.:Myöhempien aikojen pyhiä:.

Vuonna 2003 ilmestynyt Juha Itkosen esikoiskirja Myöhempien aikojen pyhiä on allekirjoittaneen ensimmäinen yritys, haparoiden, tarttua suomalaiseen kirjallisuuteen, jotain Sofi Oksasta lukuunottamatta. Ongelma on kai lähinnä ollut tiedonpuute suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta ehkä kirjallisuutta ei pitäisi ajatella niin essentialistisesti maittain, kuten allekirjoittaneella on yleensä tapana. No, joka tapauksessa.

Kirja kertoo Suomeen saapuvasta kahdesta nuoresta amerikkalaispojasta, jotka tulevat tekemään lähetystyötä tuntemattomaan ja harmaaseen Suomeen, johonkin nimeltämainitsemattomaan pikkukaupunkiin. Tarinan keskeisin päähenkilö, David, horjuu uskossaan, osaksi siksi, että on juuri menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hänen vastakohtansa on Mark, salskean kookas ja määrätietoinen saarnaaja, joka on uskossaan vahva ja kotoisin ehjästä, elinvoimaisesta utahilaisesta karjatilallisperheestä. Äärityypit palvelevat kerronnallisesti toisiaan, etenkin kun taustana on voimakkaasti tekoihin ja sisäiseen oikeauskoisuuteen keskittyvä mormoniuskonto. Kolmantena hahmona pyörii suomalainen Emma, joka jää ainakin minusta vähän pahvikuvaksi.

Myöhempien aikojen pyhiä oli eittämättä mukaansatempaava kirja. Kirjailijan valitsema aihealue - eli mormonit - tuntuu jotenkin omituiselta.valinnalta, mutta toimii. Kontrolloiva uskonnollisuus kieltoineen ja pakonomaisine lähetystöineen törmää harmaaseen suomalaiseen jääräpäisyyteen. Itkosen kirjan Suomi on lähinnä karikatyyrimäinen, joiltain osin suorastaan kaurismäkeläinen räkälöineen ja synkkine elämänkohtaloineen. Kärjistys osuu kohdalleen, mutta joiltain osin tuntuu samoilevan perin kliseisissä vesissä amerikkalaisnäkökulmasta kirjoitettune saunomiskokemuksineen ja hymyttömine kaduntallaajineen. Hyvän suomalaisuuden ydin taas piilee pullantuoksuisessa ja jyrkästä uskonnollisuudesta vapaassa ydinperheessä, valoisassa rivitaloasunnossa.

No, joka tapauksessa, Itkonen kirjoittaa varsin notkeaa proosaa, joten täytyy jossain vaiheessa tutustua kirjailijan myöhempäänkin tuotantoon.

.:Tuulen varjo:.

Hotkaisin Carlos Ruiz Zafónin kirjan Tuulen varjo osapuilleen kolmessa lukupäivässä, huolimatta sen päälle 600 sivua pitkästä ulkomuodosta. En tiedä tarkalleen saisiko saati kannattaisiko kirjallisuutta lukea tällä tavalla, mutta jos moinen ahmiminen jollekin kirjallisuuden tyypille sopii, niin Zafónin teosten edustamalle.

Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.

Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.

Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.

Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.

Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.

Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?

.:Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle:.

Saksalaisen venäläisemigrantin Wladimir Kaminerin tarinakokoelma (ja matkaopas) Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle on tuttua Kamineria, tosin tällä kertaa yhdistettynä matkakohde-ehdotuksiin — aina teattereista ravintoloiden kautta perinteisempiin kohteisiin.

Samalla Kaminer suomii vähän joka suuntaan kuten aikaisemmissakin kokoelmissa Ryssändisko ja Schönhauser Allee. Sanan säilän lappeesta saavat niin berliiniläiset, saksalaiset yleensä, venäläiset ja muutkin eurooppalaiset. Jalkapallofanit ja tyhmät turistit. Kaminerin mukaan esimerkiksi puolet berliiniläisistä harrastaa teatteria, puolet katselee sitä, mutta nämä ryhmät harvoin kohtaavat. Kattausta löytyy niin kovin monimutkaisesta tanssiteatterista stressiä purkavaan liiketeatteriin, jonka esityksissä ei näemmä tarvitse olla juurikaan järkeä. Hauskaahan se.

Kohteliaasti Kaminerin esittelemät kohteet, joista melkoisen moni kuulostaa kyllä helkkarin kiinnostavalta vierailukohteelta (etenkin kapakat, jos ne siis sattuvat edelleen olemaan pystyssä näin muutaman vuoden jälkeen), jotka on kiva laittaa muistiin. Vaikea sanoa näin Berliinissä käymättömänä toimiiko kirja todella matkaoppaana, mutta hauskaa luettavaa se oli. Ja varmaankin kaupungissa pitäisi myös todella asua, jotta lähes kaskun asuun väännettyjä tekstinpätkiä kykenisi havainnoimaan itse kaupunkilaisista.

Tyyli on tosiaan ehtaa Kamineria, joskin kirjoittaja ei juurikaan kirjoituksiensa aihealueita tapaa muuttaa. Saa nähdä monta opusta tarinaniskijä Wladimirin kynästä voi tulla, ennenkuin kirjoitukset alkavat kyllästyttää.

.:Golem:.

"Suokaa anteeksi, että puhun näin kauheasti viisastellen, mutta kun on yliopistossa, niin käsiin osuu kirjoja, joissa vatvotaan ties mitä; sitten tahtomattaan lankeaa käyttämään ääliömäisiä ilmaisutapoja."
-Lääket. yo Charousek.(*)

Itävaltalaisen kirjailijan Gustav Meyrinkin (1868-1932) tunnetuin teos Golem (Das Golem, 1915) on erikoinen paketti ja niin on kirjailijansakin.

Meyrink, joka kirjoittamisen ja kääntämisen lisäksi ehti toimimaan pankkialallakin oli jo varhain hurahtanut okkultismiin — niin teosofiaan, kabbalaan kuin itämaiseen mystiikkaankin. Hän oli myös jäsen maineikkaassa, lähinnä Britanniassa aktiivisessa Hermetic Order of the Golden Dawnissa, johon kuului sellaisia maineikkaita nimiä kuin runoilija William Butler Yeats ja kirjailija Aleister Crowley, vuosisadan vaihteen viktoriaanisen Englannin esoteeristen piirien tietynlaisia staroja. Meyrink harrasti myös joogaa ja kääntyi myöhemmin buddhalaisuuteen.

Golem ilmestyi alun alkaen jatkokertomuksena aikakauslehti Die weissen Blätterissä, jonka kyllä erottaa tarinan rakenteestakin. Luvut joskus toistavat edellisen luvun tapahtumia, joskus taas ovat katkonaisia ja sirpaleisia, mikä ilmeisesti oli Meyrinkin tarkoituskin — unenomaisen labyrinttikertomuksen laatiminen. Tämä eittämättä onnistuu osaksi, mutta takaa häämöttää kyllä silti varsin tuttu kauhuromantiikkaan taipuvainen dekadentilta ja okkultismilta tuoksahtava juonikulku.

Meyrink kirjoittaa juutalaiseen myyttiin perustuvan tarinan golemista. Juutalaisessa mytologiassa golem on savesta muotoiltu ihmisenkuva, jonka hampaiden taa asetettu taikasana herättää henkiin. Meyrinkin Golemissa hahmo vaeltaa Prahan juutalaisgheton kapeilla kujilla — kasvoton, varjoihin kätkeytyvä, ikkunattomassa huoneessa asuva mystinen olento, kenties osaksi näkijän kaksoisolento, doppelgänger. Kolmenkymmenen kolmen vuoden välein getossa nähty ihmisen luoma elävä tietää kohahduttavaa tapahtumaa Prahassa — Meyrinkin kertomuksen tapahtumahetkellä (jos sellaisesta varsinaisesti voi puhua) viitataan vuoden 1890 Kaarlensillan romahdukseen tulvassa.

Golem ei oikeastaan keskity niinkään golemiin itseensä, kuin korukiviseppä Athanasius Pernathin kuumeiseen vaellukseen okkultismia ja kabbalaa vilisevissä tapahtumissa, joissa Meyrink ei tee itsestään selvää eroa hallusinaation ja todellisuuden välillä. Pernath, jota oikeastaan kuvailee nimettömäksi jäävä kertoja, risteilee valveunien ja kadonneiden muistojen muodostamassa labyrintissa.

Tämän taustalle asettuu Praha, josta kirjailija maalaa painajaismaisesti vääristyneen kuvan. Moldausta nouseva sumu peittää kaupungin harva se päivä ja kätkee alleen rakennuksia, joita voi nähdä vain tiettyinä päivinä ja tietyt ihmiset. Juutalaisgeton kaduilla vaeltelevat katupojat, huonot naiset ja tuberkuloottiset ylioppilaat reikäisissä oppilaantakeissaan. Kapakoissa kiskotaan arrakkia ja poltetaan ketjussa. Seinänvierillä notkuvat kriminaalit tšekit, joiden solkkaamasta saksasta ei tunnu ottavan pirukaan selvää. Itävalta-unkarilainen ylimystö elostelee kuppaisissa kansankapakoissa minkä kerkeää, koska virkavalta ei heihin pysty.

Muihin rappioituvan keisarikunnan virkavalta sitten pystyykin, ja Golem sisältää melkoisen tutun kuuloisen osan Pankrácin vankilasta, jossa oikeuslaitoksen syövereihin heitetty Pernath istuu kuukausi toisensa perään luteisessa sellissä syömässä soodalla suolattua makkaralientä, täysin ulkopuolisesta eristettynä ja viranomaisten nurkkaan unohtamana. Ei liene yllätys, että Franz Kafka oli Meyrinkin ystäviä.

Likaisen dekadentin Prahan kuvaajana Golem on oikein toimiva, kauhuelementit ja okkultistiset kiemurat saattavat jäädä nykylukijalle vähän etäiseksi — tietyllä tavalla kirja kyllä muistuttaa vaikkapa Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelistä viittauksillaan kulttuuriin ja etenkin keittiö-okkultismiin, joskin Zafón on luonnollisesti Meyrinkiä huomattavasti kevyempi ja populaarimpi.

Romaani löytyy digimuodossa alkukielellä täältä.

---

(*) - Tuberkuloosiin kuolemaisillaan olevan rutiköyhän ylioppilas Charousekin, joka puhuu jatkuvasti suunnitelmistaan kuin monimutkaisena shakkipelinä, esikuvana on selvästi unkarilainen Rudolf Charousek. Erikoinen yksityiskohta.

.:Brown and Durham:.

Juutuin meksikolaisten sijasta lukemaan Upton Sinclairin The Junglea, jota ei käsittämättömistä syistä (ilmeisesti) ole koskaan suomennettu. Kyseessähän on siis vuonna 1906 ilmestynyt häiritsevä kuvaus Chicagossa kukoistaneesta teurastamoteollisuudesta, teollisen vallankumouksen verenmakuinen dystopia, jossa oli totuutta enemmän kuin pelkäksi liivatteeksi.

"Brown's Imperial Ham and Bacon, Brown's Dressed Beef, Brown's Excelsior Sausages! Durham's Pure Leaf Lard, Durham's Breakfast Bacon, Durham's Canned Beef, Potted Ham, Devilled Chicken, Peerless Fertilizer!"

The Junglella vaikutti jopa ajankohtaisia sikavideoita konkreettisemmin amerikkalaiseen lihateollisuuteen - raflaavat kertomukset tuberkuloottisten nautojen uittamisesta säilykkeisiin, likaisella lattialla uineista sisälmyksistä keitetystä laardista ja keittopatoihin pudonneista työläisistä [voi sisältää jäämiä palkkaorjista] myötävaikuttivat ensimmäiseen amerikkalaiseen ruokatarvikkeiden hygienialainsäädäntöön. Lihankulutus Yhdysvalloissa putosi.

Sinclair on toisaalta myös sosialisti, ja kritisoi voimakkaasti myös yhtiöiden muodostamia trusteja ja markkinatalouden tekopyhyyttä - jossa joku voittaa vain jos nyhtää alemmalta portaalta selkänahan rippeetkin. The Junglen liettualainen siirtolaisperhe, joka muuttaa paremman elannon toivossa saastaiseen työläiskortteliin Chicagoon, on pyramidin pohja - myytävänä on vain työvoima, joka on kauppatavarana yhtä kuin oma fyysinen terveys. Nuoret voimat ajetaan loppuun ahneiden kapitalistien suolauskellareissa, saippuankeittomasuuneissa ja teurastuspihoilla, ja tilalle hankitaan uusi vetreä hammasratas, jos edellinen pettää. 1900-luvun kapitalismin kritiikkiä puhtaimmillaan.

Kukakohan onnistuu ensimmäisenä vakiinnuttamaan romaaninsa merkkipaalunomaisena postmodernin kapitalismin ja pätkätyöläisyyden raivonhuutona? Ei sillä, etteikö Sinclair kykenisi tavoittamaan jotakin perustavaa tästäkin ajasta:

"Here was this Durham's, for instance, owned by a man who was trying to make as much money out of it as he could, and did not care in the least how he did it; and underneath him, ranged in ranks and grades like an army, were managers and superintendents and foremen, each one driving the man next below him and trying to squeeze out of him as much work as possible. And all the men of the same rank were pitted against each other; the accounts of each were kept separately, and every man lived in terror of losing his job, if another made a better record than him. So from top to bottom the place was simply a seething cauldron of jealousies and hatreds; there was no place in it where a man counted for anything against a dollar. And worse than there being no decency, there was not even any honesty. The reason for that? Who could say? It must have been old Durham in the beginning; it was a heritage which the self-made merchant had left to his son, along with his millions."

Tosin nykyään saa kuulua liittoihinkin, eikä lakkoja sentään hajoteta pampuin. Sinclairin kommentaaria voisi avata vähän pidemmältikin, mutta luetaan nyt ensin teos loppuun. Vieraalla kielellä raamattupaperille painetun pokkariversion lukeminen on yllättävän hidasta.

.:Kun journalisti värittää:.

Tässäkin blogissa muutamaan kertaan mainittu puolalainen journalisti (ja kirjailija) Ryszard Kapuściński on - ainakin Artur Domoslavskin hänestä kirjoittaman biografian mukaan melkoinen sanaseppo ja todellisuuden värittäjä. Tässä ei sinänsä kirjoittajan teoksiin tutustuneelle ole mikään suuri yllätys, sen verran maalailevia ja seikkailuhenkisiä kirjailijan teokset ovat. Domoslavski ei tarjoile tätä pahantahtoisena ilkeilynä, vaan kannustaa lukijoita ymmärtämään mitä Puolan journalismitaivaan supertähti haki takaa. Kapuściński esimerkiksi väittää tavanneensa Che Guevaran, vaikka mies oli jo siinä vaiheessa kuollut, ja olleensa läsnä historian tapahtumissa, vaikka oli jossain ihan muualla. Journalismin ja faktakirjallisuuden kannalta tämä on tietenkin äärimmäisen ongelmallista, ja monella tavalla silkkaa vääryyttä - "todellisuutta" ja "fiktiota" kun ei voi lukija millään tavalla erotella toisistaan, varsinkin jos kirjoittaja ei sitä suostu avaamaan (tai Kapuścińskin tapauksessa, valehtelee).

Annettakoon tämä nyt kuitenkin edesmenneelle kirjoittajalle anteeksi - yksityiskohtien totuudenmukaisuus ei liene niinkin hienoissa kirjoissa kuin Eebenpuu tai Keisari merkityksellistä, ennemminkin niiden hyvin vaikuttava tapa kirjoittaa hajoavasta kolonialistisesta järjestelmästä. Imperiumikin saattaa mahdollisesti sepitetyistä kohtauksistaan huolimatta vangita enemmän Neuvostoliiton hajoamisesta, kun yksikään seikkaperäisen todellinen journalistinen raportti ikinä. Indiana Jonesmainen seikkaileva journalisti jännittävine vaaranpaikkoineen ei ehkä ole todellisesta maailmasta, mutta puhtaasti kirjallisesti Kapuścińskin teokset ovat erinomaista sanataidetta.

Tuo elämäkerta olisi kiinnostava lukea, mutta lienee turha haikailla 600-sivuista puolankielistä järkälettä suomalaisten kustantamojen käännöslistoihin. No ehkä sitten englanniksi, jahka ilmestyy.

.:Kilkuttimia ja Meksikoa:.

Lisäsin nyt tähänkin blogiin erinomaisen harvoin aikaisemmin käyttämäni Twitter-feedin. Kenties epätoivoisena yrityksenä tuottaa edes jonkinlaista sisältöä sekä blogiin että edellä mainittuun lyhytmediaan. Entries that follow will be mostly in English, just for the sake of it [insert internationalist cues here].

Siljan lainaamassa chileläisen Roberto Bolañon tiiliskiven paksuisessa teoksessa Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes - teos on arvioitu täällä) onkin riittämiin tavattavaa kaunokirjallisuuden puolelta - olettaen, että keskittymiskykyni kantaa loppuun asti. Ennakkotietojen mukaan teos on massiivinen pläjäys 1975-luvulta lähtien meksikolaisrunopiirien rappiollisesta elämästä, beat-henkisine viitteineen. Asiaa helpottaisi, jos olisi joskus käynyt Mexico Cityssä, mutta köyhät ja kipeät joutuvat tyytymään korkeintaan katsastamaan kadunnimiä viliseviä paikkoja jostain Google Street Viewistä. Saa nähdä miten muutenkin marginaalisella asiantuntemuksella varustettu lukija kykenee tekstiin uppoutumaan. Ei siinä mitään latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kyllä aina kutkuttanut allekirjoittaneen lukumieltymyksiä.

Eräs tuttava, joka oli jutellut kustantajan kanssa totesi, että käännöspöydällä kustantamossa odottaa 1300 sivua ohut jatkile Kesyttömille etsiville [pikaisen wikipediatarkistuksen jälkeen kyseessä lienee 2666], joten Bolañoon innostuneilta ei lähivuosina ainakaan luettava lopu.

.:Koljatti:.

Ystävältä lainaamani Jari Tervon Koljatti oli - ottaen huomioon sen, että poliittinen satiiri on vaikea taiteenlaji - varsin virkistävää vinoilua. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se 100 sivua liikaa tekstiä ja Tervon päättämättömyys (loppua lukuunottamatta) pitäisikö koko roska vetää absurdiuden puolelle, vai tyytyä vain räimimään valtaapitäviä nokkelilla sutkautuksilla.

Tervon pääministerihahmo Pentti Lahnanen, joka tietenkin poimii alkuperänsä eräästä suomalaisesta poliitikosta, on virkaansa noussut paatunut Kekkosen ihailija, joka haluaisi vain olla höntti keskustalainen. Virkansa takia hän kuitenkin joutuu taituroimaan avustajiensa lieassa ikuisessa painissa suomalaisen median kanssa. Neljännen valtiomahdin rakkikoirat kun painavat lehteen vain ne tyhmimmät sutkautukset. Koska nehän tietenkin lehtiä myyvät. Hommaa ei tietenkään helpota se, että pääministerin yleissivistys on hillopurkin tasoa - ja kenties Tervon hieman ylikorostamanakin - joutuu jatkuvasti taistelemaan seksifantasioidensa kuvitteellisuuden ja toteuttamisen välissä.

Jos yhtään seurasi Koljatin julkaisun ympärillä pyörinyttä kohua iltapäivälehdissä, on ehkä ironisinta kuinka otsikoihin nostettiin kontekstitta kohtaus, jossa Lahnanen nai Lidlin kassaneitiä takaapäin muiden asiakkaiden haukotellessa. Lahnanenhan vain fantasioi. Tervoa tämä tuskin häiritsi, koska ainakin itse epäilen vahvasti (kirjailijan tuotantoa sen tarkemmin tuntematta), että koko Koljatti oli vain tarkkaan harkittu julkisuudesta rahaa takova läpyskä.

Suomessa poliittinen satiiri on melkoisen paitsiossa oleva taiteenlaji (verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin piireihin), ja siksi tällaista teosta on saamarin vaikea lukea. Miksi vain aluksi naurattaa, keskivaiheilla pudistelee päätään ja nyökkäilee mediavallan heitoille ja vasta lopussa huokaa helpotuksesta kun Tervo vetää koko homman överiksi (alkanee siitä ensimmäisestä absolutisti-Lahnasen hörppäämästä votkanapsusta) ja tietää, että tätä ei voi onneksi jatkua enää kauan.

Rahojani en halua kuitenkaan takaisin, koska 1) nauratti pari kertaa, 2) irti sai muutaman hauskan sitaatin, 3) Tervon kevyen proosan väänsi loppuun asti suhteellisen lyhyessä tuntimäärässä, 4) kyseessä oli lainakirja.

Jos nykytuulia miettii, Koljatin huumoriarvosta säilyy korkeintaan toimittajasopulien valikoivuus jutuissaan ja ikuisesti hymyilevät kokoomuslaiset dynaamisine julkisuuskuvineen. Lahnanen itse, kuten esikuvansakin, jää Suomen poliittisen historian alamerkinnäksi.

.:Revolutionary Road:.

Richard Yatesin romaani Revolutionary Road oli hämmentävä lukukokemus. Käytännössä luin sen yhden junamatkan aikana ja seuraavana unettomuuden valtaamana yönä. Kiitettävä projekti, ottaen huomioon, että läpyskässä on sentään 400 sivua. Voi myös arvata, että kirja oli sekä helposti luettava että koukuttava.

Revolutionary Road on sydämettömän julma ja/tai satiirisen hauska kertomus Yhdysvaltain 1950-luvun ummehtuneesta alemmasta keskiluokkaisuudesta ja muovilähiöistä. Toisaalta, se on myös piinallinen kirjoitus ikääntymisestä ja urautumisesta (päähenkilöt Frank ja April Wheeler ovat molemmat - ! - tarinan aluksi 29-vuotiaita). Wheelerien avioliitto on peruuttamattomissa vaikeuksissa ja elämä keskiluokkaisuudessa, joka ei siis vielä 1950-luvulla tarkoita alemmalle luokalle massaturismia ja muita maailman kiertelemisen postmoderneja iloja, kuolettavan tylsää raatamista. Frank teeskentelee tekevänsä töitä harmaassa cubicle-sisustetussa toimistossa, joka kauppaa varhaisia tietokoneita ja April pitkästyy kotiäitinä.

Molemmat juovat silmittömän paljon viinaa (itse asiassa Revolutionary Road on melkoinen juomiskertomus), polttavat ketjussa ja pitävät yllä kunniallista fasaadia - samaa harjoittavat moralistista aikakautta kansoittavat yhtä nuupahtaneet sivuhenkilöt.

Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi lainaus Revolutionary Roadia kommentoineelta Helsingin Sanomain kriitikko A.Majanderilta, joka vangitsee kirjan viehätyksen (ja kauhistuksen) ehkä paremmin kuin itse osaan verbalisoida:

"- - kun takana on vain loistava tulevaisuus, vallalla tympeä pettymys, toiveiden kuolema, minuuden kadotus, hapeton perhe-elämä ja yhdentekevä työ - ja edessä kaikenkattava vajoaminen keski-ikäiseen ja -luokkaiseen lähiöläisyyteen, 'hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan", jossa keskitytään poseeraamaan itselle ja muille.'"

Kirjasta on myös Sam Mendesin ohjaama ja Leonardo Di'Caprion ja Kate Winsletin tähdittämä filmatisointi, joka lienee syytä katsoa. Onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä olisi ollut piinallista lukea kirja visualisoiden Frank Wheeler Di'Caprioksi (joka ei ainakaan lukemisen perusteella tunnu kovinkaan sopivalta kasvolta Frankiksi).

.:Päivän talo, yön talo:.

Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo oli juuri niin erinomainen kirja kuin toisen kirjailijan teoksen lukeneena voi uskoa. Vaikka kirja hyydytti osittain sivuille uneksimaan, ei se koskaan tappanut kiinnostusta täysin.

Sleesialaisen maalaispitäjän arkeen ja historiaan keskittyvä kirja sirpaloituu pieniksi kertomuksiksi, tarinanpalasiksi ja rippeiksi. Se ei kuitenkaan kirjaa haittaa, vaan ennemminkin allekirjoittanut lumoutui keitoksesta johon mahtui niin pitkällisiä pyhimystarinoita, Puolan historiaan kytkeytyviä ajankuvia, ainakin osittain biografisia kirjailijan kertomuksia (onhan Tokarczuk itse viettänyt pitkiä aikoja siinä nimenomaisessa Nowa Rudassa) ja pelkkää unta ja epätodellisuutta. Ja tietenkin ruokareseptejä myrkyllisistä sienistä.

Tokarczuk on vahvimmillaan kirjoittaessaan henkilökuvia lukkiutuneesta maaseudusta - Marek Marek menee hirteen juotuaan juomavesisäiliönsä tyhjäksi vodkasta, pankkivirkailijaneiti matkaa kauas työpaikastaan löytääkseen unessa näkemänsä rakastajan. Menetettyyn Sleesiaan kaipaavat saksalaiset muuttajat kuolevat suklaata suussa Tsekin ja Puolan rajalle, jossa vartijat siirtävät vuoropäivin ruumiin toiselle puolelle jakavaa viivaa muiden ongelmiksi.

Heikoimmillaan Päivän talo, yön talo uppoutuu pitkiin metafyysisiin keskusteluihin olemisesta, kuolevaisuudesta ja ajasta. Vaikka pohdinnat ovat osittain liian pitkiä ja ehkä hieman ennalta arvattavia, ne jaksaa lukea läpi ja siirtyä seuraavaan osaan. Joitain saattavat myös ärsyttää päättämättömät tarinat, se ettei romaanissa mikään oikein ole valmista eikä kantavaa juonta voi kuin yrittää seurailla.

Minusta Tokarczukin kirja oli kuitenkin mainio - se mahdollisti lukijan kiinnostuksen herpaantumisen, mutta myös koukuttavan ilmiön, kun jonkin tarinapolun eteneminen kiinnostaa niin paljon, että on pakko lukea myös väliinjäävät sirpaleet, jotta tietäisi miten kertomus jatkuu.

Tämän jälkeen kaikki käännetty Tokarczuk on luettu. Täytyy toivoa, että suomentajalla riittää tarmoa ja kysyntää jatkaa kirjailijan muihin teoksiin, kun niteitä ei ole englanniksikaan erityisemmin käännetty. Ja myönnettäköön, etten pitäisi mahdottomana, että Tokarczuk saattaisi vuosikymmenen päästä pokata kirjallisuuden Nobelinkin. Jollei sitten jo siinä vaiheessa ole liian vanhakantaista kirjallisuutta, josta minäkin pidän.

Sivuhuomautuksena Elfriede Jelinekin Lust on käännetty nyt sitten suomeksikin. Luin sen englanniksi (ja rinnakkain saksaksi, muttei mitenkään vakavasti), ja koko opus takkusi pirullisesti. Koska ei puhuta monesta sivusta, voisi sitä kai kerrata omalla kielelläänkin.

.:Joululomaa lukien:.

Joulunaluspäivinä on helppo lukea paljon, kun ei ole juuri muutakaan tekemistä. Jaan aikaani niin pamflettien (Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa?, jonka juuri lopetin ja Puolueiden kriisi-artikkelinivaskan) ja Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talon kanssa. Tokarczuk on vienoisesta adjektiivipöhöstään edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, joskin hieman surumielistä luettavaa jouluksi.

Sieneys

Jos en olisi ihminen, olisin sieni. Väliinpitämätön ja tunteeton sieni, jolla olisi kylmä ja liukas pinta, yhtä aikaa kova ja herkkä. Kasvaisin kaatuneiden puiden päällä synkkänä ja pahaenteisenä, ikuisesti vaieten, imien niistä auringon viimeisetkin rippeet haralleen levitetyillä sienisormillani. Kasvaisin siinä mikä on kuollutta. Tunkeutuisin sen läpi aina puhtaaseen multaan asti, sitten sienensormeni pysähtyisivät. Olisin pienempi kuin puut ja pensaat mutta isompi kuin mustikanvarvut. Olisin katoavainen, mutta niinhän olen ihmisenäkin. Aurinko ei minua kiinnostaisi, en seuraisi sitä katseellani, en enää koskaan odottaisi sen nousua. Kaipaisin vain kosteutta, työntäisin ruumiini sumuun ja sateeseen, antaisin märän ilman pisartua ylleni. En tekisi eroa yön ja päivän välille — miksi tekisinkään?

- Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo

.:Stalinin lehmät:.

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.

.:Berliini - Moskova:.

Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.

Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.

Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.

Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.

.:Puhdistus:.

Täytyy perua puheita Sofi Oksasesta. Vaikka en vieläkään täysin allekirjoita hänen jotenkin ylikorostunutta rooliaan julkisuudessa, selventää Puhdistus taustaa melkoisesti. Ja hyvä kirjoittaja Oksanen on, siitä ei pääse mihinkään. Kirja ei ole sanataiteen helmiä sinänsä, mutta se on kirjoitettu muotoon, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Se koukuttaa.

Puhdistus on rankka kertomus, joka sijoittuu sirpaleisella kronologiallaan vuosisadan alun Viroon, Neuvosto-Viroon ja kapitalistiseen Viroon. Kaikkina näinä aikoina Virossa menee melkoisen kurjasti, lukuunottamatta ehkä ensimmäisen tasavallan aikaa. Juonta sen kummemmin avaamatta, kirja on häiritsevä kertomus naisiin kohdistuvista elämän kolhuista ja suoranaisesta hyväksikäytöstä. Toisen päähenkilön, Aliide Truun, pohdinta ikuisesti palaavista krominahkasaappaisista nahkatakkimiehistä ja väkivallan uhasta osuu juuri sinne minne kirja tähtääkin. Gestapolla, Tsekalla ja rehottavan kapitalismin mafiamiehillä ei ole mitään niin olennaista eroa. Pakenevan Zaran osuuteen liittyvät pornografiset ja vastenmieliset kuvaukset ihmiskaupasta vastaavasti pulpauttavat taas pintaan ne samat tunnelmat, kuin vaikkapa Moodyssonin Lilja-4-ever. Valtaa, väkivaltaa ja likaista seksiä.

Hieno, joskin puistattava, historiakertomus niin kommunismin ikeestä kuin 1990-luvun alun markkina-anarkian mustista puolista. Jostain syystä tosin S.:n ystävällisesti lainaamassa (kiitos) kappaleessa vironkieliset käännökset kirjan loppuosassa olivat jotenkin sekaisin. Tai sitten en osannut vain käyttää.

.:Ilmiantoja:.

Kylmän sodan aikakauden kirjailijoiden kaapista löytyy - tai ainakin näyttää löytyvän - kovasti luurankoja. Ensin Günter Grassin nuoruus SS-vapaaehtoisena, jossa tapauksessa kohu kyllä ylitti itse asian, ja koko juttu haiskahti myös hieman mainoskampanjalta, ja nyt sitten Milan Kunderan väitetty ilmiantomenneisyys, josta (muunmuassa) The Independent kirjoittaa. Kunderan väitetään ilmiantaneen nuoren pilotin, joka toimi lännen vakoojana. Mies istui neljätoista vuotta vankina, suurimmaksi osaksi poliittisena pakkotyövankina uraanilouhoksella. Kuin suoraan Valkoisesta kuninkaasta. Asia kaivettiin esiin Tšekkoslovakian salaisen poliisin arkistojen dokumenteista. Kundera kiistää, mutta huhunakin osuu kirpeänä kommunistisen järjestelmän satirikkona tunnetun kirjailijan koipeen.

En ole hetkeen lukenut Kunderaa, vaikka muutama kirja hyllyssä olisikin vielä lukemattomana. Jostain syystä en koskaan ole ollut kovinkaan innostunut hänen kirjallisuudestaan - ne tuntuvat kokonaisuuksina jotenkin epätasaisilta ja jotkut romaaneista ovat toivottoman pitkästyttäviä. Pitäisi kai ottaa joskus hamassa tulevaisuudessa taas yksi lukematon Kundera yöpöydälle ja katsoa mitä tapahtuu. Tosin The Independentin kommentti kriitikoiden vähemmän mairittelevista lausunnoista osuu lähelle maalia - Kunderan muusan, neuvostokommunismin, henkäistyä viimeisen pihinänsä aika ajoi ohi uusista teoksista. Vähän niinkuin Solzhenitsyn, josta tuli jäärä isovenäläinen nationalisti.

.:Turhautumia:.

Kaikki tuntuu olevan tänään vähän kadoksissa. Yritin edistää asioita, ja kyllähän jotain sain aikaan, mutta lopulta tuntuvat ennemminkin seinät kaatuvan päälle kuin tulosvastuullisuus täyttyvän. Eilen kansalaisvaikuttamista valittamalla Turun Sanomien kuntavaalikoneen mainoksista. Eivätpä ole vastanneet, mahtavatko edes lukea ei-tilaajien palautetta?

Eniten ärsyttää se, että internet ei tunnu toimivan oikein missään. Vaikka istuisi kirjastossa lähetintolpan alla. Tietokoneessa taitaa olla jotain vikaa. Sekin vielä. Tällä härvelillä olisi varmaan helpompaa julkaista seinälehteä kuin blogia. Amnestyn pikavetoomukset Guantanamon uiguureistakin jäivät jonnekkin tietymättömään limboon, hävettää.

Lainattu Sofi Oksasen Puhdistuskaan ei tunnu auttavan, vaikka yleensä kaunokirjallisuus toimii tehokkaana eskapismin muotona. Myönnettäköön kuitenkin, että julkisuuspersoonaa kohtaan tuntemistani antipatioista huolimatta Oksanen kirjoittaa taitavasti. Oikeastaan juuri niin, kuin kuvittelinkin, mutta kyllähän Puhdistusta mielellään lukee.

.:The Emerald City:.

Rajiv Chandrasekaranin teos Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq's Green Zone, jota lehteilin puolihuolimattomasti kirjaston lukusalissa osoittautui melkoisen kiinnostavaksi kirjaksi. The Washington Postin journalisti kuvaa Irakin sodan jälkimyllerryksiä ja etenkin nimen osoittamaa kymmenen neliökilometrin Vihreää Vyöhykettä, jonne amerikkalaiset sotilaat, siviilityöntekijät, alihankkijat ja palkkasoturit olivat ja ilmeisesti ovat vieläkin tiiviisti linnoittautuneet Bagdadin keskustassa. Aluella oli ainakin 2004 melkoinen miniamerikka, jossa työntekijät elivät kotoisassa kuplassa kaaoksen riehuessa paksujen betonimuurien ja piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Irakin sodalle tyypilliseen tapaan karsinassa ei myöskään välitetty pätkääkään kulttuurillisista seikoista, irakilaiset paistelivat pakosta pekonipihvejä keittiössä. Arabiaa puhuvia oli vain kourallinen koko Coalition Provisional Authoritystä (CPA), ja virkamiehet harvemmin vaivautuivat haastattelemaan kadunmiehiä uudelleenrakennuksen edistymisestä. Jää hämäräksi mistä kaikki optimistiset luvut tilastoihin edes polkaistiin.

Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.

...

Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.

...

Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?

.:Vielä Perecistä:.

Luin tässä hiljattain Parnasson arvion Georges Perecin Elämä Käyttöohje-teoksesta, joka on itsellä edelleen se lukupöydällä seisova monta sataa sivua pitkä kirja. Arvostelu oli jostain aikojen takaa (en pannut merkille, mutta suhteutettuna siihen läjään joita ne yliopiston kirjastossa lehtilukusalikappaleina pitävät - varmaan jostain viime vuodelta). Parnasson kirjoittaja, jonka nimen mainitsisin jos muistaisin, on luonnollisesti paljon kriittisempi (termin kirjallisuuskriittisessä mielessä) kuin allekirjoittanut. Ja tuo tietenkin taidokkaana kriitikkona esiin sellaisia asioita joita normilukija ei havaitse.

Mutta siitä huolimatta, ammattimaisen kirjallisuuskritiikin harmina on se omakohtainen ylianalyyttisyys, johon peruslukijan on vaikea usein löytää tarttumapintaa. Vaikka kriitikko periaatteessa kehuu tekstiä, hän muodostaa monimutkaisia ongelmakehyksiä, jotka nivoutuvat tradition painolastiin. Perec suhteessa kaanoniin, Perec suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Ymmärrettävää, mutta kovin kaukaista. Arvostelija alleviivasi sirpalemaisen palapelilogiikan tavoittamattomuutta ja turhuutta. Ehkä näin on, mutta en tiedä tarvitseeko sitä edes mainita tuhahdellen - kai Elämä Käyttöohjeessa moinen on jo niin itsestäänselvyys, että jopa maallikkokin sen ymmärtää - muttei samassa mielessä ongelmallista. Kirjallisuutta jäsentämättömät, siis ne jotka eivät tee sitä työkseen, eivät tällaisiin "heikkouksiin" joka tapauksessa huomiotaan kiinnitä.

On vaikea olla oikeastaan mitään mieltä ammattimaisesta kirjallisuuskritiikistä. Toki kirjallisuusintellektuellit syväluotaavien tekstien kirjoittajat ovat tarpeellista väkeä yhteiskuntaan kuin yhteiskuntaan, mutta joskus toivoisi sellaista "tavallisille lukijoille" suunnattua julkaisua. Ja kuinka moinen populismi sapettaisikaan omalla alalla...

.:Elämä Käyttöohje, esitunnustelua:.

Kuinka romaaniin voikaan joskus ihastua. Vaikka en ole kahlannut Si.:n ystävällisesti lainaamaa järkälemäistä Georges Perecin Elämä Käyttöohje-romaania (tai romaaneita) kuin vasta toisen osan alkuun, olen jo täysin rakastunut siihen. Sirpalemainen, mutta silti ihastuttavan korttitalomaisesti itseensä rakentuva romaani tuo mieleen ainakin Borgesin novellit, mutta on silti kudelmana omalaatuinen. Se vain jatkuu ja jatkuu monipolvisena (kuin haarautuvien polkujen puutarha), vaikka perusajatuksena tarina pariisilaisen kerrostalojen erinäisistä asunnoista ei välttämättä siltä tuntuisikaan.

Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.

Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.

Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.

.:Valkoinen kuningas:.

Unkarilainen György Dragomán kirjoittaa kirjassaan Valkoinen kuningas julman kuvauksen lapsuudesta kommunistisessa valtiossa - nimeämättömässä, mutta erisnimistä johtaen Unkarissa. Tai ehkä se onkin, dystooppisuudessaan, Romania. Kirjan päähenkilön Dzsátan isä on viety toisinajattelijana Tonavan kanavaa kaivamaan leirille, ja lapsuus omien kärsimysten kanssa kamppailevan äidin kanssa sulautuu vallitsevan järjestelmän ja ihmisyyden julmuuteen - lapsuuden tapauksessa silmittömään väkivaltaan, järjestelmän tapauksessa piittaamattomuuteen ja korruptioon.

Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.

Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.

Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.

Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.