.:Kirjahyllyn pohjilla:.

Vanhemmat siivoavat kirjahyllystä ylimääräisiä pois — eikä ihme, 1980-luvun tietosanakirjojen, 90mhz Pentium-tietokoneiden käyttöohjeiden ja 1970-luvun kokouskäytäntöjen hyöty hyllyssä kuin antikvariaatissakin on minimaalinen. Massiivinen Otavan tietosanakirja 12 osassa on paperinkeräyskamaa, kun siitä ei ole enää kuin painavaksi sisustuselementiksi.

Itse löydän kirjojen joukosta (ei tietenkään poisheitettävien) vanhoja lapsuuden kirjoja. Eduard Uspenskin koneiden sisällä elävistä pikku-ukoista kertova Takuumiehet (mitä ilmeisemmin kannettavissa tietokoneissa takuumiesten elinikä on lyhentynyt arviolta kahteen vuoteen — tai sitten kapitalismissa heidän sopimuksensa ovat määräaikaisia) ja Fedja-setä, kissa ja koira. Mutta minne Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on kadonnut?

Kertoman mukaan varhaislapsuuteni suosikki oli J.Oron vironkielinen lastenkirja Muna vuodelta 1975. Hinta 60 kopeekkaa. Nyt ymmärrän jo tarinankin, joka on lyhykäisyydessään pienten lasten kirjojen tapaan (?) melko surrealistinen. Kirju kana munii munan, mutta se ei kelpaa kissalle (kass) — "Ei kõlba suua!". Pikkutyttö Ainolle muna kuitenkin kelpaa, hän keittää sen, mutta syötyään puolet unohtaa penkille, josta harakka sen nappaa — "Kätt-kätt-kätt! Kull on hää, kull on hää!". Onneksi kirju kana lupaa munia Ainolle uuden munan menetetyn tilalle. Kana vaikuttaa suhtautuvan kovin fatalistisesti muniensa kohtaloon toisten ruokana. Kaikkea sitä, älkää edes kysykö.

Ja sympaattisesti lokalisoitu suomennos Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio-kirjasta saa minut hetkeksi jättämään Günter Grassin junaan jonnekin päin Berliiniä, matkalle Waffen-SS-koulutusleirille.

.:Sauna ja viljapellot:.

Kesämökin Misa-merkkinen kiuas vuodelta 1964 (?) lähti viimeiselle matkalleen romunkerääjän matkaan, kun viimeiset saunomiset oli saunottu. Jos saunalla on arkkityyppi, siihen omalla kohdallani kuului juuri tuo kiuas. Josta ei jäänyt jäljelle kuin irtisahattu kuumavesihana. No, olihan se tietenkin jo puhki ruostunut. Saa nähdä kykeneekö uudenkarhea seuraaja läpinäkyvine tulipesäikkunoineen paikkaamaan aukkoa.

...

Eilinen YLE Teeman italoelokuva Io non ho paura (2003) ei ollut huonompi. Epämääräisenä aikakautena (1980-luvulla, ehkäpä?) tapahtuva, Italian köyhään ja syrjäiseen osaan (kuvauspaikkana on IMDB:n mukaan ollut Apulia) sijoittuva elokuva kertoo julman tarinan 9-vuotiaasta Michelestä, joka löytää rauniotalon pihalta kuopan, johon on kahlittu nälkiinnytetty poika. Michele vie saman ikäiseksi osoittautuvalle pojalle ruokaa ja kamppailee itsensä kanssa kertoisiko asiasta kenellekään.

Io non ho pauran autereeseen katoavat kultaiset viljapellot ja köyhä italialainen maaseutu muistuttavat hieman La Stradasta (1954) ja syrjäisien maankolkkien ahdistuksesta, joskin La Stradan sirkuksessa (ja tietenkin Giulietta Masinassa) on jotain pehmentävää, jota Io non ho paurassa ei ole. Kuvausmiljöö on joka tapauksessa erinomainen, elokuvaa katsoessa tuli melkein empatiahiki kaikesta siitä auringonpaisteesta. Tosin täytyy myöntää, että maalaisympäristön huojuvaan viljapeltoon suhtaudutaan melkeinpä luontofetisistisesti. Puhumattakaan muutamasta liiankin itsestäänselvästä ja sinänsä pateettisesta metaforasta — poika huomaa, ettei maailma ole viaton, ja näkee samalla puimurit niittämässä viljapeltoa, ja sen sellaista. Italialaisuutensa ja teemansa takia elokuva ehkä muistutti hieman punaisista prikaateista ja Aldo Moron sieppauksesta kertoneesta Buongiorno, nottesta (2003), josta unohdin kirjoittaa mitään ylös, mutta joka oli oikeastaan aika hyvä. Teeman tarjontaa ei voi väheksyä, ehkäpä luopuminen televisiosta tulee harmittamaan luultua enemmän juuri sen takia.

Tätä iltaa varten on kuitenkin varattu kopio ennennäkemättömästä Wong Kar-wain Fallen Angelsista (Duo luo tian shi, 1995), joka ohjaajan tuntien on toivon mukaan erinomainen.

...

Täytyy vain katsoa, ettei mene liian myöhään, jotta pääsisi lähtemään Jyväskylään häihin tarpeeksi aikaisin ja ehtisi hieman katsomaan kaupunkiakin. Viime vierailusta kun on aikaa jo useita vuosia ja silloin toiminta oli ohjattua ja aseistautunutta.

Ja nenä, Nyt-liitteen mukaan Tavastialla olisi vielä kaiken lisäksi tänä iltana Xiu Xiu, mutta taitaa jäädä väliin tällä kertaa.

.:Pittoreskia maaseutua:.

Maaseutumatkailun kunniaksi omistan tämän merkinnän isänpuoleisen suvun Nummi-Pusulassa sijaitsevalle kesämökille ja sen itäuusmaalaisen pittoreskille lähiympäristölle. Valitan sentimentaalista nostalgisointia, mutta täytyyhän tällaisetkin kirjata joskus ylös. Merkinnässä on paljon kuvia, jotka saattavat hitaammilla yhteyksillä ladata jonkin aikaa. Naksuttelemalla luonnollisesti isommaksi.

Talon rakensi 1925 isoäitini isä asuintalokseen — siihen ei kuulu mitään suurempaa maatilkkua, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunutkaan, iso-isoisä oli nimittäin suutari. Matalampi veranta rakennettu myöhemmin. Talo on uudelleenlaudoitettu ja maalattu viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Totta puhuakseni olin viimeksi käynyt (tällä) mökillä useampi vuosi sitten.

Naapurin alapelloilla kykkivät lehmät tuovat mukavan agraarikepulaista tunnelmaa. Ilmeisesti lehmien viljely on käynyt Uudellamaalla vähemmän kannattavaksi kuin jossain pohjoisempana, lehmäkohtaisella tuella ei varmaan lennätettäisi Mansikkia enää kuin jonnekin Italian tietämille ja suolapähkinätkin pitäisi jättää ehkä ostamatta. Niinpä lehmiä ei ole enää niin monella niitulla kuin joskus tarunhohtoisessa menneisyydessä.

Kukkulalta, jolle talo on rakennettu näkyy myös osa naapurin tilarakennuksista — paikka säilynee allekirjoittaneelle jonkinlaisena maatilan arkkityyppinä kenties läpi elämän. Eräänä lapsuuden kesänä ladon ohi menevältä hiekkatieltä löytyi lumivalkoinen emon hylkäämä kissanpentu, pelkkää luuta ja nahkaa. Kummitädin mukaan onneton oli vielä umpikuurokin. Vaikka se lopulta suostuikin syömään, ei sille löytynyt mitään järkevää sijoituspaikkaa ja niinpä alatilan renki tuli hakemaan sen. Ilmiselvää oli jo tuon ikäiselle, ettei katin loppuelämä ollut kovinkaan pitkä. Joskus 1980-luvun alussa tilalta tuli myös sonni käymään mökin pihassa, mutta tämä tieto perustuu perimätietoon.

Etualalla oli ennen sauna, tosin en käsittääkseni koskaan käynyt siellä. Entinen saunan kiuas muistutti erehdyttävästi kuuraketin matkustamo-osaa.

Ja sitten "taidekuvamaisempaan" ilmaisuun, vaikka totta puhuakseni olen aina ollut aika surkea valokuvaaja. Tai lähinnä kai nössö valokuvaaja. Narratiivi kulkee vasemmalta oikealle järjestyksessä. Joitain kuvia on vähän photoshopattu (pyörä, lamppu, vadelmat).

(1) - Saunan ikkunan kiinnitysripa ja syreenipensas. Valitettavaa, etten osannut oikeastaan käyttää hallussa ollutta kameraa, enkä siksi kyennyt säätämään manuaaliasetuksia, vaan piti luottaa automaattiin. Asiaa hankaloitti vielä se, että kameran näyttö esitti kuvat systemaattisen epäterävinä ja vehkeessä ei ollut ollenkaan ilmeisesti vanhentunutta kurkistusaukkotähtäintä.

(2) - Helkama kumollaan eteisessä. Jos olisi ollut kauemmin, olisi voinut polkea vaikka kylille.

(3) - Vain 20-vuotiaana (1944) poisnukkunut isotätivainaa. Lipaston laatikossa oli muitakin kiinnostavia mustavalkoisia pönötyskuvia, täytyisi ehkä lainata niitä joskus ja skannata talteen. Muutama kaksikymmentäluvun kuva oli jo tuhoutunut.

(4) - Olohuoneen kalustus on perin kuuskytlukulaista ruskearaidallisine nojatuoleineen. Lipaston päälle on aseteltu muodostelmaan isoäidin matkoiltaan tuomia kolonialistisia matkamuistoja. Kookospalmuun kiipeävässä afrikkalaispojassa (ei kuvassa) on kieltämättä jotain banaalia.

(5) - Taidekuva lampusta, joka ei todennäköisesti ole niin vanha kuin esittää olevansa.

(1) - Mökin romua pursuavassa vintissä (tai ullakolla, mitenköhän murreraja mahtaa tässäkin mennä) oli ennen aina jotain mystistä — ehkä osaksi siksi, että ennen 1990-luvun remonttia lattia oli varsin huteraa tekoa.

(2) - Kenkälestejä siltä ajalta, kun yläkerrassa oli vielä isoisoisän suutarinpaja. Suurin osa työkaluesineistöstä on kuulemma lahjoitettu paikalliseen kotiseutumuseoon.

(3) - Vanhanmallinen sytytin ruostuu hitaasti roskan seassa.

(4) - Vahvasti denaturoitua tavaraa.

(1) - (4) - Tunnelmaltaan omituisen onnistuneita kuvia hieman kauempaa metsästä, kallioisesta metsämaastosta ja avohakkuualueilta. Erikoisen näköisiä nuo pystyynjätetyt kauempaa nauhanohuilta näyttävät männyt. Hakkuuaukean pöheikköisessä maastossa kasvoi pusikkokaupalla vadelmia. Ja paarmoja.

Kiipesin hieman ennen metsäaukiolle päätymistäni korkean kallion laelle, josta näki varsin kauas peltojen, maatilojen ja sorakuoppien yli.

.:Madjaari-lahnoja:.

Tiivistä päivittämistä, sano.

Sain loppuun Péter Esterházyn Naiset, mutta totta puhuakseni se ei juurikaan miellyttänyt. Kirja koostui 99 naisvignetistä, joissa Esterházy kuvasi monenlaisia naisia monenlaisissa konteksteissa - ajallisissa, paikallisissa ja suhteellisissa. Siis ihmissuhteellisissa. Koko juttu haisi lähinnä Kunderalle. Olihan siinä hetkensä, mutta lopulta ajatus vanheni ja alkoi toistaa itseään. Tai sitten näitä pitäisi kokeilla joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua - kuten Hrabal kirjoitti, nuoret runoilijat kirjoittavat kuolemasta, vanhat lahnat neitokaisten iloista.

Lukiessani paloin punaiseksi auringossa.

Pohtiessani lisää puolalaisten lukulistoja ja googlatessani suomalaisten koulujen lukuohjelmia (vai diplomeiksiko niitä nykyään sanotaan), tulin siihen tulokseen, että en tainnut itse etenkään yläasteella lukea juuri mitään koulun puolesta. Tai ainakaan mieleen ei nouse kuin tyhjää. Juhani Ahon Juha? Pari Paavo Rintalaa, joista toinen oli Pojat ja toinen joku ihan liian vaikea sen ikäiselle minulle - olisiko ollut Minä, Grünewald. Ja Tuntematon Sotilas. Luinko muuta? Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri ei koskaan taittunut loppuun asti ja jäi itseasiassa lopulta omaan hyllyyn, myönnän (nyt julkisesti).

Unohtanutko olen, vai onko meillä tosiaan ollut niin surkea äidinkielen kirjallisuusopetus?

.:Rooma:.

Federico Fellinin Roma (1972) on aika hämmästyttävän hieno kuvaus kaupungista semi-biografiseen tyyliin, liimaten yhteen kuviteltua ja koettua. Olin yllättynyt löytäessäni sen Anttilan alennus-DVD-korista.

Esimerkiksi kohtaus päivällisestä piazzalla on hienosti tuttua ja surrealistista - puheliaat italialaiset käyvät taukoamatonta keskustelua, pöytiin kannetaan pastaa, vasikan sisäelimiä ja etanoita. "Etanoiden syömisestä voi oppia paljon, kuulet sitten ensimmäiseltä naiseltasi..." Miehet aterioivat aluspaidoissaan, katumusikantit soittavat. Seiniä kuorruttavat nuhjuiset julisteet, joista Mussolinin lähes koominen kypäräpääkuva pistää silmään.

Kohtaukset yleensäkin ovat fragmentaarisia, mitään todellista juonta en onnistunut hahmottamaan, eikä se liene tarkoituskaan - jokainen osa kuvaa omaa puoltaan Roomasta. Tunnelmatilat vaihtelevat piazzan päivällisen yksinkertaisesta autostradan kaoottisuuteen ja metrotunnelikaivuun mysteerisyyteen. Fellini ei tietenkään myöskään olisi Fellini, ellei mukana olisi raflaavaa porttolakohtausta. Kaikkien summa on lopulta lähinnä surrealistinen - etenkin papistonäytös menee jo ilkikurisen satiirin puolelle. Sen jälkeinen nopea siirtymä takaisin katuelämään on hämmentävä.

Noin kaupunkitilana, lukuunottamatta muutamaa alleviivattua kohdetta kuten Stazione Termini, Basilica di Santa Maria Maggiore ja tietenkin Scalinata della Trinita dei Monti ja lopun kiertoajelua, Rooma jää ärsyttävän tunnistamattomaksi. Näyttää tutulta, mutta nopea leikkaus ei mahdollista tunnistamista, etenkin koska kaupungista käymisestä on kulunut jo niin paljon aikaa - kruununa melkein lopussa on kuitenkin tuttu Santa Maria della Trasteveren kirkko, suihkulähde ja nuoria hippejä istumassa sen portailla. Eräät asiat ikuisessa kaupungissa eivät kai muutu.

Meh. Tämän jälkeen tahtoisi takaisin Roomaan. Olisi se jotain, palata halvan tavernello-tönikän ääreen jonnekin Gianicolo-kukkulalle, ehkä roinakojujen joukkoon Trasteveressä. Tai uuvuttavaan, mutta palkitsevaan Chiesojen läpijuoksuun. Ne olivat hyvät kaksi viikkoa. Ja nyt ulkona nousi elokuvaa katsoessa ja tätä kirjoitettaessa hernerokkasumu.

.:Risto:.

Eilinen ilta kului hyvässä seurassa Riston ja Kauko Röyhkän keikalla Turun Päiväkodissa.

Mikäpäs siinä, varsin menevää musiikkitarjontaa. Riston soittaessa yleisö suorastaan villiintyi ja vaikka kappaleita ei tuntenut (lukuunottamatta lyhyttä pikakurssia etkoilla), tunnelmaan oli helppo yhtyä. Huomasin, että paljon on kulunut aikaa siitä kun olen viimeksi ollut oikealla rock-keikalla. Niin sitä on lakannut niilläkin käymisen, ehkä pitäisi uudelleenlämmitellä koko juttua.

Myöhemmin muutaman oluen siivittämänä ostin vielä levynkin - Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa. Ja on Risto kiekollakin hyvää, vaikka ei ihan kaikki kappaleet. Maanisen hallusinoivasti sanoitettua ja musiikillisesti paikoitellen verevän purevaa - en vieläkään voi irrottautua ajatusyhteydestä Jouni Mömmön Mana Manaan, epäilemättä mielenterveydellisen ulottuvuuden takia. Hatunnosto aloitusraidan kuolemattomasta "Rakkauden avaruusraketti vie meidät...vittu kuuhun."

En voinut välttää tuntemasta pientä surumielisyyttä Kaukon kohdalla. Mies itsekin vaikutti vähän kärttyisältä tilanteeseen, joka laittoi suomalaisen rockin pitkää uraa tehneen artistin lähinnä "lämppärin" rooliin, puhumattakaan yleisöstä singahdelleista "soita Paranoid"-huudoista. Mutta ei se soittanut edes Hammerfestiä, vaikka vuonna 2001, kun aurinko paistoi Samppalinnan mäelle, kesä oli kuumimmillaan ja allekirjoittanut suoriutunut juuri tietämättään pääsykokeista kyseinen kappale kuultiin. Olisi voinut nostalgisoida. Eikä siinä ollut välimatkaakaan kovinkaan paljon, mitä nyt mäki alas valuttu - Kauko ja minä.