.:Jean-Luc Nancy:.

Viime viikon keskiviikkona ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy keräsi Kiasma-teatteriin yli 200 ihmistä ihmettelemään juuri ilmestyneen Susanna Lindbergin & et. al. käännöksen julkistamista (Filosofin sydän - sisältää kirjoitukset Corpus ja Tunkeilija), katsomaan performanssia ja tietenkin kuuntelemaan itse filosofia.

Nancya ainakin internetissä luonnehditaan dekonstruktionistiksi tai jälkifenomenologiksi. Nimitykset eivät ehkä koskaan osu, mutta luennon alkuvaiheen Heidegger-osuudesta päätellen etenkin jälkimmäinen saattanee osua kohdalleen.

Kovinkaan paljon en kyllä luennosta ymmärtänyt - osittain siksi, että Nancyn englanti ei ehkä ollut helpoimmin seurattavia, osittain siksi, etten ole filosofilta lukenut aikaisemmin muuta kuin edesmenneen Philippe Lacoue-Labarthen kanssa yhteistyössä kirjoitetun Natsimyytin. Lacoue-Labarthe tuli kyllä luennossa useaan kertaan esiin, lähinnä kesken jääneenä ajatustyönä ja Nancylle läheisenä työtoverina ja ystävänä. Hieman tuntemattomaksi jäi myös teatteriin liitetty yhteys. Nancy käytti käsitettä spektaakkeli (joka ilmeisesti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että olemisessa ollaan näytteillä ruumiina ulkopuolelle, tai jotain, mutta ei kuitenkaan mitään Guy Debord-juttuja), jonka ymmärtäminen vaatisi laajempaa tutustumista kirjoittajan tuotantoon. Vahinko vain, että käännöksiä suomeksi on vain kourallinen.

Tilaisuudesta ostamaani Corpukseen tutustuminen on vielä täysin kesken, mutta muutaman sivun mittainen Tunkeilija oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Se oli hyvin ranskalaiseen tapaan vapaasti ja runollisesti kirjoitettu pohdinta henkilökohtaisesti koetun ihmisruumiin ja vieraan (tässä tapauksessa modernin lääketieteen mahdollistaman sydämensiirron) törmäyskurssista. Vieras ei ole enää vieras silloin kun se on "kutsuttu", eikä enää "tunkeilija", mutta siirretty sydän ei koskaan ehkä irrottaudu tunkeilusta, koska hylkimisreaktiota vastaan syödään lääkkeitä lopun ikää. Nancy pohtii myös jossain mielessä medikalisaatiota - elämän pidentäminen johtaa loputtomaan kierteeseen, jossa hoidoilla on sivuvaikutuksensa, joita vastaan tarvitaan vastahoitoja ja niin edespäin. Elinsiirtopotilaan oma immuunipuolustus muuttuu viholliseksi, joka lamautetaan - ja lamautuminen sitten taas saattaa aiheuttaa syövän. Mutta ilman tätä teknologiaa Nancykin olisi liittynyt ranskalaisten filosofien pantheoniin jo 25 vuotta sitten.

Mutta koska yksityiskohdat ovat paljon kiinnostavampia, niin todettakoon, että Matti Vanhasta ja Jean-Luc Nancyä näyttää yhdistävän mieltymys Coca cola zeroon.

.:Vielä Perecistä:.

Luin tässä hiljattain Parnasson arvion Georges Perecin Elämä Käyttöohje-teoksesta, joka on itsellä edelleen se lukupöydällä seisova monta sataa sivua pitkä kirja. Arvostelu oli jostain aikojen takaa (en pannut merkille, mutta suhteutettuna siihen läjään joita ne yliopiston kirjastossa lehtilukusalikappaleina pitävät - varmaan jostain viime vuodelta). Parnasson kirjoittaja, jonka nimen mainitsisin jos muistaisin, on luonnollisesti paljon kriittisempi (termin kirjallisuuskriittisessä mielessä) kuin allekirjoittanut. Ja tuo tietenkin taidokkaana kriitikkona esiin sellaisia asioita joita normilukija ei havaitse.

Mutta siitä huolimatta, ammattimaisen kirjallisuuskritiikin harmina on se omakohtainen ylianalyyttisyys, johon peruslukijan on vaikea usein löytää tarttumapintaa. Vaikka kriitikko periaatteessa kehuu tekstiä, hän muodostaa monimutkaisia ongelmakehyksiä, jotka nivoutuvat tradition painolastiin. Perec suhteessa kaanoniin, Perec suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Ymmärrettävää, mutta kovin kaukaista. Arvostelija alleviivasi sirpalemaisen palapelilogiikan tavoittamattomuutta ja turhuutta. Ehkä näin on, mutta en tiedä tarvitseeko sitä edes mainita tuhahdellen - kai Elämä Käyttöohjeessa moinen on jo niin itsestäänselvyys, että jopa maallikkokin sen ymmärtää - muttei samassa mielessä ongelmallista. Kirjallisuutta jäsentämättömät, siis ne jotka eivät tee sitä työkseen, eivät tällaisiin "heikkouksiin" joka tapauksessa huomiotaan kiinnitä.

On vaikea olla oikeastaan mitään mieltä ammattimaisesta kirjallisuuskritiikistä. Toki kirjallisuusintellektuellit syväluotaavien tekstien kirjoittajat ovat tarpeellista väkeä yhteiskuntaan kuin yhteiskuntaan, mutta joskus toivoisi sellaista "tavallisille lukijoille" suunnattua julkaisua. Ja kuinka moinen populismi sapettaisikaan omalla alalla...

.:Elämä Käyttöohje, esitunnustelua:.

Kuinka romaaniin voikaan joskus ihastua. Vaikka en ole kahlannut Si.:n ystävällisesti lainaamaa järkälemäistä Georges Perecin Elämä Käyttöohje-romaania (tai romaaneita) kuin vasta toisen osan alkuun, olen jo täysin rakastunut siihen. Sirpalemainen, mutta silti ihastuttavan korttitalomaisesti itseensä rakentuva romaani tuo mieleen ainakin Borgesin novellit, mutta on silti kudelmana omalaatuinen. Se vain jatkuu ja jatkuu monipolvisena (kuin haarautuvien polkujen puutarha), vaikka perusajatuksena tarina pariisilaisen kerrostalojen erinäisistä asunnoista ei välttämättä siltä tuntuisikaan.

Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.

Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.

Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.

.:Tiloja/Avaruuksia:.

Kokeellinen kirjoittaja Georges Perec kirjoittaa kiemuraista mutta viihdyttävää tekstiä teoksessaan Tiloja/Avaruuksia. Kyse ei ole mistään varsinaisesta proosasta, vaan ennemminkin esseestä (tai jopa tajunnanvirrasta), jossa kirjailija pohtii ihmistä ja tilaa.

Perecin tekstiä värittää omakohtaisuus, kirjaa lukiessa ei voi välttää ajatusta subjektiivisesta tilasta ja ennen kaikkea kirjailijan tapauksessa tietystä karismaattisesta ranskalaisuudesta. Pariisilaisuuden, kahviloiden ja urbaanin sanataiteellisesta viihdyttävyydestä. Samankaltaisia hetken havaintoja tai kokeellisia urbaaneja "projekteja" olisi kai vaikeampi saada aikaan suomalaisesta kaupunkikuvasta. Nukutut sängyt, asuntojen kattojen koristelistat, rappukäytävien monimuotoinen elämä ja ranskalaiseen tapaan korttelit (joka viittaa nimenomaan vaikkapa latilalaiskortteleihin, ilmaisuun joka suomen kielessä monikoidaan). Mielleyhtymiä juoppojen situationistien psykomaantieteeseen on helppo vetää. Perecin listoja laativa kuva-analyysi aikakauslehdessä julkaistusta kerrostalon mallikuvasta saa kieltämättä mielikuvituksen syyhyämään - kuinka paljon voikaan kirjoittaa jännittävän luovaa pelkästä taiteilijan puolihuolimattomasti laatimasta kaavakuvasta. Ehkä sellainen kertoo vain siitä kirjailijan mainitsemasta nykyurbaanin ihmisen sokeudesta arkipäivässä piileville yksityiskohdille.

Tiloja/Avaruuksia innoittaa menemään mustan muistikirjan kanssa kadun laitaan juomaan kahvia ja tarkkailemaan. "Minne tuokin on menossa? Naisten muoti pakottaa käyttämään liian korkeakorkoisia kenkiä." Ja myös lukemaan Perecin ilmeisen magnum opuksen Elämän käyttöohje.

.:Liikenne:.

Toistaiseksi viimeinen Tati-sarjassani, Liikenne (Trafic), ei kuulu ohjaaja-näyttelijän parhaimpiin, mutta on silti toki klassikkolaatua. Ehkä Liikenteessä on näkyvissä jo pienoinen väsähtäminen herra Hulot-hahmoon, puhumattakaan siitä että tässä Hulot on näkemistäni neljästä elokuvista ehdottomasti "sopeutunein" ympäröivään modernismisatiiriin, onhan hän autosuunnittelija.

Herra Hulot on lähdössä yhtiönsä uuden retkeilyautomallin kanssa Amsterdamin kansainväliseen autonäyttelyyn. Matkalle lähdetään tietenkin liian myöhässä ja pieni firma ei saa kuljetukseenkaan järjestettyä muuta kuin ikivanhan kuorma-auton. Ja kommelluksiahan siitä tulee, ja Tatin taattua visuaalista huumoria. Tällä kertaa polttopiste on nimen osoittamalla tavalla autojen ikuisessa virrassa ja tietenkin kuljettajien erikoisessa käyttäytymisessä. Ehkä juuri lukuisien autojen, oikean ajankohdan ja samanlaisen värimaailman takia Liikenne tuo häiritsevällä tavalla mieleen Jean-Luc Godardin Weekendin, jossa tosin yhteiskunta suistuu sekoilun sijasta häikäilemättömään verilöylyyn.

Kohtauksissa näkee taas tyypillisesti samankaltaisen oireyhtymän — kaikki niistä eivät ole kovinkaan hauskoja, mutta toisinaan venytään jopa slapstick-huumorin kautta tuloksiin. Kun hollantilaiset tullimiehet ratsaavat automessumatkalaisia, tutustuen samalla Hulotin hulvattomaan retkeilyajoneuvoon — tulevaisuuden "kätevät" gizmot ja gadgetit tuntuvat olevan Tatin mieliaihe — tehdään kyllä elokuvahistoriaa. Täytyy kyllä myöntää, että tuntuu oudolta, että tulliasemalla nököttävät hipit olisivat yrittäneet salakuljettaa pilveä Belgiasta Hollantiin, eikä toisin päin...

Liikenne on vaikea sijoittaa Tati-kartalle, mutta ainakin se oli helpotus teknisesti liian vaativan Play Timen jälkeen — nytkin osa tapahtumista kerta kaikkiaan menee ohi, mutta ruudulla tapahtuu vähemmän kuin jälkimmäisessä, eikä kaukokuvia suosita ihan jatkuvasti. Sisällöllisesti se on uskollinen aikaisemmille teemoille, ja samat modernin elämänmenon ja kiireen irvailun ominaisuudet löytyvät myös Liikenteestä.

...

Luvun alle ottamassani Günter Grassissa (seuraan edelleen käänteistä lukujärjestystä) Minun vuosisatani olen edennyt toisen maailmansodan kynnykselle, vuoteen 1939. Vaikea sanoa, eihän kirja huono ole, mutta se on kovin sirpaleinen. Ja totta puhuakseni Saksan historiakin pitäisi ennen tätä tuntea... no, yhtä hyvin kuin Günter Grass sen tuntee? Lainasin myös Löytötavaraa lukutaidottomille, joka on aika erikoinen kirja — mielettömän kokoinen kahvipöytäkirja, jossa on Grassin maalauksia ja runoja arviolta fonttikoko kahdeksallatoista. Kaikkea sitä...

.:Play Time:.

Jacques Tatin Play Time on huima elokuva, mutta soveltuu tahmaisesti TV-ruudulta katsottavaksi. Komedia on kuvattu pelkkinä kauko- ja keskimatkan otoksina ja ruudulle marssitetaan sellainen määrä yksityiskohtia, ettei ainakaan allekirjoittaneen käyttämästä TVstä saanut välttämättä paljoakaan selvää. Play Timessä on yksinkertaisesti liikaa kohtauksia, jossa huumori kätkeytyy taustalla tapahtuviin pieniin kommelluksiin. Välillä ei vain tiedä mitä kohtaa ruudun tapahtumista tarkastella. Voisi olettaa, että elokuvasta löytyy joka katsantokerralla uusia vitsejä — sääli vain, että tällaisia on melkoisen vaikea nähdä varsinaisesti elokuvakankaalla (paitsi ehkä elokuva-arkistossa, vai mikä KAVA se nykyään onkaan).

Mutta kyllä elokuvan DVDltäkin katsoo, sopasta saa ainakin jotain poimittua talteenkin. Vilinää Tatin elokuvassa riittää. Melkoinen määrä rahaa on varmasti aikanaan uponnut lavasteiden rakentamiseen. Vaikka elokuva sijoittuu Pariisiin, se ei (hyvin samaan tapaan kuin Enoni on toista maata) varsinaisesti sijoitu kaikkien tuntemien monumenttien äärelle, vaan modernin lasi-betoni-teräsarkkitehtuurin keskelle. Tatin tulevaisuus on kliininen, kiireinen ja täynnä tekniikan ihmeitä. Tässä sopassa herra Hulot, selvästi ympäristöön sopimaton piippuveikko, aiheuttaa yleistä kaaosta ja sattumuksia vaeltaessaan väärinymmärrysten ja kommelluksien keskellä. Play Time käy läpi nykyaikaisen toimiston kiireisine työntekijöineen, epämiellyttävine odotushuoneineen (yksityiskohta, jota kierrätetään useampaan kertaan — tavaratalossa samaa tuolia kaupataan Hulotille) ja toimistokuutioineen. Mukaan mahtuu myös amerikkalaistyylinen tavaratalo tuote-esittelyineen (hämmästyttävä etulyhdyin varustettu lattiamoppi) ja kaoottiseksi yltyvä lopun ravintolakohtaus, jossa pieniruutuisilta katoaa pallo lopullisesti. Vähän saman linjan modernisaation kritiikkiä kuin Enoni on toista maata-elokuvassa, joskin ilman traditionalistista "peiliä". Kaikki tekstit lasilaatikkokaupungissa tuntuvat olevan englanniksi, amerikkalaiset turistit hihkuvat kauppaan saapuessaan ilosta, kun valikoimasta löytyy jenkkihyödykkeitäkin. Pariisin maamerkit sentään peilautuvat kerran jos toisenkin ovilaseista. Kuin kiusallaan.

Tatin komiikka Play Timessä on kunnianhimoisempaa — vitsit eivät ole varsinaisesti selviä naurattajia, mutta hyörinän katsominen hymyilyttää. Toiminta tuntuu pyörivän kuin kellokoneisto, voi vain kuvitella minkälainen urakka näyttelijöiden koordinoinnissa on ollut. Dialogi uppoaa pelkäksi toimintaa viitoittavaksi taustahälyksi — henkilöt puhuvat ranskaa, englantia ja saksaa sikin sokin, eikä ainakaan DVD-version tekstittäjä ole turhaan yrittänyt kääntää edes puolia paikoin hyvinkin epäselväksi jäävästä dialogista. Jolla ei tosin ole sen suurempaa merkitystäkään, lähes kuin mykkäelokuvan taustamusiikki.

Nyt täytyy vain jäädä odottamaan, jos vaikka näytäntö valkokankaallakin tulisi jossain vastaan.

.:Riemuloma Rivieralla:.

Jacques Tatin toinen, varhaisempi seikkailu Les Vacances de Monsieur Hulot (raflaavasti Riemuloma Rivieralla, 1955) häviää hieman aikaisemmin kommentoimalleni Enoni on toista maata-komedialle. Ehkä siksi, ettei Riemuloma Rivieralla sisällä samalla tavalla kantavaa teemaa komedian ympärillä kuin seuraajansa kulutuskulttuuri-iva.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Riemuloma Rivieralla olisi huono — päinvastoin, herra Hulotin tahattomasti aiheuttama kaaos lomavieraita täynnä olevassa täyshoitolassa on hauskaa katsottavaa. Dialogi puuttuu totta kai lähes täysin, mutta huumori on silti asteen verran monimutkaisempaa kuin sellaisissa Slapstick-huumorin varhaisemmissa esimerkeissä kuten Ohukainen ja Paksukainen. Kun herra Hulot jää vangiksi keskeltä taittuvaan kanoottiin saavutetaan kyllä jotakin ajattoman absurdia.

Tai ehkä "monimutkaisuus" tai vastaava viehätys piileekin siinä jossakin, mikä tekee herra Hulotista ja hänen seikkailuistaan niin periranskalaista. Piippu ja René Artoisista muistuttava vartalotyyppikö? Vai mustavalkoisestakin elokuvasta hönkivä eteläisen Ranskan auringonpaiste? Oman osansa taitaa myös olla 1950-luvun hilpeämmän elokuvalajin tyylillisillä valinnoilla — aina elokuvan mainosjulisteita myöden (kuvassa, lähteenä Wikipedia).

.:Enoni on toista maata:.

Lyhytaaltoradio uhkaa muuttua kovin elokuvapainotteiseksi, mutta ei voi mitään. Kirjastosta mukaan eksyneet klassikkoelokuvat suorastaan kerjäävät pientä kirjoittelua.

Aikaisemmin käsittämättömästi tuntemattomaksi jäänyt ranskalainen koomikko Jacques Tati iski saman tien ytimeen. Ei ihme, että Toriäijä on (muistaakseni) niitä itselleen hamstrannut. Enoni on toista maata (Mon oncle, 1959) on kerrassaan hieno teos.

Mon oncle sijoittuu "lähitulevaisuuteen" (tai ehkä Uuteen Ranskaan), jossa maailma on jakautunut automatisoituneen modernistiseen, rationaaliseen maailmaan — autot kulkevat viivasuorasti jonottaen, kaikkialla on laatikkomaista arkkitehtuuria, päähenkilön herra Hulotin (Tati) siskon mies — muovitehtailija — asuu perheineen huippumodernissa kodissa, jossa kaikki on automatisoitu ja puutarha viivasuoran laatoitettu "taideteos". Kulutuskapitalismi on kuin suoraan Jenkeistä. Vastapainona tälle on Vanha Ranska, Hulotin kotiseutu, joka on suorastaan liioitellun romantisoitu pienine puoteineen, nukkavieruine taloineen, jättömaineen ja huolettomine asukkaineen. Modernisaation ja teknologiavillityksen kritiikkiä, siis. Puhumattakaan modernistisille mööpeleille naureskelusta — joista moni taitaisi olla kuuminta retrokamaa nykyään.

Elokuvan komiikka on pitkälle visuaalista, muttei kovinkaan ruumiillista — Tatin huumori on tuttua mykkäelokuvista. Paljon perustetaan vitsiä myös Uuden Ranskan teknologiaihmeille ja muovitehtailijan pikkuporvarillisuudelle naureskeluun. Hyvinhän se toimii, tematiikka on vain hieman vanhentunut — esimerkiksi unelma äärimmäisyyksiin modernisoidusta keittiöstä ei kai koskaan toteutunut edes Yhdysvalloissa niin naurettavan pitkälle kuin 1950-luvun lehdistössä uhkailtiin. Lempeän hidastempoinen ja dialogisesti minimaalinen elokuva huvittaa hyvin ranskalaiseen tapaan, eikä joidenkin klassikkokomedioiden tapaan Mon onclea tarvitse kahlata läpi vaivaannuttavana elokuvahistoriallisena pakkokatseluna.

...

Elokuvat jääköön hetkiseksi — ja suunta yhdeksi yöksi metsän siimekseen. Jos vaikka lukisi laiturin nokassa vähän Jane Austenia. Ei ihme, että Pride and Prejudice eteni niin hitaasti englanniksi — kyseessä ei tainnutkaan olla keskiluokkaisen brittiluokan kielen kiemurat — Austen aloittaa ainakin kyseisen kirjan elämääkin hitaammin. Hämmentävää muuten, miten 1800-luvun keski/yläluokan kohteliaisuusrituaalit ja tönkkösuolaisuus toistuu aina Austenin Englannista Setä Fjodorin (Dostojevskin) Siperiaan.

.:Varokaa vihaista runoilijaa:.

Charles Baudelairen Kurja Belgia! on melkoista tykitystä. Moniongelmainen kirjailija lätkii luonnoksenomaiseksi jääneessä teoksessaan belgialaiset ja Belgian maan rakoon — ovat niin vastenmielisiä, tyhmiä, mielikuvituksettomia, ettei maata kannattaisi edes oikeastaan vallata. Taiteesta ja käytöstavoista he eivät ymmärrä mitään ja naama heillä on ruma kuin mikä. Naiset nauravat hysteerisesti ja haisevat pahalle. Eivätkä belgialaiset osaa tehdä ruokaa, eivät edes keittää kananmunia. Ja niin edespäin. Dekadenttiuden arkkienkelillä ja patakonservatiivilla Baudelairella riittää sappea roiskittavaksi.

Kirjan kääntänyt ja toimittanut Antti Nylén on valinnut Kurja Belgia!-teokseen myös nipun Baudelairen kirjaan liittyvää kirjeenvaihtoa — josta on luettavissa palasia elämäntavoiltaan huithapelin ja alinomaisissa talousvaikeuksissa kiemurrelleen runoilijan vaiheista. Nylén ei osu kai esipuheessaan kauas arvellessaan, että Kurja Belgia! kertoo lopulta enemmän kirjailijasta itsestään kuin varsinaisesta maasta. Se myös kiinnittyy hyvin runoilijan konservatiiviseen ihmisvihaan, joka suuntautuu tässä(kin) teoksessa erityisesti naisiin. Kiinnostavaa, kuinka tendenssinomainen stereotyyppi luulosairas, misogyyni (ja yleensäkin misantrooppi) 1800-luvun dekadentti runoilija onkaan (jos August Strindbergiä voi sellaiseksi sanoa).

Erikoista on myös kyllä kuinka Baudelaire nostaa tyylillisesti mieleen kääntäjä Nylénin oman esseekokoelman Vihan ja katkeruuden esseet.

...

Mutta tätä nykyä olen eksynyt Sadan vuoden yksinäisyyden monimutkaisiin sokkeloihin. Parhaita kirjoja pitkään. Onneksi Wikipediasta löytyi Buendíoiden sukupuu, joka auttaa pysymään kärryillä toisiaan muistuttavien nimien lähes dostojevskimäisessä nimilabyrintissä.

.:Mytologioita:.

Roland Barthesin Mytologioita sijoittuu hankalasti mihinkään järkevään. Graduun lukiessa kirja oli melkoinen ohiveto, mutta kirjoituskokoelmana kiinnostava. Mytologioita ei oikeastaan ole Gaudeamuksen "eurooppalaisia ajattelijoita"-tittelinsä alaisuudessa kovinkaan hyvin toimiva kirja, oikeastaan ennemminkin nippu Barthesin ranskalaiseen vaihtoehtolehteen kirjoittamia esseemäisiä tekstinpätkiä.

Osa teksteistä noudattaa melko ajankuvamaista teemaa jääden siten tämänhetkisen lukijan ulottumattomiin. Taustojen ja "historiallisuuden", jota Barthes korostaisi, etsiminen yksinkertaisesti vaatisi liikaa vaivaa lukijalta, joka ei ole orientoitunut tutkimaan itse tekstejä. Toisissa on taas tavoitettavissa länsimaisen kulttuurin tendenssit. Barthes kirjoittaisi "pikkuporvarillisuudesta" - ilmaisu toistuu Mytologioissa rasittavan monta kertaa, eikä suomentajan mukaan kirjoittaja itsekään vierastanut porvarillisten ilojen viettelystä - mutta sehän näille ranskalaisille kriitikkoajattelijoille on kovin tyypillistä.

Ehkä Mytologioiden paras anti on lopulta sen kiehtova lyhyen tekstin pureva kielenkäyttö ja älyllisyys. Jos Barthes olisi elänyt nykypäivää, hän olisi saattanut hyvinkin kirjoittaa lopulta blogimerkintöjä, joskin blogien valmistelemattomat ja usein ohuet tekstit vertautuvat ajoittain huonosti ranskalaisen kirjoittajan hiottuihin ja klassisen yleissivistyksen värittämiin teksteihin. Esseistiikkaan kuuluvat Barthesin tekstit osoittavat lopulta lähes nöyryyttävästi tämänkin blogin kirjoittajan kuvailemiseen ja tautologiseen perusteluun pohjaavat puutteet.

Alusta itsetarkoituksellisesti innostuneen on pakko todeta, että on myös kovin virheellistä puhua Barthesista, joka oli lopulta vähän teoretisoinut semiologi, ajattelijana, jolle todellisuutta oli vain kieli. Parempi olisi ollut puhua Derridasta.

.:Pariisi - (Turku):.

Kinokoplan 2 päivää Pariisissa oli oikeastaan aika kiva elokuva. Romanttinen komedia yleensä on todellinen kirous, arkkityyppi joka lyödään filmiparan päälle ja tekee siitä pelkkää pikkukivaa. Ehkä 2 päivää Pariisissa välttää sen juuri siksi, että se oikeasti viihdyttää. Toistensa päälle väittelevä ranskalainen suku, patarasistiset taksikuskit. Turistiset kliseet ja stereotypiat. Ehkä elokuva ei olekaan traditionaalinen eurooppalaista eksotiikkaa hyödyntävä, amerikkalaisille markkinoille tähtäävä "Pariisi"-elokuva, vaan oikeasti jotenkin kiinnostava. Ehkä. Sekä Julie Delpy että Adam Goldberg ovat varsin hyviä osassaan Marionina ja Jackina, eikä näiden kahden välillä vallitsevaa toimivuutta ole syytä väheksyä.

2 päivää Pariisissa kierrättää kliseitä, jopa tekee niihin muutaman viittauksen puhumalla Gregory Peckistä ja vetelemällä yhteyksiä klassiseen Audrey Hepburnin tähdittämään turistielokuvaan Loma Roomassa (1953) (Hepburn on kyllä ihanampi kuin Delpy). Mutta ei se liikaa ahdista, ei Pariisia turistikaupunkina liikoja viljellä.

Jokin elokuvassa kielii kuitenkin liiasta simppeliydestä, tyrkyllä olosta helpolle yleisölle. Ehkä se on se kertojaääni joista jotkut puhuivat, ehkä tarinan ylitsevuotava "kiltteys". Tai sitten että siitä haistaa sen, että se on lopulta räätälöity kansainväliselle yleisölle. Kuka tietää. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei 2 päivää Pariisissa ollut mikään matkailuelokuva. Eiköhän niitä ole tehty jo tarpeeksi.

...

Sunnuntait hieman surettavat. Ne voi viettää pitkinä, melko yksinäisinä viipaleina, joita katkovat ystävien kanssa katsotut elokuvat, kaunokirjallisuuden parissa vietetyt tunnit, parit huurteiset ja sen sellaiset. Kaikkia on syytä arvostaa, mutta kenties Honkasalon kirjallisuus painaa minut ikeeseensä liiankin konkreettisesti, omista säälittävyyksistään huolimatta. Siitä lisää joskus myöhemmin.

.:Ranskalainen sarja:.

Irène Némirovskyn Ranskalainen sarja on vaikuttava kirja. Alun perin viisiosaiseksi sarjaksi suunniteltu romaani koostuu nyt vain kahdesta osasta (Kevään myrsky ja Dolce), joita yhdistää sama teema — ranskalaisten tappio toisessa maailmansodassa ja saksalaismiehitys. Kevään myrskyssä Némirovsky kuvaa villisti etenevien saksalaisjoukkojen edestä pakenevia ranskalaisia siviilejä inhimillisine luonteineen ja erilaisine kriisiin suhtautumisen tapoineen. Pakomatkalla on niin porvarillinen yläluokka taidemööpeleineen ja muine roinineen kuin köyhä työväenluokkakin. Molemman ryhmän ihmisille Némirovsky jakaa arvonantoa, mutta myös perin kerkeää piiskakritiikkiäkin.

Dolce on sinänsä erikoinen kertomus sodan ajalta, että siinä saksalaiset esitetään varsin inhimillisinä olentoina, vaikka ovatkin voiton juovuttamia valloittajia. Kaksi tarkemmin kuvattua saksalaisupseeria suorastaan erottuvat pienen ranskalaiskylän maalaisista kohteliaine käytöstapoineen. Dolce pyörii Ranskan valloituksen ajan viattomuudessa, josta kuolema ja teloitukset puuttuvat lähes tyystin — tai oikeastaan Némirovsky kirjoittaa ne nokkelasti peitettynä, ja kiinnittää suurempaa huomiota maalaisten reaktioon valloittajiin, piilotettuihin perintöviineihin ja pöytäliinoihin. Vaikka kirjailijan psykologisointi on latteaa, ei Némirovsky yläluokkaisena ukrainalaisemigranttina ja patakaupunkilaisena tainnut tuntea paljonkaan sympatiaa maalaisia kohtaan. Saksalaisupseeri Brunon ja sotavangin laiminlyödyn vaimon Lucilen rakkaustarina tuntuu ehkä jossain vaiheessa vähän liiankin imelältä sota-ajan tarinalta, mutta ei onneksi liian pahasti.

Hämmästyttävintä Ranskalaisessa sarjassa on kuitenkin se, että niinkin eheä (joskin lopun muistiinmerkintöjen mukaan enemmän tai vähemmän keskeneräinen) romaani voi syntyä keskellä miehitettyä Ranskaa. Kirja ongelmallistaa hienosti sodan ja sen oloissa selviytymisen, vaikkei kirjoittaessa koko sota ollut vielä lähelläkään loppuaan. Kirjoitusajankohdasta huolimatta kirja ei ole kollaboranttien puolustus, eikä ranskalaispatrioottinen vuodatus. Tämä on jo itsessään melkoinen suoritus, ottaen huomioon että syntyperäisenä juutalaisena ja kansalaisuudettomana Némirovsky olikin jatkuvasti vaikeuksissa natsien Ranskaan säätämien juutalaislakien kanssa. Lienee ironiaa, ettei kirjailija oikeastaan kai koskaan ollut kovin sinut juutalaisuutensa kanssa — Némirovskyä onkin syytetty joissain yhteyksissä itseään vihaavan juutalaisen (self-hating Jew) arkkiesimerkiksi. Ranskalaisessa sarjassa ei juutalaisia käsitellä lainkaan.

Kolmea viimeistä osaa ei koskaan kirjoitettu, koska Némirovsky vangittiin kesällä 1942 vailla kansalaisuutta olevana juutalaisena. Hän kuoli kuukautta myöhemmin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä Puolassa.

.:Martin Guerren paluu:.

Le Retour de Martin Guerre (1982) oli menettelevä kuvitus Natalie Zemon Davisin tutkimalle, laajalti historianopiskelijoiden tuntemalle 1500-luvun Ranskaan sijoittuvalle tarinalle katoavasta Martin Guerresta, jota saapuu paikkaamaan niin omaisuudessa kuin aviovuoteessakin Pansette. Ei Le Retour de Martin Guerre mikään elokuvataiteen merkkipaalu ole, mutta antaa juuri sopivan kuvan menneisyyden Ranskasta, rupisesta maaseudusta ja maanviljelijöiden paikalleen asettuneesta elämästä. Samaan tapaan kuin se tutkimuskin. Lukuunottamatta Gérard Depardieun hieman kulahtanutta naamaa, näyttelijätkin menevät mukiin. Suurin koukku elokuvassa silti taitaa olla aikalaiskuvauksen uskottavuuden lisäksi se, että se filmatisoi vanhan kunnon mikrohistoriallisen tarinan, jonka käänteet muistaa kovin tarkkaan.

Jostain syystä ulkomaisia historiaa kuvittavia elokuvia on paljon helpompi katsoa tuntematta valtavaa myötähäpeää, kuin suomalaisia vastaavia.

.:Kauneus on kouristavaa tai sitä ei ole:.

André Bretonin, ranskalaisen surrealistivaikuttajan ja kirjailijan Nadja meni varsin sukkelaan läpi.

Nadja (1928) on elämäkertamainen, mutta toisaalta surrealistiseen tyyliin toteutettuna fiktion ja faktan välimaastossa liikkuva teos, joka kertoo hengästyttävin lausein kirjailijan ja Nadja-nimisen neitosen tapaamisista kymmenen päivän ajan Pariisissa.

Todelliseen ympäristöön (jonka kutkuttavasti itse tunnen — kokematta — vain kirjallisena fantasiakuvana) teoksen naulaa Pariisin paikannimet, kadut ja torit — ja tekstin joukkoon liitetyt kuvat. Nadjan ja kirjailijan tapaaminen on tosiaan tapahtunut, mutta kirjoittaja vuodattaa jo kertomistyylillään tekstistä hypnotisoivan maton, jossa lukijankin ajatukset alkavat harhailla — ja hyvä niin, sehän on tarkoituskin, havaita arkisen kerronnan, merkityksettömältä tuntuvan yksityiskohtaisuuden ja ajatuksellisen pohdinnan kautta uudenlaisia polkuja loogisen positivismin saastuttamalle arkijärjelle.

Surrealismi etenkin maalaustaiteen osana, jona se nykyään lähinnä ymmärretään, on mielestäni aina ollut hieman kulahtanut ja itsetarkoituksellinen "taidesuuntaus" — mutta ehkä Bretonin kirjassa (joista on suomennettu vain Surrealismin manifesti. Ja 2008 tulee Sammakolta Hullu rakkaus, joka täytyy lukea) se näyttäytyy kuvataiteellisen ylimielisyyden ja taiteilijapersoonan itsekorostuksen sijaan — kuten Salvador Dalin Neron päiväkirjoissa — ennemminkin kokonaisempana Weltanschauungina, jota on miellyttävämpi lukea/tulkita.

Totta puhuakseni, jos joku osaisi kirjoittaa blogeja samaan tapaan kuin Breton kirjoittaa tajunnanvirtamaiseksikin muodostuvaa tekstiä, olisi se aika uskomatonta. Mutta ehkä vaikeus olisi osaksi se tähän sisältyvä hieman taantumuksellinen ajattelutapa historiallisen ympäristön mielenkiintoisuudesta suhteessa siihen, että nykyään naputeltaisiin iPodien hiplaamisesta jossain Mazdan (!) takapenkillä Battery Parkissa — ja tuskinpa se jaksaisi niin kiinnostavaa olla.

Kaunokirjallisuus kyllä maistuu taas hyvältä — seuraavaksi ajattelin lukea muutaman viipaleen Wladimir Kaminerin Schönhauser Alleesta ja sitten katsella veljeltä lainatulta DVD:ltä kevyttä (mutta klassikon aseman saavuttanutta) lännenelokuvaa ja juoda vähän tuontiolutta. Eiköhän sillä saada rauhalliseksi koti-illaksikin kutsuttu ilta hyville sijoille.

Edit: Unohtui ihan viitata Bretonin kirjassa esiintyneeseen Max Ernstin tauluun "Mutta ihmiset eivät tule tietämään siitä mitään...", jonka sisältö on sinänsä tyhjänpäiväinen (en muista mitä Nadja siitä sanoo), mutta nimi varsin huvittava, ainakin joissain keskusteluyhteyksissä.

.:Perjantai kuin sunnuntai:.

Hieman pää tuntuu tyhjältä (selittänee hieman tämänkin merkinnän väistämätöntä harhailevuutta), mutta yritän silti saada jotain aikaan. Syytä kai olisikin.

Postmodernikot relevanttina aineistona ovat tainneet tulla tiensä päähän, niin kiinnostavia kuin heidän teoriansa ovatkin. Lähinnä viittaan Baudrillardiin ja Žižekiin. Molemmat ovat syyskuun tapahtumien kommentaattoreina ajatuksia herättäviä - B. hyperreaalisuudessaan ja Z. katastrofiviittauksineen (tästä kirjoitti se salaliittoteorioiden ja fiktiokirjallisuuden yhteyttä tutkinut tyyppi, mutta olen hukannut hänen nimensä jonnekin). Mutta Baudrillard on yksinkertaisesti liian inkoherentti (ainakin Lopun illuusiossa) ja Žižekiin koskemiseen minulla ei ole pätevyyttä, koska minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä Lacan-johdannaisesta psykoanalyyttisesta tulokulmasta (!). Ehkä molemmat pop-postmodernistit voisi laarittaa johonkin kuriositeettipätkään, ja jättää silleen. Että kaikenlaista sitä kirjoitellaankin.

Ehkä pitäisi, noin hyödyttömänä lukemisena, hankkia jostain käsiin ranskalaisen arrogantti-filosofin Bernard-Henri "God is dead but my hair is perfect" Lévyn American Vertigo, niin saisi hieman perspektiiviä toisenlaiseenkin eurooppalaiseen ajattelutapaan (vaikka olenkin Tocquevillessä edelleen sivulla 72 tai vastaavaa). Aiheesta voisi saada kirjoitettua jotakin. Harmittaa, kun ei tullut leikattua sitä kommentoinutta HS:n artikkelia talteen.

Koko tutkielmaprojektista pitäisi joskus kirjoittaa systemaattinen blogimerkintä (nimenomaan blogi, koska tähän kirjoittaminen on toisinaan vähintäänkin terapeuttista - olisipa tässä alaviitetoiminto, niin ei tulisi niin paljon sulkulauseita), jos vaikka saisi ajatuksiaan hieman paremmin järjestykseen. Nyt tuntuu olevan välillä pallo hukassa koko homman kanssa. Tyypillistä epäjärjestelmälliselle työskentelytavalleni.

...

Tekisi tänäänkin mieli mennä katsomaan Lars von Trierin komediaa, joka liittyy Rakkautta & Anarkiaa-sarjaan Thaliassa, mutta täytynee jättää väliin - eilinen kun ei elintasoteemassaan tullut kovinkaan halvaksi reissuksi. Ei silti, mukavaahan se silti oli, vaikka jazz-baarissa joku heittelikin tuoppia ravintolasalin poikki, niin että olutpisarat vain sinkoilivat kasvoille. Ehkä jään vain kotiin katsomaan Toriäijän lainaamia Jarvoja. Jos malttaa olla aloillaan.

.:Hiroshima, Nevers:.

Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että aikaisin nukkumaan meneminen olisi helppoa, kenties Hiroshima mon amourista (1959) hieman lamaantuneena, että painuin kymmeneltä nukkumaan. Tämä ei tietenkään toiminut, vaan torkahdin ainoastaan hetkiseksi, vain havahtuakseni valvetilaan hetken kuluttua. Ja nyt nukahtaminen tulee olemaan kahta vaikeampaa. Täytynee kokeilla jotain tylsää - (kirjoittaa blogia), kuunnella radiota. Nyt, sinänsä harvinaisena ilmiönä, kaipaisi televisiota ja sen myöhäisyön vilkuntaa. Ehkä juuri tästä syystä Yhdysvalloissa näytetään ohjelmaa kellon ympäri.

Isherwoodin novellitkin saattaisivat toimia, niitä vaivaa nimittäin kirjallisesta hienoudestaan huolimatta tietty pysähtynyt lässyttävä pitkästyttävyys. Tai kuten herra Issyvoo saattaisi sanoa, jos olisi tilanteessa: "Oh, by Jove, you are such a bore!" I exclaimed, and couldn't help thinking how much I was annoyed by this. Näin Reugenin saaren ikävystyttäville hiekkarannoille juuttuneena.

Tai sitten kulttuurilla on elokuvia lukuunottamatta vaikeuksia viihdyttää kunnolla juuri nyt.

Aikaisemmin illalla katsomani Allan Resnais'n Hiroshima mon amour (1959) oli kyllä hyvä, ranskalaista uutta aaltoa ensi hetkillään, ja jotenkin Wong Kar-Wai-tyyppisen eleganttia - Hiroshima, Nevers, sota, palaneet ihmiset ja kirkuvan räikeät (jopa mustavalkoisina) valomainokset käsittämättömine japaninkielisine teksteineen. Vakuutuin ehkä ensimmäistä kertaa ranskan kielen soljuvuudesta - tekisi mieli uskoa lapsellisiin stereotyypityksiin kielten käyttökelpoisuuksista. Muutoin koko filmistä on vaikea sanoa mitään sortumatta hirvittäviin latteuksiin - kysymys ei ole siitä etteikö rakkausteemakkeisista elokuvista voisi kirjoittaa, ennemminkin siitä, että leikkauksista ja sen sellaisista kirjoittaminen nyt vain on niin pitkästyttävää näin monen "elokuva-analyysin" jälkeen. Ainakin ennen kuin keksii uusia juttuja tai vaivautuu kirjoittamaan analyyttisemmin.

Uudelleen luettuna ei voi kyllä olla palautumatta siihen ajatukseen postmodernia prolea halveksuvan kulttuurisnobbailijan julkisivusta, ja siitä, että että katselee iltaisin ranskalaista taide-elokuvaa (jota tosin myydään kulutusystävällisesti ihan Anttilassakin) ja tavailee 1900-lukulaisia brittiläisen yläluokan "boheemeja". Onhan se ihan sikamaisesti identiteettiä jäsentelevä "kuulumisen" peruste. Irtiotto televisiosta on tainnut aiheuttaa vajeen sellaisessa viihdekulttuurissa - "huonoja" elokuvia ja ohjelmia kun ei tule koskaan katsottua, eikä niitä nyt kukaan DVD:lläkään halua ostaa.

.:Hiekka:.

Vielä hetki aikaa kerätä kirjojen väliin hiekkaa, kuten Jean-Pierre Jeunetin ohjaamisen hienoudesta kaiken olennaisen sanovassa lyhytelokuvassa Foutaises, catalogue nostalgique des plaisirs de la vie (1989). Minäkin pidän sanoista Trans-Europ-Express, Trans-Orient-Express, Trans-Siberian-Express.

Pikkukivaa ja ehkä vähän hienostelevaa, kuten Jeunetilla yleensä (paitsi ehkä — hrr — Alien 4), mutta jotenkin vetoavaa.

Lyhytelokuvista voi ja täytyy kirjoittaa lyhyesti. Pieni helmi löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta.

.:Pörssimiehen kuolema:.

Tuntuu juuri nyt helpommalta yksinkertaisesti kirjoitella elokuvista ja kirjallisuudesta kuin yleisesti, ajankohtaisesti tai poliittisesti. Mutta elokuussa julkisuuskin on hiljainen ja lehdessäkin kirjoitetaan pelkkää hömppää, eikä media-analyysia (kuulostaapa intellektuellilta) jaksa oikein tehdä. Senkin toteaminen, että sillan sortuminen Minnesotassa ja onnettomuuden suomalainen sankari on enemmän aukeamia vaativaa kamaa iltapäivälehdistössä kuin eteläisen Aasian pahin tulva-aalto vuosikymmeniin tuntuu jostain syystä itsestäänselvyyksien toistelulta. Sitäpaitsi kuten pääministeritasolta on todettu, keskustelu Suomessa on tarpeellista vasta sitten kun tilanne on ohi.

...

Pääsin loppuun Irène Némirovskyn David Golderissa. Ihan hyvä kirja, päätin ottaa sen innoittamana lukulistalle kirjailijan nykyään suositumman teoksen Ranskalainen sarja, mikä olikin hyvä idea, sillä jälkimmäisen esipuheessa oleva lyhyt katsaus Némirovskyn elämään avaa paljon Golderin juonen yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Kuten Golder, Irènen isä Leon oli ukrainanjuutalainen pankkiiri ja lapsena Irène viettikin vaurasta porvarielämää. Isä oli etäinen ja vietti suurimman osan aikaa liiketoimien parissa tai kasinolla, äiti taas inhosi tytärtään ja oli äärimmäisen itsekeskeinen. Asetelma on lähes identtinen romaanin kanssa. Romaanissa Golderin tytär Joyce on todellinen 1920-luvun pintaliitäjä ja mielistelee isäänsä lähinnä tarvitessaan rahaa. Vähän saman tapaista pintaliitoelämää Pariisin porvarispiireissä Irène itse vietti perheen emigroitua Venäjän vallankumouksen syttyessä Suomen ja Ruotsin kautta Pariisiin.

Huomiota kiinnittävä ominaisuus Némirovskyn romaanissa on sen juutalaiskuva. Kirjailija ilmaisee varsin voimakkaasti inhonsa rahanahnetta juutalaiskapitalistin stereotyyppia kohtaan, lainaten ajan antisemitististä retoriikkaa (joskaan ei välttämättä David Golderissa, vaan muissa romaaneissa, Ranskalaisen sarjan esipuheen perusteella). Kirjailijan elämän paremmin tuntevat osaisivat varmaan sanoa missä määrin kyseessä on — ehkä väärinkäyttäen — self-hating Jew-ilmiö. Järkeenkäyvämmältä kuulostaisi, että tytär oli vain turhautunut isänsä jatkuvaan poissaoloon ja ympäristönsä takia törmäsi vain kiireisiin pörssissä toimiviin ihmisiin, luoden siten stereotypian kansainvälisestä juutalaisesta, jonka tunteet kohdistuivat vain rahaan.

Näin jälkikäteen ajatellen teknisesti Némirovskyn kirjan tyyli ei kyllä ole varsinaisesti kovin moderni, vaan ennemminkin heijastelee modernismia edeltänyttä klassista kerrontaa. Mitä nyt mahanpohjan tuntemuksella voi sellaisista asioista kovinkaan rakentavasti sanoa. Tämä ei tietenkään tee kirjoituksesta välttämättä huonoa, ja aihemaailmansa takia — 1920-luvun vauraan porvariston hurjastelun siis, kuten jo totesin aikaisemmassa merkityksessä — teksti säilyttää otteensa.

.:La Chinoise:.

"Il faut confronter des idées vagues avec des images claires."

Jean-Luc Godardin La Chinoise (1967) oli oikeastaan aika mielenkiintoista katsottavaa, osaksi tietenkin siksi, että aikoinaan Ensslinin, Baaderin ja Meinhofin Rote Armee Fraktionista vääntämäni proseminaari sai minut jämähtämään opiskelijaradikaalien lumoihin. Kuten muualla on todettu, elokuva edustaa käännettä ohjaajan tuotannossa äärimmäisen poliittiseen elokuvaan ja yksinomaan sitä La Chinoise pyörittääkin keskiössään. Se kertoo varsin irtonaisesti ryhmästä hyvin nuoria ranskalaisia maolaisia, jotka asuttavat kerrassaan ihastuttavan näköistä kommuunia jossain päin Pariisia. Kattokipsauksilla varustetun asunnon seiniin on ripustettu vallankumousaiheisia kuvia, maalattu iskulauseita ja kirjahyllyjä täyttävät suorastaan visuaalisina elementteinä sadat kopiot Mao Tse-tungin Punaisesta kirjasta. Vanhat kunnon Godard(tm)-välitekstit ovat mukana Le Chinoisessakin ja ne eivät kyllä petä koskaan.

"Une minorite à la ligne révolutionnaire correcte n´est plus une minorité."

La Chinoise onkin melkoinen ryöpytys 1960-luvun marxilaisuuteen ja sen seuraaminen vaatinee suhteellista tietämystä ideologiasta, opiskelijaliikkeestä ja Sino-Soviet splitistä, jonka suomenkielistä nimeä en juuri nyt satu muistamaan. Mielenkiintoinen näkemys kuitenkin, maolaiset kuvataan toisaalta ristiriitaisesti ideologisesti tarmokkaina, mutta toisaalta Godard selvästi hymistelee (fiktiivisessä) tarinassaan nuorten vallankumouksellisten naiviudelle. Ota siitä sitten selvää, en ole varma, mutta minusta tuntuu, että ohjaaja itse oli (/on) ennemminkin marxilais-leninisti kuin maolainen. Mitä ilmeisemmin jos ajasta ei ole ollenkaan kiinnostunut, filmikään ei varmaan erityisemmin lämmitä — toisaalta ehkä Suomessa aina niin ajankohtaiset taistolaiset voi pienellä ajatusleikillä sijoittaa ranskalaisten tilalle. Maolaisista tosin tulee kovasti mieleen Pirkko-Liisa Kastarin Mao, missä sä oot?, La Chinoise vahvistaa vähän samaa kuvaa maolaisista pienenä liikkeenä, joka ei kapitalismia ja imperialismia enempää vihannut kuin neuvosto-kommunismia ja Moskovan revareita.

En tiedä voiko elokuvaa sinänsä erityisemmin elokuvana kehua, koska koko jutun olisi voinut periaatteessa lukea kirjasta (etenkin pitkät dialogit ja monologit lähentelevät juuri kirjallista ilmaisua) tai kuunnella kasetilta — mitään syvempää "elokuvallista" pointtia La Chinoisessa ei ole, eikä se toisaalta varmaan Godardia paljon kiinnostanutkaan.

En malta olla liittämättä pariisilaisten maolaisten kommuunia tämän päivän (25-26/2007) Nyt-liitteessä perin vittuilevaan sävyyn esitettyyn "nykyhippi"-kommuuniin — joskin en väitä etteikö toimittaja saattaisi osua lähelle niin sanottua "totuutta", juuri tästä nimenomaisesta kommuunista puhuttaessa siis. Mutta kyllä 1960-luvun poliittiset tässä suhteessa vaikuttavat olevan aivan toisesta maailmasta — olkoonkin kumouksellinen maailmankuva ja ikuiset poliittiset väittelyt kuinka irrallaan niin sanotusta "todellisuudesta" — verrattuna näihin viihdeteollisuuden kauko-ohjaamiin kommunitaareihin. Saattaa mennä puihin ampumiseksi, mutta onko Nyt-liitteellä missio stereotyypittää vihreä ajattelu ja tietynlainen "aktivismi" sitten juuri nimenomaan anti-intellektuaaliseksi ja sisäisesti tekopyhäksi?

.:Vivre sa Vie: Film en Douze Tableaux:.

Katsoin illan viihteenä Jean-Luc Godardin elokuvan Vivre sa Vie: Film en Douze Tableaux (1962), suomenkieliseltä nimikkeeltään Elää elämäänsä. Kyseinen elokuva on nähty kyllä jo monta kertaa, ensimmäistä kertaa muistaakseni Orionin penkeiltä Suomen elokuva-arkiston Godard-sarjassa, ja se kuuluu eittämättä suosikkeihini ohjaajalta. Vivre sa Vie sijoittuu tuotannollisesti kuuluisan À bout de soufflen (1960) jälkeiseen tuotantoon - se on oikeastaan kronologisesti ensimmäinen (näkemistäni) Godardin elokuvista, jossa selkeät juonikulut alkavat hajautua ja kerronnasta tulee sykäyksellisempää ja mainstreamin selkeyteen tottuneelle vaikeampaa seurattavaa. Vivre sa Vie ei kuitenkaan vielä ole kovinkaan vaikea, ja ensimmäisellä katselukerralla on jo mahdollista sanoa jotain sen sisällöstä, päinvastoin kuin muutamassa myöhemmässä ohjauksessa.

Mutta on se silti joka kerta varsin lumoava elokuvakokemus, ei ihme että se on yksi suosikeistani Godardilta. Jo alun kohtaus, jossa Nana (Anna Karina) ja mies istuvat selin kameraan, Godardille tyypillisessä miljöössä - maitobaarissa (?), baaritiskiin nojaten. Nanan kasvot heijastuvat peilistä, katsoja jää kuuntelemaan keskustelua ja tuijottamaan kuin ulkopuolisena nuuskijana. Sama maitobaaritausta toistuu muutamaan kertaan elokuvassa, ja tuntuu ettei Godardin Pariisissa muuta olekaan kuin näitä kahviloita ja nuhjuisia hotellihuoneita. Ehkäpä tässä tyylissä on jälkiä siitä modernin keinokuvamaailmasta - populaari- ja kulutuskulttuurin käyttämisestä visuaalisena kiinnekohtana sosiaalista realismia edustavan elokuvan kerronnassa, tämä teemahan toistuu ohjaajan myöhemmässäkin tuotannossa. Kulutuskulttuuri ja arjen köyhyys prostituution alhoineen muodostaa marxilaisen elokuvaohjaajan linssin alla kaksi vastinparia katsojalle pohdittavaksi.

Ennen loppua elokuvassa (kohtaus 11), Nana istuu kahvilapöydässä filosofin kanssa, joka venyttää lähes monologin asteelle luentonsa kielestä ja saksalaisesta filosofiasta, jonka mukaan lopputulokseen saavutaan vain virheiden kautta. Ehkä tämä sulkee ympyrän, joka alkaa Nanan nähdessä Jeanne D'Arcin kuolemantuomion valkokankaalla (La Passion de Jeanne d'Arc, 1928 - Arcia näyttelee siinä Maria Falconetti) ja kyynelehtien päätyy prostituutioon?

"Mitä enemmän puhutaan, sitä vähemmän sanat tarkoittavat."

Ja loppu on edelleen arvaamaton, luulin jo hetken, ettei se tulisi samankaltaisena yllätyksenä kuin aikaisemmin, mutta lopulta en vain kyennyt välttämään sitä samaa tunnetta, joka heräsi ensimmäisellä kerralla. Katkaiseva kohtaus, kenties Godardin katoamaton taito on juuri siinä kyvyssä riuhtaista katsoja mainstreamin turvallisesta huviajelusta keskelle hämmentävyyttä ja ennakoimatonta, ei kenties ennustamatonta sisällöltään, vaan lähinnä kokemustasolla.

Edit: Muistin juuri, että luin tässä viikko-kaksi sitten 1/2007 filmihullusta, että Godardilla on tällä hetkellä näyttely (retrospektiivihengessä, jos oikein rekisteröin) Pariisin Pompidou-keskuksessa. Huolimatta siitä, että filmihullun paino tai taitto oli sählännyt ja jättänyt osan sivuista tyhjäksi, vaikutti se hemmetin kiinnostavalta näyttelyltä. Kannattaa käydä varmaan katsomassa jos sattuu olemaan Pariisissa päin.