.:Myöhempien aikojen pyhiä:.

Vuonna 2003 ilmestynyt Juha Itkosen esikoiskirja Myöhempien aikojen pyhiä on allekirjoittaneen ensimmäinen yritys, haparoiden, tarttua suomalaiseen kirjallisuuteen, jotain Sofi Oksasta lukuunottamatta. Ongelma on kai lähinnä ollut tiedonpuute suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta ehkä kirjallisuutta ei pitäisi ajatella niin essentialistisesti maittain, kuten allekirjoittaneella on yleensä tapana. No, joka tapauksessa.

Kirja kertoo Suomeen saapuvasta kahdesta nuoresta amerikkalaispojasta, jotka tulevat tekemään lähetystyötä tuntemattomaan ja harmaaseen Suomeen, johonkin nimeltämainitsemattomaan pikkukaupunkiin. Tarinan keskeisin päähenkilö, David, horjuu uskossaan, osaksi siksi, että on juuri menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hänen vastakohtansa on Mark, salskean kookas ja määrätietoinen saarnaaja, joka on uskossaan vahva ja kotoisin ehjästä, elinvoimaisesta utahilaisesta karjatilallisperheestä. Äärityypit palvelevat kerronnallisesti toisiaan, etenkin kun taustana on voimakkaasti tekoihin ja sisäiseen oikeauskoisuuteen keskittyvä mormoniuskonto. Kolmantena hahmona pyörii suomalainen Emma, joka jää ainakin minusta vähän pahvikuvaksi.

Myöhempien aikojen pyhiä oli eittämättä mukaansatempaava kirja. Kirjailijan valitsema aihealue - eli mormonit - tuntuu jotenkin omituiselta.valinnalta, mutta toimii. Kontrolloiva uskonnollisuus kieltoineen ja pakonomaisine lähetystöineen törmää harmaaseen suomalaiseen jääräpäisyyteen. Itkosen kirjan Suomi on lähinnä karikatyyrimäinen, joiltain osin suorastaan kaurismäkeläinen räkälöineen ja synkkine elämänkohtaloineen. Kärjistys osuu kohdalleen, mutta joiltain osin tuntuu samoilevan perin kliseisissä vesissä amerikkalaisnäkökulmasta kirjoitettune saunomiskokemuksineen ja hymyttömine kaduntallaajineen. Hyvän suomalaisuuden ydin taas piilee pullantuoksuisessa ja jyrkästä uskonnollisuudesta vapaassa ydinperheessä, valoisassa rivitaloasunnossa.

No, joka tapauksessa, Itkonen kirjoittaa varsin notkeaa proosaa, joten täytyy jossain vaiheessa tutustua kirjailijan myöhempäänkin tuotantoon.

.:Näkymätön kylä:.

Näkymätön kylä. Siirtotyöläisten asemasta Suomessa on Into Kustannuksen julkaisema Anna Kontulan pamfletti, joka käsittelee EU/ETA-maista ja niiden ulkopuolelta Suomeen tuodun väliaikaistyövoiman ongelmia. Tarkastelun esimerkkinä on Olkiluodon ydinvoimalan kolmosreaktoria rakentamaan palkatun vierastyövoiman asuttamiseen suunniteltu nimetön parakkikylä keskellä metsää, lyhyen kulkuyhteyden päässä rakennustyömaasta, mutta kaukana kaupoista ja kaupungeista.

Parakkikylässä Kontula haastattelee ja myös elää saman katon alla ympäri Eurooppaa tulevien siirtotyöläisten kanssa. Työn perässä tulevia rakennusmiehiä riittää niin Puolasta, Slovakiasta, Kosovosta, Albaniasta — kaikki kaukana kotoaan ja evakossa perheidensä luota. Suurin osa miehistä on kuulemma pienten lapsien isiä. Tämä siksi, että perheiden taloudellinen tilanne vaikeutuu huomattavasti, kun vaimo jää pois töistä kotiin hoitamaan lapsia* ja miehen palkan olisi riitettävä.

Näkymätön kylä ei käsittele maahanmuuttokeskustelua sellaisena, kuin se Suomessa nykyään julkisuudessa ja erinäisillä hommaforumeilla velloo. Kysymys ei ole "elintasopakolaisista" tai "ankkurilapsista", vaan väliaikaisesta työvoimasta. Rakennusalalla vuori ei voi mennä Romaniaan, vaan Romanian on tultava vuoren luo. Tämä työvoima tulee maahan, tekee urakan huonommalla palkalla ja huonommilla työehdoilla kuin suomalaiset ja projektin ollessa kasassa, lähtee takaisin kotimaahansa — tai todennäköisimmin jonnekin toiseen maahan suurprojektin työmaalle. Tämä työvoima on halpaa siirtotyövoimaa, jota voidaan tuottaa rakentamaan, mutta joka halutaan sulkea hiljaisuuteen, näkymättömiin parakkikyliin. Verot maksetaan ehkä joskus jonnekin, mutta se ei ole yritysten ongelma, eikä verotuksen valvonta tunnu juuri kiinnostavan valtiotakaan.

Kontulan mukaan näiden siirtolaisten asemasta ovat toki vastuussa yritykset ja niiden lukemattomat päällekkäiset alihankintaprojektit, jotka tekevät talouden rakenteista täysin läpinäkymättömiä. Olkiluoto kolmosta ehkä rakennuttaa Areva, mutta sopimusten kautta työtä on jaettu suurempien ja pienempien yritysten verkostoon, niin että parakkikylästäkin lähtee erinäisten firmojen työpaikkabussikyytejä.

Tämän sopimussotkujen mahdollistajana on Kontulan mukaan piittaamaton virkamieskoneisto ja valvonnan puute. Lainsäädäntö on sekä jäljessä että nykyiselläänkin puutteellisesti valvottuna. Suomea osaamattomille lainsäädännön mukaisten oikeuksien vaatiminen on lähes mahdotonta. Poliittista tahtoa ei ole, koska viime kädessä hiljaisten patjaa kantavien miesten parakkikylät ovat Suomen kansantaloutta tukevia projekteja. Tilannetta ei helpota asianosaisten ammattiliittojen kykenemättömyys irrottautua edes vähän omien kantasuomalaisten jäsentensä etujen ajamisesta ja tarttua siirtotyöläisten oikeuksiin joko rekrytoimalla heidän joukostaan tai tarjoamalla avoimempia palveluita myös ei-jäsenille. Voittajia olisivat Kontulan mukaan lähinnä kaikki.

Kontulan pamfletti on kärjekkäästi kirjoitettu ja se vaatii toimia niin ay-liikkeiltä, valtiolta, yrityksiltä kuin suomalaisiltakin. Se mistä poliittinen liike tälle löytyy vasemmistopuolueiden uidessa pohjamudassa tai populistisessa perussuomalaisplagioinnissa onkin täysin eri asia.

"Cezary on hetken hiljaa ja sanoo sitten vakaasti asiansa: 'Puolalaisen ei ole hyvä tulla Suomeen, sillä suomalaiset eivät pidä meistä. Saksassa oli helpompaa. Sielläkin on paljon rasismia, mutta suurin osa ihmisistä on tottunut ulkomaalaisiin. Kirjoita siihen kirjaasi, että me olemme samanlaisia ihmisiä kaikki, kaikki me tavoittelemme vähän parempaa elämää.' Hän tuoksuu tupakalle ja työhaalareille. Meillä ei ole montaa yhteistä sanaa, mutta enää sillä ei ole niin väliä. Toisinaan sanat voivat olla pahasta: en halua kertoa Cezarylle, etteivät Olkiluodon miehet oikeastaan kiinnosta meikäläistä maahanmuuttokeskustelua. Eivät siitä huolimatta, että heidän tilanteensa esiin nostamat teemat koskettavat eri maahanmuuttajaryhmien lisäksi myös monen suomalaisen arkea. Jään hetkeksi istumaan vielä sittenkin, kun kuppini on jo tyhjä. Täältä parakin porrasaskelmalta käsin vuosia jatkunut vääntö kiintiöpakolaisten määrästä ja taustoista tuntuu saivartelulta."

Sattumalta siirtotyöläisten asemasta tuli myös ihan hyvä dokumentti Mennyttä etsimässä: Tervetuloa länteen... YLEltä, joka on kirjoitusajankohtana (15.9.2010) nähtävissä YLE Areenassa vielä 7 päivän ajan.

Addendum: Yhdessä kohdassa Kontula puhuu tosin höpöä — nimittäin ettei rakennustyömaa/parakkikylä näkyisi satelliittikuvissa. Työmaa, parakkikylä ja Street View-näkymä.

---

(*) - Miesvaltaisella alalla työehtojen toteutumisen voidaan vielä vahvojen liittojen takia jollakin tasolla olettaa toteutuvan, Kontulan mukaan jo työnantajakulttuurinkin takia. Naisvaltaisilla siirtotyövoima-aloilla — luonnollisesti mainituksi tulee myös prostituutio — tilanne on täysin mahdoton, koska naispuoliset maahanmuuttajat ovat paljolti yksin, heillä ei ole edes parakkikylän joukkovoimaa takanaan.

.:Koljatti:.

Ystävältä lainaamani Jari Tervon Koljatti oli - ottaen huomioon sen, että poliittinen satiiri on vaikea taiteenlaji - varsin virkistävää vinoilua. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se 100 sivua liikaa tekstiä ja Tervon päättämättömyys (loppua lukuunottamatta) pitäisikö koko roska vetää absurdiuden puolelle, vai tyytyä vain räimimään valtaapitäviä nokkelilla sutkautuksilla.

Tervon pääministerihahmo Pentti Lahnanen, joka tietenkin poimii alkuperänsä eräästä suomalaisesta poliitikosta, on virkaansa noussut paatunut Kekkosen ihailija, joka haluaisi vain olla höntti keskustalainen. Virkansa takia hän kuitenkin joutuu taituroimaan avustajiensa lieassa ikuisessa painissa suomalaisen median kanssa. Neljännen valtiomahdin rakkikoirat kun painavat lehteen vain ne tyhmimmät sutkautukset. Koska nehän tietenkin lehtiä myyvät. Hommaa ei tietenkään helpota se, että pääministerin yleissivistys on hillopurkin tasoa - ja kenties Tervon hieman ylikorostamanakin - joutuu jatkuvasti taistelemaan seksifantasioidensa kuvitteellisuuden ja toteuttamisen välissä.

Jos yhtään seurasi Koljatin julkaisun ympärillä pyörinyttä kohua iltapäivälehdissä, on ehkä ironisinta kuinka otsikoihin nostettiin kontekstitta kohtaus, jossa Lahnanen nai Lidlin kassaneitiä takaapäin muiden asiakkaiden haukotellessa. Lahnanenhan vain fantasioi. Tervoa tämä tuskin häiritsi, koska ainakin itse epäilen vahvasti (kirjailijan tuotantoa sen tarkemmin tuntematta), että koko Koljatti oli vain tarkkaan harkittu julkisuudesta rahaa takova läpyskä.

Suomessa poliittinen satiiri on melkoisen paitsiossa oleva taiteenlaji (verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin piireihin), ja siksi tällaista teosta on saamarin vaikea lukea. Miksi vain aluksi naurattaa, keskivaiheilla pudistelee päätään ja nyökkäilee mediavallan heitoille ja vasta lopussa huokaa helpotuksesta kun Tervo vetää koko homman överiksi (alkanee siitä ensimmäisestä absolutisti-Lahnasen hörppäämästä votkanapsusta) ja tietää, että tätä ei voi onneksi jatkua enää kauan.

Rahojani en halua kuitenkaan takaisin, koska 1) nauratti pari kertaa, 2) irti sai muutaman hauskan sitaatin, 3) Tervon kevyen proosan väänsi loppuun asti suhteellisen lyhyessä tuntimäärässä, 4) kyseessä oli lainakirja.

Jos nykytuulia miettii, Koljatin huumoriarvosta säilyy korkeintaan toimittajasopulien valikoivuus jutuissaan ja ikuisesti hymyilevät kokoomuslaiset dynaamisine julkisuuskuvineen. Lahnanen itse, kuten esikuvansakin, jää Suomen poliittisen historian alamerkinnäksi.

.:Stalinin lehmät:.

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.

.:State of the Union:.

Johanna Korhos-erottamisjupakka on jälleen uusi todiste, kuinka takapajuinen maa Suomi edelleen on, huolimatta näennäisestä edistyksestä. Vaikka tietenkin perutun päätoimittajan tarina on hänen omansa, ei ole mitenkään vaikea kuvitella, että Korhonen olisi lopulta potkittu pihalle juuri seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ei, koska kyseessä on Lapin Kansa.

Almamedian päätöksentekijät eivät varmasti ole niitä, jotka ovat näkemyksessään estyneitä, mutta mitä ilmeisemmin ovat ajatelleet markkinatalousjohtoisesti - konsut Lapin Kansan lukijat eivät läpyskää lue, jos siellä toimii joku homo tai lesbo vai mitä näitä nyt on päätoimittajana. Suomessakin taitaa vallita tietty republikaani-ilmiö. Mutta olisivat nyt keksineet jotain uskottavampaa, kuin "puolison kunnallisvaaliehdokkuus". Väsyneempää selitystä voisi tuskin keksiä.

Ainoana poikkeuksena asiassa on se, että Korhosen kaltainen "tunnustettu" mediatekijä voi nostaa aiheen esille, ja SanomaWSOY kilpailijana herkutella sydämensä kyllyydestä. Mikä tietenkin - mikäli Korhonen puhuu totta, miltä tosiaankin näyttää - on vain siunauksellinen asia. Joskaan ei sillä monenkaan homovihaajan mieltä käännytetä.

.:Julkisuus ja luodit:.

Ei varsinaisesti tekisi mieli kirjoittaa koko aiheesta, mutta maa on lopulta käymistilassa Kauhajoen ampumistapauksen vuoksi. Tietenkin. Kuten aikaisemminkin. Tragedian kommentointi sikseen, seuraavassa julkisuuskeskustelussa ei tulla pyörittelemään juuri mitään muuta kuin kouluammuskeluita. Iltapäivälehtiin tuskin kannattaa edes koskea muutamaan vuorokauteen. Mahtavatkohan kunnallisvaalitkin hukkua aiheen alle?

Tai keskustelun sävy - mikä se tulee olemaan? Jo nyt Matti Vanhanen pohdiskelee käsiasekieltoa. Tietenkään siinäkään ei olisi välttämättä mitään huonoa, mutta valitettavasti moinen päätös - kuten metallinpaljastimet kouluun tai internetkontrolli (siis toisin sanoen puolivillainen yritys kontrolloida asiantuntemattomasti loppumatonta suota) - eivät lopulta vastaisi akuuttiin kysymykseen mielenterveyspalveluiden surkeasta tolasta ja siitä ettei yhteisöllisyys tunnu toimivan juuri missään nykyisessä individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa.

Niinpä niin. Tullaankohan taas pohtimaan Nietzschen kirjallisuuden kieltämistä kirjastoissa? Sellainen olisi kovin klassista. Enpä kirjoita tästä tämän enempää. Jotenkin aiheeseen kajoaminen blogissa tuntuu niljakkaalta.

.:Tietosuojaa, komisario Palmu:.

300. merkintä. Tai ehkä ei, muutama taitaa olla julkaisematon draft-merkintä. Mutta joka tapauksessa.

Eilinen ystävien ja martinin kanssa nautittu Komisario Palmu-ilta oli melko erinomainen. Kassilan elokuvat ovat kovaa valuuttaa useastikin katsottuna. Viimeksi muistaakseni kesällä kun YLE näytti ne. Poikkeuksena Vodkaa, komisario Palmu - jonka agenttielokuvateema yskii pahasti - kaikki ovat hienosti rakennettuja elokuvia, joissa suomalainen elokuva on kyllä hienoimmillaan. Hento ylinäyttely, Mika Waltarin toimivat juonikokonaisuudet ja salapoliisiselvittelyn sujuvuus. Ja tietenkin huumori ja kuolemattomat sitaatit. Täytynee uudelleenkatsoa jälleen muutaman kuukauden päästä. H.:n viimein toteutunut idea elokuvamaratonista ansaitsee knallinnoston. Seuraavaksi sitten se venäläisen ruuan ilta.

...

Helsingin sanomat kirjoittaa pitkästi Googlesta ja sen luomasta internet-imperiumista. En tiennytkään, että hakukoneilla tehdyt haut kyetään yhdistämään niin tehokkaasti käyttäjiin, vaikka onkin epävarmaa miten sirpaloivaa on käyttää konetta usean internetyhteyden päästä. Toisaalta, itsekin olen googletilin käyttäjä, ja jopa tämä blogger toimii kyseisen käyttäjätunnuksen alta, ostihan Google Bloggerinkin. Melkoista kytkeytymistä. Kyse ei oikeastaan ole siitä, mitä itse tulee kirjoitettua tai haettua, ennemminkin tietojenkeruukoneiston järkkymättömästä monoliittisuudesta. Ja lukemattomista terms of service- ja privacy statement-lappusista, jotka internetin nykykäyttäjä hyväksyy lukematta ja silmänräpäyksessä. Tämäkin teksti on siis - epämääräisen identiteetin takaa kirjoittamisesta huolimatta - henkilöitävissä minuun itseeni. Nykypäivän suurin isoveli on markkinointikoneisto, ja se haluaa lakkaamatta myydä minulle kaikkea laajakaistayhteyksistä ukrainalaisiin postimyyntivaimoihin (!).

.:Etusivu uusiksi:.

Olen ehkä vähän hidas, mutta huomasin viimeinkin, että vuoden journalistipalkinnon 2007 parhaasta jutusta sai artikkeli, jossa 13-vuotiaan koululaispojan hoksaama venäläisen TV-kanavan käyttämä Titanic-elokuvasta lainattu kuvamateriaalihuijaus paljastettiin. Uutinen levisi myös myöhemmin kansainväliseen mediaan. Eittämättä palkintoraadin mielessä on väikkynyt vankka kansallinen tuntemus siitä, että journalismi on kuin urheilukisat — että moinen keksintö voitiinkin tehdä juuri piskuisessa viisimiljoonaisessa Suomessa. Tapaus todistaa maamme kovan tason osaamisen myös median alalla, ja ennenkaikkea nuorison joukosta löytyvien uusien lupauksien runsauden. "Toimittajan pitää olla utelias.", kuten ohjenuora taisi mennä. En voi kuin olla samaa mieltä raadin kanssa ja lainata — "[...]pienestä oivalluksesta voi kasvaa suuri ja vaikuttava uutinen."

Julkisuusrintamalta punavihreän besserwisserin sinivalkoisen sydämen lyöntitiheyttä ovat nostaneet myös hyperaktiivinen ulkoministerimme ja pääministerin uudet morsiot. Nämä ovat huomattavasti keskeisempiä nykymaailman ymmärryksen työkaluja kuin uudelleenlaukaistu, kauniin maastokuvioinen NATO-offensiivi eduskunnassa.

.:Monta vuotta Wuolijokea:.

Kirjahyllyssä melko tarkkaan vuoden päivät hautunut Erkki Tuomiojan Finlandia-palkittu Hella Wuolijoki-elämäkerta Häivähdys punaista tuli nyt siis viimeinkin luettua läpi.

Ja kateeksihan se käy — Tuomiojan pidemmän puoleisena harrastuksena kirjoittama mummonsa elämäkerta on kyllä ihan täyttä ammattilaishistoriaa ja varsin sujuvastikin kirjoitettu. Lähdemateriaaliakin piisaa ja herää vain kysymys (ja kateus) miten ihmeessä entinen ulkoministeri ehtii tekemään sen kaiken mitä saa aikaan. Kunnioitettavaa ajanhallintaa tai sitten yksinkertaisesti helkkarinmoinen työtahti ja etiikka.

Wuolijokikin on henkilönä varsin mielenkiintoinen, Häivähdys punaista valaisee erikoisella tavalla eurooppalaisen kulttuurillisen ja poliittisen intellektuellipiirien kosmopoliittista luonnetta ja vallankäytön erikoisia kiemuroita (joskin tässä tapauksessa lähinnä Suomen ja Baltian maiden mittakaavassa), jossa henkilökohtaisilla suhteilla näyttää pääsevän moneen mukaan. Jonkin verran teoksesta näkyy — kuten joku muukin taisi jossain lukemassani arvostelussa todeta — se, että se on kirjoitettu ehkä laajemmille, ei-suomalaisille lukijoille. Tämä on selvää ei ainoastaan siksi, että suomenkielinen painos on käännetty englanninkielisestä versiosta, vaan myös siitä, että suomalaista ajan historiaa käydään kenties hieman piinallisenkin yksinkertaisella tasolla läpi suhteellisen pitkästi — varsinkin kirjan alkupuolella.

Toinen hieman irtonaiseksi jäävä puoli on Wuolijoen siskoa ja kovan luokan kommunistia Salme Murrikia käsittelevät luvut. Vaikka tietenkin siskokset olivat yhteyksissä toisiinsa ja osittain kulkivat samoja polkujakin, jää brittiläinen kommunistitoimija hieman etäiseksi ja häntä käsittelevät luvut sivujuonteeksi. St. ei tainnutkaan lopulta tehdä suurtakaan vääryyttä kokonaisuudelle, kun (jos oikein muistan) kertoi vain hyppineensä luvut yli.

.:Lyhyesti Laineesta:.

Onhan se jo kauan sitten nähty ja todettu — mutta ei hetkeen — Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla on rankka ja pitkä elokuva (alkupuolella on tosin vaikea olla hyräilemättä mukana). Mutta on se myös hyvä, sopisi itsenäisyyspäivän ohjelmistoon paljon paremmin kuin ikuinen Tuntematon sotilas.

...

Luvattu hiljainen päivä tänään — hieman kirjojen tonkimista (ja tietynasteista päättämättömyyttä) ja Feistiä, Stina Nordenstamia. Keskimäärin aika rauhallista. Tosin ei tätä sisällä istumista ja eristäytymistä kovinkaan montaa päivää jaksaisi putkeen.

...

Loppuyön ajattelin lukea Dostojevskia. Todellinen tiiliskivi, juuri sopiva siis (tai, oikeastaan, täällä ei ollut hyllyssä mitään mukavampaakaan). Pitäisi kai tehdä henkilömuistiinpanoja, muuten ei kohta enää muista kuka oli kuka, kuten herran romaaneissa tyypillisesti.

.:Lakkopolitiikkaa:.

Tehyn kiista siis ratkesi ja kansallinen politiikka voinee taas vetää henkeä pitkästä aikaa. Kantapaikassa, jonne vetäydyin päivän paukutettuani, Tehyläiset skoolaavat skumppaa, joten aihetta ei voine kiertääkään. Mutta, johan se uhkaavalta näyttikin, mutta selväähän se - kun irtisanomiset ja pakkolaki oli heitetty pöytään, ei vaihtoehtoja perääntyä oikeastaan ollut kenelläkään. Kiristynyt tilanne, mutta kyllä hallitus saa taas mennä itseensä (etenkin valtiovarainministeriötä johtava Kokoomus) mitä tuli puhuttua ja mitä tehtyä. Kiinnostavaksi jää nyt se, kuinka paljon valtio aikoo tulla suurimmaksi maksajiksi jäävien kuntien nousevan maksutaakan kanssa vastaan. Kuten tuli keskustelussa todettua, valtiolta kunnille siirtyvässä vastuutaakassa ja samalla toteutettavissa valtion verojen kevennyksissä näytetään ajelehtivan suuntaan, joka alustaa ehkä jopa tasaveromallia. Antaas kattoa, minne porvarit meidät luotsaavat.

Mielikuvatasolla "oma puolue" Vihreät kyllä jatkaa mitäänsanomatonta vässykkälinjaansa, jossa asioista pidetään lähinnä ns. pää kiinni. Kenties tämä on niitä kiinnittymiskohtia, joihin viittasin puhuessani joskus ennen porvarihallituksen alkutaipaletta siitä, että vihreillä on nyt kyllä näytön paikka missä seisovat. Edes puheissaan. Demokratian kannalta valveutuminen näyttää jälleen olevan vahva kortti.

.:Pohjoiset älyköt:.

Eipä ollut kummoinen keskustelu Populaarissa - hieman ehkä väärä vastaväittelijä kaivettu Tatu Vanhasen vastaajaksi. En kuullut ihan koko keskustelua lopusta, sillä nettiyhteys takkusi (eikä ole vaihtoehtoista kuuntelujärjestelmää), mutta jotenkin viittaukset älykkyystestien kulttuuriensisäisyyteen ja soveltumattomuuteen empiirisenä tietona (tätä Vanhanen jaksoi toistella) tukemaan Vanhasen teoksiin liittyviä poliittisia argumentteja jäivät huomioitta.

Erilaisia älykkyyksiä, toki - mutta eikö kolonialismin perintönä saatu köyhyys, yhteiskuntien rikkonaisuus ja matemaattista "kouluopittua" älykkyyttä testaavien testien kertakaikkinen vääryys ole kuitenkin aika paha kysymys selittää? Vanhasesta jää kuva, että hän on joko turhautunut tai ei halua vastata metodologisiin (jos sitä nyt metodologiaksi voi kutsua) kysymyksiin tarttuvaan kritiikkiin, vaan perää tutkimuksen logiikan sisällä toimivaa arvostelua. Mutta miten tutkimuksen logiikan sisällä voisi toimia, jos se on jo lähtökohtaisesti viallinen? Tai sitten se, että V. saa kyllä vetää pitkälle meneviä päätelmiä (pohjoinen älykkyys selittyy kovia haasteita kohdanneiden luonnonvalinnalla, siinä missä Afrikasta ilmeisesti putoaa vain ruokaa puista), mutta minkäänlaisia toisenlaisia ("älykkyyden" ja "varallisuuden" käsitteitä purkavia) tulkintoja ei voi kuitenkaan edes harkita. Seikassa haisee poliittinen (tai ideologinen) keppihevonen, siitä ei pääse mihinkään.

No mutta, tätähän keskustelua käytiin jo aika pitkään silloin aikanaan, kun Hesari Vanhasesta jutun kirjoitti.

.:Lähetyskatkoksia:.

Lyhytaaltoradio kärsii katkoksista lähetyksissä - hajotin toisen koneeni perusteellisesti, itseasiassa koko laite käy jo hermoille - eikä laptop jostain syystä saa enää Ylioppilaskylästä langatonta yhteyttä. Turhauttavaa. Mutta siksi tätäkin kirjoitetaan hyvin (jälki)modernisti Bibbanin langattomassa WLAN:issa höyryävän kahvikupposen ja nationalismikirjapinon vierestä. Ulkomaalaiset pojat pelaavat viereisessä pöydässä Magic:The Gathering-korttipeliä, en edes tiennyt, niitä enää on olemassa. Ja hetken näpyttelyn jälkeen ulkona soittanut viuluduo hakeutuu viereen soittamaan sateen takia.

On ehkä äärimmilleen romantisoitua ajatella, että tämän ajan tekstimuotoinen perintö muodostuisi edes osaksi internetiin kirjoittamisesta. Ainakin tulevaisuuden historiankirjoittajat tulevat olemaan pahasti ns. kusessa sirpaleisten lähteidensä kanssa, ellei NSA:n arkistosta löydy kattavia varmuuskopioita kaikesta (ja mikä seulominen siinä olisikaan). Jälkimmäinen mahdollisuus ei tosin kuulosta kovinkaan utooppiselta ajatukselta nykypalveluiden Terms of Service-rimpsujen valossa - esimerkiksi ison maailman Irc-gallerian facebookin ToS:issa käyttäjä luovuttaa kaikki antamansa tiedot ja palveluun lataamansa tiedon niin yksityiseen kuin valtiolliseenkin (lue: Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset) käyttöön. Tällaisista huolestuminen tietenkin kuuluu enimmäkseen periaatteelliseen närkästykseen, mutta askel askeleelta kannattaa pohtia tarkkaan mitä haluaa itsestään verkkoon levitellä.

Muutoin ottaen verkkopimennossa oleminen, joka hankaloittaa televisiottoman elämää maailman tapahtumien seurannassa, on tullut vietettyä suhteellisen irtonaisissa olosuhteissa. Lukuunottamatta tietenkään Turun kenties ulkoisesti tyylikkäimmän ravintolan, Koulun, terassilla käytyjä tiiviitä keskusteluita Eurooppalaisen politiikan, sosiaalidemokratian ja talouspolitiikan tilasta, "keskusta-oikeistolaisen liberaalin" kanssa. Köh köh. Lähemmä Habermasilaista porvarillista kahvila/salonkikulttuuria vapaan demokratian forumina tuskin pääsee, vaikka kieltämättä Koulusta puuttuukin paksu tupakansavu ja sellaiset puiset lehtilukutelineet, jollainen ehkä olisi aikanaan ollut hauska ostaa Wienistä - joskin on hankala kuvitella mitään turhempaa hankintaa.

Suomessa tosin habermasilaisuudesta on turha puhua samassa lauseessa minkään kanssa, pääministerimme mielestähän asioista puhuminen on turhaa ennen kuin niistä on päätetty. Kokoomuslaiset voinevat tähän yhtyä, paitsi NATO:sta puhuttaessa, josta olisi syytä olla kansalaiskeskustelua, ainakin niin kauan kuin kansalaiskeskustelu on suunnaltaan oikeaa.

Kirjastokirjoittelu julkisessa ympäristössä siivittää ajatuksenvirtamaiseen kirjoittamiseen, vaikka ei sentään olla mikään Faulkner.

.:Sateinen pääkaupunki:.

Ilma ei varsinaisesti suosinut Helsingissä vierailua. Jos ei avannut sateenvarjoa kastui, jos avasi, ei kastunut (pahasti), mutta ei nähnyt eteensä. Säätilaan sopeutumista ei helpottanut se, että oli niin paljon roinaa kannettavana — ns. lopullisessa pesänselvityksessä huomaa omistavansa kaikenlaista sellaista, jota ei muistanutkaan omistavansa. Ja turhautuu yleensä hieman kaikkeen tarpeettomaan omistamiseen. Tyytyväinen voi kuitenkin olla siihen, että sain viimeinkin itselleni (omistukseeni) puolalaista konsonanttipitoista taide-elokuvaa (Andrzej Wajdan Wszystko na sprzedaż, Człowiek z Marmuru ja Człowiek z żelaza) ja heavy reggaeta (Paprika Korpsin Telewizor). Ensin mainittujen katsominen voi kyllä olla melkoinen jaksamisen ponnistus.

...

Samaan matkaan päätin yhdistää kulttuuritarjonnan, joten kävin katsomassa Taidemuseo Tennispalatsin kattauksen, erityisenä kiinnostuksen kohteena Duane Hansonin hyperrealistiset patsaat. Luonnollisesti narikka oli kiinni, joten jouduin tunkemaan edellä mainitut tavarat (joihin kuului muun muassa noin 2000 sivua Fjodor Dostojevskiä) äärettömän kapeisiin säilytyslokeroihin, joita vain helsinkiläiset keksisivät rakentaa. Tennari on muuten aika mielenkiintoinen paikka taidemuseolle, harvemmin museon aulassa vetelee niin paksua popcorn-rasvan ja kaatuneen kolan tuoksua nenäänsä.

Duane Hansonin veistokset olivat kuitenkin melko mukavia — muistan kironneeni Larsin luennolla valokuvien puutteellisuutta juuri tällaisten teosten kohdalla. Hansonhan teki siis luonnollisen kokoisia pronssi-, vinyyli- ja lasikuituveistoksia ihmisistä. Hyperrealismia edustavissa veistoksissa oli kieltämättä presenssiä — jotain samankaltaista epämiellyttävää kuollutta olemista kuin vahanukeissa. Hanson kommentoikin tätä yhdessä sitaatissaan, jossa hän kertoo näyttävänsä tavallisten ihmisten väsymyksen, tyhjyyden ja ikääntymisen — ja sitä patsaiden uskollisesti maalatuissa suonikohjuissa, paksuissa vatsoissa ja tyhjissä katseissa tosiaan oli.

Vahanukkejen tyypillisistä kuuluisuusaiheista poiketen Hansonin veistokset esittivät amerikkalaisia arkkityyppejä. Poliiseja, lääkäreitä, rakennusmiehiä. Amerikkalaisen unelman lähiöilmentymän banaalius. Teksteissä puhuttiin myös Hansonin 1960-luvun yhteiskuntakriittiseen tuotantoon kuolleine ruumiineen ja vastaavineen, mutta tätä konkretisoi oikeastaan vain Naishylkiö-veistos, joka olikin aika inhorealistinen. Kohua herättänyt Abortti jäi jostain syystä hieman valjuksi, ehkä koska taiteilija oli tuhonnut luonnollisen koon version.

Hyperrealismin mielenkiintoisuus perustuu siihen, että se ei ole koettavissa välillisesti — ja silloin kun teokset näkee, usein ei tiedä onko niiden pikkutarkka toteutus kiinnostavaa kokemuksena vai ajatuksena siitä, että taiteilija on jaksanut puuhastella. Tässä mielessä Hansonissa oli jotain samaa kuin viime talvena MUMOK:issa nähdyssä Franz Gertschin massiivisen kokoisissa fotorealistisissa maalauksissa. Oikeastaan ainoa harmillinen seikka oli se, että teoksia oli niin vähän ja juuri kun oli pääsemässä vauhtiin, kävelikin jo ulos näyttelyn toisesta päästä.

...

Tennarissa oli myös valokuvanäyttely Suomesta. En oikein jaksanut takertua kuviin, osin siksi, että suomalainen valokuva etenkin 1970-80-luvuilta vaikutti olevan — lukuunottamatta hauskoja festarikuvia Pori Jazzista ja Ruisrockista — perusteellisen masentavaa inhorealismia. Tai sitten ei ollut oikea päivä inhorealismille.

.:Seremoniamenoja:.

Mukavat häät (onnittelut uudemman kerran, P. & T. + I.). Etenkin kun ei tarvinnut kiirehtiä yöbussiin vaan tuttu jyväskyläläinen filosofian opiskelija majoitti luokseen yöksi, jolloin samalla tuli tutustuttua Jyväskylän ylioppilaskylään, jonka sosialistinen realismi sai Turun vastaavan kyllä tuntumaan suorastaan kyläyhteisölliseltä. Muutamia havaintoja hääpäivän ja sitä seuranneen sunnuntain A.:n ja Ak.:n seurassa vietetyn Jyväskylä-kokemuksen varrelta:

• Säynätsalon kirkon sankarihaudan muistopatsas on aika hemmetin ruma.
• 1980-luvun seurakuntarakennukset.
• Saattaa olla olemassa alitajuinen humanistien monokulttuuri, koskapa törmäsin Jyväskylässäkin sanan "flanöörata" arkikäyttöön.
• Jyväskylässä nimetään kaupunginosia mäkihyppääjien mukaan (Mäki-Matti, voi taivas).
• Keski-Suomen järvimaisema on kaunista. Etenkin kun se ei ole ihan litteää. Ainakaan näkötornista katsoen.
• Näkötornin ravintolan kuhassa on kuulopuheiden mukaan kalalle liian voimakasta maustevoita.
• Kesäisessä Jyväskylässä säätilat ovat tropiikkiin verrattavalla tavalla vaihtelevia.
• Lainaten, uusien yliopistorakennuksien arkkitehdeillä on lapsuudessa ollut vain valkoisia legoja.

Halusin kirjoittaa jotain sukkelampaakin, mutta valitettavasti sinänsä ansaittu krapula on marinoinut pään formaldehydissä, joka ei vieläkään ole täysin poistunut. Ja kun ei oikein kykene lukemaankaan, tyydyn tuijottelemaan YLEn Elävää arkistoa. Minä sitten löydän nämä jutut aina jälkijunassa. Lisäksi kaikki suosittelevat — A., teologiasta kiinnostunut Jkl:n majoittajani ja Lukulamppu ennen kaikkea — puheradion (onko talk radiolla oikeaa suomennosta? Olen anglismien saastuttama) kuuntelua. Radion uusi renessanssi(ko?). Täytyisi tosiaan virittää vastaanottimet, hakea kanavat.

.:Pittoreskia maaseutua:.

Maaseutumatkailun kunniaksi omistan tämän merkinnän isänpuoleisen suvun Nummi-Pusulassa sijaitsevalle kesämökille ja sen itäuusmaalaisen pittoreskille lähiympäristölle. Valitan sentimentaalista nostalgisointia, mutta täytyyhän tällaisetkin kirjata joskus ylös. Merkinnässä on paljon kuvia, jotka saattavat hitaammilla yhteyksillä ladata jonkin aikaa. Naksuttelemalla luonnollisesti isommaksi.

Talon rakensi 1925 isoäitini isä asuintalokseen — siihen ei kuulu mitään suurempaa maatilkkua, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunutkaan, iso-isoisä oli nimittäin suutari. Matalampi veranta rakennettu myöhemmin. Talo on uudelleenlaudoitettu ja maalattu viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Totta puhuakseni olin viimeksi käynyt (tällä) mökillä useampi vuosi sitten.

Naapurin alapelloilla kykkivät lehmät tuovat mukavan agraarikepulaista tunnelmaa. Ilmeisesti lehmien viljely on käynyt Uudellamaalla vähemmän kannattavaksi kuin jossain pohjoisempana, lehmäkohtaisella tuella ei varmaan lennätettäisi Mansikkia enää kuin jonnekin Italian tietämille ja suolapähkinätkin pitäisi jättää ehkä ostamatta. Niinpä lehmiä ei ole enää niin monella niitulla kuin joskus tarunhohtoisessa menneisyydessä.

Kukkulalta, jolle talo on rakennettu näkyy myös osa naapurin tilarakennuksista — paikka säilynee allekirjoittaneelle jonkinlaisena maatilan arkkityyppinä kenties läpi elämän. Eräänä lapsuuden kesänä ladon ohi menevältä hiekkatieltä löytyi lumivalkoinen emon hylkäämä kissanpentu, pelkkää luuta ja nahkaa. Kummitädin mukaan onneton oli vielä umpikuurokin. Vaikka se lopulta suostuikin syömään, ei sille löytynyt mitään järkevää sijoituspaikkaa ja niinpä alatilan renki tuli hakemaan sen. Ilmiselvää oli jo tuon ikäiselle, ettei katin loppuelämä ollut kovinkaan pitkä. Joskus 1980-luvun alussa tilalta tuli myös sonni käymään mökin pihassa, mutta tämä tieto perustuu perimätietoon.

Etualalla oli ennen sauna, tosin en käsittääkseni koskaan käynyt siellä. Entinen saunan kiuas muistutti erehdyttävästi kuuraketin matkustamo-osaa.

Ja sitten "taidekuvamaisempaan" ilmaisuun, vaikka totta puhuakseni olen aina ollut aika surkea valokuvaaja. Tai lähinnä kai nössö valokuvaaja. Narratiivi kulkee vasemmalta oikealle järjestyksessä. Joitain kuvia on vähän photoshopattu (pyörä, lamppu, vadelmat).

(1) - Saunan ikkunan kiinnitysripa ja syreenipensas. Valitettavaa, etten osannut oikeastaan käyttää hallussa ollutta kameraa, enkä siksi kyennyt säätämään manuaaliasetuksia, vaan piti luottaa automaattiin. Asiaa hankaloitti vielä se, että kameran näyttö esitti kuvat systemaattisen epäterävinä ja vehkeessä ei ollut ollenkaan ilmeisesti vanhentunutta kurkistusaukkotähtäintä.

(2) - Helkama kumollaan eteisessä. Jos olisi ollut kauemmin, olisi voinut polkea vaikka kylille.

(3) - Vain 20-vuotiaana (1944) poisnukkunut isotätivainaa. Lipaston laatikossa oli muitakin kiinnostavia mustavalkoisia pönötyskuvia, täytyisi ehkä lainata niitä joskus ja skannata talteen. Muutama kaksikymmentäluvun kuva oli jo tuhoutunut.

(4) - Olohuoneen kalustus on perin kuuskytlukulaista ruskearaidallisine nojatuoleineen. Lipaston päälle on aseteltu muodostelmaan isoäidin matkoiltaan tuomia kolonialistisia matkamuistoja. Kookospalmuun kiipeävässä afrikkalaispojassa (ei kuvassa) on kieltämättä jotain banaalia.

(5) - Taidekuva lampusta, joka ei todennäköisesti ole niin vanha kuin esittää olevansa.

(1) - Mökin romua pursuavassa vintissä (tai ullakolla, mitenköhän murreraja mahtaa tässäkin mennä) oli ennen aina jotain mystistä — ehkä osaksi siksi, että ennen 1990-luvun remonttia lattia oli varsin huteraa tekoa.

(2) - Kenkälestejä siltä ajalta, kun yläkerrassa oli vielä isoisoisän suutarinpaja. Suurin osa työkaluesineistöstä on kuulemma lahjoitettu paikalliseen kotiseutumuseoon.

(3) - Vanhanmallinen sytytin ruostuu hitaasti roskan seassa.

(4) - Vahvasti denaturoitua tavaraa.

(1) - (4) - Tunnelmaltaan omituisen onnistuneita kuvia hieman kauempaa metsästä, kallioisesta metsämaastosta ja avohakkuualueilta. Erikoisen näköisiä nuo pystyynjätetyt kauempaa nauhanohuilta näyttävät männyt. Hakkuuaukean pöheikköisessä maastossa kasvoi pusikkokaupalla vadelmia. Ja paarmoja.

Kiipesin hieman ennen metsäaukiolle päätymistäni korkean kallion laelle, josta näki varsin kauas peltojen, maatilojen ja sorakuoppien yli.

.:Nykykirjallisuus:.

Luin juuri nipullisen uutta suomenkielistä runoutta ja novelleja sisältävän antologian Ryhmä 06.

Runoutta minulla ei sinänsä ole mitään kompetenssia kommentoida — oli antologiassa muutama miellyttäväkin runo, mutta voi olla, että makuni on todella tylsän porvarillinen, kun pidin Katariina Kaarlelan Balkan-runoista ... en vieläkään voi sanoa kykeneväni täysin erottamaan hyvän ja huonon runouden.

Novelleista sitä vastoin, jostain syystä suomalainen nykynovelli ei oikein sytytä. Ne ovat monessa tapauksessa ennalta arvattavia, ja on vaikea välttää tuntemasta epäilyttävää tunnetta, että lukisi sellaista naistenlehti-novellia, joita kirjailijat tarjoavat lehdille jatkokertomuksina. En tosin ole lukenut montaa tällaista naistenlehtitarinaa, joten tunne perustunee ennemminkin jonkinlaiselle stereotypialle sellaisesta. Teksti on jotenkin todella pinnallista ja samat arkiset kuviot (joissa ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa) toistuvat jotenkin identtisinä eri kirjoittajien novelleissa. Olisi oikeastaan kiinnostava kaivaa jostain (mieluiten kai englanninkielistä) nykynovellia ja katsoa toistuuko sama ilmiö muiden maiden kirjallisuuspiireissä. Ehkä joskus.

En ollut kovin vakuuttunut tästä antologiasta, jolla tosin oli hetkensä.

...

Ikivanha juttu jo, mutta Google Earthilla on edelleen kiva leikkiä. Satelliitti- ja ilmakuvien tarkkuuden äimistely on tietty hupinsa sinänsä, mutta ohjelma poikkeaa edukseen selain-pohjaisesta siinä, että ohjelmaan ihmiset ovat liittäneet valokuvia ympäri maailmaa. Tämän ansiosta maisemia voi katsella vaikkapa Brazzavillestä Kongosta (joka muuten sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunkia Kinshasaa vastapäätä Kongojoen toisella puolella, pohdin näiden maiden pääkaupunkeja joskus jonkun kanssa jossain baarissa tässä taannoin. Kuka muistanee miksi).

...

Jostain syystä tämän blogin kieliasu on mennyt todella surkeaan suuntaan, seikka jonka havaitsin lukiessani uudelleen edellistä merkintääni. Pitäisi varmaan jäsennellä enemmän ennen publish postin painelua. Tavoitehan kuitenkin lopulta oli, että voisi kirjoittaa tekstiä vapaammin, mutta samalla niin, että oppisi kirjoittamaan paremmin. Nyt mongertaminen niin sanotusti syö tätä pyrkimystä.

.:Pienet on piirit:.

Eilen ilmestynyt Helsingin Sanomien (ajoittain maamme virallinen Хельсинская Правда) kuukausiliite ilmensi joitain clique-ajattelun rasittavia piirteitä. Ensin lehdessä esiteltiin Café Strindbergin, "Strinden", terassilla patsastelevaa Ben Zyskowicziä, hänen mukavaa persoonaansa ja ympäröivää naisseuraa. Kaljamainoksen jälkeen virolaisia rauniokartanoita (sinänsä ainakin potentiaalisesti kiinnostava aihe, siis) esittelee Sofi Oksanen, tuo krypto-julkimoiden krypto-julkimo. Sofi edestä, Sofi takaa, Sofi istuu, Sofi makaa. Ja rauniokartanoita.

Julkisuushakuinen käyttäytyminen on tietenkin perin ymmärrettävää, totesihan jo Oscar Wilde, että "the first duty in life is to assume a pose." Ja tässä maassa mitä ilmeisemmin elää julkisuudella, Oksasenkin kirjat varmaan myyvät paljon enemmän sen takia, että kirjailijaan törmää julkisen keskustelun joka kolkassa.

Mutta kuka pelastaisi "kuluttajat" (joko vapaaehtoiset tai pakotetut) pienen maan pienien piirien aiheuttamalta pitkästymiseltä?

.:Militaria:.

Tämänpäiväinen retkeily loi taas kiinnostavan katsauksen omalla kohdallani perin vähäiseksi jääneeseen niin sanottuun maakuntamatkailuun — pakkauduimme aamupäivästä Veistäjän ja O.:n kanssa K-M.:n sporttiseen Toyota Terceliin ja ajoimme syvemmälle Varsinais-Suomeen, kohteena lähinnä rähinäremmitetyn Jo.:n hellässä huomassa oleva Säkylän Talvi- ja jatkosotamuseo.

Ja olihan se kiintoisa kokoelmaltaan. Etenkin aikakauden kulutushyödykkeitä työmiestupakkeineen, täikampoineen, hammasharjoineen ja korvikekahveineen oli mielenkiintoista ihmetellä. Kaltaiseni pehmohumanisti kiinnostuu aina etenkin ihmisistä ja heidän elämistään. Ennakko-oletuksista huolimatta museo ei edes teksteiltään — sen verran mitä ehti ennen eläkeläisryhmän invaasiota tutustua — ollut mitenkään ylitsekäyvän isänmaallishenkinen. Tosin myönnettäköön, että allekirjoittanut löysäsi jo ennakolta hieman punavihreää besserwisser-kanavaselaintaan.

Ehkäpä näistä Suomen sodista on helpompi kirjoittaa kuin siitä Lapualla olevasta Lapuan liike-museosta — liikkeen, jonka historiasta Hesarin toimittajan mukaan on niin hiton vaikea kirjoittaa neutraalisti, käyttiväthän Kosolan pojat kuulemma ensin kaikki demokraattiset keinot loppuun kommarien kyykyttämisessä. Tosin herää aiheellinen kysymys olisiko tällaisessa museossa ylipäätään mahdollista esittää niin sanottuja toisia tulkintoja ajanjaksosta, etenkin niistä kipeistä kohdista, joita Suomessa ei selvästi edes toisen maailmansodan tapauksessa ole akateemisten piirien ulkopuolella suotavaa esittää ääneen, ainakaan altistumatta äläkälle. Ollaanko lopulta jumituttu vasta-aaltoon 60-luvun äärikriittisestä tulkinnasta? Niinkö lienee, että asiaa voidaan käsitellä vähemmän kuohuvin tuntein vasta sitten, kun aika veteraaneista jättää? Tai vielä todennäköisempää, käy kuten ehkä historiallisen muistin kannalta vielä ongelmallisemman kansalaissodan tapauksessa, jossa koko tapahtuma jää poliittisista syistä tulkinnalliseen (tai oikeammin sanottuna, yleisen historiakuvan jäsentymisen) limboon.

Oli toki kaikesta huolimatta vaikea välttää tietyn metallisen militarismin makua suussaan (etenkin suhteessa naapurissa olleeseen armeijan ylijäämä-firmaan), mutta varsin ennakoitavasti kaikki sotiin liittyvä levittää ympärilleen sodan mystiikan luomaa kiihkeyttä. Puhumattakaan varsin usein sotahistoriaan liittyvästä militarismi-briljeerauksesta, jota museoon varmaan tullaan harrastamaan kaukaakin.

No, mutta. Maakuntamatkailua tuli harrastettua myös vähemmän sotaisissa merkeissä. Myös Köyliön Lalli-patsas ja kirkko, sekä Säkylän vastaava tuli vierailtua. Suomalaisten pikkupaikkakuntien olemus kyllä täyttää tiettyjä stereotypioita ja jos joskus tulisi tehtyä laajamittaisempaa tutustumista olisi aiheesta varmaan paljonkin havaittavaa — kulmabaareineen, pizzerioineen ja kirkkomaiden sankarihautoineen. Kuuma kesäpäivä teki tietenkin kaikesta suorastaan idyllistä, Köyliö-järvikään ei ollut jäässä, ainoastaan paksussa viherlevässä.

...

Toivottavasti oli tarpeeksi itsensä positioiden kirjoitettu. Blogivillityksen saavuttaessa viimein toden teolla lähipiirin (viimeaikaisine aiheeseen liittyvine treparin terassilla käytyine keskusteluineen) tulee entistä enemmän tietoiseksi siitä, ettei enää — kuten tietyn ikäiset lapset — leiki toisten rinnalla vaan toisten kanssa. Vaikka en aio antaa tämän johtaa mihinkään itsekieltäymykseen kirjoittaa niin sanotusti mitä päähän juuri kirjoittaessa pälkähtää.

...

Edit: Niin, Säkylähän on tosiaan Satakunnassa, eikä väitetysti Varsinais-Suomessa.

.:Reunamerkintä:.

Myönnettäköön, että pari edeltävää päivää eivät ole olleet kovin älyllisesti lämmittäviä — lähinnä olen murjottanut ja kuunnellut sekä ruotsalaista The Knifeä että A.:n suosittelemaa Au Revoir Simonea. Molemmat yhtyeet toimivat, kuten Hunter S. Thompson ehkä sanoisi, "as uppers and downers".

Helsingissä on muuttunut jotain, tai sitten siinä miten koen sen on tapahtunut siirtymä. Tai ainakin siltä tuntui käydessäni siellä kirjastoitumassa. Kirjasto oli oma rakas itsensä, niiden rotundan kierreportaiden kapuamisessa on jotain taikaa. Ehkä se oli vain epävakaan painostava säätila, mutta kaupunki tuntui harmaalta ja kuristavan turistiselta — joltain välitilalta turkumaisuuden ja isompien kaupunkien väliltä. En tosin käynyt Iso Roobertinkatua kauempana Helsingin ytimestä, enkä verestämässä kaupunkikuvaa Katajanokalla tai Kruununhaassa. Senaatintorilla oli joku Ahvenanmaa-tilaisuus, paluumatkalla kakarat hengittivät ahvenanmaalaista heliumia ja kiroilivat.

Ostin lopulta myös Martin Heideggerin Olemisen ja ajan Suomen hienoimmasta (uusien kirjojen) myymälästä Kolmen sepän kirjakaupasta, koska se oli tarjouksessa. Se sopii hyvin Tom Clancyjen väliin. Oikeat kirjat ovat muuten ihan helvetillisen kalliita.

Edit: Eniten ehkä harmittaa Benedict Andersonin klassikon Imagined Communities, suomeksi Kuvitellut yhteisöt uutuuskäännöksen yli 30 euroon, opiskelijahinnoilla siis 28 euroon nouseva hinta [edit: korjaan, 25e]. Se olisi tietenkin mukava omistaa myös. Ja tunnustettakoon, ei minulla ole Tom Clancyjä joiden väliin Heidegger työntää. Marx&Engels sitten?