9/11

Syyskuun yhdestoista ja aikani uppoavat taas useiden 7. vuosimuistelun tiimoilta kirjoitettujen lehtiartikkelien lueskeluun. New York Timesin slideshow (ja artikkeli) osoittaa valokuvin, kuinka kadonneet kaksoistornit elävät edelleen kaupunkilaisten arkisten tavaroissa ja tuotemerkeissä (ja että New Yorkista saa edelleen puolanjuutalaisten siirtolaisten mukanaan tuomia täytettyjä sämpylöitä, bialysejä). Kaupungista otetuissa vanhoissa valokuvissa silmä osuu NYTin mukaan taas nykyisestä kaupunkiprofiilista aavemaisesti puuttuvat tornit.

Turun Sanomissa vastaavasti diplomi-insinööri Veli Viitala vastaavasti pui tornien sortumisen kummallisuutta ammattikielimäisessä, mutta sinänsä kiinnostavassa aliokirjoituksessaan. Ainakin jos Viitalaa on uskominen, WTChen liittyy edelleen paljon avoimia kysymyksiä, ja eittämättä sellaisia, jotka kirvoittavat mitä erilaisimpia salaliittohuhuja (joista voisi joskus kirjoittaa laajemminkin).

Selvemmin nationalistisin sävyin näytetään muistelevan Pentagonissa, jossa kokoontui tuhatmäärin arvovieraita kuuntelemaan puheita ja isänmaallisia lauluja, pääosin sotilaspuvuissa, kuten Washington Post kirjoittaa. Liput näyttävät edelleenkin kuuluvan muisteluun periamerikkalaisesti - seikka jota voi pohtia eurooppalaisen lippukulttuurin maasta käsin. Mukaan tuodaan näköjään aika pelottavastikin lapsien äänet ja iskettyyn puolustusministeriöön lähettämät kirjeet ja piirustukset. Mukana sopassa tietenkin myös maata kiertävät presidenttiehdokkaat.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, mutta todellisiin muistojuhliin päästäneen vasta 2011. Sortuneiden tilalle nouseva uusi torni, Freedom Tower, joka on sanalla sanoen melkoinen peililasihäkkyrä, tosin saavuttaa ainakin Wikipedian mukaan valmistumishetkensä vasta 2012.

.:Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki:.

Totesin joskus, että Dan Brown on köyhän miehen Umberto Eco. Econ Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki poikkeaa kuitenkin aikaisemmin lukemastani Ruusun nimestä ja melkein-lukemastani Foucaultin heilurista. Noin lähtökohtaisesti, ei siis tyylillisesti.

Kuningatar Loanan... on yksinkertaisuudessaan tarina antikvariaatinpitäjästä Yambosta, joka kuusikymmentävuotiaana saa kohtauksen ja menettää kokonaan menneisyytensä. Hän muistaa kaiken kirjatietouden mitä on päähänsä pitkien vuosien aikana ahtanut, mutta ei mitään historiastaan. Palauttaakseen menneisyyden luokseen hän vaeltaa takaisin synnyinkartanoonsa Solanaan, johon on säilötty Yambon lapsuudessa ja nuoruudessa lukemat kirjat, sarjakuvat ja äänilevyt.

Muistiaan jäljittävää Yamboa kuvatessaan Eco luo katsauksen oikeastaan ennemminkin omaan menneisyyteensä — kaunokirjallisuuteen, populaarikulttuurin tuotoksiin ja siihen kietoutuvan 1930-40-lukujen fasistisen Italian nationalistisen kouluopetuksen. Yambon (ja siten kai myös Econ) lapsuudessa yhtä jalkaa marssivat amerikkalaiset sarjakuvat ja fasistipropaganda. Mikki Hiiri, räikeät avaruusraketit, jykeväleukaiset ja kovanyrkkiset sankarit ja kevyesti pukeutuneet tulipunahuuliset neitokaiset halkiohameineen. Italian ja Il Ducen puolesta kuolevat sotasankarit rintamakertomuksissa. Yambon etsintäretket ullakolla muistuttavat totta tosiaan seikkailukertomuksia, jossa sankarit koluavat rohkeasti pitkään tyhjillään olevaa, aarteita vilisevää kartanoa.

Econ taito on tehdä kertomuksistaan valtavan määrän yksityiskohtia, kulttuuriviittauksia (tässä teoksessa osa kauniisti lähdeviitoitettunakin) ja muuta sälää, säilyttäen silti tietyn uskottavuuden niin, ettei lipsahdeta pelkän pätemisen puolelle ja juonessakin on jotain järkeä. Kuningatar Loanan... ei aina tässä tosin onnistu, vaan joskus tuntuu, että kirjailija listaa enemmänkin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan paperille niminä, kenties ennen kaikkia ikäistensä nostalgisoitavaksi. Sukupolvikuvauksena hieno tarina sotkeutuu muutaman kerran (populaari)kulttuurireferenssien ja snobbailun suohon. Mutta ei liian monta kertaa, teoksen paras osa on ehdottomasti juuri se kulttuurimuistia kaiveleva toinen osa, "paperimuisti". Etenkin, kun väliin on laitettu isolla kädellä kuvia, joihin teksti viittaa.

Lopussa Kuningatar Loanan... alkaa jo hieman kompuroimaan, mielenkiinto horjuu ja lukemisesta tulee hieman väkisin eteenpäin matavaa, mutta ehkä loppupuolella sen hyväksyy — kun sivuja on jäljellä enää niin vähän, ettei jaksa keskenkään jättää. Kuningatar Loanan... on melko tavanomaista Ecoa — taitavasti kirjoitettua, viihteellistä ja sivistyneesti viisasta/viisastelevaa, mutta ei mitään maatajärisyttävää. Mielenkiintoisimmin Eco ehkä herättää ajattelemaan omaa (melko lähelle sijoittuvaa) lapsuutta — mitä siitä kykenisi Yambon tavoin kartoittamaan? Maakuntalaulut, viisikot ja MacGyverin vai?

.:Peili:.

Andrei Tarkovskin Peili (Зеркало. 1975) on kyllä mahtava elokuva, joka pitää aina silloin tällöin katsoa uudestaan. Lievästä uneliaisuudesta huolimatta en edes nukahtanut painotalokohtaukseen (joka olikin paljon aikaisemmassa vaiheessa elokuvassa kuin muistinkaan).

Toisaalta sellainen hieman väsynyt mielentila saattaa olla hyvä lähestymistapa unenpehmeään Peiliin. Juoni, jos sellaista suoranaisesti haluaa elokuvassa nähdä, etenee epäkronologisesti pyörittäen katsojaa Tarkovskille hyvin henkilökohtaisessa tarinassa — ajassa ennen sotaa, sodan aikana ja joskus 1950-luvulla, muistumia lapsuudesta sekalaisessa järjestyksessä ja muutamaan otteeseen todennäköisesti liitettynä sellaisiin ajatuksiin, jotka eivät koskaan katsojalle välity. Tietynlaisen rungon voi halutessaan hahmottaa, mutta Peilistä menee puolet pilalle, jos sen näkee tarinana ennemminkin kuin katkonaisena ajatuksenvirtana. Sinänsä erinomaista kapinaa sille, että elokuvien pitäisi oikeastaan kertoa mitään varsinaista tarinaa, tai ainakaan sellaista tarinaa, joka olisi tulkittavissa "oikein", ja joka olisi sama tekijälle ja katsojalle.

Jostain syystä tällaisia kirjoja on aina ollut "sallitumpaa" kirjoittaa (vissiin Joyce ja ainakin Faulkner), siinä missä vastaavasti elokuvan alalla teos pääsee puretulla juonella suoraan taide-elokuvakoriin. Tarkovskia tietenkin auttaa kovasti se, että Margarita Terekhova muodostuu filmissä kuin ikoniksi ja että Georgi Rerbergin kuvaus on mestarillista.

En tiedä onko se taas mistään kotoisin, mutta kyllä minusta parasta koko elokuvassa on muutamien kohtauksien suorastaan hyökyvä reaalisuus (tai ehkä nostalgisoitu imaginaarisuus). Vaikka "näyillä" ei olisikaan mitään katsojan individualistiseen kokemukseen liittyvää kiinnekohtaa, ne ovat silti vahvoja. Tukkaa pesevän äidin painajaismaisuus, katosta putoava vesi ja rappaus (miellejohtumat erääseen japanilaiseen kauhuelokuvaan). Venäläisen pellon läpi käyvä tuulen henkäys ja kesäisen kirpeä tuoksu, joka katsojan pitää tosin itse kuvitella. Painotalon meteli ja liikkuvat mustat metalliosat. Ja niin edespäin. Puhdasta estetiikkaa (siis estetiikan arkisessa merkityksessä).

Jostain syystä tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota Tarkovskin uskonnollis-korkeakulttuurillisen taustan näkyvyyteen — Hieronymus Bosch, Da Vinci, ja Tarkovskin ortodoksiaan pohjaava metafyysinen kuvamaailma (jonka saatan ehkä kuvitellakin jonkin pintatason tietämyksen varassa). Täytyisi kai lainata uudelleen Tarkovskin päiväkirjat/vangittu aika ja lukaista kertaukseksi mitä ohjaaja itse nyt totesikaan Peilistä.

.:Olio di ricino:.

Elokuvien panttaamisen taitoni on uskomaton, vasta nyt sain katsottua varmaan yhdeksän kuukautta sitten kalliilla rahalla Roomasta ostamani Federico Fellinin Amarcordin (1973), jonka tosin nykyään saisi maahantuotujen Fellini-elokuvien aallosta halvallakin. No mutta, sitähän ei vielä silloin voinut tietää, eikä valinnan varaakaan juuri ollut, kun ei halunnut tukea Silvio Berlusconin Mediaset-firmaa, joka tuntui omistavan suurimman osan Italian DVD-levityksestäkin. Muistelen hämärästi lukeneeni jostakin aivan viime aikoina, että punakan populistin media-asemaa on hieman viime aikoina jo purettukin. Mikä ei ole pahasta. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

Amarcord on tarina italialaisesta pienestä kaupungista, jostakin 1920-1930-lukujen paikkeilta ja perustuu löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen. Nykyelokuvan yksinkertaiseen juoneen se ei taivu — huolimatta siitä, että ei ole samaan tapaan fragmentaarinen kuin aikaisemmin nähty saman ohjaajan Roma — vaan on ennemminkin yleisempi kertomus, joka yhdistää koomisia kohtauksia surumielisiin, väkivaltaisia kohtauksia kauniisiin kohtauksiin.

Ehkä juuri tämän takia Amarcord muistuttaakin ennemminkin jotakin vanhaa romaanikirjaa kuin standardielokuvaa. Tähän viittaa myös selvä kohtauksellisuus — ne eroavat selvemmin toisistaan ja siten ovat tietyllä tavalla mieleenpainuvampia juuri omina pieninä kertomuksellisina paloinaan. Kokonaisuus ei ole pääosassa, osaset ovat. Ja fellinimäisellä italo-huumorintajulla, tissit ja perseet, tietty. Ja ne irralliset persoonat...

Fellinin hahmot ovat karikatyyrimaisia, usein äärimmilleen vedettyjä. Mielipuoli eno Teo kiipeää puuhun naisenkaipuussaan, sokea haitarinsoittaja — joka soittaa taukoamatta Nino Rotan säveltämää elokuvan tunnussävelmää — ja alun koulukohtauksen irvikuviksi vedetyt opettajakarikatyyrit, joiden kaltaisia hahmoja löytyy ilmeisesti lähes universaalisti kaikkien maiden koululaitoksista.

Jotkin tunnelmaan painottavat kohtauksetkin ovat kyllä osoituksia elokuvanteon taidosta — taivaalta ryöppyävän lumisateen alle jäävä piazza, öisellä merellä seilaava valomerenä hehkuva valtameriristeilijä.

Ehkä elokuva pitäisi nähdä — sikäli kun elokuvia yleensä edes pitäisi nähdä jollakin tietyllä tavalla — Fellinin muistona lapsuudestaan. Jotain surrealistista ja liioitellun yliampuvaa, ettei se ole enää "tottakaan", sillä tavallahan sitä muistaa paljon omasta lapsuudestaankin, eikö totta. Ja sitten sentimentaalisia muistoja, joissa yhdistyy nostalgia ja patetia.

Parhaiden Fellinien (jotka muuten ovat mustavalkoisia - järjestys taitaa olla nyt näkemistäni osapuilleen La Strada, 8 ½, La Dolce Vita, Roma, Amarcord, La Città delle Donne) joukkoon Amarcord ei minun listallani nouse, mutta ei ohjaaja koskaan tunnu aivan pohjia vetävän.

.:Hamburg 1943:.

Kuten aikaisemmin todettua, pöydällä viihtyi lainattu W.G. Sebaldin On the Natural History of Destruction (2001/1999), joka on esseekokoelma — kirjallisuuden laji, jota muuten tulee harvemmin luettua, ja siksi itsekin on vasta harjoittelemassa — Saksan terroripommitusten muiston vaikeudesta sodanjälkeisessä kirjallisuudessa — ja myöhemmin, täydellisen antautumisen jälkeisen tuhon keskellä elämisen kiinnittämättömyydestä niihin ympärillä levittäytyviin raunioihin. Retrospektiivinen ulkopuolinen aistii jotain tästä ristiriidasta Kolmatta miestä käsitelleessä merkinnässä havainnoiduista wieniläisistä kivikasoista ja autonhylyistä.

Sebald, jonka esseeteksti on kadehdittavan selkeätä — joskin toisinaan saksankieliseen kirjallisuusskeneen viitatessaan tavoittamattomissa olevaa — tekee kiitettävää työtä analysoidessaan juuri Tuhon ja Kuoleman sivuuttamista saksalaisessa epähistoriassa, jossa kyseinen 1933-1945 elää kaikesta päättäen vain jonkinlaisena virallisena kertomuksena tai uudelleenkäsiteltynä, anekdoottimaisena ja uuden Historian läpi suodatettuna "totuuden" asemaan nousseena muistiaineksena. Ajan läpi eläneet kirjailijat eivät (Sebaldin mukaan) ole aiheesta kirjoittaneet.

Vaikka suoria analogioita on vaikea kaivaa, ei ole vaikea ajatella yhtymäkohtia kansallisiin tragedioihin. Tosin yleensä ns. "kansalliselle identiteetille" — käytettäköön ilmaisua nyt tässä yhteydessä poleemisen letkeästi — on tavanomaisesti pakopaikkana uhrikokemus tai syyllisyyden kieltäymys, joka oli mahdotonta sodan hävinneessä Saksassa, jonka tekojen julmuudesta muodostui uusi mittari inhimilliselle sadismille.

Sebald haukkuu kirjallisuuskritiikissään sen verran tarmokkaasti useita kirjailijoita, todennäköisesti tietenkin ansaitustikin, mutta sen verran kärkevää tekstiä onnettoman nuorena kuolleelta lahjakkuudelta tulee, että tulee — kuten kommentoinneissakin jo totesin — kipuna lukea miehen proosaakin. Austerlitzko sitten?

Täytynee aiheeseen liittyen verrytellä hieman muistikuvia siitä, mitä Jonathan Glover kirjoitti sodan moraalisuudesta kirjassaan Ihmisyys, jonka lukemisesta alkaa olla jo aikaa useampi vuosi.