.:Valkoinen kuningas:.

Unkarilainen György Dragomán kirjoittaa kirjassaan Valkoinen kuningas julman kuvauksen lapsuudesta kommunistisessa valtiossa - nimeämättömässä, mutta erisnimistä johtaen Unkarissa. Tai ehkä se onkin, dystooppisuudessaan, Romania. Kirjan päähenkilön Dzsátan isä on viety toisinajattelijana Tonavan kanavaa kaivamaan leirille, ja lapsuus omien kärsimysten kanssa kamppailevan äidin kanssa sulautuu vallitsevan järjestelmän ja ihmisyyden julmuuteen - lapsuuden tapauksessa silmittömään väkivaltaan, järjestelmän tapauksessa piittaamattomuuteen ja korruptioon.

Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.

Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.

Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.

Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.

.:Unkarin malliin:.

Unkarin malliin on vähän arvaamaton kokoelma novelleja. Viljo Tervosen valitsemassa ja kääntämässä kokoelmassa on kieltämättä hetkensä, mutta jo historiallisen katsauksen takia muutamat valikoiduista tuntuvat hieman hudeilta. Tai sitten kokoelma pitäisi nähdä nimenomaan otteena koko 1900-luvun alun unkarilaisesta novellista, eikä niinkään arvioida mielenkiintoisuuden kautta. Hieman arkaaiselta se silti tuntuu, ehkä siksi, että Tervonen on innostunut kääntämiseen jo viimeisimmän maailmanpalon aikaan.

Parhaat novellit useilta unkarilaisilta kirjailijoilta (joiden nimiä en nyt erittele, eivätkä siihen näppäimistön erikoismerkit välttämättä riittäisikään) ovat ehdottoman viihdyttäviä - poika syö liikaa päärynöitä ja sairastuu, virkamiesisä on ensin hämillään työssä saamastaan huomiosta, mutta viimein korruptoituu nauttimaan huomiostaan. Eräällä on taas salaisuus, johon voi viitata ainoastaan sivulausein, "tämähän oli ehdottoman luottamuksellista", ja näyttämöltä poistuessaan pokkaa mielisairaalan ambulanssikuskeille kuin näytelmän käsikirjoituksen mukaan saapuneille vieraille. Puolalaiskasvoinen tuttava huijaa runoilijalta hänen juuri saamansa setelin, tapahtumakulku joka johtaa Tonavaan. Niin kovin keskieurooppalaisen riemastuttavaa, mutta eittämättä hieman 1800-lukulaista, vailla modernistisen kirjallisuuden viitteitä, jos lukuun ei oteta villiintyvien höyryvetureiden aiheuttamaa kaaosta.

Pitkästyttävimmillään Unkarin malliin-kokoelma tarjoilee "impressionistisia" kuvia (Itävalta-)Unkarista, joiden poroporvarillinen ja ehkä hieman kansallisromanttinenkin tunnelma on ennemminkin historiallinen kuriositeetti kuin nykylukijalle kirjallisuutena kiinnostava. Tervonen on varustanut kokoelman lyhyillä kirjoittajien biografioilla, joka varmasti houkuttaa jatkossakin unkarilaisen kirjallisuuden pariin, sillä sukulaiskielen kirjoja on ainakin heimoveliaikoina käännetty kohtuullisella pieteetillä. Todennäköisesti myös sosialistisen ystävyyden ja yhteistyön merkeissä. Siitä mitä olen tällä hetkellä lukenut ei voi paljon puhua, mieleen muistuvat ainoastaan timanttiset István Örkényn Minuuttinovellit ja Péter Esterházy joka ei oikein vakuuttanut (ja jolta lukemani kirjan nimeä en edes enää äkkiseltään muista). Ja tietenkin Kertész, mutta häntä ei lasketa, sillä on Nobel (puhumattakaan, että kaasukammiokirjallisuutta on aina hankala laittaa oikein minnekään).

Kansallisten novellikokoelmien vaivana ja vaikeutena on kyllä viime kädessä aina taipumus tarjoilla monia houkuttelevia nimiä, joiden tekstejä oikeastaan haluaisi lukea, muttei koskaan kuitenkaan tule niin tehneeksi. Ehkä se on vain sitä kirjallisuuden rannattoman meren hienoutta.

...

Unkarilaisista hyppäsin suoraan takaisin latinoihin ja aloitin José Saramagon. Kuuluu niihin kirjailijoihin joista puhutaan paljon, mutta joiden kirjoja ei koskaan saa luetuksi/loppuun. Saramagon Kertomus näkevistä kyllä tuntuu alustavasti hyvältä, mutta siinä on pelottavan paljon sivuja - ei siinä mielessä, ettei sellaisia saisi luettua, vaan koska Saramago kirjoittaa kuten kirjoittaa. Eteneehän se, mutta kunpa ei kävisi samoin kuin Molinan Sefaradille, jonka parissa uuvuin jo alkumetreille. Jos lukijat voi jakaa kahteen koulukuntaan - niihin jotka tahkoavat loppuun asti väkisin ja niihin jotka heittävät käsistään kirjat jotka uuvuttavat - kuulun yleensä ensimmäiseen ryhmään, mutta joskus ei vain kykene.

.:Kein Trinkwasser:.

Unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin teos Kohtalottomuus (Sorstalanság. 1975.) tuli luettua loppuun varsin pikavauhtia, osittain koska kirja oli raskaasta aiheestaan huolimatta kevyesti luettavaa kieltä.

Kirja kertoo nuoren unkarilaisen juutalaispojan tarinan toisen maailmansodan keskitysleireillä, jossa kohtalo(ttomuus) vie häntä leiristä leiriin - kotikaupungista Budapestista Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitzeen, koko silmittömään julmuuteen tai piittaamattomuuteen vajonneeseen varjomaailmaan, jossa juutalaiset, puolalaiset, tsekit, muslimit ja poliittiset vangit uivat samassa sotkuisessa liemessä pysyen elossa dörgemüsellä ja heinäisellä leivällä.

Erityisesti Auschwitz-Birkenauhun sijoittunut episodi sai kylmät väreet nousemaan, kun tunnisti tekstistä leirin sisäisen maantieteen, muisti kuinka viime tapaninpäivänä käveli niissä samaisissa pesuhuoneissa, joiden läpi elämään tuomitut kulkivat saavuttuaan leiriin ja mentaalisesti paikallisti sen romaniblokin sijainnin suhteessa metsikön krematorioihin. Ristiriita kalskahtaa kirjassa tarinan kertojan alun naiiviuden ja myöhemmänkin ymmärtäväisen hyväuskoisuuden kanssa ja mätäpaiseisen kärsimyksen kuvauksen välillä.

En tiedä onko poliittisesti korrektia todeta näin, mutta hiljalleen pitkän aikavälin keskitysleirikiintiö kyllä täyttyy taas - nopeassa jatkumossa on tullut luettua puolalaisen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz ja Steve Sem-Sandbergin tsekkijournalisti Milena Jesenskásta kertonut Ravensbrück, jonka tosin luin lähinnä naisen enkä keskitysleirin takia. Ja vielä tämä, niin saa jo ehkä hieman turtumaan tähän kerronnan muotoon, josta on tunnetusti kirjoitettu hyllymetrejä. Kohtalottomasta tehty elokuva olisi tosin vielä kiinnostava nähdä - yleensäkin luettuun kirjaan pohjautuvien elokuvien näkeminen on mukavaa jo pelkkänä prosessina.

Mutta ainakin Kertészin kirja muistutti jälleen siitä, miksi netissä niin usein vastaantulevat holocaust-kieltäjät ja -revisionistit nostavat karvat pystyyn.