.:Apologia potkupallolle:.

Jo ennalta takkuinen päivitystahti on hieman hiipunut. Tähän johtavat tekijät selittyvät lähinnä sillä, että minulla ei oikein ole ollut aikaa kulttuuriharrastuksille, koska päivät kuluvat kesäharjoittelussa ja illat käynnissä olevien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kyttäämiseen.

Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.

Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.

Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.

Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.

Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.

On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.

Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.

.:Nationalismista:.

Kiireisimmät - kuten Rosa Meriläinen kirjassaan Valtio - ovat jo julistaneet nationalismin kuolleeksi aatteeksi, mutta mitä ilmeisemmin se elää ja potkii vahvasti myös Euroopan maantieteellisten rajojen sisällä. Viimeisin esimerkki, tosin myönteinen sellainen, tästä lienee Kreikan Makedonialle antama sovintoesitys vuosikymmeniä jatkuneen nimikiistan ratkaisemiseksi. Makedoniaa, eli tuttavallisemmin Former Yugoslavian Republic of Macedonia voitaisiin siis kutsua Pohjois-Makedoniaksi, joka estäisi sekaannuksen eteläiseen Makedonian kreikkalaiseen maakuntaan, jossa allekirjoittanutkin on käynyt pienenä poikana ihmettelemässä Filip I:sen haarniskaa ja Athoksen luoksepääsemätöntä niemimaata, jonne ei voitu matkustaa, koska äiti oli mukana. Niin voi 2000-luvun eurooppalainen kansallisvaltiopolitiikka juuttua nimeämispolitiikkaan ja suurvaltahistorian muistoihin. Kreikka kun samoin elkein blokkaa Makedoniaa EU-jäsenyydestä. Mihin menet, federalismi?

Balkanilla tietenkin pommit kytevät vielä syvemmällä. Keski-Eurooppalaisista antifasistikeskusteluista poimittu "sielunsa myynyt" hittiyhtye 357 lienee konkreettinen esimerkki tästä. Toisaalta yhtye on levyttänyt kieltä ymmärtämättömälle lähinnä kesäkumibiisiltä vaikuttavan kappaleen Jedne je Srbija (videossa tissejä, ska punk-genressä tarttuva esitys), kuin myös "Laibach-vailla-huumoria" junttauksen Na Gazimestanu, joka satunnaisten ymmärrettyjen sanojen ja muilta kuuleman mukaan on silkkaa Kosovo-propagandaa. Kiinnostava aihe joka tapauksessa, serbo-kroaatin osaavilla nationalismitutkijoilla työsarkaa riittää, ja mitä todennäköisimmin myös pitkälle tulevaisuuteen.

Addendum: Ja jottei sloveenihassuttelijoiden agendasta olisi epäselvyyttä, linkattaneen myös Laibachin hupaisa Life is Life. Neue Slovenische Kunstissa tunnetaan Wandervögel-jutut.

.:Marssimusiikkia:.

Kesäisessä saaristossa (ja hyvässä seurassa) vietetyltä mukavalta mökkireissulta palatessa sukeltaminen suoraan partiolaismarssin sekaan oli erikoinen kokemus sellaista aikaisemmin näkemättömälle (tai joskus ihan vähän jostain kaukaa). Vaikka toiminta on varmaan ihan mukavaa ja tervehenkistä, rummunpäristys ja Suomen lippujen määrä lievästi pelottaa. Armeijassakin oli vähemmän lippuja. Kansainvälisyyttä nationalististen vai nationalismia kansainvälisten tunnusten alla? Ja onko oikeasti niin, että naispuoliset partiolaiset tulevat marsseissa aina miesten perässä vai yleistänkö?

Suomalaisten mielenosoittajien kyllä silti kannattaisi harkita enemmän rummunpäristyksen ja pilliin viheltämisen käyttöä mielenosoituksissa, silloin kun liikutaan (tosin ei tahtimarssia). Tai ehkä sellainen vaatii liikaa koordinointia - aikoinaan Roomassa nähty (äärioikeistolaisten) mielenosoitus kyllä kieltämättä kukisti liikenteen melun jopa Via Corsolla. Tai sitten se on Suomessa kiellettyä.

.:Semper fi:.

Ärsytyksen aiheensa kullakin, viime aikoina siitä ovat vastanneet amerikkalaiset patriootit (tosin ei suoraan gradu-aiheeseen liittyen). Tietyn asenneryhmittymän historia- ja maailmankuva on kyllä varsin erikoinen sekoitus nationalismia, kylmän sodan uudelleenkierrätettyä retoriikkaa ja krypto-rasismia. Tälle amerikkalaistyyppiselle ajattelulle, joka kumpuaa yleensä konservatiivien, mutta myös liberaalien leiristä on tyypillistä vahva sitoutuminen Yhdysvaltain messiaaniseen rooliin Vapaan Maailman soihdunkantajana — Anatol Lieven purkaa samaa ilmiötä kirjassaan America Right or Wrong. An Anatomy of American Nationalism.

Tässä vaiheessa puhuttaisiin tietenkin vasta ideologisista eroista, mutta kun tämä sitoutetaan väkivallan ("oikeutetun" sellaisen) ihannointiin ja pinnalliseen tietoon perustuvaan stereotyyppiseen suhtautumiseen ei-läntisiin ihmisryhmiin ollaan huonoilla vesillä. Fiksaatio sotaan ja väkivaltaan tuntuu olevan rapakon toisella puolella jonkinlainen äijäjuttu, maskuliinisuus ei ole uskottavaa ilman "realistisen" maailmankuvan hyväksymistä. Tietenkin voidaan väittää, että suomalainen miesmilitarismi armeijajuttuineen vastaa samankaltaisissa ihmisryhmissä hyvin pitkälle samaa ilmiötä, mutta suurvaltana Yhdysvallat myös käy sotia ja kaikki tuntuu huomattavan paljon konkreettisemmalta.

Internetin tapauksessa tähän soppaan heitetään tosikertomuksia, valokuvia ja multimediaa Irakin verisiltä sotakentillä, jossa keskenkasvuiset pojat käyvät vammauttamassa itsensä henkisesti — tähän liittyvät internet-diskurssit ilmeisesti nojatuolipatriooteilta nousevat kuvottavuudessaan täysin uudelle tasolle. On vaikea kuvitella, että edes edellisen vuosisadan aikana käydyt sodat tavoittaisivat mentaliteetissaan jotain postmodernista väkivaltakulttuurista.

...

Yritän piristää itseäni kuuntelemalla kanadalaista kaksos-indie pop-rockia ja tavoittelemalla Döblinin viimeistä lausetta. Ei voi kyllä puhua kehuttavasta suorituksesta, jos niinkin hyvältä tuntuvan alle kuusisataa sivua pitkän kirjan lukemiseen kuluu näinkin kauan. Miten koskaan kuvittelen selviäväni Karamazovin veljeksistä?

.:Lainakansallinen historiankirjoitus:.

Tunnustettakoon julkisesti — minulla on heikko kohta historian yleisesityksiin (siis lähinnä maakohtaisiin), niissä on jotain sellaista pikkutarkkuuden alle nykyään hautautunutta viehätystä. Ehkä sellaista, miten historian koki joskus lukioaikoina. Ja sehän on tietenkin ristiriitaista, ottaen huomioon, että nykyajattelun(i) mukaan mikään ei voi olla metodologisesti huterammalla pohjalla (noin yleensä ottaen ainakin) kuin yleisesitys. Tässä nyt ei siis varsinaisesti puhuta mistään systemaattisesta ja huolellisesta lähiluvusta, lähinnä yleissivistävyyteen pyrkivästä lehteilystä.

Aiheen tuo nyt mieleen lukupöydällä oleva (ja jo jonkin aikaa ollut) Norman Daviesin Heart of Europe. The Past in Poland's Present, joka kiintoisaan muistin politiikkaan viittaavasta nimestään huolimatta ei ole ainakaan tähän mennessä ole irronnut juuri yleisesitysmäisestä tematiikastaan. On kai hieman kunnianhimoista pitää kirjaa lukulistassa, kun en varsinaisesti edes yritä edistyä siinä — olen tarponut vasta pakolliset kommunisti- ja natsimiehityksen ajat (Davies ei noudata, ehkä onneksi, kronologista järjestystä), ja lähestymässä lyhyttä ensimmäisen maailmansodan jälkeistä itsenäisyysaikaa, Piłsudskia ja kumppaneita.

Davies on suuresitysten todellinen grand old man — kymppifontilla painettu 450-sivuinen Heart of Europe on tosiasiassa riisuttu malli massiivisesta (muistini mukaan kaksiosaisesta ja reilusti yli tuhat sivua ohuesta) Puolaa käsittelevästä teoksesta God's Playground. Tuottelias historiankirjoittaja on myös näpytellyt sellaisiakin järkäleitä kuin Europe: The History, Iso-Britannian historian kattava The Isles. A History ja varsin mielenkiintoiselta kuulostava Breslauta (nykyinen Wrocław) Keski-Euroopan historiallisena pienoismallina käsittelevä Microcosm: Portrait of a Central European City. Lukematta on tietenkin vaikea kritisoida, ehkäpä Daviesilla on jokin tarkempi näkökulma esimerkiksi Euroopan historiaan — ilman sellaista en ymmärrä miten monessa tuhannessakaan sivussa voisi sanoa oikeastaan juuri mitään kokonaisen maanosan historiasta, etenkin kun Eurooppa on ollut yhtenäinen kokonaisuus lähinnä vain maantieteilijöiden kartoissa.

Joka tapauksessa, siinä missä Davies ei ole mitään huonosti luettavaa tekstiä, on hän toivottoman värittynyt kirjoittaja — ainakin Heart of Europessa ei jää epäselväksi mitä mieltä kirjoittaja tapahtumista on. Lähinnä tämä tulee esiin joissakin varsin voimakkaasti muotoilluissa lauseissa, joissa kirjoittajan polofiiliys (?) paistaa läpi todella räikesti, kuten esimerkiksi:

"No one can question the fact that the Polish Armed Forces, in total some 228, men under arms by 1945, set an outstanding example of duty and sacrifice in the Allied defeat of Nazi Germany. No Pole who loves his country can fail to honour their memory."

Daviesia on myös syytetty puolalaisen antisemitismin ohittamisesta sivulauseessa ja muutenkin vääristyneestä käsittelystä käsiteltäessä puolalaisten suhteita saksalaisiin, venäläisiin ja juutalaisiin. Jos puhutaan kansallisesta historiankirjoituksesta, Davies todellakin luo sellaista ainakin jollakin tasolla — kuten jo yllä lainattu palanen näyttänee. Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei Davies ole puolalainen (vaikka on tosin väitellyt Jagellonian yliopistosta). Ehkä hänen tekstinsä onkin esimerkki historiantutkijan liian läheisestä suhteesta kohteeseen — en viittaa mihinkään distanssi-käsitteeseen, enkä "objektiivisuuteen pyrkimiseen" — jossa rakastuminen häiritsee jo analyysia. Tai en ainakaan keksi muuta selitystä Daviesin taipuvaisuudelle polofiliaan.

Joka tapauksessa on aavistuksen verran ikävää yleisesityksen lukijan kannalta, jos ei välillä tiedä onko tässä nyt kyse Daviesin mielipiteestä vai jostakin muusta. Tyypilliseen tapaan nootitustakaan ei ole tehty riittävästi.

.:Militaria:.

Tämänpäiväinen retkeily loi taas kiinnostavan katsauksen omalla kohdallani perin vähäiseksi jääneeseen niin sanottuun maakuntamatkailuun — pakkauduimme aamupäivästä Veistäjän ja O.:n kanssa K-M.:n sporttiseen Toyota Terceliin ja ajoimme syvemmälle Varsinais-Suomeen, kohteena lähinnä rähinäremmitetyn Jo.:n hellässä huomassa oleva Säkylän Talvi- ja jatkosotamuseo.

Ja olihan se kiintoisa kokoelmaltaan. Etenkin aikakauden kulutushyödykkeitä työmiestupakkeineen, täikampoineen, hammasharjoineen ja korvikekahveineen oli mielenkiintoista ihmetellä. Kaltaiseni pehmohumanisti kiinnostuu aina etenkin ihmisistä ja heidän elämistään. Ennakko-oletuksista huolimatta museo ei edes teksteiltään — sen verran mitä ehti ennen eläkeläisryhmän invaasiota tutustua — ollut mitenkään ylitsekäyvän isänmaallishenkinen. Tosin myönnettäköön, että allekirjoittanut löysäsi jo ennakolta hieman punavihreää besserwisser-kanavaselaintaan.

Ehkäpä näistä Suomen sodista on helpompi kirjoittaa kuin siitä Lapualla olevasta Lapuan liike-museosta — liikkeen, jonka historiasta Hesarin toimittajan mukaan on niin hiton vaikea kirjoittaa neutraalisti, käyttiväthän Kosolan pojat kuulemma ensin kaikki demokraattiset keinot loppuun kommarien kyykyttämisessä. Tosin herää aiheellinen kysymys olisiko tällaisessa museossa ylipäätään mahdollista esittää niin sanottuja toisia tulkintoja ajanjaksosta, etenkin niistä kipeistä kohdista, joita Suomessa ei selvästi edes toisen maailmansodan tapauksessa ole akateemisten piirien ulkopuolella suotavaa esittää ääneen, ainakaan altistumatta äläkälle. Ollaanko lopulta jumituttu vasta-aaltoon 60-luvun äärikriittisestä tulkinnasta? Niinkö lienee, että asiaa voidaan käsitellä vähemmän kuohuvin tuntein vasta sitten, kun aika veteraaneista jättää? Tai vielä todennäköisempää, käy kuten ehkä historiallisen muistin kannalta vielä ongelmallisemman kansalaissodan tapauksessa, jossa koko tapahtuma jää poliittisista syistä tulkinnalliseen (tai oikeammin sanottuna, yleisen historiakuvan jäsentymisen) limboon.

Oli toki kaikesta huolimatta vaikea välttää tietyn metallisen militarismin makua suussaan (etenkin suhteessa naapurissa olleeseen armeijan ylijäämä-firmaan), mutta varsin ennakoitavasti kaikki sotiin liittyvä levittää ympärilleen sodan mystiikan luomaa kiihkeyttä. Puhumattakaan varsin usein sotahistoriaan liittyvästä militarismi-briljeerauksesta, jota museoon varmaan tullaan harrastamaan kaukaakin.

No, mutta. Maakuntamatkailua tuli harrastettua myös vähemmän sotaisissa merkeissä. Myös Köyliön Lalli-patsas ja kirkko, sekä Säkylän vastaava tuli vierailtua. Suomalaisten pikkupaikkakuntien olemus kyllä täyttää tiettyjä stereotypioita ja jos joskus tulisi tehtyä laajamittaisempaa tutustumista olisi aiheesta varmaan paljonkin havaittavaa — kulmabaareineen, pizzerioineen ja kirkkomaiden sankarihautoineen. Kuuma kesäpäivä teki tietenkin kaikesta suorastaan idyllistä, Köyliö-järvikään ei ollut jäässä, ainoastaan paksussa viherlevässä.

...

Toivottavasti oli tarpeeksi itsensä positioiden kirjoitettu. Blogivillityksen saavuttaessa viimein toden teolla lähipiirin (viimeaikaisine aiheeseen liittyvine treparin terassilla käytyine keskusteluineen) tulee entistä enemmän tietoiseksi siitä, ettei enää — kuten tietyn ikäiset lapset — leiki toisten rinnalla vaan toisten kanssa. Vaikka en aio antaa tämän johtaa mihinkään itsekieltäymykseen kirjoittaa niin sanotusti mitä päähän juuri kirjoittaessa pälkähtää.

...

Edit: Niin, Säkylähän on tosiaan Satakunnassa, eikä väitetysti Varsinais-Suomessa.

.:Kaksosten valtakunta:.

Puolassa äärikatolilainen konservatiivipuolue (LPR, Liga Polskich Rodzin) etenee kuin höyryjyrä. Ensin aloitettiin Joseph McCarthyyn verrattavat kommunistikollaboraattorivainot, joita itse kalapuikkoviiksinen Solidarność-mies Lech Walesa joutui vastustamaan ja joille satoi EU:sta kritiikkiä. Salaisen poliisin kanssa veljeilystä ilmi tuli jopa armoitettu edesmennyt Ryszard Kapuściński.

No ei siinä mitään, seuraavaksi Puolan lasten oikeuksien ajaja pisti tutkintaan Teletappien Tiivi Taavin, sillä kun on kannossa käsilaukku - luonnollisesti selvä merkki homoseksuaalisuudesta, joka vastaavasti tietenkin mädättäisi kansakunnan oikeauskoisen selkärangan. Tiivi Taaviahan tunnetusti kritisoi myös edesmennyt televankelista Jerry Falwell, samasta syystä. Tosin Falwellin kannat katolilaisuudestakaan tuskin olivat kovin ruusuiset. Aikaisemminhan homoseksuaalisuus oli ollut Puolassa tapetilla, kun konservatiivien moraaliseen uudelleenjärjestelyyn kuulunut lakialoite "homoseksuaalisen propagandan kieltämisestä kouluissa" nousi julkisuuteen.

Näin siis alustuksena.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (5.6.2007) sitten touhu etenee - artikkelissa Puola poisti klassikoita koulujen opetusohjelmasta (C3) kyytiä saavat niin pikkuporvareita pilkkaava Witold Gombrowicz (Ferdyduke) kuin Stanislaw Witkiewiczkin. Ilmeisesti puolalaisen modernismin päähahmot, joita minäkin olen lukenut, kajoavat liiaksi terveisiin isänmaallisiin arvoihin, eivätkä kohtele puolalaisuutta vaaditulla kunnioituksella.

Artikkelin mukaan kirjallisuuden joukkoon nostetaan sitten nationalistinen raapustaja kenraali Jan Dobraczynski, kokonaiset kolme nidettä. Kuulemma niissä on sitten isänmaallisuutta ja kristillisyyttä nuorille lukijoille.

Ulkomaalaisista häädön listasta näillä näkymin saavat Fjodor Dostojevski, Johann Wolfgang von Goethe ja Franz Kafka. Kiintoisaa, että Dostojevski, luulisi, että vanha Fjodor patakristittynä miellyttäisi, mutta ehkä hänessä tökkää puolalaisia silmään se ilmetty venäläisyys.

Puolan kulttuuriraakkaus - mikäli nyt menee läpi - on sinänsä mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka paljon kulttuuriin nykyään suhteellisen arvovapaasti ja kansalliskiihkottomasti suhtautuva läntinen Eurooppa eroaa tietyistä uusista Euroopan unionin jäsenmaista. En tiedä tulisiko kenellekään Pohjoismaissa tai vaikkapa Ranskassa mieleen hyökätä nimenomaan jotain klassisia pölypalloja vastaan. Tarkoitan siis arvovapaudella lähinnä kirjallisuuden ja taiteen saatavuutta, opetusohjelmista on vaikea sanoa mitään vailla minkäänlaista asiantuntemusta. Kai tästä avautuisi mahdollisuuksia kansalliseen itsepohdiskeluunkin, mitä kouluissa oikeastaan nykyään luetaan?

Puolassa, ainakin LPR-puolueen piirissä, kuitenkin joka tapauksessa koetaan tärkeäksi pönkittää nationalistista itseidentiteettiä ja katolista pohjaa. Vihollisia on Puolalla joka puolella, Venäjän barbaarit idässä ja lännen dekadenttius ja arvolibertiinisyys toisella puolella (kuten eräs puolalainen nationalisti totesi minulle aikanaan, lännessä ollaan vain kiinnostuneita neonvalaistujen bordellien energiansaannista). Pyhän tehtävän edessä oleva ekseptionalistinen kohtalon kansa on taas, kuten aina, vaaroille alttiina.

Ehkä 19 vuotta koomassa ollut rautatieläinen huomaa, ettei ihan kaikki ole muuttunut, kun selviää kännykkä- ja kulutusshokiltaan.

.:Srebrenica 1995:.

Juuri kuin pääsin kirjoittamaan Imre Kertészin kohdalla, kuinka julmuuskiintiö oli tullut täyteen hetkeksi, päädyin takaisin niiden pariin - tällä kertaa monin verroin tuoreempana kroatialaisen kirjailijan ja journalistin Slavenka Drakulićin teoksessa Ei tekisi pahaa kärpäsellekään (2004), joka marssittaa lukijan eteen ryhmän Balkanin sotien teloittajia, raiskaajia ja murhakäskyjen antajia.

Drakulić kuvaa tapahtumien ja faktojen sijasta (tai oikeastaan rinnalla) sotarikollisia persoonina, hieman keittiöpsykologiaan taipuvaisesti, mutta teräväkynäisesti. Selkää pitkin kiipeävää kuvotusta ei voi muutaman tarinan kohdalla välttää, komentoja antaneet ja kätensä kaukana verestä pitäneet jäävät etäisemmäksi, lukuunottamatta ehkä edelleen pakosalla olevaa Ratko Mladićia. Pariskunta Milošević voisi olla vähemmän traagisessa kontekstissa jopa huvittava karikatyyri - Drakulić hämmentää kyllä hyökkäämällä Milosevicin vaimon huonoa pukeutumista vastaan kuin paraskin muotikriitikko (vaikkakin hieman syvällisemmin purkaen).

Kirja, jonka Drakulić luo sotarikollisten profiileista ei lopulta selitä yhtään mitään tuosta perin käsittämättömäksi jääneestä sodasta (tai sodista). Slavoj Žižekillä ratsastaen - murhaaminen, joka oli Balkanin asukkaille äärimmäinen reaalinen tilanne, joskin imaginaarisen nationalistisen mytologian sumuttama sekä Serbiassa, että Kroatiassa, oli Euroopalle täysin kytkeytymätön, vailla moniakaan merkitysyhteyksiä. Tai sitten en vain osannut lukea lehtiä oikein silloin. Tilaisuus kysellä konferenssin aikana balkanilaisilta mitä he nyt ajattelevat tapahtumista meni kieltämättä ohitse - ajatteleeko sitä liikaa huomaavaisuutta ja välttelee mahdollisesti kipeitä aiheita, vai pelkääkö oman tietämättömyyden esiintuloa?

Nyt kirja haisee katkerasti savulta, kun luin sitä istuessani järven rannalla ja polttaessani liian kosteita risuja tynnyrissä.

Edit: 4.6.2007 - Tämän aamun Helsingin Sanomat kirjoittaa ("Serbian ja Suomen ottelu oli eurooppalaisen jalkapallodiplomatian ilta", B3.) kuinka Suomi-Serbia-ottelun katsomossa nähtiin serbikannattajilla "Kosovo is Serbian"-lakanan lisäksi myös Ratko Mladićia tukenut juliste. Tämä onkin jo tietynlainen vastaus siihen, miksi Mladić juoksee vielä vapaalla jalalla, vaikka hän on paikallisen poliisinkin etsintäkuuluttama. Tuskinpa nähdään Haagissa ihan heti.

[kuva: Mikhail Evstafiev, CC-lic.]