Melko masentava kirjoittaja tämä Emil Cioran. Ehkä äärimmäisyyksissään myös melko viihdyttävä. Kyynistä eksistentialismia tuskin voi vetää kovinkaan paljon enää pidemmälle.
"Olemme syntyneet vankilassa, taakka painaa harteitamme ja ajatuksiamme. Emme voisi elää yhtäkään päivää loppuun asti ellei kaiken lopettamisen mahdollisuus kannustaisi meitä myös jatkamaan elämää myös seuraavana päivänä... Tämän maailman kahleet ja hengitykseen kelpaamaton ilma riistävät meiltä kaiken muun paitsi vapauden tappaa itsemme; ja tuo vapaus puhaltaa meidät täyteen voimaa ja ylpeyttä, jotka voittavat meitä ahdistavat taakat.
Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? Mahdollisen itsemurhan tuoma lohtu laajentaa tukahduttavan olinpaikkamme loputtomaksi tilaksi. Ajatus itsemme tuhoamisesta, loputtomat keinot sen saavuttamiseksi, keinojen vaivattomuus ja saavutettavuus saavat meidät iloitsemaan ja pelottavat meitä, sillä mikään ei ole yksinkertaisempaa ja kauheampaa kuin tehdä peruuttamaton omaa itseämme koskeva päätös. Hetkessä pyyhimme kaikki hetket pois; itse Jumalakaan ei pysty siihen. Mutta me olemme rehenteleviä riivaajia ja siirrämme loppumme tuonnemmaksi: kuinka voisimmekaan kieltäytyä olemasta vapaita, leikkimästä ylpeydellämme?...
Ihminen, joka ei koskaan ole ajatellut itsensä eliminoimista eikä tuntenut tarvetta turvautua köyteen, luotiin, myrkkyyn tai mereen, on häväisty pakkotyövanki ja maailmankaikkeuden raadossa rypevä mato. Tämä maailma voi anastaa ja kieltää meiltä kaiken, mutta ei ole kenenkään vallassa estää meitä poistamasta itseämme. Kaikki keinot ovat siinä meidän apunamme, kaikki menetyksemme kutsuvat meitä siihen, mutta kaikki vaistomme ovat sitä vastaan. Tämä vastakohtaisuus aiheuttaa mielessä ylitsepääsemättömän ristiriidan. Kun alamme pohtia elämää ja tajuta sen olevan täynnä tyhjyyttä, vaistomme ovat jo suuntautuneet ohjaamaan tekojamme ja vaikuttamaan niihin; ne jarruttavat mielikuvituksemme lentoa ja irtaantumisemme sulavuutta. Jos olisimme syntyessämme yhtä tietoisia kuin olemme nuoruutemme lopussa, olisi itsemurha viiden vuoden iässä mitä luultavimmin tavallinen ilmiö tai jopa kunniakysymys. Mutta me heräämme liian myöhään, ja meillä on vastassamme eletyt vuodet, joita ovat läsnäolollaan hedelmöittäneet vain vaistomme, jotka eivät voi muuta kui ihmetellä johtopäätöksiä, joihin mietiskelymme ja pettymyksemme johtavat. Ja vaistot reagoivat; mutta koska olemme tulleet tietoiseksi vapaudestamme, hallitsemme ratkaisua, jonka käyttämättä jättäminen tekee siitä vain houkuttelevamman, Se saa meidät kestämään päivät ja varsinkin yöt; emme ole enää köyhiä emmekä vastoinkäymisten murskaamia, sillä käytettävissämme on suurempia voimavaroja. Ja vaikka emme koskaan niitä käyttäisi ja päätyisimme perinteiseen kuolemaan, on meillä ollut hallussamme aarre: onko suurempaa rikkautta kuin jokaisen ihmisen sisällään kantama itsemurha?
Uskonnot ovat kieltäneet meitä kuolemasta oman kätemme kautta, koska ne ovat pitäneet itsemurhaa osoituksena tottelemattomuudesta, joka häpäisee jumalat ja temppelit. Eräässä Orléansin konsiilissa itsemurhaa pidettiin rikostakin pahempana syntinä, koska murhaaja voi aina katua ja tulla pelastetuksi, kun taas oman elämänsä riistänyt ihminen ei voi enää pelastua. Mutta eikö itsensä tappaminen saa alkunsa äärimmilleen viedystä pelastuskaavasta? Ja eikö olemattomuus ole ikuisuuden arvoista? Ihmisen ei ole tarpeen sotia yksin maailmaa vastaan: hän lähettää uhkavaatimuksen itseään vastaan. Hän ei enää pyri olemaan ikuisesti, sillä hän on vertaansa vailla olevan tekonsa myötä ollut absoluuttisesti oma itsensä. Ainakin hän on saavuttanut täydellisen vapauden, jota ei voi saavuttaa se, joka etsii sitä määrättömästi tulevaisuudessa...
Mikään kirkko tai maistraatti ei tähän päivään mennessä ole keksinyt yhtäkään pätevää perustelua itsemurhaa vastaan. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka ei enää voi kestää elämää. Kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen taakkoja. Ja mitä voi dialektiikka kumoamattomien murheiden hyökkäykselle ja tuhansille tosiasioille, joihin ei löydy lohdutusta? Itsemurha kuuluu ihmisen erityispiirteisiin ja keksintöihin; yksikään eläin ei siihen kykene, enkelit ovat juuri ja juuri tajunneet sen olevan mahdollista. Ilman itsemurhaa ihmiselämä ei olisi yhtä mielenkiintoinen ja kiehtova: siitä puuttuisi outo ilmapiiri ja tuhon mahdollisuudet, joilla on oma esteettinen arvonsa ainakin siinä mielessä, että niistä saadaan tragediaan uusia ratkaisuja ja uusia juonenkäänteitä.
Antiikin viisaat, jotka osoittivat kypsyytensä tappamalla itsensä, olivat keksineet itsemurhaopin, jonka nykyajan ihmiset ovat unohtaneet. Meidän osaksemme on tullut neroutta vailla oleva kuolinkamppailu, me emme ole äärimmäisten tekojemme tekijöitä, emmekä jäähyväistemme tuomareita; loppu ei ole meidän loppumme, sillä meiltä puuttuu kyky täydelliseen, ainutlaatuiseen aloitteeseen, jolla voisimme lunastaa laimean ja heikkolahjaisen elämämme, niin kuin meiltä puuttuu myös äärimmäinen kyynisyys ja entisaikojen komea kuolemisen taito. Olemme toivottomuuteen tottuneita ruumiita, jotka hyväksyvät itsensä; elämme kaikki itseämme kauemmin ja kuolemme vain täyttääksemme hyödyttömän muodollisuuden. Ikään kuin elämämme tarkoitus olisi vain siirtää kauemmaksi hetki, jona voisimme päästä siitä eroon."
- Emil Cioran, Hajoamisen käsikirja (käännös Simo Määttä).
"Olemme syntyneet vankilassa, taakka painaa harteitamme ja ajatuksiamme. Emme voisi elää yhtäkään päivää loppuun asti ellei kaiken lopettamisen mahdollisuus kannustaisi meitä myös jatkamaan elämää myös seuraavana päivänä... Tämän maailman kahleet ja hengitykseen kelpaamaton ilma riistävät meiltä kaiken muun paitsi vapauden tappaa itsemme; ja tuo vapaus puhaltaa meidät täyteen voimaa ja ylpeyttä, jotka voittavat meitä ahdistavat taakat.
Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? Mahdollisen itsemurhan tuoma lohtu laajentaa tukahduttavan olinpaikkamme loputtomaksi tilaksi. Ajatus itsemme tuhoamisesta, loputtomat keinot sen saavuttamiseksi, keinojen vaivattomuus ja saavutettavuus saavat meidät iloitsemaan ja pelottavat meitä, sillä mikään ei ole yksinkertaisempaa ja kauheampaa kuin tehdä peruuttamaton omaa itseämme koskeva päätös. Hetkessä pyyhimme kaikki hetket pois; itse Jumalakaan ei pysty siihen. Mutta me olemme rehenteleviä riivaajia ja siirrämme loppumme tuonnemmaksi: kuinka voisimmekaan kieltäytyä olemasta vapaita, leikkimästä ylpeydellämme?...
Ihminen, joka ei koskaan ole ajatellut itsensä eliminoimista eikä tuntenut tarvetta turvautua köyteen, luotiin, myrkkyyn tai mereen, on häväisty pakkotyövanki ja maailmankaikkeuden raadossa rypevä mato. Tämä maailma voi anastaa ja kieltää meiltä kaiken, mutta ei ole kenenkään vallassa estää meitä poistamasta itseämme. Kaikki keinot ovat siinä meidän apunamme, kaikki menetyksemme kutsuvat meitä siihen, mutta kaikki vaistomme ovat sitä vastaan. Tämä vastakohtaisuus aiheuttaa mielessä ylitsepääsemättömän ristiriidan. Kun alamme pohtia elämää ja tajuta sen olevan täynnä tyhjyyttä, vaistomme ovat jo suuntautuneet ohjaamaan tekojamme ja vaikuttamaan niihin; ne jarruttavat mielikuvituksemme lentoa ja irtaantumisemme sulavuutta. Jos olisimme syntyessämme yhtä tietoisia kuin olemme nuoruutemme lopussa, olisi itsemurha viiden vuoden iässä mitä luultavimmin tavallinen ilmiö tai jopa kunniakysymys. Mutta me heräämme liian myöhään, ja meillä on vastassamme eletyt vuodet, joita ovat läsnäolollaan hedelmöittäneet vain vaistomme, jotka eivät voi muuta kui ihmetellä johtopäätöksiä, joihin mietiskelymme ja pettymyksemme johtavat. Ja vaistot reagoivat; mutta koska olemme tulleet tietoiseksi vapaudestamme, hallitsemme ratkaisua, jonka käyttämättä jättäminen tekee siitä vain houkuttelevamman, Se saa meidät kestämään päivät ja varsinkin yöt; emme ole enää köyhiä emmekä vastoinkäymisten murskaamia, sillä käytettävissämme on suurempia voimavaroja. Ja vaikka emme koskaan niitä käyttäisi ja päätyisimme perinteiseen kuolemaan, on meillä ollut hallussamme aarre: onko suurempaa rikkautta kuin jokaisen ihmisen sisällään kantama itsemurha?
Uskonnot ovat kieltäneet meitä kuolemasta oman kätemme kautta, koska ne ovat pitäneet itsemurhaa osoituksena tottelemattomuudesta, joka häpäisee jumalat ja temppelit. Eräässä Orléansin konsiilissa itsemurhaa pidettiin rikostakin pahempana syntinä, koska murhaaja voi aina katua ja tulla pelastetuksi, kun taas oman elämänsä riistänyt ihminen ei voi enää pelastua. Mutta eikö itsensä tappaminen saa alkunsa äärimmilleen viedystä pelastuskaavasta? Ja eikö olemattomuus ole ikuisuuden arvoista? Ihmisen ei ole tarpeen sotia yksin maailmaa vastaan: hän lähettää uhkavaatimuksen itseään vastaan. Hän ei enää pyri olemaan ikuisesti, sillä hän on vertaansa vailla olevan tekonsa myötä ollut absoluuttisesti oma itsensä. Ainakin hän on saavuttanut täydellisen vapauden, jota ei voi saavuttaa se, joka etsii sitä määrättömästi tulevaisuudessa...
Mikään kirkko tai maistraatti ei tähän päivään mennessä ole keksinyt yhtäkään pätevää perustelua itsemurhaa vastaan. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka ei enää voi kestää elämää. Kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen taakkoja. Ja mitä voi dialektiikka kumoamattomien murheiden hyökkäykselle ja tuhansille tosiasioille, joihin ei löydy lohdutusta? Itsemurha kuuluu ihmisen erityispiirteisiin ja keksintöihin; yksikään eläin ei siihen kykene, enkelit ovat juuri ja juuri tajunneet sen olevan mahdollista. Ilman itsemurhaa ihmiselämä ei olisi yhtä mielenkiintoinen ja kiehtova: siitä puuttuisi outo ilmapiiri ja tuhon mahdollisuudet, joilla on oma esteettinen arvonsa ainakin siinä mielessä, että niistä saadaan tragediaan uusia ratkaisuja ja uusia juonenkäänteitä.
Antiikin viisaat, jotka osoittivat kypsyytensä tappamalla itsensä, olivat keksineet itsemurhaopin, jonka nykyajan ihmiset ovat unohtaneet. Meidän osaksemme on tullut neroutta vailla oleva kuolinkamppailu, me emme ole äärimmäisten tekojemme tekijöitä, emmekä jäähyväistemme tuomareita; loppu ei ole meidän loppumme, sillä meiltä puuttuu kyky täydelliseen, ainutlaatuiseen aloitteeseen, jolla voisimme lunastaa laimean ja heikkolahjaisen elämämme, niin kuin meiltä puuttuu myös äärimmäinen kyynisyys ja entisaikojen komea kuolemisen taito. Olemme toivottomuuteen tottuneita ruumiita, jotka hyväksyvät itsensä; elämme kaikki itseämme kauemmin ja kuolemme vain täyttääksemme hyödyttömän muodollisuuden. Ikään kuin elämämme tarkoitus olisi vain siirtää kauemmaksi hetki, jona voisimme päästä siitä eroon."
- Emil Cioran, Hajoamisen käsikirja (käännös Simo Määttä).
