.:Pjongjang:.

Kanadalaisen Guy Delislen sarjakuva-albumi, tai oikeastaan kirja Pjongjang on jo toinen käteeni eksynyt paksumpi sarjakuvaesitys. Edellinen oli Catel - Bocquetin erinomainen Kiki - Montparnassen kuningatar, jonka lukeminen valitettavasti osui aikaan ennen tämän blogin uudelleenherätystä, mutta josta sietäisi kirjoittaa myöhemmin merkinnän verran.

Pjongjang ei valitettavasti pääse ihan samoihin sfääreihin kuin Kiki, mutta ainakin yrittää kovasti. Nimensä mukaisesti se on todellisuuteen perustuva sarjakuvamuotoinen esitys Delislen työmatkasta maailman suljetuimpaan maahan Pohjois-Koreaan, joka on totalitarismin kenties viimeinen bunkkeri. Delisle on harvojen maahan päästettyjen ulkomaalaisten joukossa — mielenkiintoisesta syystä: hän menee nimittäin valvomaan pohjoiskorealaisia animaattoreita, jotka piirtävät alihankintana erittäin halvalla eurooppalaisten (ja amerikkalaisten) piirrettyjen niin sanottuja välikuvia. Mitä tämä tarkoittaa selitetään kyllä, mutta lyhykäisyydessään siis halvan työvoiman maihin siirrettyä aikaaviepää rutiinityötä. Globalisaation ironia on Delislen ammatin tapauksessa vahvasti läsnä — kapitalistiset maat siirtävät mekaanisen tuotannon ensin halvempiin Aasian maihin ja lopulta surkeimpaan ja köyhimpään, antikapitalistiseen ja militanttiin Pohjois-Koreaan.

Kertomuksena Pohjois-Koreasta Delislen sarjakuva ei eroa juurikaan totutuista. Maa kuvataan tyhjänä kulissina, jossa näkyvät vain johtajisto, armeija ja kuuliaiset juche-puolueen kaaderit. Maaseudulla osa kansasta selviää miten nyt sattuu selviämään ja osa on suljettu poliittisen epäkelpouden takia vankileirien saaristoon. Mahtipontinen henkilökultti keskittyy Isän ja Pojan yhteydelle — Suuren ja Rakkaan Johtajan parivaljakolle, joiden kuvat ja kultti levittäytyvät kaikkialla pääkaupungissa ja jonka muistomerkkejä ulkomaisia raahataan palvomaan. Ulkomaiset ovat suljettu (Delislen kertomuksen perusteella yllättävän löysän) valvonnan alle hotelleihin. Mukaan on kiinnitetty kaksi puolueen päällystakkia — opas ja tulkki.

Synkkää, betoninkatkuista ja pelottavaa, mutta aika tuttua aikaisemmista lehdistöraporteista ja avustusjärjestöjen työntekijöiden kertomuksista. Lopulta toistuu ainoastaan kysymys mitä ihmettä siitäkin maasta tulee, kun järjestelmä vaihtuu. Onko Etelä-Korea tosiaan valmis avaamaan talouslamassa natisevan äärikapitalistisen yhteiskuntansa pahasti aivopestyille, köyhille massoille pohjoisesta? Tätä epäilee Delislekin.

Pjongjang on hauska, muttei ratkiriemukas. Se on sujuvasti, muttei mitenkään erityisemmin huomiota herättävästi piirretty. Se kelpaa lukea, muttei siitä sen suurempia kokemuksia saa irti. Sarjakuvan alalla se on kuitenkin Kikin rinnalla arvokas teos — ainakin suomennoksena — sillä aikaisemmin vakavia ja vähemmän fiktiivisiä sarjakuvatulkintoja yhteiskunnallisista aiheista ja esimerkiksi historiasta on saanut hakea sarjakuvahyllystä lähinnä turhaan (ellei erinomaista Marjane Satrapin Persepolista lasketa). Esitystapa on kiehtova ja näitä käännöksiä sopisi näkevän useamminkin.

[Pjongjang Delislen kotisivuilla]

.:Stalinin lehmät:.

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.

.:Puhdistus:.

Täytyy perua puheita Sofi Oksasesta. Vaikka en vieläkään täysin allekirjoita hänen jotenkin ylikorostunutta rooliaan julkisuudessa, selventää Puhdistus taustaa melkoisesti. Ja hyvä kirjoittaja Oksanen on, siitä ei pääse mihinkään. Kirja ei ole sanataiteen helmiä sinänsä, mutta se on kirjoitettu muotoon, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Se koukuttaa.

Puhdistus on rankka kertomus, joka sijoittuu sirpaleisella kronologiallaan vuosisadan alun Viroon, Neuvosto-Viroon ja kapitalistiseen Viroon. Kaikkina näinä aikoina Virossa menee melkoisen kurjasti, lukuunottamatta ehkä ensimmäisen tasavallan aikaa. Juonta sen kummemmin avaamatta, kirja on häiritsevä kertomus naisiin kohdistuvista elämän kolhuista ja suoranaisesta hyväksikäytöstä. Toisen päähenkilön, Aliide Truun, pohdinta ikuisesti palaavista krominahkasaappaisista nahkatakkimiehistä ja väkivallan uhasta osuu juuri sinne minne kirja tähtääkin. Gestapolla, Tsekalla ja rehottavan kapitalismin mafiamiehillä ei ole mitään niin olennaista eroa. Pakenevan Zaran osuuteen liittyvät pornografiset ja vastenmieliset kuvaukset ihmiskaupasta vastaavasti pulpauttavat taas pintaan ne samat tunnelmat, kuin vaikkapa Moodyssonin Lilja-4-ever. Valtaa, väkivaltaa ja likaista seksiä.

Hieno, joskin puistattava, historiakertomus niin kommunismin ikeestä kuin 1990-luvun alun markkina-anarkian mustista puolista. Jostain syystä tosin S.:n ystävällisesti lainaamassa (kiitos) kappaleessa vironkieliset käännökset kirjan loppuosassa olivat jotenkin sekaisin. Tai sitten en osannut vain käyttää.

.:Ilmiantoja:.

Kylmän sodan aikakauden kirjailijoiden kaapista löytyy - tai ainakin näyttää löytyvän - kovasti luurankoja. Ensin Günter Grassin nuoruus SS-vapaaehtoisena, jossa tapauksessa kohu kyllä ylitti itse asian, ja koko juttu haiskahti myös hieman mainoskampanjalta, ja nyt sitten Milan Kunderan väitetty ilmiantomenneisyys, josta (muunmuassa) The Independent kirjoittaa. Kunderan väitetään ilmiantaneen nuoren pilotin, joka toimi lännen vakoojana. Mies istui neljätoista vuotta vankina, suurimmaksi osaksi poliittisena pakkotyövankina uraanilouhoksella. Kuin suoraan Valkoisesta kuninkaasta. Asia kaivettiin esiin Tšekkoslovakian salaisen poliisin arkistojen dokumenteista. Kundera kiistää, mutta huhunakin osuu kirpeänä kommunistisen järjestelmän satirikkona tunnetun kirjailijan koipeen.

En ole hetkeen lukenut Kunderaa, vaikka muutama kirja hyllyssä olisikin vielä lukemattomana. Jostain syystä en koskaan ole ollut kovinkaan innostunut hänen kirjallisuudestaan - ne tuntuvat kokonaisuuksina jotenkin epätasaisilta ja jotkut romaaneista ovat toivottoman pitkästyttäviä. Pitäisi kai ottaa joskus hamassa tulevaisuudessa taas yksi lukematon Kundera yöpöydälle ja katsoa mitä tapahtuu. Tosin The Independentin kommentti kriitikoiden vähemmän mairittelevista lausunnoista osuu lähelle maalia - Kunderan muusan, neuvostokommunismin, henkäistyä viimeisen pihinänsä aika ajoi ohi uusista teoksista. Vähän niinkuin Solzhenitsyn, josta tuli jäärä isovenäläinen nationalisti.

.:4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää:.

Romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile. 2007) on kohunsa arvoinen elokuva. Siinä osuvat kohdalleen sekä juoni että toteutus.

4 kuukautta ... on kertomus Ceauşescun Romanian viimeisiltä vuosilta 1980-luvun lopulta. Otilia (Anamaria Marinca) auttaa ystäväänsä Gabitaa (Laura Vasiliu) tekemään abortin, toimenpiteen joka on maassa ankaran rangaistuksen uhalla kielletty. Hämäräperäinen aborttilekuri Herra Bebe (Vlad Ivanov) suostuu toimenpiteeseen, vaikka Gabriela onkin jo neljännellä kuulla raskaana ja kiinni jäämisestä rangaistus murhasta — hinta on vain valitettavasti korkea.

Tarina ei ole mitenkään äärettömän kiemurainen — elokuvan keskiö lepää henkilöiden (syystäkin) epävakaiden tunnetilojen kuvaamisessa, kiinnitettynä kontekstiinsa kummallisessa itäblokin rähjäisessä Romaniassa, jossa kaikki vaikuttaa hieman nyrjähtäneeltä (en välittömästi ymmärtänyt, että kysymys oli nimenomaan 1980-luvusta, eikä post-kommunistisesta Romaniasta). Päänäyttämö kuuluu Otilialle, jonka kävelylenkkejä ympäri kaupunkia kamera kuvaa käsivaralta ja taustaan usein tarkentamatta. Rempallaan olevaa kolkonkaunista kaupunkia täplittävät roskikset, kauppajonot ja punaiset Daciat (joita luulin alunperin Skoda-autoiksi).

Aborttiteema ei ole elokuvan ainoa pointti, keskustelunaiheita kouluttautuneiden ja "yksinkertaisten", kaupunkilaisten ja maalaisten, naisten ja miesten rooleista käydään, etenkin kiivashenkisessä ja hyvin toteutetussa ruokapöytäkeskustelussa Otilian poikaystävän luona. Katsojakin myötäahdistuu äänekkään ristitulen keskellä ahdistuneena istuvan puolesta.

Käsivarakamera ja taustamusiikittomuus on tunnelman kannalta olennainen. Pyrkimys ei ole mihinkään dokumenttimaisuuteen, mutta tehokeinona käytetty tapa pitää kamera tarkennettuna aivan jonnekin muualle kuin missä puhuvat henkilöt tai tapahtumat ovat toimii hienosti ja tuo 4 kuukautta ... sen omalaatuisen ilmeen.

4 kuukautta ... näkemisen jälkeen YO-kyläkään ei tunnu enää niin masentavalta opiskelijakolhoosilta, kun sitä vertaa romanialaisen yliopiston käytäväasuntolaan.

.:Minä ja sitten joku kirja:.

Heräsin näköjään vahingossa puoli kuudelta aamulla. Paljon mieluummin olisin vielä viettänyt tämän kurjahkon liian-aikaisin tunnin vuoteen pohjalla. Kevätflunssakin uhkaa — tulisi nyt, ettei vain roikkuisi ilmassa. Lip lap, sosiaaliblogitusta. Tosin taisin joskus aikaisemminkin, niinä aktiivisimpina aikoina, kirjoittaa enemmänkin Lyhytaaltoradioon sukankulutuksesta ja päivistä että öistä. No joka tapauksessa.

...

Sain tässä taannoin luettua Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka oikeastaan lainasin hetken mielijohteesta ystävältäni, varustettuna varoittavin saatesanoin, ettei se ole kummoinenkaan. Aika tyly tuomio, mikä on kyllä suurimmaksi osaksi ihan perusteltu.

Sinun lapsesi eivät ole sinun on parhaimmillaan, kun se kuvaa päähenkilö Nellin (enemmistöläisen ja vähemmistöläisen) kommunistivanhempien aatteellisen palon värittämää lapsuutta — hieman irvaillen toki, kuten (nyky)aikaan kuuluu, mutta oikeastaan aika lämpimästi. Vailla vihaista moralisointia, sen lukekoon ne jotka haluavat itse rivien välistä. Neuvostoleluja, pioneereita, Tiedonantajan jakoa 1970-luvun erilaisessa Suomessa. Lauluja, punaviiniä ja käytännön kommunismia.

Honkasalo kirjoittaa kovin elämäkerrallisesti, joka vastaavasti alkaa hieman tympiä (ja nolottaa) kirjan loppuvaiheilla, kun siirrytään teini-iän kriiseilyyn, hajoavaan perheeseen ja takkia kääntelevään taistolaissukupolveen. Loppupuolen kirjasta olisi voinut jättää toisaalta lukemattakin — ainakin jos olisi semmoinen ihminen, joka jättää kirjat kesken turhautuessaan. Vaikka on siinäkin kiinnostavia historiallisia takertumapintoja, kuten esimerkiksi vihreän liikkeen nousu (jolle vanhempi sukupolvi ei tunnu ymmärtävän.

Sinun lapsesi eivät ole sinun on kerronnaltaan hieman kömpelö ja omaelämäkerrallisuudessaan vähän turhankin nostalgisoiva, mutta onhan se lopulta ihan kaunis. Omalla tavallaan.

.:Toshiba-omenat:.

En osaa selittää mistä syystä tulin lainanneeksi Marina Lewyckan teoksen Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Ehkä siitä syystä, että näin joskus englanninkielisen laitoksen alennuksessa Akateemisen anglopokkarialessa, mutten tullut ostaneeksi. Hauska nimi kuitenkin, ja sehän on jo puolet koko kirjasta. Noin markkinointimielessä, ainakin.

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi kertoo toisen maailmansodan pyörteissä Englantiin emigroituneesta ukrainalaisperheestä — kertojana on nuorempi tytär Nadežda. Äiti on kuollut ja isä Nikolai — traktori-insinööri — jäänyt yksin. Vanhuudenhöperöimä miesparka kirjoittaa kirjaa traktorien historiasta ja rakastaa keskustella ukrainalaisten saavutuksista Neuvostoliiton avaruusohjelman parissa. Ja sitten:

"Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen äitini kuoleman jälkeen isäni rakastui hohdokkaaseen eronneeseen ukrainalaisnaiseen. Isäni oli kahdeksankymmentäneljävuotias ja nainen kolmenkymmenenkuuden. Nainen räjähti elämäämme kuin pörheä, vaaleanpunainen kranaatti, joka sai samean veden kuohumaan ja toi pintaan unhoon työnnettyjen muistojen lietettä."

Romaanissa tulevat siis esiin sekä emigranttiperheen suurelta osin vaiettu menneisyys, että nykypäivään sijoittuva nolo tilanne, jossa hieman hassahtanut isä tuntuu jäävän tyttärien mielestä Ukrainasta tulleen naisen armoille — Valentinan, jolla on länsimaiden rikkaudesta post-kommunistisista maista tulevien ihmisten suhteellisen epärealistinen kuva.

Siskojen Nadežda ja Vera välillä vallitsevat ristiriidat paikkautuvat yhteisen vihollisen ilmestyessä, mutta heidän poliittinen erilaisuutensa on hieno idea — Nadežda on akateeminen liberaalivassari, joka ostaa vaatteensa Oxfamilta, Vera taas kyyninen kapitalisti ja labour-hyysäämisen vastustaja. Kohdatessaan Valentinan, Nadežda alkaa luisua liberaalista maailmankatsomuksestaan. On epäselvää johtuuko juuri tästä se, että suurin osa angloversion kannen "kehuista" (jotka ovat muuten huvittavia jo käsitteenä) ovat oikeistolehdistä. En kuitenkaan näkisi kirjaa varsinaisesti siirtolaisvastaisena an sich. Kysymys lienee viime kädessä tulkinnasta.

Ilmeisesti kirja oli otteessaan pitävä kuin se tuli näin nopeasti luettua. Se onkin lopulta varmaan juuri sellainen kirja, joka on kevyt lukea ja joka ajoittain huvittaa, ajoittain ällöttää ja osittain surettaakin — mutta joka viime kädessä ei ole mitään kovinkaan tajuntaa räjäyttävän hienoa. Muutama juttu oli ihan oikeasti huvittava, ilmeisesti kääntäjä onnistui varsin hyvin muutamasta havaittavasta lipsahduksesta huolimatta. Mutta onko tämä juuri sellaisia kirjoja, joita on aina kesämökkien hyllyssä, ja jotka tuntuvat parin vuosikymmenen hyllyssä lepäämisen jälkeen kuolettavan tylsiltä? Ehkäpä, tämä täytyy testata empiirisesti. Katsotaan kahdenkymmenen vuoden päästä uudelleen.

.:LEF!:.

Keski-iän ylittäneet valtavan kokoiset ukot joivat punaista Carilloa (joka — ainakin laulun mukaan — maistuu mansikkahillolle) ja uusnatsi astui varpaille (pyysi tosin hieman sammaltaen anteeksi). Elämä on siis jännittävää ja vaarallista, kenties vaarallisempaa kuin juhannuksena, jolloin eräs uusnatsi (ei sama) etuili kassajonossa, totenkopf-tatuointeineen kaikkineen. Se small-talkista ja uusnatseista. Tasapainotetaan merkintää juutalaisilla kirjailijoilla ja kommunistirunoilijoilla:

...

Pääsin jo jonkin aikaa sitten Bruno Schulzin Krokotiilikujan loppuun, tosin siten että oikaisin valikoidut suomennokset kokoelmasta Kuolinilmoituksen parantola, löydettyäni sen englanniksi kokonaisena käännöksenä.

Mitä Krokotiilikujasta ja Kanelikaupoista voi sitten sanoa? Schulzin tyyli on toisaalta novellista toiseen vaihtelevaa, toisaalta yleispätevästi (kuten on tullut jo muutamaan otteeseen todettua) adjektiiveja tursuavaa unitavaraa. Vaikka yleensä on hieman kulunutta todeta, että jokin on kafkalaista, Schulz on sitä jo sen takia, että novellikokoelman läpi kulkeva teema hiljalleen hulluksi tulevasta isästä, porvarillista rouvaa stereotyypittävästä äidistä ja topakasta palvelijattaresta Adelesta päättyy (ainakin suomennoksessa) niin suoraan hatunnostoon Franz Kafkan novellille Muodonmuutos, ettei ole tosikaan. Schulz myös käänsi Kafkan tekstejä puolaksi, joten kai moiset viittaukset ovat ymmärrettäviä.

Schulzin omakin elämä heijastelee jossain määrin ajalle jostain syystä kovin tyypillistä 1900-luvun alun taiteilijakohtaloa — juutalainen kirjailija-maalari syntyi pienessä Drohobyczissä (nykyisin Ukrainassa, L'vivistä viitisenkymmentä kilometriä lounaaseen), eikä juuri matkustellut kotikylänsä ulkopuolella ja vietti muutenkin eristäytynyttä elämää. Kaikkien kunnon taiteilijoiden tapaan hän kärsi myös huonosta terveydestään. Kaiken tämän päälle Schulz tuli ammutuksi siksi, että häntä suojellut Gestapo-upseeri oli ampunut toisen Gestapo-upseerin juutalaisen hammaslääkärin. The New Yorkerin kirja-arvostelussa kirjoitetaan aiheesta (siis myös Schulzin elämästä) laajemmin.

...

Schulzista Vladimir Majakovskiin — kaivoin runokokoelman nyt uudelleen luettavaksi keskeneräisten kasasta, osaksi siksi, että mieleeni jäi pyörimään huikea esimerkkiruno:

Ananasta ahmi / hotkaise pyy
Loppusi, porvari, lähestyy.

Ешь ананасы, рябчиков жуй,
день твой последний приходит, буржуй.

En voi välttää ymmärtäväni runoutta kovinkaan paljon — osittain siksi, että en ole lukenut juuri mitään (Majakovskin lisäksi mieleeni tulevat ainoastaan teini-iän A.W.Yrjänät ja myöhemmin vähän matkalukemisina Czesław Miłoszia ja Wisława Szymborskaa). Mutta Majakovskissa on sitä jotain, futuristista vauhtia, lähes naivistista vallankumouksellisuutta, niin runoudessa kuin yhteiskunnassakin, vaikka Majakovski tuskin erottelisi näitä kahta.

.:La Chinoise:.

"Il faut confronter des idées vagues avec des images claires."

Jean-Luc Godardin La Chinoise (1967) oli oikeastaan aika mielenkiintoista katsottavaa, osaksi tietenkin siksi, että aikoinaan Ensslinin, Baaderin ja Meinhofin Rote Armee Fraktionista vääntämäni proseminaari sai minut jämähtämään opiskelijaradikaalien lumoihin. Kuten muualla on todettu, elokuva edustaa käännettä ohjaajan tuotannossa äärimmäisen poliittiseen elokuvaan ja yksinomaan sitä La Chinoise pyörittääkin keskiössään. Se kertoo varsin irtonaisesti ryhmästä hyvin nuoria ranskalaisia maolaisia, jotka asuttavat kerrassaan ihastuttavan näköistä kommuunia jossain päin Pariisia. Kattokipsauksilla varustetun asunnon seiniin on ripustettu vallankumousaiheisia kuvia, maalattu iskulauseita ja kirjahyllyjä täyttävät suorastaan visuaalisina elementteinä sadat kopiot Mao Tse-tungin Punaisesta kirjasta. Vanhat kunnon Godard(tm)-välitekstit ovat mukana Le Chinoisessakin ja ne eivät kyllä petä koskaan.

"Une minorite à la ligne révolutionnaire correcte n´est plus une minorité."

La Chinoise onkin melkoinen ryöpytys 1960-luvun marxilaisuuteen ja sen seuraaminen vaatinee suhteellista tietämystä ideologiasta, opiskelijaliikkeestä ja Sino-Soviet splitistä, jonka suomenkielistä nimeä en juuri nyt satu muistamaan. Mielenkiintoinen näkemys kuitenkin, maolaiset kuvataan toisaalta ristiriitaisesti ideologisesti tarmokkaina, mutta toisaalta Godard selvästi hymistelee (fiktiivisessä) tarinassaan nuorten vallankumouksellisten naiviudelle. Ota siitä sitten selvää, en ole varma, mutta minusta tuntuu, että ohjaaja itse oli (/on) ennemminkin marxilais-leninisti kuin maolainen. Mitä ilmeisemmin jos ajasta ei ole ollenkaan kiinnostunut, filmikään ei varmaan erityisemmin lämmitä — toisaalta ehkä Suomessa aina niin ajankohtaiset taistolaiset voi pienellä ajatusleikillä sijoittaa ranskalaisten tilalle. Maolaisista tosin tulee kovasti mieleen Pirkko-Liisa Kastarin Mao, missä sä oot?, La Chinoise vahvistaa vähän samaa kuvaa maolaisista pienenä liikkeenä, joka ei kapitalismia ja imperialismia enempää vihannut kuin neuvosto-kommunismia ja Moskovan revareita.

En tiedä voiko elokuvaa sinänsä erityisemmin elokuvana kehua, koska koko jutun olisi voinut periaatteessa lukea kirjasta (etenkin pitkät dialogit ja monologit lähentelevät juuri kirjallista ilmaisua) tai kuunnella kasetilta — mitään syvempää "elokuvallista" pointtia La Chinoisessa ei ole, eikä se toisaalta varmaan Godardia paljon kiinnostanutkaan.

En malta olla liittämättä pariisilaisten maolaisten kommuunia tämän päivän (25-26/2007) Nyt-liitteessä perin vittuilevaan sävyyn esitettyyn "nykyhippi"-kommuuniin — joskin en väitä etteikö toimittaja saattaisi osua lähelle niin sanottua "totuutta", juuri tästä nimenomaisesta kommuunista puhuttaessa siis. Mutta kyllä 1960-luvun poliittiset tässä suhteessa vaikuttavat olevan aivan toisesta maailmasta — olkoonkin kumouksellinen maailmankuva ja ikuiset poliittiset väittelyt kuinka irrallaan niin sanotusta "todellisuudesta" — verrattuna näihin viihdeteollisuuden kauko-ohjaamiin kommunitaareihin. Saattaa mennä puihin ampumiseksi, mutta onko Nyt-liitteellä missio stereotyypittää vihreä ajattelu ja tietynlainen "aktivismi" sitten juuri nimenomaan anti-intellektuaaliseksi ja sisäisesti tekopyhäksi?