.:Rzeczpospolita Polska & Bundesrepublik Deutschland:.

Kolmekymmentä vuotta rapsahti rikki, ja hyvien juhlien lisäksi ystävät ja toverit lahjoivat budjetilla ja vinolla pinolla matkakirjallisuutta viiksekkäiden setämiesahtaajien ja piippukirjailijoiden idylliseen satamaan Gdanskiin, sekä - eittämättä minun kohdallani viimeinkin - Berliiniin.

Erinäisten seikkojen takia matka-aikataulu on vielä pahasti hakusessa, mutta matkasuunnitelmat sitä paremmassa vauhdissa. Vaikka lentäminen onkin ilmastollisesti epäsuositeltavaa, matkareitin on tarkoitus alkaa sulloutumalla lentävään alumiinisikariin hikisten Olkiluotoa rakentavien polakkien kanssa Turun lentokentällä ja ilmailla Gdanskiin Länsi-Pomeranian voivodiin, jossa täytyy katsastaa ainakin kirkuvan rummunsoittajan rikkomien ikkunoiden katedraali ja Solidarnośćin syntysija Leninin telakka (nyk. Stocznia Gdańska). Ja tietty Sopot ja Gdynia, vaikka ne ovat kuulemma tylsiä, mutta joissa pääsee ehkä Dorota Masłowskan "nuorisokuvauksen" Wojna polsko-ruska pod flagą biało-czerwonąn (Puolalais-venäläinen sota punavalkolipun alla) tunnelmiin. Ja katsomaan ovatko ne jo maalanneet talonsa kotkalipun väreihin.

Sen jälkeen voisi junailla konsonanttijono Szczeciniin, joka myös saksankielisellä nimellä Stettin tunnetaan, koska harvempi varmaan haluaa siellä käydä. Kuvista päätellen kaupunki ei sentään ole mikään pohjoisen Puolan Katowice (Kattowitz), vaikka pettymykseksi samaan tapaan kuin Varsova se lanattiin toisessa maailmansodassa tiilikasoiksi ja uudellenrakennettiin myöhemmin. Kai siellä jotain kiinnostavaa on. Sosialistista realismia ja sen sellaista.

Szczecinistä onkin sitten vain lyhyen junamatkan kantama Berliiniin, josta allekirjoittanut tarvitsee rautaisannoksen lahjaksi saamiaan matkailuoppaita, ettei mene pelkäksi Berlin Alexanderplatziksi ja toinen käsi jää matkan varrelle.

.:Kun journalisti värittää:.

Tässäkin blogissa muutamaan kertaan mainittu puolalainen journalisti (ja kirjailija) Ryszard Kapuściński on - ainakin Artur Domoslavskin hänestä kirjoittaman biografian mukaan melkoinen sanaseppo ja todellisuuden värittäjä. Tässä ei sinänsä kirjoittajan teoksiin tutustuneelle ole mikään suuri yllätys, sen verran maalailevia ja seikkailuhenkisiä kirjailijan teokset ovat. Domoslavski ei tarjoile tätä pahantahtoisena ilkeilynä, vaan kannustaa lukijoita ymmärtämään mitä Puolan journalismitaivaan supertähti haki takaa. Kapuściński esimerkiksi väittää tavanneensa Che Guevaran, vaikka mies oli jo siinä vaiheessa kuollut, ja olleensa läsnä historian tapahtumissa, vaikka oli jossain ihan muualla. Journalismin ja faktakirjallisuuden kannalta tämä on tietenkin äärimmäisen ongelmallista, ja monella tavalla silkkaa vääryyttä - "todellisuutta" ja "fiktiota" kun ei voi lukija millään tavalla erotella toisistaan, varsinkin jos kirjoittaja ei sitä suostu avaamaan (tai Kapuścińskin tapauksessa, valehtelee).

Annettakoon tämä nyt kuitenkin edesmenneelle kirjoittajalle anteeksi - yksityiskohtien totuudenmukaisuus ei liene niinkin hienoissa kirjoissa kuin Eebenpuu tai Keisari merkityksellistä, ennemminkin niiden hyvin vaikuttava tapa kirjoittaa hajoavasta kolonialistisesta järjestelmästä. Imperiumikin saattaa mahdollisesti sepitetyistä kohtauksistaan huolimatta vangita enemmän Neuvostoliiton hajoamisesta, kun yksikään seikkaperäisen todellinen journalistinen raportti ikinä. Indiana Jonesmainen seikkaileva journalisti jännittävine vaaranpaikkoineen ei ehkä ole todellisesta maailmasta, mutta puhtaasti kirjallisesti Kapuścińskin teokset ovat erinomaista sanataidetta.

Tuo elämäkerta olisi kiinnostava lukea, mutta lienee turha haikailla 600-sivuista puolankielistä järkälettä suomalaisten kustantamojen käännöslistoihin. No ehkä sitten englanniksi, jahka ilmestyy.

.:Päivän talo, yön talo:.

Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo oli juuri niin erinomainen kirja kuin toisen kirjailijan teoksen lukeneena voi uskoa. Vaikka kirja hyydytti osittain sivuille uneksimaan, ei se koskaan tappanut kiinnostusta täysin.

Sleesialaisen maalaispitäjän arkeen ja historiaan keskittyvä kirja sirpaloituu pieniksi kertomuksiksi, tarinanpalasiksi ja rippeiksi. Se ei kuitenkaan kirjaa haittaa, vaan ennemminkin allekirjoittanut lumoutui keitoksesta johon mahtui niin pitkällisiä pyhimystarinoita, Puolan historiaan kytkeytyviä ajankuvia, ainakin osittain biografisia kirjailijan kertomuksia (onhan Tokarczuk itse viettänyt pitkiä aikoja siinä nimenomaisessa Nowa Rudassa) ja pelkkää unta ja epätodellisuutta. Ja tietenkin ruokareseptejä myrkyllisistä sienistä.

Tokarczuk on vahvimmillaan kirjoittaessaan henkilökuvia lukkiutuneesta maaseudusta - Marek Marek menee hirteen juotuaan juomavesisäiliönsä tyhjäksi vodkasta, pankkivirkailijaneiti matkaa kauas työpaikastaan löytääkseen unessa näkemänsä rakastajan. Menetettyyn Sleesiaan kaipaavat saksalaiset muuttajat kuolevat suklaata suussa Tsekin ja Puolan rajalle, jossa vartijat siirtävät vuoropäivin ruumiin toiselle puolelle jakavaa viivaa muiden ongelmiksi.

Heikoimmillaan Päivän talo, yön talo uppoutuu pitkiin metafyysisiin keskusteluihin olemisesta, kuolevaisuudesta ja ajasta. Vaikka pohdinnat ovat osittain liian pitkiä ja ehkä hieman ennalta arvattavia, ne jaksaa lukea läpi ja siirtyä seuraavaan osaan. Joitain saattavat myös ärsyttää päättämättömät tarinat, se ettei romaanissa mikään oikein ole valmista eikä kantavaa juonta voi kuin yrittää seurailla.

Minusta Tokarczukin kirja oli kuitenkin mainio - se mahdollisti lukijan kiinnostuksen herpaantumisen, mutta myös koukuttavan ilmiön, kun jonkin tarinapolun eteneminen kiinnostaa niin paljon, että on pakko lukea myös väliinjäävät sirpaleet, jotta tietäisi miten kertomus jatkuu.

Tämän jälkeen kaikki käännetty Tokarczuk on luettu. Täytyy toivoa, että suomentajalla riittää tarmoa ja kysyntää jatkaa kirjailijan muihin teoksiin, kun niteitä ei ole englanniksikaan erityisemmin käännetty. Ja myönnettäköön, etten pitäisi mahdottomana, että Tokarczuk saattaisi vuosikymmenen päästä pokata kirjallisuuden Nobelinkin. Jollei sitten jo siinä vaiheessa ole liian vanhakantaista kirjallisuutta, josta minäkin pidän.

Sivuhuomautuksena Elfriede Jelinekin Lust on käännetty nyt sitten suomeksikin. Luin sen englanniksi (ja rinnakkain saksaksi, muttei mitenkään vakavasti), ja koko opus takkusi pirullisesti. Koska ei puhuta monesta sivusta, voisi sitä kai kerrata omalla kielelläänkin.

.:Solaris (Lem):.

Puolalaisen scifikirjailija Stanisław Lemin klassikko Solaris poikkeaa Andrei Tarkovskin filmatisoinnista melkoisesti. En ole yllättynyt siitä, että Lem oli käärmeissään ohjaaman ottamista vapauksista, joskin molemmat ovat eittämättä vakuuttavia teoksia.

Kirja on tarina kaukaisesta kaksoistähtiä kiertävästä mystisestä Solaris-planeetasta, jota peittää kimmeltävä valtameri — ihmiskunta on käyttänyt jo useita vuosikymmeniä sen perusteelliseen tutkimiseen ja planeetasta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Valtameri osoittautuukin älylliseksi olennoksi, jonka määrittelyyn ja tutkimukseen ihmisäly ei tunnu taipuvan, ja vielä mahdottomampaa tuntuvat olevan yritykset ottaa toiseen elämänmuotoon mitään yhteyttä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun alimiehitetyn tutkimusaseman miehistölle alkaa ilmestyä vierailijoita, jotka ovat kotoisin heidän menneisyydestään, muistin sopukoista.

Perus-scifiäkö siis? Riippuu vähän mitä kohtia kirjasta lukee. Alun hyytävä tunnelma hylätyllä ja särjettyjä tavaroita täynnä olevilla käytävillä, aavemaiset ilmiöt ja muut ovat melkein kauhukirjallisuutta. Sitten Lem käyttää paljon sivuja melkoisen kuivakkaan Solariksen ilmiöiden kuvailuun, kun päähenkilö Kris Kelvin kertaa mielessään sitä valtavaa tekstikorpusta, joka planeetasta ja sen ainoasta asukkaasta — aaltoilevana aseman alla levittäytyvästä yksisoluisesta olennosta — on tieteellisessä yhteisössä kirjoitettu. Lem kirjoittaa osin kai omaa utopiaansa eksobiologiasta, mutta en malttanut olla lukemassa rivien välissä tiettyä tieteellisen järjestelmänkin kritiikkiä. Loputtomat teoriat, koulukunnat ja vaihtuvat muodit sävyttävät 70 vuoden tutkimusprosessia, joka ei ole koskaan edennyt juuri edes alkupistettään pidemmälle.

Oman osansa Solariksesta muodostaa myös inhimillisyyden pohdinta — Tarkovskin elokuvahan käsittelee melkein pelkästään tätä ja metafyysistä, mutta melko eri kantilta. Tästä painotuksesta Lem ei tainnut pitää, mutta täytyy melkein sanoa, että se on Solariksen kiinnostavin osuus. Soderberghin Solariksesta en vastaavasti tiedä mitään, enkä totta puhuakseni haluakaan. Tiettävästi se painottaa tohtori Kelvinin ja hänen kuolleen rakastettunsa suhdetta, mutta niinhän tekee Tarkovskikin (elokuvan näkeminen kuvittaa kirjaa, Harey/Hari on aina Natalia Bondartsuk). Mistä muistuukin mieleen, että Solaris ansaitsisi uudelleenkatsonnan.

.:Veitsi vedessä:.

Yle Teema näytti Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965) ja entisestään minulla oli kirjastosta lainaamani, katsomaton Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962) — tuplapolanskit siis. Inhosta kirjoitin jo aikaisemmin, mutta todettakoon, että elokuva säilytti ainakin suurimman osan häiritsevyydestään televisioruudun vaatimattomissa puitteissa. Kuulokkeet ja myöhäinen lähetysajankohta mitä ilmeisemmin paransivat/pahensivat tunnelmaa.

Veitsi vedessä on Polanskin ensimmäinen (ja viimeinen) puolankielinen täyspitkä elokuva. Kieli ja tuotantomaa on elokuvan tapauksessa melko merkityksetön, koska filmi voisi tapahtua muutamaa viittausta lukuunottamatta missä tahansa maassa — on osittain vaikea uskoa, että elokuva on tehty 1960-luvun sosialistisessa Puolassa.

Polanski tiivistää juonen puitteet taitavasti minimiin. Elokuvassa on vain kolme henkilöhahmoa, vanhempi mies Andrzej (Leon Niemczyk), hänen vaimonsa Krystyna (Jolanta Umecka) ja nimettömäksi jäävä liftaava nuori poika (Zygmunt Malanowicz), jonka pariskunta poimii mukaansa veneilymatkalle (Masurian) järviseuduille. Kaikki tapahtumat rakennetaan huviveneen kannelle, joiden ahtaissa tiloissa Andrzej ja nuori poika käyvät henkistä valtataistelua. Vanhempi ja viisaampi mahtailija kohtaa vähintään vertaisensa vasta helttansa kasvattaneessa kukkopojassa. Krystyna seuraa tätä kamppailua vierestä välillä turhautuneena, välillä alistuneena. Tulosta ei tietenkään varsinaisesti tule — kuten Krystyna loppupuolella toteaa, nuori poika on vielä heikompi ja tyhmempi, mutta hänestä tulee kyllä ajan myötä samanlainen leveilijä ja pullistelija kuin vaurautta ja oveluutta keränneestä Andrzejstä. Elokuvan juonellisten tarttumapintojen vähyys toimii erinomaisesti.

IMDB tarjoilee elokuvasta erikoisia triviatietoja — 1960-luvulle tyypilliseen tapaan elokuva on jälkiäänitetty ja Malanowiczin matala bassoääni korvattu paremmin sopivalla, joka kuuluu ohjaajalle itselleen. Pursi, joka on elokuvassa nimetty Christinaksi, on huhujen mukaan kuulunut Hermann Göringille ja kunnostettu uppohylystä.

Inhon ja Veitsi vedessä jälkeen vaikuttaa siltä, että Polanski on viettänyt todellista kultakauttaan ohjaajana lähinnä uransa alkutaipaleella — nyt täytyisi vielä nähdä ainakin Cul-de-sac, jossa pyöritellään ilmeisesti samanlaista kolmiodraama-asetelmaa. Näiden klassikoiden pohjalta on vaikea ymmärtää miten ohjaaja on saanut aikaan sellaista kammottavaa roskaa kuin The Ninth Gate.

.:Elefantit (Slonie):.

Sławomir Mrożekin Elefantti oli melko pitkälle sitä mitä odotinkin. Vanhempana novellikokoelmana Elefantissa tosin tuntuu olevan enemmän sosialistisen järjestelmän verhottua kritiikkiä, uudelleenrakennuksen propagandaa tökkivää sellaista. Puolassa lennätinpylväätkin korvataan ihmisjonon muodostamalla "rikkinäisellä puhelimella", työllistäähän se kaiken lisäksi ja jos viestinsä haluaa perille voi aina tarjota koko jonolle lahjuksia. Ajan järjestelmä näkyy myös monissa viittauksissa puolalaisen syvään juurtuneen katolilaisuuden ja puna-armeijan mukana tulleen marxilaisuuden erikoiseen seokseen.

Mutta siihen loppuikin tämän kirjailijan käännetty tuotanto. Harmin paikka, suomeksi on joskus käännetty tuntemattomampien kirjailijoiden teoksia etenkin novellin saralla valitettavan sirpalemaisissa osissa, kuten Borgesin (joka nyt tietenkään ei ole mitenkään kirjallista salatiedettä) tapauksessa tuli jo mainittua.

Ei se mitään, kirjastosakoista viis, ystävä lainasi pari lukematonta opusta, nimittäin Baudelairen Kurja Belgia! ja, viimeinkin, Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden jonka uupuminen yleissivistyksestä on kaivellut jo jonkin aikaa.

.:Mrożek ja vallankumouksellinen:.

Sławomir Mrożek pistää kokoelmassa Elämää aloittelijoille vielä paremmaksi kuin aikaisemmin lukemassani Häät Atomilassa (josta kirjoitan täällä). Mrożek, joka kai parhaiten tunnetaan näytelmäkirjailijana tekee hyvää jälkeä lyhyissä satiirisissa katkelmissaankin — jotka iskevät niin puolalaisen yhteiskunnan outouksiin kuin kommunistisenkin hallinnon byrokratian herkkiin paikkoihin. Tästä huolimatta Mrożek onnistui kuitenkin lentämään satumaisen kirjoitustyylinsä takia sensuurin tutkan alla. Tai ainakin osan aikaa. Tyyli tuo joka tapauksessa mieleen István Örkényn erinomaiset minuuttinovellit, jotka noudattelevat samankaltaista perinnettä. Eikö sellaisia enää kirjoiteta nyt muurien murruttua?

Ei voi mitään, Mrożekia on helpoin yksinkertaisesti lainata (valitettavasti taas kovin pitkästi). Toivottavasti kokonaisten novellien ylöskirjoittaminen ei käy liikoja tekijänoikeusrikkomuksesta.

...

VALLANKUMOUS — Antiikkiesine

Astuin sisään antiikkiliikkeeseen ja katsellessani sitä sun tätä huomasin nurkassa nuorta parrakasta miestä esittävän luonnollisen kokoisen patsaan. Se seisoi empirekellon ja Ping-dynastian vaasin välissä.
— Vahaa vai norsunluuta? kysyin liikkeen omistajalta.
— Ei kumpaakaan. Tämä on oikea vallankumouksellinen 1900-luvun lopulta, aito. Ostatteko?
— No, minkä verran tuollainen vallankumouksellinen maksaa?
— Ei paljon mitään, annan sen killingillä, vallankumoukselliset ovat kovasti halventuneet. Minulla on vielä kaksikymmentä varastossa. Suoraan sanottuna antiikkina sillä ei ole juuri mitään arvoa ylenmääräisen tarjonnan takia.
— Miksi sitten ehdotatte sitä minulle?
— Voihan sillä olla jotain käyttöarvoa, jos haluatte.
— Mitä hyötyä siitä muka voisi olla?
— Asetatte sen kotiinne ja alatte tehdä vallankumousta.
— Eli siis mitä?
— Rikotte astioita, revitte irti ovenkahvoja, likaatte olohuoneen maton... Sillä lailla kuin vallankumouksellinen nyt tekee.
— Ja sitäkö kutsutte hyödyksi? Sehän saa aikaan pelkkää vahinkoa!
— Eikö teitä kyllästytä? No, tunnustakaa pois!

Suljin silmät. Ja näin mielessäni astiat keittiössä järjestyksessä hyllyillä niin kuin aina, ovenkahvat ovissa ikuisesti paikoillaan, olohuoneen matto putipuhtaana... Totta, millaista näkemyksen puutetta, millaista tylsyyttä...
— Hyvä, otan sen.
— Pannaanko pakettiin?
— Ei, se painaa varmaan ainakin seitsemänkymmentä kiloa. Kävelköön itse.

Se alkoi hakata minua heti kadulla. Ja tunsin heti, että elämässäni tapahtui jotain.

...

Ja vielä ainakin yksi kokoelma, Elefantti (eli Slon!), lukematta.

.:Novelli lainattuna:.

Menee toiseksi peräkkäiseksi lainaukseksi, mutta menköön. Sławomir Mrożekin erittäin lyhyt kertomus (kokoelmasta Elämää aloittelijoille) on pakko kirjata talteen.

...

ANARKIA - Teetä vai kahvia

— Teetä vai kahvia? talon emäntä kysyi. Pidän molemmista, ja nyt käsketään valita. Se tarkoittaa, että he säästelevät joko kahvia tai teetä.

Olen hyvin kasvatettu, joten en antanut huomata, miten vastenmielistä tuollainen itaruus minusta oli. Olin juuri syventynyt keskusteluun pöytänaapurini, professorin, kanssa, jota yritin saada vakuuttuneeksi idealismin ylemmyydestä materialismin suhteen, ja teeskentelin, etten kuullut kysymystä.

— Teetä, professori vastasi epäröimättä. Tietysti, se porsas oli materialisti ja tunki oitis kaukalolle.
— Entä te? kääntyi rouva minun puoleeni.
— Anteeksi, minun on poistuttava.
Panin servietin syrjään ja lähdin vessaan. Minulla ei ollut mitään tarvetta, mutta halusin harkita ja voittaa aikaa.

Jos päätän ottaa kahvia, niin menetän teen, ja päinvastoin. Jos ihmiset syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina, niin kahvi ja tee myös. Jos otan teetä, niin kahvi tuntee itsensä laiminlyödyksi, ja päinvastoin. Sellainen kahvin — tai sitten teen — luonnonlakien loukkaaminen oli vastoin vakaumustani Oikeudenmukaisuudesta Ylimmäisenä Kategoriana.

En voinut kuitenkaan istua vessassa loputtomiin, vaikkapa siksi että se ei ollut WC:n Puhdas Idea vaan yksittäinen WC eli tavallinen kaakeloitu WC. Kun palasin ruokasaliin, kaikki joivat jo teetä tai kahvia. Minut oli mitä ilmeisemmin unohdettu.

Se loukkasi minua syvästi. Ei minkäänlaista huomaavaisuutta, ei mitään suvaitsevaisuutta yksilöä kohtaan. Mitään ei ole vaikeampi kestää kuin väliinpitämätöntä yhteisöä, niinpä kiirehdin keittiöön muistuttamaan Ihmisoikeuksista. Nähtyäni pöydällä samovaarin ja teen sekä kahvinkeittimen, muistin, että en ollut vielä ratkaissut alkuperäistä ongelmaa: teetä vai kahvia vaiko kahvia vai teetä. Tietenkin oli vaadittava molempia, sen sijaan että suostuu mihinkään kompromissiin. Olen kuitenkin sekä hyvin kasvatettu että myös luonnostani hienotunteinen.

Joten sanoin kohteliaasti talon rouvalle, joka puuhaili keittiössä.
— Saanko puolet ja puolet.
Minkä jälkeen hihkaisin:
— Ja oluen!

.:Alku ja muut ajat:.

Olga Tokarczukin romaani Alku ja muut ajat osoittautui löydöksi, kun sen näkee uutuushyllystä otettuna satunnaisniteenä. Hapuilemallakin voi kai löytää jotakin.

Alku (Prawiek) on pieni vaatimaton kylä keskisessä Puolassa lähellä Kielceä. Tokarczuk luo kyläläisistä henkilögallerian, jonka vaiheita teos seurailee aina Venäjän valtakunnan ajoista kommunismin kaudelle asti. Ajallisesti Alku... käy läpi aikakauden suuret tapahtumat — ensimmäisen maailmansodan aallot, saksalaismiehityksen, venäläisten vasta-aallon ja neuvostomiehityksen. Jos Tokarczuk kirjoittaisi pelkästään ajankuvaa ja jättäisi asiat historiallisen romaanin kuvailun tasolle olisi piste tässä, eikä kirja olisi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen.

Näin ei kuitenkaan ole — Alku on kylä, joka sijoittuu historialliseen olemiseen vain osittain, muu osa siitä on metafyysistä. Kylä ja sen ihmiset ovat toki kiinnittyneitä ajallisuuteen, mutta heidät valaistaan myyttisten piirteiden kautta. Alussa Jumala on olemassa ja pyhäinkuvat elävät oikeasti, kuten ne ihmisten mielissä tekevätkin. Tokarczuk kirjoittaa puolalaisten maalaisuskomusten tarinaa — jossa katolilaisuus ja usko taikuuteen ovat totta. Lopulta, Jumalakaan ei ole katoliseen tapaan mikään kaiken valtias vaan persoonalliseen muotoon tuotu entiteettinsä. Lampeen hukkunut maalainen, josta tulee näkki, on ehkä yhtä turhautunut henkiolento yrittäessään pyydystää taistelukenttien yllä hämmentyneinä lipuvia saksalaisten ja venäläisten sieluja kuin Jumala, joka on itse eksynyt linnanherra Popielskin rabbilta saamaan kabbalistiseen peliin, Ignis Fatuus, eli opettavainen peli yhdelle. Pakanallisen kenties keskeisin ja kirjan mukaansatempaavin hahmo on kylähullu ja yrttinoituuteen sysätty Tähkä, jonka shamanistisesta roolista ei voi olla pitämättä.

Alun... keskeiseksi teemaksi nousee varsin luontevasti ajallisuus ja kuolema — historiallisen tapahtuman läpi seuratessa päähenkilöt lähestyvät tuhoutumistaan, ja heidän ymmärrystään värittää hetkellisyys. Kun Paweł ymmärtää tulleensa elämän keskikohtaan, hän tietää, että tästä edespäin alkaa vain hämärtää ja kaikki palaa kohden maata. Lopulta hän kuoleman tiedostaessaan alkaa rakentaa itselleen ja vaimolleen hautakammiota. Tokarczukin eläimet vastaavasti ovat koko ajan lähempänä Jumalaa, koska aikaa ei niille ole — jos emäntä menee sunnuntaina kirkolle, eikä ole koiran näköpiirissä, on se koiralle sama kuin emäntä olisi mennyt ikuisiksi ajoiksi. Siksi eläimet ovat joko loputtomasti surullisia tai loputtomasti iloisia. Ihminen vastaavasti valjastaa ajallisuutensa vain kärsimyksensä käyttöön.

A. kirjoitti joskus jossain yhteydessä (viitaten johonkin toiseen kirjaan), kuinka kaunokirjallisuuden filosofisuus ei voi olla vain sitä, että päähenkilöt ovat akateemisia ja puhuvat filosofiasta. Alku... onkin juuri vastakohta tälle — sen henkilöt ovat maalaisia ihmiskohtaloineen ja inhimillisine kolhuineen. Tokarczuk kirjoittaa paljon uskonnolliseen retoriikkaan, mutta silti viime kädessä vakuuttaa myös minut, jonka mielestä metafysiikka on ainakin proosan ulkopuolella käynyt tarpeettomaksi. Ajan ongelman ehkä kovin proosallisestakin pyörittelystä — kristilliseen mytologiaan sisäänkudottuna — on vaikea olla ainakin jollain tasolla viehtymättä.

...

Seuraavana monisivuisempana kaunokirjallisuusprojektina (ellei ikuisuus-Riivattuja lasketa) lähdin kahlaamaan Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka H. ystävällisesti lainasi, todeten saatesanoinaan, ettei se ole kovinkaan kaksinen. Ihan alkuun luettuna se vaikuttaa lähinnä vähän kömpelösti kirjoitetulta, mutta jollakin tavalla sympaattisen herttaiselta tarinalta.

.:Kirjoja kaikkialla:.

Jäi kirjoittamatta päättämästäni Sławomir Mrożekin novellikokoelmasta Häät Atomilassa. Hyvä paketti. Kaikki tarinoista eivät ole ihan onnistuneita, mutta etenkin niminovelli menestyy, satiirin sosialistista järjestelmää ja sen teknologista utopismia voi vain ihailla - maalaiskulttuuri yhdistyy scifistiseen kerrontaan, jossa häissä selvitellään välejä ydinkärjillä ja lopulta koko juhlatalo hohkaa ulos säteilystä. Samanlainen onnistuminen on Alemmaksi - lähes harmsilainen absurdi kertomus matkasta, jolloin kolmas ja miksei toinenkin ulottuvuus häviää ja jälkelle jäävät vain puhtaat vaakataso (ja toiselle tarinan henkilöistä, jumalainen pystytaso).

Mrożek on oikeastaan yksi malliesimerkeistä siitä, miten kahlitseva hallinto ajaa yhteiskunnan kriitikot kirjallisuuden ja satiirin tielle, jossa täytyy kirjoittaa niin, ettei monitulkintaisuuden takia jäädä kiinni yhteiskunnalle nauramisesta. Mrożek tosin joutui emigroitumaankin jo 1963 ja kirjoittamaan länsi-Euroopasta.

...

Löysin myös ensimmäistä kertaa BookCrossing-kirjan, Proffan kellarin lehtitelineessä yksinäisen näköinen kirja osoittautui kansitarrojen perusteella vapautetuksi kirjaksi. Tarkalleen ottaen Susanna Tamaron ruotsinkielinen käännös Med huvudet bland molnen. Nide oli aloittanut taipaleensa Norasta, Västmanlandista Ruotsista ja vaeltanut Örebrön kautta Skellefteåhon ja sieltä Turkuun. Erikoisinta oikeastaan se, miten Cafe Siriukseen jätetty kirja oli päätynyt aikaisemmin Tuomiokirkon joulukuusen alle sateeseen.

Muistan joskus aikaisemmin liittyneeni yhteisöön, mutta projekti jäi keskeneräiseksi - pääasiassa siksi, etten koskaan löytänyt mitään kirjoja, enkä tullut niitä siten maailmalle pistäneeksikään. Sivustolla on näköjään nykyään pudotuspaikkojen lista, josta voi tarkkailla josko jonnekin olisi BookCrossattu jotakin. Turussakin useita paikkoja. Tamaron kirja ei vaikuta miltään suunnattoman kiinnostavalta opukselta, mutta löytökirjoja kai kahlaa helpommin, tai ainakin yrittää kahlata. Ja tuleepahan luettua jotain ruotsiksi.

Hieno idea joka tapauksessa. Varjopuolena noin mutu-tuntumalta vähän epäilyttää tosin, että ne paremmat kirjat jäävät matkan varrelle. Näin taisi käydä ainakin Helsingin sanomien muutama vuosi sitten yritetyn BookCrossing-kopion kohdalla, jossa kirjalaatikot olivat hyvin pian täynnä mitäänsanomatonta tauhkaa ja kaikki hyviltä vaikuttaneet kirjat pysyvästi kadonneet.

.:Dummes Vieh aus der Polakei:.

Eilen hallitusvaalituloksia odotellessani tuopin ääressä kantapaikassa lukaisin Henryk Sienkiewiczin Bartek Sankarin. Nobel-palkitun puolalaiskirjailijan lyhyt kertomus puolalaisesta talonpojasta, joka heitetään sotaan ranskalaisia vastaan Bismarckin Preussin riveissä osoittautui hyvin samankaltaiseksi kuin kotimainen tarina Sven Dufvasta. Kummatkin tyhmänpuoleisia, mutta venyvät sotakentillä huikeaan saavutukseen. Bartekin tapauksessa useaan sellaiseen, ja päin vastoin kuin Sven, polakki selviää hengissä - joskin kotona käytännöllisen vaimon (joka on Bartekin tilan - maapalsta, pari lehmää, tölli ja kimo hevonen - talouden aivot) toimista huolimatta ajautuu vaikeuksiin. Lopulta kaikki on saksalaisten vika, pitäväthän he puolalaisia lapsipuolen asemassa Posenin maaseudulla. Sienkiewiczin tarkoitus taitaa olla sanoa, että kansan pitäisi vetää samaa köyttä, eikä luottaa "miehittäjiin".

Lyhyen läpyskän muita mielenkiintoisia teemoja ovat sodan kauheudet - oikeastaan ennen kaikkea se, kuinka ryöstäminen ja raiskaaminen muuttaa Bartekia, lempeä tyhmyri muuttuu enemmän tai vähemmän väkivaltaiseksi. Sotakentillä tienattu kunnioitus ei päde enää kotona ja mitaleistaan huolimatta Bartekin vähäinen sosiaalinen asema kotona ei ole muuttunut mihinkään.

Tarina on alun perin julkaistu suomennettuna 1889, ja kustantamossa on tehty viisas päätös olla kääntämättä uudestaan. Tämä nykykielistämisen välttäminen jättää Sienkiewiczin tekstin mukavasti arkaaiseen kieliasuun. Onnistunut ratkaisu, kaikin puolin.

Ja nyt loppuikin sitten kaunokirjallisuusvarastoni. Täytynee käydä hakemassa tänään lisää, jottei putki katkea.

.:Lainakansallinen historiankirjoitus:.

Tunnustettakoon julkisesti — minulla on heikko kohta historian yleisesityksiin (siis lähinnä maakohtaisiin), niissä on jotain sellaista pikkutarkkuuden alle nykyään hautautunutta viehätystä. Ehkä sellaista, miten historian koki joskus lukioaikoina. Ja sehän on tietenkin ristiriitaista, ottaen huomioon, että nykyajattelun(i) mukaan mikään ei voi olla metodologisesti huterammalla pohjalla (noin yleensä ottaen ainakin) kuin yleisesitys. Tässä nyt ei siis varsinaisesti puhuta mistään systemaattisesta ja huolellisesta lähiluvusta, lähinnä yleissivistävyyteen pyrkivästä lehteilystä.

Aiheen tuo nyt mieleen lukupöydällä oleva (ja jo jonkin aikaa ollut) Norman Daviesin Heart of Europe. The Past in Poland's Present, joka kiintoisaan muistin politiikkaan viittaavasta nimestään huolimatta ei ole ainakaan tähän mennessä ole irronnut juuri yleisesitysmäisestä tematiikastaan. On kai hieman kunnianhimoista pitää kirjaa lukulistassa, kun en varsinaisesti edes yritä edistyä siinä — olen tarponut vasta pakolliset kommunisti- ja natsimiehityksen ajat (Davies ei noudata, ehkä onneksi, kronologista järjestystä), ja lähestymässä lyhyttä ensimmäisen maailmansodan jälkeistä itsenäisyysaikaa, Piłsudskia ja kumppaneita.

Davies on suuresitysten todellinen grand old man — kymppifontilla painettu 450-sivuinen Heart of Europe on tosiasiassa riisuttu malli massiivisesta (muistini mukaan kaksiosaisesta ja reilusti yli tuhat sivua ohuesta) Puolaa käsittelevästä teoksesta God's Playground. Tuottelias historiankirjoittaja on myös näpytellyt sellaisiakin järkäleitä kuin Europe: The History, Iso-Britannian historian kattava The Isles. A History ja varsin mielenkiintoiselta kuulostava Breslauta (nykyinen Wrocław) Keski-Euroopan historiallisena pienoismallina käsittelevä Microcosm: Portrait of a Central European City. Lukematta on tietenkin vaikea kritisoida, ehkäpä Daviesilla on jokin tarkempi näkökulma esimerkiksi Euroopan historiaan — ilman sellaista en ymmärrä miten monessa tuhannessakaan sivussa voisi sanoa oikeastaan juuri mitään kokonaisen maanosan historiasta, etenkin kun Eurooppa on ollut yhtenäinen kokonaisuus lähinnä vain maantieteilijöiden kartoissa.

Joka tapauksessa, siinä missä Davies ei ole mitään huonosti luettavaa tekstiä, on hän toivottoman värittynyt kirjoittaja — ainakin Heart of Europessa ei jää epäselväksi mitä mieltä kirjoittaja tapahtumista on. Lähinnä tämä tulee esiin joissakin varsin voimakkaasti muotoilluissa lauseissa, joissa kirjoittajan polofiiliys (?) paistaa läpi todella räikesti, kuten esimerkiksi:

"No one can question the fact that the Polish Armed Forces, in total some 228, men under arms by 1945, set an outstanding example of duty and sacrifice in the Allied defeat of Nazi Germany. No Pole who loves his country can fail to honour their memory."

Daviesia on myös syytetty puolalaisen antisemitismin ohittamisesta sivulauseessa ja muutenkin vääristyneestä käsittelystä käsiteltäessä puolalaisten suhteita saksalaisiin, venäläisiin ja juutalaisiin. Jos puhutaan kansallisesta historiankirjoituksesta, Davies todellakin luo sellaista ainakin jollakin tasolla — kuten jo yllä lainattu palanen näyttänee. Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei Davies ole puolalainen (vaikka on tosin väitellyt Jagellonian yliopistosta). Ehkä hänen tekstinsä onkin esimerkki historiantutkijan liian läheisestä suhteesta kohteeseen — en viittaa mihinkään distanssi-käsitteeseen, enkä "objektiivisuuteen pyrkimiseen" — jossa rakastuminen häiritsee jo analyysia. Tai en ainakaan keksi muuta selitystä Daviesin taipuvaisuudelle polofiliaan.

Joka tapauksessa on aavistuksen verran ikävää yleisesityksen lukijan kannalta, jos ei välillä tiedä onko tässä nyt kyse Daviesin mielipiteestä vai jostakin muusta. Tyypilliseen tapaan nootitustakaan ei ole tehty riittävästi.

.:LEF!:.

Keski-iän ylittäneet valtavan kokoiset ukot joivat punaista Carilloa (joka — ainakin laulun mukaan — maistuu mansikkahillolle) ja uusnatsi astui varpaille (pyysi tosin hieman sammaltaen anteeksi). Elämä on siis jännittävää ja vaarallista, kenties vaarallisempaa kuin juhannuksena, jolloin eräs uusnatsi (ei sama) etuili kassajonossa, totenkopf-tatuointeineen kaikkineen. Se small-talkista ja uusnatseista. Tasapainotetaan merkintää juutalaisilla kirjailijoilla ja kommunistirunoilijoilla:

...

Pääsin jo jonkin aikaa sitten Bruno Schulzin Krokotiilikujan loppuun, tosin siten että oikaisin valikoidut suomennokset kokoelmasta Kuolinilmoituksen parantola, löydettyäni sen englanniksi kokonaisena käännöksenä.

Mitä Krokotiilikujasta ja Kanelikaupoista voi sitten sanoa? Schulzin tyyli on toisaalta novellista toiseen vaihtelevaa, toisaalta yleispätevästi (kuten on tullut jo muutamaan otteeseen todettua) adjektiiveja tursuavaa unitavaraa. Vaikka yleensä on hieman kulunutta todeta, että jokin on kafkalaista, Schulz on sitä jo sen takia, että novellikokoelman läpi kulkeva teema hiljalleen hulluksi tulevasta isästä, porvarillista rouvaa stereotyypittävästä äidistä ja topakasta palvelijattaresta Adelesta päättyy (ainakin suomennoksessa) niin suoraan hatunnostoon Franz Kafkan novellille Muodonmuutos, ettei ole tosikaan. Schulz myös käänsi Kafkan tekstejä puolaksi, joten kai moiset viittaukset ovat ymmärrettäviä.

Schulzin omakin elämä heijastelee jossain määrin ajalle jostain syystä kovin tyypillistä 1900-luvun alun taiteilijakohtaloa — juutalainen kirjailija-maalari syntyi pienessä Drohobyczissä (nykyisin Ukrainassa, L'vivistä viitisenkymmentä kilometriä lounaaseen), eikä juuri matkustellut kotikylänsä ulkopuolella ja vietti muutenkin eristäytynyttä elämää. Kaikkien kunnon taiteilijoiden tapaan hän kärsi myös huonosta terveydestään. Kaiken tämän päälle Schulz tuli ammutuksi siksi, että häntä suojellut Gestapo-upseeri oli ampunut toisen Gestapo-upseerin juutalaisen hammaslääkärin. The New Yorkerin kirja-arvostelussa kirjoitetaan aiheesta (siis myös Schulzin elämästä) laajemmin.

...

Schulzista Vladimir Majakovskiin — kaivoin runokokoelman nyt uudelleen luettavaksi keskeneräisten kasasta, osaksi siksi, että mieleeni jäi pyörimään huikea esimerkkiruno:

Ananasta ahmi / hotkaise pyy
Loppusi, porvari, lähestyy.

Ешь ананасы, рябчиков жуй,
день твой последний приходит, буржуй.

En voi välttää ymmärtäväni runoutta kovinkaan paljon — osittain siksi, että en ole lukenut juuri mitään (Majakovskin lisäksi mieleeni tulevat ainoastaan teini-iän A.W.Yrjänät ja myöhemmin vähän matkalukemisina Czesław Miłoszia ja Wisława Szymborskaa). Mutta Majakovskissa on sitä jotain, futuristista vauhtia, lähes naivistista vallankumouksellisuutta, niin runoudessa kuin yhteiskunnassakin, vaikka Majakovski tuskin erottelisi näitä kahta.

.:Kaksosten valtakunta:.

Puolassa äärikatolilainen konservatiivipuolue (LPR, Liga Polskich Rodzin) etenee kuin höyryjyrä. Ensin aloitettiin Joseph McCarthyyn verrattavat kommunistikollaboraattorivainot, joita itse kalapuikkoviiksinen Solidarność-mies Lech Walesa joutui vastustamaan ja joille satoi EU:sta kritiikkiä. Salaisen poliisin kanssa veljeilystä ilmi tuli jopa armoitettu edesmennyt Ryszard Kapuściński.

No ei siinä mitään, seuraavaksi Puolan lasten oikeuksien ajaja pisti tutkintaan Teletappien Tiivi Taavin, sillä kun on kannossa käsilaukku - luonnollisesti selvä merkki homoseksuaalisuudesta, joka vastaavasti tietenkin mädättäisi kansakunnan oikeauskoisen selkärangan. Tiivi Taaviahan tunnetusti kritisoi myös edesmennyt televankelista Jerry Falwell, samasta syystä. Tosin Falwellin kannat katolilaisuudestakaan tuskin olivat kovin ruusuiset. Aikaisemminhan homoseksuaalisuus oli ollut Puolassa tapetilla, kun konservatiivien moraaliseen uudelleenjärjestelyyn kuulunut lakialoite "homoseksuaalisen propagandan kieltämisestä kouluissa" nousi julkisuuteen.

Näin siis alustuksena.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (5.6.2007) sitten touhu etenee - artikkelissa Puola poisti klassikoita koulujen opetusohjelmasta (C3) kyytiä saavat niin pikkuporvareita pilkkaava Witold Gombrowicz (Ferdyduke) kuin Stanislaw Witkiewiczkin. Ilmeisesti puolalaisen modernismin päähahmot, joita minäkin olen lukenut, kajoavat liiaksi terveisiin isänmaallisiin arvoihin, eivätkä kohtele puolalaisuutta vaaditulla kunnioituksella.

Artikkelin mukaan kirjallisuuden joukkoon nostetaan sitten nationalistinen raapustaja kenraali Jan Dobraczynski, kokonaiset kolme nidettä. Kuulemma niissä on sitten isänmaallisuutta ja kristillisyyttä nuorille lukijoille.

Ulkomaalaisista häädön listasta näillä näkymin saavat Fjodor Dostojevski, Johann Wolfgang von Goethe ja Franz Kafka. Kiintoisaa, että Dostojevski, luulisi, että vanha Fjodor patakristittynä miellyttäisi, mutta ehkä hänessä tökkää puolalaisia silmään se ilmetty venäläisyys.

Puolan kulttuuriraakkaus - mikäli nyt menee läpi - on sinänsä mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka paljon kulttuuriin nykyään suhteellisen arvovapaasti ja kansalliskiihkottomasti suhtautuva läntinen Eurooppa eroaa tietyistä uusista Euroopan unionin jäsenmaista. En tiedä tulisiko kenellekään Pohjoismaissa tai vaikkapa Ranskassa mieleen hyökätä nimenomaan jotain klassisia pölypalloja vastaan. Tarkoitan siis arvovapaudella lähinnä kirjallisuuden ja taiteen saatavuutta, opetusohjelmista on vaikea sanoa mitään vailla minkäänlaista asiantuntemusta. Kai tästä avautuisi mahdollisuuksia kansalliseen itsepohdiskeluunkin, mitä kouluissa oikeastaan nykyään luetaan?

Puolassa, ainakin LPR-puolueen piirissä, kuitenkin joka tapauksessa koetaan tärkeäksi pönkittää nationalistista itseidentiteettiä ja katolista pohjaa. Vihollisia on Puolalla joka puolella, Venäjän barbaarit idässä ja lännen dekadenttius ja arvolibertiinisyys toisella puolella (kuten eräs puolalainen nationalisti totesi minulle aikanaan, lännessä ollaan vain kiinnostuneita neonvalaistujen bordellien energiansaannista). Pyhän tehtävän edessä oleva ekseptionalistinen kohtalon kansa on taas, kuten aina, vaaroille alttiina.

Ehkä 19 vuotta koomassa ollut rautatieläinen huomaa, ettei ihan kaikki ole muuttunut, kun selviää kännykkä- ja kulutusshokiltaan.