.:Kilkuttimia ja Meksikoa:.

Lisäsin nyt tähänkin blogiin erinomaisen harvoin aikaisemmin käyttämäni Twitter-feedin. Kenties epätoivoisena yrityksenä tuottaa edes jonkinlaista sisältöä sekä blogiin että edellä mainittuun lyhytmediaan. Entries that follow will be mostly in English, just for the sake of it [insert internationalist cues here].

Siljan lainaamassa chileläisen Roberto Bolañon tiiliskiven paksuisessa teoksessa Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes - teos on arvioitu täällä) onkin riittämiin tavattavaa kaunokirjallisuuden puolelta - olettaen, että keskittymiskykyni kantaa loppuun asti. Ennakkotietojen mukaan teos on massiivinen pläjäys 1975-luvulta lähtien meksikolaisrunopiirien rappiollisesta elämästä, beat-henkisine viitteineen. Asiaa helpottaisi, jos olisi joskus käynyt Mexico Cityssä, mutta köyhät ja kipeät joutuvat tyytymään korkeintaan katsastamaan kadunnimiä viliseviä paikkoja jostain Google Street Viewistä. Saa nähdä miten muutenkin marginaalisella asiantuntemuksella varustettu lukija kykenee tekstiin uppoutumaan. Ei siinä mitään latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kyllä aina kutkuttanut allekirjoittaneen lukumieltymyksiä.

Eräs tuttava, joka oli jutellut kustantajan kanssa totesi, että käännöspöydällä kustantamossa odottaa 1300 sivua ohut jatkile Kesyttömille etsiville [pikaisen wikipediatarkistuksen jälkeen kyseessä lienee 2666], joten Bolañoon innostuneilta ei lähivuosina ainakaan luettava lopu.

.:Macondo:.

Myönnettäköön, että Sadan vuoden yksinäisyys ei turhaan ole noussut klassikkoasemaansa. Sen päättäessään tietää, että on juuri lukenut erinomaisen romaanin. Buendían suvun nousu ja rappio keskellä Latinalaisen Amerikan viidakkoa jättää jälkensä tarinana. Gabriel García Márquez on kirjoittanut teoksensa taiten — sen kaari on juuri sellainen, että pitkästä sukukronikoinnistaan huolimatta lukija ei lipeä pois maagisen realismin värittämästä ajan virrasta, vaan säilyy siihen uponneena.

Maagisen realismin arvaamattomuus on ehkä kirjassa parasta. Totta puhuakseni minulla on ollut aikaisemmin hieman hämärä kuva tästä (kiistellystä?) kirjallisuustermistä, mutta eiköhän se viittaa juuri Márquezin tapaan heitellä Macondon arjen sekaan eläviä haamuja, taivaallisia ihmeitä ja epäluonnollisuuksia. Itse asiassa koko Macondo on yhtä maagista realismia — se on fiktiivisesti olemassa Kolumbian viidakossa, mutta ei oikeastaan sijaitse missään. Geopoliitikot nillittäisivät tuon omituisen kaupungin epämääräisyydestä, teloitettavaksi riittää aina kylän asukkaita ja kaupunki kutistuu ja kasvaa kuin hallusinogeninen sieni sateella. Joskus on kuin lukisi unta.

Lopetus rappioon ja tuhoon on kruunu pitkän tarinan päätyyn — kaikki toki oli jo ennustettu, mutta tavanomainen hyvän (ja pitkän) kirjan lukemisen päättävään tyhjyyteen sekoittuu Sadan vuoden yksinäisyyden kohdalla enemmän kuin kourallinen ahdistusta. Buendían suvun tarina on etukäteen määrätty, mutta kuolinkouristuksessaan traaginen. Sisäsiittoisuus kulminoituu. Sukupuu kyllä ajoittain tuntui samannimisten ihmisten keskellä tarpeelliselta apuvälineeltä, kun ei toisinaan muistanut kuka olikaan se ja se José Arcadio tai Remedios. Päällekkäisillä nimillä on tietenkin tarkoituksensa, itseään toistavien persoonallisuuksien jatkumo.

Hieno teos. Ihmetyttää miksei moista klassikkoa ole aikaisemmin tullut luettua, mutta kai aikaa on aina liian vähän, ja luettavaa liikaa. Rajallisuuden positiivisuus, ja sen sellaista.

.:Hiekkakirja:.

Ei tämä hääppöisesti etene blogina. Tulee vähemmän sivuja kuin mystisessä hiekkakirjassa — sen, jonka sivuja on loputtomasti, ja jonka pienet kuva-aihiot (jotka eivät koskaan toistu samankaltaisina) esiintyvät aina kahdentuhannen sivun välein, ja joka on nyt haudattuna Argentiinan Kansalliskirjastoon. Hieno novelli Jorge Luis Borgesilta — edustaa sitä lajityyppiä, joka näennäisessä arkipäiväisyydessä lähettää kumman väristyksen selkärankaa pitkin. Niminovellissa on sitä samaa yksinkertaisuuteen kätkeytyvän monimutkaisuuden viehätystä kuin edellisen kokoelman, Haarautuvien polkujen puutarhan Zahirissa. Tarina pelottavasta pakkomielteestä.

Suomennos, joka edustaa Borgesin laajasta novellituotannosta suomennetun vaatimattoman määrän toista puolikasta, sisältää kaksi alkuperäiskokoelmaa — El informe de Brodie (1970) ja El libro de arena (1975). Haarautuvien polkujen puutarha oli jo useammasta kokoelmasta koostuvana vaihtelevampi, mutta Hiekkakirja ei jää laadussa jalkoihin.

Borges samoaa pitkälti samankaltaisia aiheita — fiktiivisistä manuskripteista poimittuja salaseurojen kuvauksia, Buenos Airesin katujen puukkojunkkareita yössä välähtelevine veitsineen ja Latinalaisen Amerikan verisiä vallankumouksia. Etenkin ensinmainittuun kategoriaan viitaten ei liene ihme, että yksi Hiekkakirjan novelleista (There are more things) on omistettu kulttikauhukirjailija H.P.Lovecraftin muistolle (jota Borges nimittää "haluamattaan Poen parodioijaksi", mikä pitääkin tietyllä tavalla paikkaansa). Borgesin tyylissä kirjoittaa kauhukirjallisuuden rajamailla onkin jotain lovecraftmaista, joskaan ensinmainittu ei koskaan sorru lavertelevaan yksityiskohtien ryöppyyn ja on eittämättä parempi kirjailija kuin Lovecraft (joka ei suinkaan tarkoita, että Lovecraftin teokset eivät olisi viihdyttäviä, ainakin tietyssä kontekstissa).

Toistuvine — mitä ilmeisemmin omaelämänkerrallisine — yksityiskohtineen, kuten jääkylmine norjattarineen Hiekkakirja on eittämättä pakettina tasapäisempi kuin Haarautuvien polkujen puutarha ja saattaa olla helpompi tapa korkata Borges. Siitä puuttuvat ne pitkät metafysiikan rajamailla poukkoilevat esseemäiset novellit, jotka eivät ole huonoja, mutta huomattavasti hankalalukuisempia kuin kerronnallisemmat.

Ja sitten sitaatti:

"Kaikista viroista poliitikon toimi oli epäilemättä julkisin. Suurlähettiläs tai ministeri oli eräänlainen vammainen jota piti siirrellä moottoripyörä— ja sotilassaattueiden ympäröimillä pitkillä ja äänekkäillä autoilla, joita innokkaat valokuvaajat kyttäsivät. Tuntui kuin heiltä olisi jalat kokonaan poistettu, minun äitini tapasi sanoa. Kuvat ja painettu sana olivat tärkeämpiä kuin asiat itse. Esse est percipi, (oleminen on kuvattavana olemista) muodosti meidän omituisen maailmankuvamme alun, keskikohdan ja lopun. Minun eletyssä menneisyydessäni ihmiset olivat naiiveja; he uskoivat että kauppatavara oli hyvä koska sen valmistaja niin hoki ja vakuutti. Myös varkaudet olivat tavallisia vaikka kaikki tiesivät ettei raha tuo suurempaa onnea tai mielenrauhaa." -novellista Väsyneen miehen utopia

Lysti loppuu lyhyeen, kun kaikki suomennettu on luettu ja horisontissa ei näy käännöksiä. Harmin paikka.

.:Haarautuvien polkujen puutarha:.

Jorge Luis Borgesista vielä, voi kai kommentoida, kun Haarautuvien polkujen puutarhan loppu on saavutettu. Tämän perusteella Hiekkakirjakin pitää kyllä lukea. Haarautuvien polkujen puutarhaa tosin sotkee sen sisältämien valikoitujen suomennosten yhteenkuulumattomuus — nimikokoelma on nimittäin vain yksi osa kirjaa. Muut osat ovat muista novellikokoelmista. Tämä sekoittaa hieman lukijaa, sillä ainakaan WSOY:n @-sarjaan kuuluvassa vuoden 1969 painokseen ei ole eritelty julkaisuvuosia.

Karkeasti jakaen Borgesin tekstit Haarautuvien polkujen puutarhassa voi jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensiksikin, 1900-luvulle sijoittuvat mystiikkaa pursuavat tarinat, joiden "pääosissa" (jos se Borgesin tapauksessa on oikea sana) on kurkunleikkaajia, kabbalistisia salapoliiseja tai eksyneitä runoilijoita. Toisen ryhmän muodostavat sadunomaiset mytologiakertomukset, joissa historiallinen namedropping- ja kulttuuriviittailu sekoittuu fiktioon. Näissä voi aistia Borgesin vaikutteet Raamatusta, Koraanista ja itämaisten kulttuurien tarinankerronnasta. Kolmannen ryhmän muodostavat filosofiset "esseet", joissa Borges pyörittää vanhoja filosofian kysymyksiä — Platonin ideaoppia, uskoa ikuisuudesta, ajan luonteesta ja Jumalasta. Ja niin edespäin. Tätä voisi tietenkin jotenkin pitää kulttuurisnobbailun huippuna, mutta ei se sitä ole. Vaikka, minusta jotenkin Borgesia lähellä oleva, Julio Cortázar vaikuttaisikin kansantajuisemmalla tavalla lempeämmältä. Mutta eihän Cortázar pelaakaan samoilla korteilla (ovatkohan fiktiivisen Herbert Quainin April Marchin ja Cortázarin Ruutuhyppelyä-teoksen rakenteelliset yhteydet mitenkään tiedostettuja?).

Minuun Borgesin novellikirjallisuudessa (sen lisäksi, että olen nimenomaan tämän tyyppisen kerronnan harras ystävä) iski erityisesti kirjailijan tapa kutoa yhteen hämäriä viitteitä eurooppalaisen (ja miksei arabialaisenkin) kulttuurihistorian omituisempiin puoliin — okkultismiin, mystiikkaan, teologiaan. Kirjailija- ja historiaviitteitä on joissain tarinoissa suorastaan kaulaan saakka. Tästä kaikesta ei pidä kuitenkaan hämääntyä, Borges on fiktion kirjoittaja — itseasiassa suurinta osaa koko kudelmasta ei ole olemassakaan, keksitty on vain taitavasti upotettu "todellisuuden" kiinnittymiskohtien sekaan. Borges on fiktiivisten kirjojen ja kirjoittajien (*) taituri.

Ehdottomaksi nipun suosikikseni nousi novelli Zahir (El Zahir), jossa kirjailijan nimikkohenkilö löytää rommitilkkansa vaihtorahoista kahden peson kolikon muodon ottaneen Zahirin, pakkomielteen inkarnaation, Jumalaisen ansan — Zahir, jonka jälkeen ei voi enää ajatella muuta.

---

(*) - Verkkosivun kirjoittaja lisäilee hieman omiaan, mutta listaus on hieno.

.:Persepolis ja Borgesista:.

Kirjoitusinto on ollut jo aika kauan alamaissa, en tiedä tarkalleen miksi. Olisihan sitä ollut aiheita kirjoittaakin, kuten esimerkiksi viime sunnuntaina Kinokoplassa nähty Marjane Satrapin sarjakuvaan perustuva (Vincenne Peronnaudin ohjaama) erinomainen Persepolis. Kerrassaan hienoa piirrettyä jälkeä, jossa yhdistyivät sekä formaatin mahdollistama keveys populaarikulttuuriviitteineen ja komediallisuudessaan että uhkaava Iranin verisen historian synkkyys — shaahin sotilaista vallankumouksellisen kaartin siveyspoliisiin. Kiinnostava juonikin, joka jää kesken — ilmeisesti siksi, että tarkoitus on jatkua toisessa albumissa (ja sen filmatisoinnissa). Sarjakuvat pääsivät kyllä lukulistalle, jos ne jostain onnistuisi löytymään.

...

Kaunokirjallisuuden lukeminen on ollut vähän jäissä, mutta lainaksi saamani Jorge Luis Borgesin novellikokoelma Haarautuvien polkujen puutarha (El jardín de senderos que se bifurcan), jonka lyhyiden kertomusten kiemuraiset polveutumat liikkuvat mukavasti Cortázaria muistuttavia polkuja, ja joihin on suhteellisen vaikeasti käsitettäviin (ainakin pinnallisesti käsittämisen ymmärtäen) tarinoihin on punottu massiivinen määrä etenkin eurooppalaista ja arabialaista kulttuurihistoriaa niin profaanin kuin pyhänkin joukosta. Näiden kirjoittajien yleissivistys tai ainakin kirjasto on varmasti ollut massiivinen. Tarinoiden lonkeroiden "epätodellisuuteen" suorastaan uppoaa.

.:Kronooppien laulu:.

"Pikku kronooppi etsi ulko-oven avainta yöpöydältä, yöpöytää makuuhuoneesta, makuuhuonetta talosta, taloa kadun varrelta. Ja siihen kronooppi pysähtyi, sillä kadulle päästäkseen se tarvitsi avaimen."

Julio Cortázarin Tarinoita kronoopeista ja faameista osoittautuikin perin erinomaiseksi — etenkin neliosaisen teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa.

Ensimmäinen, nimeltään Ohjekirja antaa Cortázarin huumorintajulla neuvoja ihmisille arjen askareisiin —miten lauletaan, miten vedetään kello, miten noustaan portaita. Ohjeita kolmen kuuluisan maalauksen ymmärtämiseksi on suorastaan taidehistoriaa kohden tökittyä ivaa. Surrealistisia pieniä pätkiä, jotka kuitenkin säilyttävät sen kosketuksen "todellisuuteen" (Taas ilmestyy tuo kirottu...), että säilyvät silti oudon johdonmukaisina. Jotkut etsisivät kai tulkintojakin, ja kai niitä pinnan alla kuplii.

Cortázarin "fantastisen" puolen muodostavat kronoopit, toiviot ja faamit, nuo mystiset, mutta jostain syystä perin inhimilliset otukset. Tarkemmin ajatellen voisi väittää, että niissä ei ole mitään myyttistä, ainoastaan inhimillistä. Mitä nyt kronoopit kuvataan vihreiksi, piikikkäiksi, kosteiksi otuksiksi.

Ja lopuksi pitkähkö tarina sitaattina, ihan vain täytteeksi:

JULKISTEN PALVELUIDEN HUONOJA PUOLIA

Tästä näkee miten käy jos luottaa kronooppeihin. Heti kun kronooppi oli nimitetty radioliikenneosaston kansliapäälliköksi, se soitti San Martínin kadun kääntäjille ja käännätti heillä kaikki tekstit, ilmoitukset ja laulut romaniaksi, joka ei Argentiinassa ole kovin tavallinen kieli.

Kahdeksalta aamulla faamit availivat vastaanottimiaan halukkaina kuuntelemaan tiedotuksia samoin kuin Geniol- ja Kokin Ruokaöljy -mainoksia, joista viimemainittu on kaikkien mainosten ykkönen.

Ja niin ne kuuntelivatkin, mutta romaniaksi, eivätkä siksi ymmärtäneet muuta kuin tuotemerkit. Syvästi ällistyneet faamit ravistelivat vastaanottimiaan, mutta kaikki jatkui romaniaksi, jopa Tänä yönä onni suosii juopuvaa -tango, ja radioliikenneosaston puhelimessa työskentelevä neitokainen vastasi äänekkäisiin valituksiin romaniaksi, mikä osaltaan edisti helvetillistä sekasortoa.

Kun Korkein Hallitus sai kuulla tästä, se määräsi ammuttavaksi kronoopin, joka tällä tavoin tahrasi isänmaan perinteitä. Valitettavasti teloituskomppania muodostui asevelvollisuuttaan suorittavista kronooppialokkaista, jotka entisen kansliapäällikön sijaan tähtäsivät Plaza de Mayolle kokoontuneeseen väkijoukkoon, ja tarkasti tähtäsivätkin, sillä kuusi merivoimien upseeria ja yksi apteekkari saivat surmansa. Paikalle tuli faamikomppania, kronooppi teloitettiin asianmukaisesti, ja sen tilalle nimitettiin huomattava suuruus, joka oli kirjoittanut lukuisia kansanlauluja ja harmaata ainetta käsittelevän esseen. Tämä faami palautti radioliikenteeseen kansakunnan oman kielen, mutta faamit olivat menettäneet luottamuksensa radioon, eivätkä juuri availleet vastaanottimiansa. Faamit olivat luonnostaan pessimistejä, joten monet niistä olivat ostaneet romanian sana- ja oppikirjoja sekä kuningas Carolin ja rouva Lupescun elämäkertoja. Romania tuli muotiin Korkeimman Hallituksen vihasta huolimatta, ja kronoopin haudalla kävi salavihkaa valtuuskuntia, jotka tiputtivat haudalle kyyneliään sekä kortteja täynnä nimiä jotka tunnetaan Bukarestissa, tuossa postimerkkeilijöiden ja attentaattien kaupungissa.

Että sillä tavalla. Onkohan Jungner kronooppi vai faami? Joka tapauksessa, tänään voisi lukkiutua television ääreen ja katsoa Hannun elokuvaluennon viipaleista tutun Diabolikin — eurooppalaisen pulp-elokuvan.

.:Seinät kirjoja:.

Carlos Maria Dominguezin kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllystä noin hetken mielijohteesta, osoittautui melko tarkkaan saman pituiseksi, kuin junamatka Hyvinkäältä Helsinkiin ja takaisin kestää. Ihan hyvä välipalakirja, vaikka ehkä osaksi siksi, että Dominguez osasi kirjoittaa sen lyhyesti.

Kirja alkaa, kun Bluma Lennon, Cambridgen Espanjan kielen ja kulttuurin professori jää auton alle lukiessaan juuri antikvariaatista ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tästä alkaa tarinankuljetus, jonka keskiössä ovat maaniset kirjanomistajat — kirjat valtaavat hitaasti heidän kotinsa, niitä kertyy joka paikkaan ja vaikka lahjoittaisikin teoksia pois, niitä lojuu silti joka paikassa. Paperitalon kirjamaanikot ostavat kirjoja, tietyistä keräilijöistä poiketen, luettavaksi — he tutkivat saaliitaan pitkät ajat päivästään. Muistuttaa jotenkin Sartren Inhon itseoppineesta, joka luki kirjastoa aakkosjärjestyksessä systemaattisesti läpi.

"Kirjallisuuden kartalla oli kustantajien paapomia kirkkaita tähtiä, jotka sutaisivat surkeita kirjoja ja hukkuivat yhdessä yössä rahaan; joita markkinointiosasto ja kirjallisuusliitteet ylistivät ja joille satoi kirjallisuuspalkintoja. Heidän sepustustensa pohjalta tehtiin surkeita elokuvia ja heidän kirjojaan pursuavat kirjakaupat rahastivat heidän menestyksillään. Ja kaikkea tätä reposteltiin baarien pöydissä kuin sekasortoisella taistelukentällä, jolla kirjailijan piti selvitä, ei suinkaan kirjoittamisprosessin aikana — vaikka joillakin taistelu alkoi silloin — vaan heti sen päätyttyä."

Mikään mullistava tarina Paperitalo ei ole lukuunottamatta muutamaa vaikuttavaa kohtaa (jotka tuntuvat etäisen unisilta, ehkä kun kerran sijoittuvat Latinalaiseen Amerikkaan) lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka kykenee kertomaan jotain antavan tarinan niin lyhyesti kuin Dominguez on tehnyt. Jos pitkästi kirjoittavien kirjailijoiden ongelmana on lukijan pitkästyminen, on lyhyesti kirjoittavalla päinvastoin vaikeuksia saada mahtumaan kaikki sanottava vähiin sivuihin. Ja se on taito se, kuten kaikki liian lyhyitä opinnäytteitä kirjoittaneet tietävät.