.:Salamiin soturit:.

Luovaa taukoa.

No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.

Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.

Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.

Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.

Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".

Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.

.:Nationalismista:.

Kiireisimmät - kuten Rosa Meriläinen kirjassaan Valtio - ovat jo julistaneet nationalismin kuolleeksi aatteeksi, mutta mitä ilmeisemmin se elää ja potkii vahvasti myös Euroopan maantieteellisten rajojen sisällä. Viimeisin esimerkki, tosin myönteinen sellainen, tästä lienee Kreikan Makedonialle antama sovintoesitys vuosikymmeniä jatkuneen nimikiistan ratkaisemiseksi. Makedoniaa, eli tuttavallisemmin Former Yugoslavian Republic of Macedonia voitaisiin siis kutsua Pohjois-Makedoniaksi, joka estäisi sekaannuksen eteläiseen Makedonian kreikkalaiseen maakuntaan, jossa allekirjoittanutkin on käynyt pienenä poikana ihmettelemässä Filip I:sen haarniskaa ja Athoksen luoksepääsemätöntä niemimaata, jonne ei voitu matkustaa, koska äiti oli mukana. Niin voi 2000-luvun eurooppalainen kansallisvaltiopolitiikka juuttua nimeämispolitiikkaan ja suurvaltahistorian muistoihin. Kreikka kun samoin elkein blokkaa Makedoniaa EU-jäsenyydestä. Mihin menet, federalismi?

Balkanilla tietenkin pommit kytevät vielä syvemmällä. Keski-Eurooppalaisista antifasistikeskusteluista poimittu "sielunsa myynyt" hittiyhtye 357 lienee konkreettinen esimerkki tästä. Toisaalta yhtye on levyttänyt kieltä ymmärtämättömälle lähinnä kesäkumibiisiltä vaikuttavan kappaleen Jedne je Srbija (videossa tissejä, ska punk-genressä tarttuva esitys), kuin myös "Laibach-vailla-huumoria" junttauksen Na Gazimestanu, joka satunnaisten ymmärrettyjen sanojen ja muilta kuuleman mukaan on silkkaa Kosovo-propagandaa. Kiinnostava aihe joka tapauksessa, serbo-kroaatin osaavilla nationalismitutkijoilla työsarkaa riittää, ja mitä todennäköisimmin myös pitkälle tulevaisuuteen.

Addendum: Ja jottei sloveenihassuttelijoiden agendasta olisi epäselvyyttä, linkattaneen myös Laibachin hupaisa Life is Life. Neue Slovenische Kunstissa tunnetaan Wandervögel-jutut.

.:Brown and Durham:.

Juutuin meksikolaisten sijasta lukemaan Upton Sinclairin The Junglea, jota ei käsittämättömistä syistä (ilmeisesti) ole koskaan suomennettu. Kyseessähän on siis vuonna 1906 ilmestynyt häiritsevä kuvaus Chicagossa kukoistaneesta teurastamoteollisuudesta, teollisen vallankumouksen verenmakuinen dystopia, jossa oli totuutta enemmän kuin pelkäksi liivatteeksi.

"Brown's Imperial Ham and Bacon, Brown's Dressed Beef, Brown's Excelsior Sausages! Durham's Pure Leaf Lard, Durham's Breakfast Bacon, Durham's Canned Beef, Potted Ham, Devilled Chicken, Peerless Fertilizer!"

The Junglella vaikutti jopa ajankohtaisia sikavideoita konkreettisemmin amerikkalaiseen lihateollisuuteen - raflaavat kertomukset tuberkuloottisten nautojen uittamisesta säilykkeisiin, likaisella lattialla uineista sisälmyksistä keitetystä laardista ja keittopatoihin pudonneista työläisistä [voi sisältää jäämiä palkkaorjista] myötävaikuttivat ensimmäiseen amerikkalaiseen ruokatarvikkeiden hygienialainsäädäntöön. Lihankulutus Yhdysvalloissa putosi.

Sinclair on toisaalta myös sosialisti, ja kritisoi voimakkaasti myös yhtiöiden muodostamia trusteja ja markkinatalouden tekopyhyyttä - jossa joku voittaa vain jos nyhtää alemmalta portaalta selkänahan rippeetkin. The Junglen liettualainen siirtolaisperhe, joka muuttaa paremman elannon toivossa saastaiseen työläiskortteliin Chicagoon, on pyramidin pohja - myytävänä on vain työvoima, joka on kauppatavarana yhtä kuin oma fyysinen terveys. Nuoret voimat ajetaan loppuun ahneiden kapitalistien suolauskellareissa, saippuankeittomasuuneissa ja teurastuspihoilla, ja tilalle hankitaan uusi vetreä hammasratas, jos edellinen pettää. 1900-luvun kapitalismin kritiikkiä puhtaimmillaan.

Kukakohan onnistuu ensimmäisenä vakiinnuttamaan romaaninsa merkkipaalunomaisena postmodernin kapitalismin ja pätkätyöläisyyden raivonhuutona? Ei sillä, etteikö Sinclair kykenisi tavoittamaan jotakin perustavaa tästäkin ajasta:

"Here was this Durham's, for instance, owned by a man who was trying to make as much money out of it as he could, and did not care in the least how he did it; and underneath him, ranged in ranks and grades like an army, were managers and superintendents and foremen, each one driving the man next below him and trying to squeeze out of him as much work as possible. And all the men of the same rank were pitted against each other; the accounts of each were kept separately, and every man lived in terror of losing his job, if another made a better record than him. So from top to bottom the place was simply a seething cauldron of jealousies and hatreds; there was no place in it where a man counted for anything against a dollar. And worse than there being no decency, there was not even any honesty. The reason for that? Who could say? It must have been old Durham in the beginning; it was a heritage which the self-made merchant had left to his son, along with his millions."

Tosin nykyään saa kuulua liittoihinkin, eikä lakkoja sentään hajoteta pampuin. Sinclairin kommentaaria voisi avata vähän pidemmältikin, mutta luetaan nyt ensin teos loppuun. Vieraalla kielellä raamattupaperille painetun pokkariversion lukeminen on yllättävän hidasta.

.:Lyhytaaltoradioista:.

Ei ehkä maailman yleiskiinnostavin aihe kirjoittaa blogimerkintä, mutta liittyy ainakin tämän blogin täysin esteettisistä syistä naputeltuun alaotsikkoon "lähetyksiä nimeämättömien aaltopituuksien välisestä taustakohinasta". En tiennytkään, että lyhytaaltotaajuuksia käytetään edelleen vakoilupuuhiin - tai siis lähettämään parhaaseen 'allo 'allo-henkeen salaviestejä maanalaisille illegaaleille. Todellisia feindsendereitä. Yksitoikkoista keinoäänen lukemista numeroista koostuvaa ohjelmaa sentään väritetään joillakin kanavilla muutamalla nuotilla iloista musiikkia.

Erityisen mielenkiintoinen on venäläinen lähetin UVB-76 joka vain surisee jossain siperialaisessa metsässä, kenenkään julkisuudessa tietämättä miksi helkkarissa. Mitä nyt välillä henkilökunta sählää, ja juttelee mukavia mikrofonin ääressä. Tai täysin dadaan sopivasti soittaa pätkän saksalaisesta poplaulusta Moskau. Noin siis pari kertaa kolmessa kymmenessä vuodessa, ja silti joku onnistuu kyttäämään asemaa niin tarkasti, että saa sen nauhalle. Neuvostoliiton organisaation tuntien ei ehkä olisi ihmeellistä, että jokin radioasema olisi vain unohdetusta syystä jätetty surisemaan metsikköön, mutta itsepintainen lähetys jatkuu vielä nykyäänkin.

Foliohatut ja unettomuudesta kärsivät voivat kuunnella nauhoituksia näiltä taajuuksilta The Conet Projectin verkkosivuilta. Kansainvälisen vakoilun kiemuroita ei tietenkään pidä sotkea neuvostoliittolaisten Duga-3-ohjustutkaan - tuohon kylmän sodan radiotaajuuksien itsepintaisen naputtajaan - joka ruostuu tällä hetkellä 30 kilometriä Tshernobylin ympärille pystytetyn eristysvyöhykkeen sisällä. Vyöhykkeen, josta NeQo Phosgraphis tarjoaa melkoisen vaikuttavan valikoiman taidekuvia.

.:Kun journalisti värittää:.

Tässäkin blogissa muutamaan kertaan mainittu puolalainen journalisti (ja kirjailija) Ryszard Kapuściński on - ainakin Artur Domoslavskin hänestä kirjoittaman biografian mukaan melkoinen sanaseppo ja todellisuuden värittäjä. Tässä ei sinänsä kirjoittajan teoksiin tutustuneelle ole mikään suuri yllätys, sen verran maalailevia ja seikkailuhenkisiä kirjailijan teokset ovat. Domoslavski ei tarjoile tätä pahantahtoisena ilkeilynä, vaan kannustaa lukijoita ymmärtämään mitä Puolan journalismitaivaan supertähti haki takaa. Kapuściński esimerkiksi väittää tavanneensa Che Guevaran, vaikka mies oli jo siinä vaiheessa kuollut, ja olleensa läsnä historian tapahtumissa, vaikka oli jossain ihan muualla. Journalismin ja faktakirjallisuuden kannalta tämä on tietenkin äärimmäisen ongelmallista, ja monella tavalla silkkaa vääryyttä - "todellisuutta" ja "fiktiota" kun ei voi lukija millään tavalla erotella toisistaan, varsinkin jos kirjoittaja ei sitä suostu avaamaan (tai Kapuścińskin tapauksessa, valehtelee).

Annettakoon tämä nyt kuitenkin edesmenneelle kirjoittajalle anteeksi - yksityiskohtien totuudenmukaisuus ei liene niinkin hienoissa kirjoissa kuin Eebenpuu tai Keisari merkityksellistä, ennemminkin niiden hyvin vaikuttava tapa kirjoittaa hajoavasta kolonialistisesta järjestelmästä. Imperiumikin saattaa mahdollisesti sepitetyistä kohtauksistaan huolimatta vangita enemmän Neuvostoliiton hajoamisesta, kun yksikään seikkaperäisen todellinen journalistinen raportti ikinä. Indiana Jonesmainen seikkaileva journalisti jännittävine vaaranpaikkoineen ei ehkä ole todellisesta maailmasta, mutta puhtaasti kirjallisesti Kapuścińskin teokset ovat erinomaista sanataidetta.

Tuo elämäkerta olisi kiinnostava lukea, mutta lienee turha haikailla 600-sivuista puolankielistä järkälettä suomalaisten kustantamojen käännöslistoihin. No ehkä sitten englanniksi, jahka ilmestyy.

.:Blogimerkintöjä sadan vuoden takaa:.

Jos tulikin kirjoitettua viime merkinnässä blogiähkystä, tarjoaa formaatti mielenkiintoisia matkoja historiaan, kun menneiden kirjoittajien päiväkirjoja julkaistaan uudelleen merkintä kerrallaan. Ensi lukemalta nämä toisinnot ovat uuvuttavan yksitoikkoisia, mutta pidempään seurattuina jännittäviä.

Dagens Nyheterin linkistä poimin brittiläisen tutkimusmatkailijan Robert Falcon Scottin viimeisen (ja onnettomasti päättyneen) etelänavalle suuntautuneen retkikunnan vaiheet. Tekstiä riittää vielä ennen katkeraa loppua vuoden päivät, mutta tavallisesti vain tutkijoiden kirjoituksista luetut katastrofin ainekset kyllä huomaa jo varhaisessa vaiheessa Scottin päiväkirjoissa. Vielä vuotta ennen virheensä konkretisoitumista hän ivaa kisassa paremmaksi selvinneen Roald Amundsenin vetokoirien käyttöä ja ylistää vahvoja poneja, jotka eivät koskaan navalle asti päässeet (paitsi leivänpäällisenä).

Mielenkiintoista on myös Scottin retkikunnan loputon innostus karuista oloista huolimatta tieteelliseen tutkimustyöhön - keisaripingviinien pötsin sisällön analyysiin, kallioperän kilkutteluun näytteitä varten ja muu loputon inhimillinen uteliaisuus - jota tietenkin niin sanotulla "naparetkeilyn herooisella kaudella" inspiroi taipumaton kilpailu mitä vaikeapääsyisimpien kolkkien valloituksesta pyhän kansallisvaltion (ja miksei henkilökohtaisenkin) kunnian nimissä.

Toinen, ehkä vähemmän historia-alan ulkopuolella kiinnostava päiväkirjajulkaisu on yhdysvaltalaisen diplomaatin (ja myöhemmin presidentin) John Quincy Adamsin matkailu laivalla Eurooppaan seurustelemaan venäläisten ylimyksien kanssa 1800-luvun parhaiden sanankäänteiden siivittämänä, jota tarjoillaan twitterissä yksirivisinä merkintöinä - merkinnät itse päiväkirjan (jonka linkkiä en juuri nyt satu löytämään) puolella ovat tietenkin pidempiä. Joskin tätä nykyä Adams on jo näemmä palannut Kanadaan.

Vastaavaa tavaraa julkaistaan myös brittivaltiomies Samuel Pepysin piinallisen yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, joita löytyykin sitten vuosikymmeniä kiinnostuneiden selattavaksi.

[Robert Falcon Scott]

[John Quincy Adams]

[Samuel Pepys]

.:Risti ja hakaristi:.

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Kuume ja Foucault:.

Kirottua, flunssan toivominen taisi olla kuin tilauspyyntö, joka esitettiin liian varhain. Huomenna nimittäin pitäisi tehdä taustatyötä ja torstaina on pitkään odotettu Einstürzende Neubautenin keikka Tavastialla — jälkimmäinen vaatii kohtuullisen määrän matkailua pitkin Suomenmaata, eikä sellainen ole kipulääkityksellä paikatussa tilassa mitenkään mieltä ylentävää. Vasta perjantain ehtii lepäämään.

...

Tämänpäiväinen Foucalt-teemainen keskustelu opiskelijatovereiden kesken opintopiirissä oli valaisevan mukava. Vaikka argumentaatio ylemmän henkilökunnan valvonnan ulkopuolella rönsyileekin monesti systemaattisesta aihetekstin käsittelystä mitä ihmeellisempiin aiheisiin (ja sisältää joskus ainakin omalla kohdalla melko asiantuntemattomasti mutu-tuntumalla todettuja historiallisia olettamuksia), on helppo huomata sellaisten ainakin viitteellisesti ohjeellistettujen keskusteluiden luovuus älykkäiden ihmisten seurassa. Vallan, tarkkailun ja esimerkiksi koulujärjestelmien (niiden nykyisessä käymistilassa) puiminen ei taida nousta ihan heti ex tempore-keskusteluiden aiheeksi.

Tosin, myönnettäköön, joskus kyllä aistii tuskallisesti varmasti kaikkien tietämän akateemisen kuplan näköaloja vangitsevan ominaisuuden. Ei silti, lähes yhtä löysä argumentti on syyttää samaisia kuplan asukkaita kokonaisvaltaisesta "realistisuuden" puutteesta ja "maailmaaparantavien ihmisten" utooppisesta ajattelusta.

...

Luin sinänsä heppoisesta elokuvalehti Episodista pari artikkelia liittyen Julie Delpyyn ja 2 päivää Pariisissa, joita kommentoin aikaisemmassa merkinnässä. Haastattelun perusteella päättäen epäreilu rinnastukseni Audrey Hepburniin (josta sain kritiikkiäkin jo aikaisemmin) tuntuu toden totta melko huterasti todetulta kommentilta. Tosin puolustuksena tosiaan sanottakoon, jos se sellaisena kelpaa, että en aikaisemmin kirjoittaessani tiennyt, että Delpy oli myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Joskus kannattaisi lukea tuoteselosteet loppuun asti.

.:Ranskalainen sarja:.

Irène Némirovskyn Ranskalainen sarja on vaikuttava kirja. Alun perin viisiosaiseksi sarjaksi suunniteltu romaani koostuu nyt vain kahdesta osasta (Kevään myrsky ja Dolce), joita yhdistää sama teema — ranskalaisten tappio toisessa maailmansodassa ja saksalaismiehitys. Kevään myrskyssä Némirovsky kuvaa villisti etenevien saksalaisjoukkojen edestä pakenevia ranskalaisia siviilejä inhimillisine luonteineen ja erilaisine kriisiin suhtautumisen tapoineen. Pakomatkalla on niin porvarillinen yläluokka taidemööpeleineen ja muine roinineen kuin köyhä työväenluokkakin. Molemman ryhmän ihmisille Némirovsky jakaa arvonantoa, mutta myös perin kerkeää piiskakritiikkiäkin.

Dolce on sinänsä erikoinen kertomus sodan ajalta, että siinä saksalaiset esitetään varsin inhimillisinä olentoina, vaikka ovatkin voiton juovuttamia valloittajia. Kaksi tarkemmin kuvattua saksalaisupseeria suorastaan erottuvat pienen ranskalaiskylän maalaisista kohteliaine käytöstapoineen. Dolce pyörii Ranskan valloituksen ajan viattomuudessa, josta kuolema ja teloitukset puuttuvat lähes tyystin — tai oikeastaan Némirovsky kirjoittaa ne nokkelasti peitettynä, ja kiinnittää suurempaa huomiota maalaisten reaktioon valloittajiin, piilotettuihin perintöviineihin ja pöytäliinoihin. Vaikka kirjailijan psykologisointi on latteaa, ei Némirovsky yläluokkaisena ukrainalaisemigranttina ja patakaupunkilaisena tainnut tuntea paljonkaan sympatiaa maalaisia kohtaan. Saksalaisupseeri Brunon ja sotavangin laiminlyödyn vaimon Lucilen rakkaustarina tuntuu ehkä jossain vaiheessa vähän liiankin imelältä sota-ajan tarinalta, mutta ei onneksi liian pahasti.

Hämmästyttävintä Ranskalaisessa sarjassa on kuitenkin se, että niinkin eheä (joskin lopun muistiinmerkintöjen mukaan enemmän tai vähemmän keskeneräinen) romaani voi syntyä keskellä miehitettyä Ranskaa. Kirja ongelmallistaa hienosti sodan ja sen oloissa selviytymisen, vaikkei kirjoittaessa koko sota ollut vielä lähelläkään loppuaan. Kirjoitusajankohdasta huolimatta kirja ei ole kollaboranttien puolustus, eikä ranskalaispatrioottinen vuodatus. Tämä on jo itsessään melkoinen suoritus, ottaen huomioon että syntyperäisenä juutalaisena ja kansalaisuudettomana Némirovsky olikin jatkuvasti vaikeuksissa natsien Ranskaan säätämien juutalaislakien kanssa. Lienee ironiaa, ettei kirjailija oikeastaan kai koskaan ollut kovin sinut juutalaisuutensa kanssa — Némirovskyä onkin syytetty joissain yhteyksissä itseään vihaavan juutalaisen (self-hating Jew) arkkiesimerkiksi. Ranskalaisessa sarjassa ei juutalaisia käsitellä lainkaan.

Kolmea viimeistä osaa ei koskaan kirjoitettu, koska Némirovsky vangittiin kesällä 1942 vailla kansalaisuutta olevana juutalaisena. Hän kuoli kuukautta myöhemmin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä Puolassa.

.:Martin Guerren paluu:.

Le Retour de Martin Guerre (1982) oli menettelevä kuvitus Natalie Zemon Davisin tutkimalle, laajalti historianopiskelijoiden tuntemalle 1500-luvun Ranskaan sijoittuvalle tarinalle katoavasta Martin Guerresta, jota saapuu paikkaamaan niin omaisuudessa kuin aviovuoteessakin Pansette. Ei Le Retour de Martin Guerre mikään elokuvataiteen merkkipaalu ole, mutta antaa juuri sopivan kuvan menneisyyden Ranskasta, rupisesta maaseudusta ja maanviljelijöiden paikalleen asettuneesta elämästä. Samaan tapaan kuin se tutkimuskin. Lukuunottamatta Gérard Depardieun hieman kulahtanutta naamaa, näyttelijätkin menevät mukiin. Suurin koukku elokuvassa silti taitaa olla aikalaiskuvauksen uskottavuuden lisäksi se, että se filmatisoi vanhan kunnon mikrohistoriallisen tarinan, jonka käänteet muistaa kovin tarkkaan.

Jostain syystä ulkomaisia historiaa kuvittavia elokuvia on paljon helpompi katsoa tuntematta valtavaa myötähäpeää, kuin suomalaisia vastaavia.

.:Virilio ja tajunnanvirtaa:.

Paul Virilion Katoamisen estetiikka oli hyvä luettava sykliin Pyhtilä - Debord - Sihvola (joista muut ovat yhä kesken). Toistuvat teemat ja yhteennivoutuminen hyvällä tavalla ovat näiden neljän tapauksessa läsnä jokaisessa kirjassa, ainakin pienellä mielikuvituksella. Kiinnostava aihealue, joka valitettavasti tulee oman tutkielman hyödyn kannalta jäämään vain summittaisiksi sivumerkinnöiksi alaviitteissä. Ei voi mitään, voi vain syyttää itseään ja haluttomuutta antautua media-arkeologiaksikin tituleeratun suuntauksen älyllisen haastavuuden aallokkoon.

Virilion itse kehittämä dromologia paneutuu vauhdin merkitykseen modernissa yhteiskunnassa. Dromologiassa nyky-yhteiskuntaa viehättää lisääntyvän vauhdin tuntu, joka irrottaa ruumiillisuuden perinteisistä aistimellisista kokemuksista ja sysää sen kohden uutta, teknologista ja erottelevaa katsetta. Tähän teknologiseen ja kapenevaan, ehkä hieman myooppiseen näkökulmaan lukeutuu myös luonnontieteellinen katse. Virilio ammentaa aiheesta varsin laajasti, pohtimalla epileptistä poissaolon kokemusta (ja sen teknokatseen, katkottoman näyn pyrkimyksen, vastapooliin), elokuvaa uutena elottoman elävöittämisenä ja vääjäämättömän, mutta samalla masokistisesti kiehtovan onnettomuuden problematiikkaa. Kirjoittaja on aikaisemmin pohtinut sotakoneiden pelottavaa estetiikkaa ja muotokieltä — ja myöhemmässäkin tuotannossa Katoamisen estetiikka kuulemma muodostaa tietynlaisen sinikopion (blueprint) myöhemmille kertomuksille. Perehtymisen arvoinen kirjoittaja, joskaan ei kovin hyödyllinen suorana teoriapohjana. Viriliolle rakentaminen vastannee hiekkalinnan kasaamista liikkuvan kuorma-auton lavalle.

Kääntäjä osuu jälkisanoissaan hyvin maaliinsa. Virilio kirjoittaa riviensä väliin paljon modernin ja sen todellisuus-käsitteen kritiikkiä. Hän on postmoderni kirjoittaja, jonka katkoksellisesta tekstistä on vaikea poimia mitään konkreettista siinä mielessä, miten sellaiseen normifilosofian parissa tottuu. Eittämättä hän ei ole kaukana verrokeistaan Debordista ja ennen kaikkea Jean Baudrillardin sekavista, mutta ajatuksia herättävistä sepustuksista. Kääntäjän viite siihen, että Viriliolle filosofiassa on kysymys ennen kaikkea kaunokirjallisuuden jatkeesta (etenkin siinä mielessä, ettei dokumentaatio ole ns. akateemisesti uskottavaa, vaan kuriositeettien kautta pohdintaa) on montaa postmodernin ajattelun gurua luonnehtiva kuvaus. Tämä sietää Katoamisen estetiikkaan tartuttaessa tiedostaakin.

On muuten ironista, että nykyinen lähinnä ranskalaisiin 1900-luvulla vaikuttaneisiin ajattelijoihin keskittynyt filosofia jää lopulta ainoastaan kiihtyvän "nopeuden postmodernin" sivuääneksi. Jos ajattelun keskeisyydestä kertoo mitään se suomenkielisten tuotettujen käännösten määrä, on ainoastaan surkuhupaisaa, että sen sivumäärät jäävät lopulta vain "anarkististen" ajattelijoiden yrityksiksi ymmärtää uutta sirpaloitunutta maailmankuvaa. Yrityksiksi, jotka eivät lopulta kykene mihinkään merkitykselliseen vastarintaan, mitä ikinä sellainen tarkoittaakaan. Ehkä globaalikapitalismin ja kehitysuskon kritiikki onkin lopulta juuttunut joko korkeaan norsunluutorniinsa (josta uusmarxilaiset ovat jo kauan sitten varanneet parhaat huoneet), tai nopeasti markkinatalouden (tai debordilaisittain spektaakkelin) hyödyntämiin vastakulttuuriklikkeihin, joissa kritiikki sinänsä muuttuu itsetarkoitukselliseksi tahi kaupallisesti "siistiksi" lifestyle-jutuksi.

Liittely yltyy perin jäsentymättömäksi, mutta tämän diskurssin suhteen osaset ovat (edellisten aiheesta olevien merkintöjen tapaan) vasta hakemassa toisiaan, kovin muotoutumattomina. Jos kirjoittaisin olennaisuuksia hyödyllisiin asiakokonaisuuksiin läheskään samaa vauhtia (koska jo blogiteksti muodostaa tiettyjä pitkällisten kirjoitusten sarjoja vastustavia säännönmukaisuuksia, ei niin julmasti tosin kuin journalismi), olisin jo varmasti valmistunut aikoja sitten.

.:Analyyttinen filosofia on oopiumia briteille:.

Pääsin Thomas De Quinceyn loppuun, joka tulikin aika perusteellisesti käsiteltyä viime merkinnässä jo etukäteen. Kirja muuttuu loppupuolella oopiumin kärsimyksiä kuvatessa lähes näynomaiseksi, ja pistää miettimään josko englantilaiseen aikalaisrunouteen joskus kykenisi tarttumaan. Kieli niissä ainakin vaatii totuttelua — mieleen tulee lukion loppupuolella tavaamani John Miltonin Paradise Lost, joka kyllä ainakin silloin meni ohi korvien niin että humisi. Sinänsä en ihmettele, kyseinen tiiliskivi kun vaatisi lyhyen oppimäärän romanttisessa raamatuntulkinnassa, oletan.

Ajan analyyttinen logiikka ja luonnontieteeseen kiinnittäytyminen De Quinceyn oman ruumiinsa kuvailussakin on kiinnostava näkökulma kirjaan — toisaalta kirjoittajalle ei ole vieras saksalainen metafysiikkakaan. Intellektuelleilla oli tosiaan aikanaan aikaa puuhastella kreikkalaisen kirjallisuuden, saksalaisen filosofian, taloustieteen, englantilaisen runouden ja oopiumin parissa. Huolimatta siitä, ettei De Quincey suoranaisesti edustanutkaan mitään taloudellisesti vakavaraisinta luokkaa — herrasmiestä palvelijoineen tosin. Klassisen humanismin mukaisella sivistyksellä taisi päästä melkoisen pitkälle siihen aikaan.

.:Pukudraamaa 1500-luvulta:.

Jotta sunnuntai ei olisi mennyt pelkäksi kirjojen lukemiseksi, päätin katsoa Elizabeth: The Golden Agen (2007). Väärä valinta, kammottavan pitkästyttävä elokuva.

Kysymys on lähinnä toiminnallisesta, historiallisesta pukudraamasta, joka ei ymmärrettävästi seuraile tunnettuja tapahtumia Elisabet I:sen hovissa kovinkaan orjallisesti. Ei siinä mitään, mutta lisäksi elokuva on hirvittävän epäuskottava ja stereotyyppinen. Hovissa pönötetään kyllä ankarasti, mutta maneerit tuntuvat silti kovasti olevan 2000-lukulaisesti epäuskottavia. Ikäänkuin kuva siitä, millaista Elisabetin-aikainen hovielämä on nykyajan kuvitelmissa — siis kuvitelmissa, joissa ei tiedetä juuri yhtään mitään aiheesta. Asiaa ei helpota se, että pahikset (katolilaiset, espanjalaiset) esitetään suorastaan koomisen pahoina, pelottavine risteineen ja laivueineen — partaiset spaniardit ovat tuskin kylpyammetta nähneet ja puhuvat kliseisen pahiksesti mutisten. Hohhoijaa. No-one expects the Spanish Inquisition!

Cate Blanchett on leffasta Oscar-ehdokkaana, hienolla roolisuorituksellaan. Hienolla? Eipä oikeastaan — neitsytkuningatar on elokuvassa säälittävä neuroottinen itkeskelijä, joka johtaa valtakuntaa ilmeisesti pelkkiin raivokohtauksiin perustuvalla vallalla. Jos Elisabet I onkin nähty nykyfeministisessä kuvastossa (höh?) jonkinlaisena historian vahvana hallitsijanaisena (lienee aavistuksen romantisoiva näkemys, mutta mitäs minä siitä tiedän), ei se elokuvassa tunnu oikein välittyvän noin ulkoisia merkkejä erikoisemmin — tai sitten miesohjaaja (Shekhar Kapur) on koodannut jotain omia viestejään mukaan tarinaan. Elisabet nimittäin tuntuu olevan suurin piirtein jokaisen tarinan mieshenkilön neuvottavana, muutoinhan hän munaisi koko valtionjohdon.

Elokuvan laivaston upottaa viimeistään se, että se on kuorrutettu kököillä tietokone-efekteillä ja musiikki taitaa olla lainattu suurinpiirtein Pirates of the Caribbeanista. Varsinkin loppu menee jo todella väsyneeksi. Kammottavaa ajanhukkaa. Puvustaja ansainnee Oscarinsa, Blanchettin ehdokkuus on kyllä aika hömppää ja kertoo Akatemiasta paljon olennaista.

.:Monta vuotta Wuolijokea:.

Kirjahyllyssä melko tarkkaan vuoden päivät hautunut Erkki Tuomiojan Finlandia-palkittu Hella Wuolijoki-elämäkerta Häivähdys punaista tuli nyt siis viimeinkin luettua läpi.

Ja kateeksihan se käy — Tuomiojan pidemmän puoleisena harrastuksena kirjoittama mummonsa elämäkerta on kyllä ihan täyttä ammattilaishistoriaa ja varsin sujuvastikin kirjoitettu. Lähdemateriaaliakin piisaa ja herää vain kysymys (ja kateus) miten ihmeessä entinen ulkoministeri ehtii tekemään sen kaiken mitä saa aikaan. Kunnioitettavaa ajanhallintaa tai sitten yksinkertaisesti helkkarinmoinen työtahti ja etiikka.

Wuolijokikin on henkilönä varsin mielenkiintoinen, Häivähdys punaista valaisee erikoisella tavalla eurooppalaisen kulttuurillisen ja poliittisen intellektuellipiirien kosmopoliittista luonnetta ja vallankäytön erikoisia kiemuroita (joskin tässä tapauksessa lähinnä Suomen ja Baltian maiden mittakaavassa), jossa henkilökohtaisilla suhteilla näyttää pääsevän moneen mukaan. Jonkin verran teoksesta näkyy — kuten joku muukin taisi jossain lukemassani arvostelussa todeta — se, että se on kirjoitettu ehkä laajemmille, ei-suomalaisille lukijoille. Tämä on selvää ei ainoastaan siksi, että suomenkielinen painos on käännetty englanninkielisestä versiosta, vaan myös siitä, että suomalaista ajan historiaa käydään kenties hieman piinallisenkin yksinkertaisella tasolla läpi suhteellisen pitkästi — varsinkin kirjan alkupuolella.

Toinen hieman irtonaiseksi jäävä puoli on Wuolijoen siskoa ja kovan luokan kommunistia Salme Murrikia käsittelevät luvut. Vaikka tietenkin siskokset olivat yhteyksissä toisiinsa ja osittain kulkivat samoja polkujakin, jää brittiläinen kommunistitoimija hieman etäiseksi ja häntä käsittelevät luvut sivujuonteeksi. St. ei tainnutkaan lopulta tehdä suurtakaan vääryyttä kokonaisuudelle, kun (jos oikein muistan) kertoi vain hyppineensä luvut yli.

.:1918:.

Helsingin Sanomissa emeritusprofessori Esko Salminen herättelee uutta kansalaissotaväittelyä, ja mätkii kovin sanoin Väinö Linnaa vääristyneen, valkoisia syyttelevän historiankirjoituksen "punaisen" trendin aloittamisesta. Siinähän keitellään taas uutta inttämiskilpaa. Vaikka vuotta 1918 ei voi tietenkään sivuuttaa merkityksettömänä tapahtumana, jolla ei olisi mitään merkitystä tähän päivään (ja joka hylkäämällä ratkaistaisiin Afrikan nälkäongelmakin), on Salmisen kritiikki noin kursiivisesti luettuna aika ihmeellistä. Vai että vaikuttaa nykyiseenkin poliittiseen retoriikkaan tämä vihaisen argumentaation hyväksyttävyyden perinne. Olen kyllä aivan samaa mieltä sen tutkijan kanssa, joka totesi HS:lle, että voittaneiden moraalista toimintaa täytyy tarkastella eri tavalla kuin hävinneiden, joiden voitto ja sen jälkeiset mahdolliset julmuudet jäivät toteuttamatta.

Perin tyypillistä kyllä, että sellaiset väittelyt, jotka alkavat valtakunnanmedia HS:n kulttuurisivuilla nousevat yleensä mihinkään vakavaan asemaan.

Oli tästä jotain hieman jäsennellympääkin asiaa aikaisemmin, jää nyt vähän välikommentiksi. Syvennetään myöhemmin, jos jaksetaan tai keritään.

.:Päivittäistä:.

Osittain itseaiheutettu kiire ei ota helpottaakseen.

Tämä päivä kului laukaten pitkin kaupunkia, paperia siirrellen ja kirjaston kirjoja uusien. Luulisi, että tällaisetkin asiat voisi hoitaa internetissä. Kasautumista ei vähennä se, että tajusin vasta tänään, että huomiseksi pitää olla valmistettuna alustus artikkeliin Leopold von Rankesta. Onni ja autuus, että artikkeli ei ole sieltä historianfilosofian vaikeimmasta päästä. Von Rankea käy oikeastaan vähän sääliksi, hänen teististä irtautumistaan objektiivisuuden vaatimukseen tunnutaan tulkitsevan kovin kieroutuneesti - paiseisen historisismin perustajan lähtökohta sentään tuntuu aukeavan paremmin artikkelin jälkeen. Kyse onkin Hegelin historian lainalaisuuksien ja historiallisen empirismin rejektiosta siksi, että Jumalan suunnitelma on löydettävä, mutta ei saa juuttua yksityiskohtiin. Ei se objektiivisuutta (huomatkaa, en sano objektivismia, koska se viittaisi jenkkilibertaarien lemmikkiin Ayn Randiin, josta ehkä joskus toiste enemmän. Tiedän hänestäkin liikaa.) pelasta, mutta tekee siitä viisastelua inhimillisempää. Jotenkin tämä on kiinnostavaa jo sen valossa, että kuten Ju. joskus totesi, von Rankesta on tehty kyllä historisismin perkele, joka ei oikeastaan edusta enää edes itseään.

Tänään on muuten Michel Foucaultin syntymäpäivä. Sitä kunnioittaen uusin, enkä palauttanut nidettä Foucaltin esseitä. Vahingossa lainasin myös Julia Kristevaa, ehkä siitä voisi repiä jotain pinnallista sitaattia toiseuskysymykseen (jota gradussa ilmentää kaikkien muiden kuin amerikkalainen ytimellinen Toiseus suhteessa siihen mitä amerikkalaisuus määrittelemättömyydessään kuitenkin tietyllä tapaa on). Jos kehtaa.

No, mutta riittävästi tältä erää, takaisin taiton pariin.

.:Historiasta ja Yhdysvalloista:.

Edelliseen nurinaan näytyy tuoda perspektiiviä, ja surffata vähän Proffan Kellarin hämärästä - lehtiä lukien, aina Helsingin Sanomista New York Timesiin. Jälkimmäinen on viime aikoina ollut hieman kuivakka (vaikka Ahmaji...Ahmanid... Iranin presidentin New Yorkin vierailun aiheuttamaa myräkkää olikin hauska seurata eri poliittista väriä edustavista tiedotusvälineistä - on muuten monessa mielessä kiinnostavaa, että Yhdysvallat kaikesta huolimatta antaa roistovaltioiksi luokittelemiensa valtioiden johtajien ajella pitkin itärannikkoaan, onhan siitä esimerkkejä Fidel Castrostakin, jota Kuubassa yritettiin listiä mitä erikoisimmilla suunnitelmilla).

Ensimmäisessä vastaavasti keitellään kunnon Historikerstreitiä Juhani Suomen ja Jukka Seppisen välille. Jää nähtäväksi menevätkö herrat henkilökohtaisuuksiin, kuten joskus on Suomessa tapahtunut historioitsioiden riidellessä. Toisaalta, ainakin sen perusteella mitä HS kirjoittaa, Seppisen kantimet koko keskusteluun ovat heikohkot.

Sivuhuomautuksena Yhdysvalloista, naturalisaatio-testin uusista kysymyksistä (tai oikeammin kymmenestä valitusta kysymyksestä) olisi mennyt kuusi-seitsemän (tulkinnasta riippuen) oikein. Kysymyksillä olisi kansalaisuus kyllä lohjennut, koska kuusi riittää. Täytyy sanoa, että historia siivitti aika paljon (Kuka oli presidenttinä ensimmäisen maailmansodan aikaan? Mikä osavaltio on alun perin ostettu ranskalaisilta? Miksi lipussa on 13 raitaa? Nimeä yksi Federalist Papersien kirjoittajista?), poliittisen järjestelmän tuntemukseni ei ole oikein ajan tasalla, ainakaan ulkomuistin tasolla.

Kuinkakohan moni syntyperäisistä ei läpäisisi testiä?

.:Ministerium für Staatssicherheit:.

Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Muiden elämä (Das Leben der Anderen. 2006) sopi mainiosti pitkittämään hieman ahdistavallakin tavalla tyhjän sunnuntaipäivän melankolista tunnelmaa, sillä tavalla positiivisesti. Sentimentaaliin vääntyvä kerronta toimii parhaiten silloin, kun on jo valmiiksi tietyllä tapaa virittäytynyt tunnelmaan.

Stasi-miehen oikeamielisyyden heräämistä harmaassa DDR:ässä jaksaa seurata, ja myötäeläminen ilmeettömän kaljun, edesmenneen Ulrich Mühen esittämään Wieslerin mukana on raukeaa. Pienillä ilmeillä sanotaan paljon, mikä on hienoa filmissä, joka on hidas kuin mikä, mutta kypsyy myös huomaamatta. Elokuvan apeaa perusvirettä (joka kyllä korostuu loppuepilogin myötä) ympäröivä harmaa Itä-Saksa on kaunis kuin märkä betoni, totalitarismin hallintakoneiston univormut ja sellikäytävät kliinisyydessään häiritseviä. Voi vain ajatella miten eri tavalla saksalainen ossi elokuvan näkee. Ja toisaalta ajattelemaan muurin murtumista, sääli että oli silloin oikeastaan liian nuori ajattelemaan koko asiaa kovin analyyttisesti.

Oikeastaan ainoa kohta, joka jäi mieleen humoristisuudessaan oli kirjoituskone-ekspertin raportti kiipijä-everstille. Saa kaipaamaan kyllä myös kirjoituskoneita.

Ainoa valittamisen aihe on ehkä liian "huomattavissa" oleva taustamusiikki, joka myös yrittää hieman päällepukea katsojalle ajatuksia, alleviivaamalla ihan liikaa kohtia - "nyt pitää olla surullinen, viulumusiikkia."

.:Vielä Döblinistä:.

"I have not adopted bourgeois values like so many of the little people who want only to make a higher salary and a better living — I'm disgusted by the 'refinement,' by affluence with its made-up, satiated people; I loathe the socializing of the rich, their impudent and revolting way of abusing art as evening entertainment." -Alfred Döblin (transl. Peter Jelavich)

Döblinin modernistisen populaarikulttuurin omaksi otossa ja jäykistyneen porvarillisen huonon maun torjumisessa on jotain viehättävää. Mutta on vaikea olla välttämättä ajatusta siitä, että Weimarin vasemmistolaiset ja juutalaiset kulttuurituotteet ovat nykyään itse juuri tämän keikaroivan korkeakulttuurin pyhäinjäännöksiä — puhumattakaan 1920-luvun elokuvasta ja vastaavasta. Mutta postmodernissa yhteiskunnassa, B-elokuvien tapittamisen poislukien, on vaikea Döblinin tavoin keskittyä kansankulttuuriin ja hylätä pretensiöösi taidesnobbailu. Kun nykyajan kansankulttuuri on TV-chatteineen, formuloineen ja tosi-televisioineen niin perin ikävystyttävää. Vai mahtavatko sata vuotta jälkeen tulevat kulttuurintutkijat muodostaa tunnepitoisia suhteita Big Brotherin vuoden 2006 Suomen tuotantokauteen? Kaki vuosituhannen vaihteen anti-intellektuellismin symbolina?

Ihmettelen hieman, että jaksan pyöritellä tätä samaa asiaa, tämähän on jo todettu moneen kertaan.

.:The Roaring Twenties:.

Kirjastot ovat edelleen hankalia paikkoja (tulee déjà vu, ehkä kirjoitin hamstraamisongelmasta jo aikaisemmin. Tai ehkä se vain johtuu sen universaaliudesta?) — menin oikeastaan hankkimaan Ingmar Bergmania (ja löysinkin Mansikkapaikan & Neidonlähteen), mutta päädyinkin lainaamaan kaikenlaista muutakin. Döblinin paksuuteen hieman uupuneena otin väliin uunituoreuden (ja kivan kannen) houkuttamana Irène Némirovskyn teoksen David Golder (1929).

Aikaisemmin en ole mitään Némirovskyltä tavannut läpi, vaikka kaikesta päättäen hänen maineensa on nousussa Suomessa ottaen huomioon, että käännöksiä on tehty jo useampi aivan viime vuosina (Ranskalainen sarja esimerkiksi, Liken pokkarina). Näin puoleen väliin luettuna David Golderissa on jotain samantyyppistä modernin ja kapitalismin tuntua kuin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyssä (1925. Suom. Kultahattu) — ärjyvä kaksikymmentäluku, niin sanotusti.

Ainakin aikakauden (degeneroituneen) yläluokan tyyli on hämärällä tavalla vetoava, joskin ilmeisen romantisoituahan koko aikakaudesta rakennettu kuva on. Weimarin Saksa sodanjälkeisine ekspressionisteineen, Wienin taideporukat, Pariisin flanöörit ja boheemit, venäläiset avantgardistit, jenkkien Art Decoon puettu ylikuumentuva turbokapitalismi.

Tähän kuvaan Döblin ja Némirovsky esittävät oikeita kaksikymmentälukulaisia vastakohtia, eivätkä sinänsä ole hullumpia "samaan aikaan" luettaviksi. Berlin Alexanderplatzissa pyöritään työväenluokkaisissa berliiniläisissä olutkellareissa, David Golderissa juutalaisen investoijakapitalistin mukana pariisilaisten raharikkaiden yläluokkaisessa seurassa.

Täytynee kirjoittaa tarkemmin Némirovskysta jahka pääsee loppuun saakka. Ja punnita kannattaako lukea kirjoittajalta muutakin suomennettua tuotantoa. Sivuhuomautuksena mainittakoon David Golderin kansipaperien "kehu", jossa Ranskalaisesta sarjasta Helsingin Sanomat toteaa perin typistettynä sitaattina "Suurenmoinen romaani." Jenkeiltä lainatut kriitikkokehupätkät näyttävät taas kyntensä.