaanonista vielä parin vuosikymmenen päästä, seikan mitä ei voi todellakaan sanoa kovinkaan monesta nykyelokuvasta.

.:Ylihuomenna:.

On vaikeaa kuvitella elokuvaa, joka täyttäisi paremmin kaikki genrensä kuluneet latteudet niin hyvin kuin The Day after Tomorrow — tuhannen päreiksi hajoavat kansalliset symbolit (jos jossain ei kannattaisi katastrofin sattuessa olla, se on Vapauden patsaalla), väsynyt teinirakkauskertomus ("lämmitän sinua vartalollani, Sam"), laatikkoleukainen Yhdysvaltain presidentti (ja haikaileva viimeinen katse Oval Officeen) ja piittaamaton varapresidentti (joka ei usko katastrofiin vaikka taivaalta sataisi jääkarhuja). Mukana muutama britti ja Jake Gyllenhaalin nörtti, tummaihoinen kaveri. Vähintään kuusi oikein ja lisänumerot. Aivan liian paksuksi elokuva osoittautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun New Yorkin eläintarhasta paenneet sudet (niin ennalta arvattavasti, että puhutaan jo katsojan aliarvioimisesta) ahdistelevat protagonisteja venäläisessä tankkerilaivassa.

Tartuin tähän Roland Emmerichin elokuvaan oikeastaan vain, koska minulla oli (keskittymiskyvyttömän) tylsää ja koska katastrofielokuvat tuntuvat ainakin tietyn filosofinipun mukaan kertovan jotain ne tehneestä yhteiskunnasta. Ja niinhän ne kertovat.

Emmerich on varmaan ihan oikeamielisin motiivein liikkeellä elokuvansa kanssa — ilmastonmuutoksesta huolissaan ja sen sellaista. Aikajanaa on tietenkin viihteen nimissä hieman supistettu, ja niinpä maapalloa uhkaavasta hitaan hiipivästä ongelmasta on tehty enemmän kuin vähän liioiteltu skenaario valtavista hyökyaalloista ja sadan asteen pakkasista. Lainatakseni Zygmunt Baumanin Liquid Fearia, elokuva noudattelee niin uskollisesti "Titanic-syndroomaa", ettei ole tosikaan — "...is the horror of falling through the 'wafer-thin crust' of civilization into that nothingness stripped of the 'elementary staples of organized, civilized life' ('civilized' precisely because 'organized' — routine, predictable, balancing the signposting with the behavioural repertoire)." Ehkä The Day of Tomorrow puhutteleekin lopulta parhaiten amerikkalaisia (ja muita kulttuuripiirin uskollisia), säikyttelee heitä toimimaan, tekemään edes vähän ja tukemaan ilmastopoliittisia päätöksiä — paremmin kuin epämiellyttävissä totuuksissa hissillä nousevat Al Goret?

Tai sitten banaalit maailmantuhot, johon valkokankaalla on totuttu etäännyttävät entistä kauemmas alitajuntaisista onnettomuuden ja epävarmuuden pelosta. Käärivät kuolemanpelon mahtipontiseen musiikkiin ja näyttävään tietokonegrafiikkaan, epärealistisiin skenaarioihin. Niin, ettei niihin tarvitse enää uskoa. Ja se onkin helppoa maassa, jossa eräätkin — jotka ovat jo vakaasti päättäneet ettei ilmastonmuutokseen tarvitse "uskoa", tai ainakaan se ei ole ihmisen aiheuttama — ovat sitä mieltä, että merenpinnan nousu voidaan helposti estää merivalleilla, "sea walls" ("What if Al Qaeda blew up the levees? Would New Orleans been safer that way?", kuten Neil Young laulaa).

Hienointa The Day after Tomorrowissa on muuten se liikuttava seikka, että maahanmuuttovirrat kääntyvät onnettomuuden takia Yhdysvaltain-Meksikon rajalla. Suomessa tämä ei taida kiinnostaa, sillä koko maa näyttää jäävän elokuvassa paksun umpijään alle.

IMDB:n trivian mukaan ohjaaja maksoi elokuvan "hiilineutraaliksi" omasta taskustaan, antamalla rahaa puiden istutukseen ja uusiutuviin energianlähteisiin. Hyvä niin. Enemmän silti olisi säästynyt, kun koko elokuva olisi jätetty tekemättä.

.:Grindhouse:.

Eilinen Kinokoplan Grindhouse double feature oli melkoisen rankka istunto - lähinnä siksi, että sekä Roberto Rodriguezin Planet Terrorista että Quentin Tarantinon Death Proofista esitettiin ymmärrykseni mukaan pidemmät eurooppalaiset leikkaukset, kokonaisuudessaan siis nelisen tuntia 70- ja 80-luvun B-elokuvan tyyliin tehtyä meluisaa viihdettä.

Rodriguezin Planet Terror lieni enemmän alkuperäisten esikuvien kaltainen filmatisointi - melkoisen päätöntä splätteriä siis, parodiaelementein. Alun kuvitteellisen Machete-toimintaelokuvan traileri lupasi hauskaa hihittelyä, mutta ihan täyttä elokuvan pituutta ei Planet Terrorin vitsi kantanut. Biologiset aseet ja niiden uhreista sukeutuvat kuplivia paiseita täynnä olevat zombiet olivat tietenkin suoraan B:n kuvastosta, mutta olivatko ne nyt oikeasti näin puuduttavan pitkiä kahdeksankymmentäluvulla? Tyylikästä jälkeähän imitaatio tietenkin oli - eksploitaation vakiohahmot (kuten siloposkinen, mystinen sankari) ja äärimmilleen esineellistetyt naishahmot tulkitsi juuri ajankuvan kautta. Pakollinen seksikohtauskin oli tiedostetun parodinen tahallisen väsähtäneine taustatarinoineen. Mutta yleensä ei olla hyvillä vesillä jos elokuvan toivoo puolessa välissä jo loppuvan tai edes menevän jonnekin. Mieluiten loppuvan.

Tarantinon Death Proof sitävastoin oli pienoinen yllätys jo sinänsäkin, että oletin alun perin sen olevan pelkkä Planet Terrorin kaavaan kirjoittava ajan autoelokuva rymisevine pelteineen ja loputtomine kaatuilevine autoineen. No ei se aivan ollut, Tarantino oli onnistunut upottamaan muutaman pitkänkin pelkästään puheeseen perustuvan kohtauksen, josta etenkin stunt-naisten pitkä kahvilakeskustelu oli kohtuullisen suora viittaus ohjaajan Reservoir Dogsin vastaavaan. Death Proof ei myöskään antaudu aivan hirveään teurastukseen, eikä autojen kolisteluakaan ole nyt niin mahdottomasti, ainakaan niin paljon kuin luulisi. Death Proof eroaakin sinänsä Grindhouse-konseptista, että se on ihan oikea elokuva. Perusnihkeä näkökulmani Tarantinoon (joka tuntuu jokseenkin itseääntoistavalta ohjaajalta) tosin vesittää juttua.

Lopulta varsin oikeaoppisesti putkeen katsotut elokuvat jättävät jotenkin ristiriitaisen tunnelman. On helppo ymmärtää miten arvon ohjaajat palaavat nuoruutensa elokuvaelämykseen, muutaman dollarin drive-in näytäntöjen liukuhihnaelokuviin. Tämä puoli onkin toteutettu varsin uskottavasti, varsin kunnioitettavasti myös niin, ettei tarinoita ole väkisin siirretty sinne 70-80-luvuille, vaan kännykät piippaavat moderneissa autoissa. Nuoruustrippiä alleviivaa kieltämättä melkoisesti myös se, että Tarantino näyttelee itse molemmissa elokuvissa - ehkä tietynlaisen unelman toteuma? Mutta lopulta, molemmat rytistelyt, etenkin veljessarjan heikompi Planet Terror, jäävät elokuvalliseksi kuriositeeteiksi. Historiallisen "rekonstruktio" ei double featuressa kanna neljään tuntiin, ja yksittäisinä elokuvat jäävät yhdentekeviksi. Hyvä yritys, kuitenkin.