.:Nationalismista:.

Kiireisimmät - kuten Rosa Meriläinen kirjassaan Valtio - ovat jo julistaneet nationalismin kuolleeksi aatteeksi, mutta mitä ilmeisemmin se elää ja potkii vahvasti myös Euroopan maantieteellisten rajojen sisällä. Viimeisin esimerkki, tosin myönteinen sellainen, tästä lienee Kreikan Makedonialle antama sovintoesitys vuosikymmeniä jatkuneen nimikiistan ratkaisemiseksi. Makedoniaa, eli tuttavallisemmin Former Yugoslavian Republic of Macedonia voitaisiin siis kutsua Pohjois-Makedoniaksi, joka estäisi sekaannuksen eteläiseen Makedonian kreikkalaiseen maakuntaan, jossa allekirjoittanutkin on käynyt pienenä poikana ihmettelemässä Filip I:sen haarniskaa ja Athoksen luoksepääsemätöntä niemimaata, jonne ei voitu matkustaa, koska äiti oli mukana. Niin voi 2000-luvun eurooppalainen kansallisvaltiopolitiikka juuttua nimeämispolitiikkaan ja suurvaltahistorian muistoihin. Kreikka kun samoin elkein blokkaa Makedoniaa EU-jäsenyydestä. Mihin menet, federalismi?

Balkanilla tietenkin pommit kytevät vielä syvemmällä. Keski-Eurooppalaisista antifasistikeskusteluista poimittu "sielunsa myynyt" hittiyhtye 357 lienee konkreettinen esimerkki tästä. Toisaalta yhtye on levyttänyt kieltä ymmärtämättömälle lähinnä kesäkumibiisiltä vaikuttavan kappaleen Jedne je Srbija (videossa tissejä, ska punk-genressä tarttuva esitys), kuin myös "Laibach-vailla-huumoria" junttauksen Na Gazimestanu, joka satunnaisten ymmärrettyjen sanojen ja muilta kuuleman mukaan on silkkaa Kosovo-propagandaa. Kiinnostava aihe joka tapauksessa, serbo-kroaatin osaavilla nationalismitutkijoilla työsarkaa riittää, ja mitä todennäköisimmin myös pitkälle tulevaisuuteen.

Addendum: Ja jottei sloveenihassuttelijoiden agendasta olisi epäselvyyttä, linkattaneen myös Laibachin hupaisa Life is Life. Neue Slovenische Kunstissa tunnetaan Wandervögel-jutut.

.:Kansanmurhia:.

Luin Pavel Hakin Tarkka-ampujan. Tuota sata sivua pitkää nidettä ei voi oikeastaan kovinkaan paljon suositella. Tarkka-ampuja on inhorealistinen kertomus sodasta ei-missään — tarina teurastuksesta, raiskauksesta, paosta ja menetyksestä. Lukijalle päällimmäisenä jäävät mieleen nimenomaan silmitön väkivalta ja deskriptiivisesti kirjoitetut tappo- ja raiskauskohtaukset, jotka haukkaavat leijonanosan kaikesta sivumäärästä. Nimeämättömät, sotilaan roolia toteuttavat upseerit ja asemiehet harrastavat pieteetillä kuvattua väkivaltaa.

Takakansitekstin mukaan Tarkka-ampuja ei kerro mistään yksittäisestä sodasta, mutta sen aiheuttamat mielleyhtymät viipottavat kohden Balkanin sotia, lähintä kiinnekohtaa mielettömälle eurooppalaisessa miljöössä tapahtunutta kansanmurhaa. Siksi oikeastaan alunperin kirjan "uutuuksien" joukosta poiminkin. Valitettavasti Hak tuhlaa turhan paljon kirjoittajan taitojaan mässäilyyn, ja ainakin minä koin sen kaiken kovin luotaantyöntäväksi. Ei siksi, etteikö väkivalta ja raiskaus olisi sotaan ytimellisesti liitettäviä asioita, ennemminkin siksi, että tarinaa on vaikea erottaa enää itsetarkoituksellisuudesta. Eittämättä sota on julmaa, mutta eikö samaa ällöttävyyttä voi yhtä hyvin lukea Human Rights Watchin ja Amnestyn raporteista? Hakin teksti kaipaisi ripauksen enemmän sivuja mielettömän sodan kummallisuuksista ja sivusen vähemmän "shokeeraavaa kidutusta".

Kirja on lyhyt ja perusidea kirjoittamisen arvoinen. Valitettavasti Hak ei oikein pääse aitojen yli ja loistaa oikeastaan ainoastaan muutamassa "tarinapolussa". Niissäkin mahdollisesti suomentajan takia termivalinnat muuttuvat lainaten niin sanotusti "aivomössöksi".

.:Srebrenica 1995:.

Juuri kuin pääsin kirjoittamaan Imre Kertészin kohdalla, kuinka julmuuskiintiö oli tullut täyteen hetkeksi, päädyin takaisin niiden pariin - tällä kertaa monin verroin tuoreempana kroatialaisen kirjailijan ja journalistin Slavenka Drakulićin teoksessa Ei tekisi pahaa kärpäsellekään (2004), joka marssittaa lukijan eteen ryhmän Balkanin sotien teloittajia, raiskaajia ja murhakäskyjen antajia.

Drakulić kuvaa tapahtumien ja faktojen sijasta (tai oikeastaan rinnalla) sotarikollisia persoonina, hieman keittiöpsykologiaan taipuvaisesti, mutta teräväkynäisesti. Selkää pitkin kiipeävää kuvotusta ei voi muutaman tarinan kohdalla välttää, komentoja antaneet ja kätensä kaukana verestä pitäneet jäävät etäisemmäksi, lukuunottamatta ehkä edelleen pakosalla olevaa Ratko Mladićia. Pariskunta Milošević voisi olla vähemmän traagisessa kontekstissa jopa huvittava karikatyyri - Drakulić hämmentää kyllä hyökkäämällä Milosevicin vaimon huonoa pukeutumista vastaan kuin paraskin muotikriitikko (vaikkakin hieman syvällisemmin purkaen).

Kirja, jonka Drakulić luo sotarikollisten profiileista ei lopulta selitä yhtään mitään tuosta perin käsittämättömäksi jääneestä sodasta (tai sodista). Slavoj Žižekillä ratsastaen - murhaaminen, joka oli Balkanin asukkaille äärimmäinen reaalinen tilanne, joskin imaginaarisen nationalistisen mytologian sumuttama sekä Serbiassa, että Kroatiassa, oli Euroopalle täysin kytkeytymätön, vailla moniakaan merkitysyhteyksiä. Tai sitten en vain osannut lukea lehtiä oikein silloin. Tilaisuus kysellä konferenssin aikana balkanilaisilta mitä he nyt ajattelevat tapahtumista meni kieltämättä ohitse - ajatteleeko sitä liikaa huomaavaisuutta ja välttelee mahdollisesti kipeitä aiheita, vai pelkääkö oman tietämättömyyden esiintuloa?

Nyt kirja haisee katkerasti savulta, kun luin sitä istuessani järven rannalla ja polttaessani liian kosteita risuja tynnyrissä.

Edit: 4.6.2007 - Tämän aamun Helsingin Sanomat kirjoittaa ("Serbian ja Suomen ottelu oli eurooppalaisen jalkapallodiplomatian ilta", B3.) kuinka Suomi-Serbia-ottelun katsomossa nähtiin serbikannattajilla "Kosovo is Serbian"-lakanan lisäksi myös Ratko Mladićia tukenut juliste. Tämä onkin jo tietynlainen vastaus siihen, miksi Mladić juoksee vielä vapaalla jalalla, vaikka hän on paikallisen poliisinkin etsintäkuuluttama. Tuskinpa nähdään Haagissa ihan heti.

[kuva: Mikhail Evstafiev, CC-lic.]