.:Bergman IV:.

Hets (1944), eli suomalaiselta nimeltään Kiihko on Ingmar Bergmanin ensimmäinen elokuva (ainakin IMDB:n mukaan) ja kyllä siinä kieltämättä ohjaajan tulevaisuudessa vielä kehittyvät kyvyt tarinankertojana näkyvät.

Kiihko kertoo lukion viimeistä luokkaa käyvästä Jan-Erikistä, jonka pirullinen latinanopettaja Caligula on ottanut silmätikukseen. Caligulaa näyttelee Djävulens ögan Saatana Stig Järrel, joka on kyllä todella luonneroolissa näissä piruilevissa antagonistikuvissaan — tosin siinä missä Djävulens ögan Saatana on perinteinen langennut, mutta symppis vihtahousu, on inhimillinen Caligula psykologisesta rikkonaisuudestaan ja neuroottisuudestaan huolimatta paljon vastenmielisempi. Mukaan juoneen sotkeutuu vielä tupakkakaupan myyjätyttö Bertha, joka on kiusattuna joutunut aavistuksen verran 1940-luvun moralismia seuraillen paheen tielle ja kevytkenkäiseksi naisihmiseksi, juopotellen konjakkia ullakkoasunnossaan kaiket päivät.

Ehkä vahvasti porvarillinen ruotsalainen opinahjoympäristö muistuttaa Jan Guilloun erinomaisesta Pahuudesta (Ondskan) — tosin ilman sossupossuja ja ylenmääräistä väkivaltaa. Porvaripojilla on hienot kodit ja turvaverkostot, mutta se ei estä opetusmetodeiltaan jälkeenjääneen (tai ehkä juuri 1940-lukulaisen) koulun henkistä sadismia. Ja latinaa, luojan kiitos sitä ei nykyään enää tarvitse lukea yliopistossa pakollisena. Vaikka 1940-luvun porvarikoulua ei voi kuriltaan ja sen sellaiseltaan verrata Suomeen vuonna Kepu, pistää elokuva silti miettimään koulun (ja esimerkiksi armeijan) sisäisten sosiaalisten rakenteiden pirullisuutta. Miten niin monella on piinaavia muistoja koulunkäynnistä — harva ympäristö on yhtä julma sosiaalidarwinistinen kokeilu kuin vaikkapa yläaste. Ja kun muistaa muutaman aihepiiriä sivunneen ainejärjestötoimistossa käydyn pöytäkeskustelun, eivät kaikki opettajatkaan ole välttämättä aivan täysipäistä materiaalia. Kiinnostava aihe joka tapauksessa.

Hets ei ole mikään mestariteos, mutta ei pelkkä harjoituskappalekaan. Sen ikä kuitenkin näkyy selvästi verratessa näkemiini 1950-1960-luvun Bergmaneihin, jo teknisesti. Aikaisemmin hehkuttamastani selkeästi artikuloidusta ruotsista voi ehkä kiittää äänitystekniikkaa. Muistuttaa kovasti suomalaista 1950-luvun elokuvaa, etten sanoisi. Kiinnostavaa (ja vähän pelottavaakin) on nähdä, millainen Käärmeenmuna (1977) sitten on, väreissä ja kaikkea.

...

Lisättäköön tähän merkintään jälkikirjoitukseksi (ja metatekstiksi), etten ole täysin tyytyväinen siihen miten katkonaisesti juostun elokuvamaratonin kirjoitettu osuus on sujunut — elävistä kuvista kirjoittaminen kun tuntuu tuovan esille kirjoittamiseni pahimmat puolet, juuttumisen samankaltaisiin ilmaisuihin ja ehkä myös ajatuksiinkin. Se on tietenkin osittain tiedostamatonta, mutta koska tämän blogin tarkoitus on 1) kehittää kirjoittamistaitojani 2) olla — yleisöstä piittaamattomuuden ylidramaattisesti käsivarsi otsalle nostaen julistaessaankin — edes marginaalisesti luettavaa tekstiä. Ajatusviivojen, pilkutusten ja saksalaistyyppisten mammuttilauseiden joukosta en halua poistua, sehän on jo tyyliseikkakin, mutta jotain rotia täytyisi kai olla. Seuraavaksi, joskaan en vielä tässä merkinnässä, ajattelin kiinnittää huomiota kieliasuun.

.:Militaria:.

Tämänpäiväinen retkeily loi taas kiinnostavan katsauksen omalla kohdallani perin vähäiseksi jääneeseen niin sanottuun maakuntamatkailuun — pakkauduimme aamupäivästä Veistäjän ja O.:n kanssa K-M.:n sporttiseen Toyota Terceliin ja ajoimme syvemmälle Varsinais-Suomeen, kohteena lähinnä rähinäremmitetyn Jo.:n hellässä huomassa oleva Säkylän Talvi- ja jatkosotamuseo.

Ja olihan se kiintoisa kokoelmaltaan. Etenkin aikakauden kulutushyödykkeitä työmiestupakkeineen, täikampoineen, hammasharjoineen ja korvikekahveineen oli mielenkiintoista ihmetellä. Kaltaiseni pehmohumanisti kiinnostuu aina etenkin ihmisistä ja heidän elämistään. Ennakko-oletuksista huolimatta museo ei edes teksteiltään — sen verran mitä ehti ennen eläkeläisryhmän invaasiota tutustua — ollut mitenkään ylitsekäyvän isänmaallishenkinen. Tosin myönnettäköön, että allekirjoittanut löysäsi jo ennakolta hieman punavihreää besserwisser-kanavaselaintaan.

Ehkäpä näistä Suomen sodista on helpompi kirjoittaa kuin siitä Lapualla olevasta Lapuan liike-museosta — liikkeen, jonka historiasta Hesarin toimittajan mukaan on niin hiton vaikea kirjoittaa neutraalisti, käyttiväthän Kosolan pojat kuulemma ensin kaikki demokraattiset keinot loppuun kommarien kyykyttämisessä. Tosin herää aiheellinen kysymys olisiko tällaisessa museossa ylipäätään mahdollista esittää niin sanottuja toisia tulkintoja ajanjaksosta, etenkin niistä kipeistä kohdista, joita Suomessa ei selvästi edes toisen maailmansodan tapauksessa ole akateemisten piirien ulkopuolella suotavaa esittää ääneen, ainakaan altistumatta äläkälle. Ollaanko lopulta jumituttu vasta-aaltoon 60-luvun äärikriittisestä tulkinnasta? Niinkö lienee, että asiaa voidaan käsitellä vähemmän kuohuvin tuntein vasta sitten, kun aika veteraaneista jättää? Tai vielä todennäköisempää, käy kuten ehkä historiallisen muistin kannalta vielä ongelmallisemman kansalaissodan tapauksessa, jossa koko tapahtuma jää poliittisista syistä tulkinnalliseen (tai oikeammin sanottuna, yleisen historiakuvan jäsentymisen) limboon.

Oli toki kaikesta huolimatta vaikea välttää tietyn metallisen militarismin makua suussaan (etenkin suhteessa naapurissa olleeseen armeijan ylijäämä-firmaan), mutta varsin ennakoitavasti kaikki sotiin liittyvä levittää ympärilleen sodan mystiikan luomaa kiihkeyttä. Puhumattakaan varsin usein sotahistoriaan liittyvästä militarismi-briljeerauksesta, jota museoon varmaan tullaan harrastamaan kaukaakin.

No, mutta. Maakuntamatkailua tuli harrastettua myös vähemmän sotaisissa merkeissä. Myös Köyliön Lalli-patsas ja kirkko, sekä Säkylän vastaava tuli vierailtua. Suomalaisten pikkupaikkakuntien olemus kyllä täyttää tiettyjä stereotypioita ja jos joskus tulisi tehtyä laajamittaisempaa tutustumista olisi aiheesta varmaan paljonkin havaittavaa — kulmabaareineen, pizzerioineen ja kirkkomaiden sankarihautoineen. Kuuma kesäpäivä teki tietenkin kaikesta suorastaan idyllistä, Köyliö-järvikään ei ollut jäässä, ainoastaan paksussa viherlevässä.

...

Toivottavasti oli tarpeeksi itsensä positioiden kirjoitettu. Blogivillityksen saavuttaessa viimein toden teolla lähipiirin (viimeaikaisine aiheeseen liittyvine treparin terassilla käytyine keskusteluineen) tulee entistä enemmän tietoiseksi siitä, ettei enää — kuten tietyn ikäiset lapset — leiki toisten rinnalla vaan toisten kanssa. Vaikka en aio antaa tämän johtaa mihinkään itsekieltäymykseen kirjoittaa niin sanotusti mitä päähän juuri kirjoittaessa pälkähtää.

...

Edit: Niin, Säkylähän on tosiaan Satakunnassa, eikä väitetysti Varsinais-Suomessa.

.:Blogospherestä:.

Oikeastaan kirjoitin jo viime yönä reunamerkintänä alempaan merkintään La Dolce Vitasta jotain blogien runsaudesta. Nyt aamusella loppuun päästyäni valitettavasti onnistuin hävittämään koko tekstin leikepöydän virheellisellä käytöllä. Tekstien uudelleenkirjoittaminen on muuten piinallista hommaa, koska ei viitsisi kirjoittaa sanasta sanaan uudestaan samaa, eikä oikeastaan koko aiheesta. Pirkko Saisiosta on varmaan tuntunut arviolta 1000 kertaa pahemmalta.

No joka tapauksessa. Selatessa Blogilistaa (en tiedä lähteen auktoriteetista sen tarkemmin) voi kyllä huomata miten verkkoblogien pito on ilmiönä suorastaan räjähtänyt käsiin. Koska listatut blogit ovat suomea, on havainto rannattomuudesta paljon tehokkaampi kuin ulkomaan elävien kirjoittamia tiedostaessa. Väkisinkin nousee mieleen kysymys kuinka tälle kaikille riittää lukijoita — todellisuudessa lukijakunta yleensä taitaakin muodostua ystävistä ja tuttavista, ja ehkä muutamasta satunnaisseuraajasta. Poislukien sellaiset blogit, jotka muodostavat oman ilmiönsä ja keräävät laajempaa julkisuutta. Mereen sylkemisen tunnetta lisää kyllä taas tässäkin tapauksessa se, että mitä suuremmalla todennäköisyydellä joku on jo käynyt läpi tämän saman metatekstin.

Mistä ihmiset sitten oikeastaan kirjoittavat? Summittaisella blogilistan selaamisella harrastukset näyttävät nousevan ykkössijalle (etenkin neulominen ja valokuvaaminen), ja tällaisia hieman elitistiseltä maistuvia "kulttuuriblogejakin" on varmasti useita. Toisaalta tiettyyn ryhmään tuntuvat kuuluvan mielenterveysblogit, jotka muistuttavat minua jostain syystä jatkuvasti Sylvia Plathista. Blogit varmaan muodostavat tietynlaisen purkautumistien, mutta on mielenkiintoista, että ihmiset ovat valmiita kirjoittamaan edes anonyymistikin niinkin yksityiseksi yleensä mielletyistä aihealueista. Ja mitä ilmeisemmin, jo internetin sisäisen logiikan tuntien, seksistä kirjoitetaan nähtävästi paljon ja tarmokkaasti. Kuin vanha stand up-koomikon elämänlanka — vitsaile seksistä ja kuolemasta.

Jokaiseen kategoriaan voisi linkata useampia esimerkkejä. Aiheesta voisi myös kirjoittaa paljon pidempään, mutta jääköön toiseen kertaan. Ja on oikeastaan vaikea sanoa voiko aiheesta sanoa mitään kovinkaan uutta ja rakentavaa.

.:Häiriöitä tynnyreissä:.

Tänään?

Sen lisäksi, että katkaisin päihteettömyyden kesäisen lämpimän terassiauringon olueen ja - tunnustettakoon - jaloviinakahviin, reflektoin junassa Majakovskia, mitä häiriöiltä kerkesin. Näillä viittaan lähinnä alituiseen soiviin kännyköihin ja kovaäänisiin puhelinkeskusteluihin. Myönnettävä on, että juna on paikoista toinen, jossa sisäinen äänifasistini herää, mutta kuullessaan Karjaan kohdalla viidenteen kertaan samat jutut ei enää paljon naurata. Ei siitä sen enempää, vaikka aiheesta voisikin kirjoittaa sivukaupalla lähes yhtä tautofonista kärinää.

Jos reflektointi oli päivän teema, pohdin myös aamulla edellisen merkinnän herättämää tunnetta tietynlaisesta ilmiöstä, jota ystäväni ruotsalainen luonnehtii sanalla "pretentious", ruotsalaisittain "pretensiös". Suomenkielinen vastine on aavistuksen hakusessa - WSOY:n sanakirja kääntää "pretensiösin" yks'kantaan vaateliaaksi, mutta ei osu välttämättä naulan kantaan yhtä hyvin kuin Merriam-Websterin englanninkielinen sanaselitys, joka sisältää sitaatin Richard Wattsilta, jota edes wikipedia ei tunne: "the pretentious fraud who assumes a love of culture that is alien to him". Jos sallitaan groteski, puhuttaisiin kai intellektuellirunkkarista, wannabestä jos anglismeihin sorrutaan. Tässäkin blogissa jo tietyt tietoisesti valitut ilmaisulliset muotoseikat vääntävät nupin kohden tätä. Toisaalta, täytyy vain lohduttautua Walter Benjaminin (ks. aikaisempi merkintä) toteamuksella Moskovan päiväkirjoissaan, jonka mukaan hyvä artikkeli sisältää helvetisti nimien pudottelua. Ja tämä kaikkihan on varsin metatekstiä, asiaa johon ei pitäisi kiinnittää tietoista huomiota lähellekään näin paljon. Tärkeintä lienee tässä asiassa ajoittainen tiedostaminen.

Lisäksi reflektoin Hunter S. Thompsonin Pelon valtakunnan onnahtelevaa suomenkielistä käännöstä. Ei sillä, että minulla olisi tapana valittaa käännöksistä, mutta tässä on jo syytäkin. Esimerkkejä olisi muutama, mutta ehkä selkein on lauseessa, joka käännettynä kuuluu: "Kaikki poliittinen valta nousee joko aseiden, pillun tai oopiumipiippujen tynnyristä, ja ihmiset näyttävät hyväksyvän asian mielihyvin." Thompsonhan tietenkin soveltaa Mao Tse-tungia, jonka heiton alkuperäinen englanninkielinen käännös kuuluu jotakuinkin "Political power grows out of the barrel of a gun".

Tynnyristä? Kunnioitettavaa, että käännetään, mutta ehkä tämä vain vahvistaa sitä, että käännetty on käännetty ja tietty varauksellisuus on pakollista.

.:Tšekkiläinen hyönteistutkija nurinkurisine sirkumflekseineen:.

"Kaikissa kokouksissa on pinnarinsa, jotka kokoontuvat viereiseen huoneeseen juomaan."

Niinpä, Milan, niinpä (saanhan sanoa Milan?). Näytän juuttuvan lukukokemuksissani hykertelemään sellaisille lauseille ja toteamuksille, jotka tuntuvat viittaavan johonkin omaan havaintoon. Ainakin tarpeeksi kaukaa haettuna viitaten, siis. Näin muutamaan otteeseen tapahtui Milan Kunderan Kiireettömyydenkin kanssa, joka nimestään huolimatta mahtuu 130 sivuun ja siis muutamaan tuntiin. Kuin katsoisi pitkän elokuvan, eikö totta?

Pidän lyhyistä kirjoista.

Kunderan teksti on minusta tuntunut aina joko hillittömän mielenkiintoiselta tai vastaavasti kuolettavan tylsältä - syytä lienee lukijassakin. Joskus vuosia sitten lukiessani Olemisen sietämättömän keveyden pääsin sykäyksellisesti eteenpäin, sitten taas pitkästyin ja takeltelin paria sivua sivuliimauksiin jumittuneena. Kiireettömyydessä en tätä huomannut, ehkä sen lyhyyden takia.

Oikeastaan en metatekstin lisäksi halua sanoa koko kirjasta mitään, ei blogi voi mihinkään pakkosanomiseen savustaa. Pitäisi kai aloittaa ja lukea hyllyssä jo kauan hapantunut novellikokoelma Naurettavien rakkauksien kirja. Siinäkin tosin on kirjanmerkki välissä.