Sitaatti #n - "Itsetuhon resurssit"

Melko masentava kirjoittaja tämä Emil Cioran. Ehkä äärimmäisyyksissään myös melko viihdyttävä. Kyynistä eksistentialismia tuskin voi vetää kovinkaan paljon enää pidemmälle.

"Olemme syntyneet vankilassa, taakka painaa harteitamme ja ajatuksiamme. Emme voisi elää yhtäkään päivää loppuun asti ellei kaiken lopettamisen mahdollisuus kannustaisi meitä myös jatkamaan elämää myös seuraavana päivänä... Tämän maailman kahleet ja hengitykseen kelpaamaton ilma riistävät meiltä kaiken muun paitsi vapauden tappaa itsemme; ja tuo vapaus puhaltaa meidät täyteen voimaa ja ylpeyttä, jotka voittavat meitä ahdistavat taakat.

Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? Mahdollisen itsemurhan tuoma lohtu laajentaa tukahduttavan olinpaikkamme loputtomaksi tilaksi. Ajatus itsemme tuhoamisesta, loputtomat keinot sen saavuttamiseksi, keinojen vaivattomuus ja saavutettavuus saavat meidät iloitsemaan ja pelottavat meitä, sillä mikään ei ole yksinkertaisempaa ja kauheampaa kuin tehdä peruuttamaton omaa itseämme koskeva päätös. Hetkessä pyyhimme kaikki hetket pois; itse Jumalakaan ei pysty siihen. Mutta me olemme rehenteleviä riivaajia ja siirrämme loppumme tuonnemmaksi: kuinka voisimmekaan kieltäytyä olemasta vapaita, leikkimästä ylpeydellämme?...

Ihminen, joka ei koskaan ole ajatellut itsensä eliminoimista eikä tuntenut tarvetta turvautua köyteen, luotiin, myrkkyyn tai mereen, on häväisty pakkotyövanki ja maailmankaikkeuden raadossa rypevä mato. Tämä maailma voi anastaa ja kieltää meiltä kaiken, mutta ei ole kenenkään vallassa estää meitä poistamasta itseämme. Kaikki keinot ovat siinä meidän apunamme, kaikki menetyksemme kutsuvat meitä siihen, mutta kaikki vaistomme ovat sitä vastaan. Tämä vastakohtaisuus aiheuttaa mielessä ylitsepääsemättömän ristiriidan. Kun alamme pohtia elämää ja tajuta sen olevan täynnä tyhjyyttä, vaistomme ovat jo suuntautuneet ohjaamaan tekojamme ja vaikuttamaan niihin; ne jarruttavat mielikuvituksemme lentoa ja irtaantumisemme sulavuutta. Jos olisimme syntyessämme yhtä tietoisia kuin olemme nuoruutemme lopussa, olisi itsemurha viiden vuoden iässä mitä luultavimmin tavallinen ilmiö tai jopa kunniakysymys. Mutta me heräämme liian myöhään, ja meillä on vastassamme eletyt vuodet, joita ovat läsnäolollaan hedelmöittäneet vain vaistomme, jotka eivät voi muuta kui ihmetellä johtopäätöksiä, joihin mietiskelymme ja pettymyksemme johtavat. Ja vaistot reagoivat; mutta koska olemme tulleet tietoiseksi vapaudestamme, hallitsemme ratkaisua, jonka käyttämättä jättäminen tekee siitä vain houkuttelevamman, Se saa meidät kestämään päivät ja varsinkin yöt; emme ole enää köyhiä emmekä vastoinkäymisten murskaamia, sillä käytettävissämme on suurempia voimavaroja. Ja vaikka emme koskaan niitä käyttäisi ja päätyisimme perinteiseen kuolemaan, on meillä ollut hallussamme aarre: onko suurempaa rikkautta kuin jokaisen ihmisen sisällään kantama itsemurha?

Uskonnot ovat kieltäneet meitä kuolemasta oman kätemme kautta, koska ne ovat pitäneet itsemurhaa osoituksena tottelemattomuudesta, joka häpäisee jumalat ja temppelit. Eräässä Orléansin konsiilissa itsemurhaa pidettiin rikostakin pahempana syntinä, koska murhaaja voi aina katua ja tulla pelastetuksi, kun taas oman elämänsä riistänyt ihminen ei voi enää pelastua. Mutta eikö itsensä tappaminen saa alkunsa äärimmilleen viedystä pelastuskaavasta? Ja eikö olemattomuus ole ikuisuuden arvoista? Ihmisen ei ole tarpeen sotia yksin maailmaa vastaan: hän lähettää uhkavaatimuksen itseään vastaan. Hän ei enää pyri olemaan ikuisesti, sillä hän on vertaansa vailla olevan tekonsa myötä ollut absoluuttisesti oma itsensä. Ainakin hän on saavuttanut täydellisen vapauden, jota ei voi saavuttaa se, joka etsii sitä määrättömästi tulevaisuudessa...

Mikään kirkko tai maistraatti ei tähän päivään mennessä ole keksinyt yhtäkään pätevää perustelua itsemurhaa vastaan. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka ei enää voi kestää elämää. Kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen taakkoja. Ja mitä voi dialektiikka kumoamattomien murheiden hyökkäykselle ja tuhansille tosiasioille, joihin ei löydy lohdutusta? Itsemurha kuuluu ihmisen erityispiirteisiin ja keksintöihin; yksikään eläin ei siihen kykene, enkelit ovat juuri ja juuri tajunneet sen olevan mahdollista. Ilman itsemurhaa ihmiselämä ei olisi yhtä mielenkiintoinen ja kiehtova: siitä puuttuisi outo ilmapiiri ja tuhon mahdollisuudet, joilla on oma esteettinen arvonsa ainakin siinä mielessä, että niistä saadaan tragediaan uusia ratkaisuja ja uusia juonenkäänteitä.

Antiikin viisaat, jotka osoittivat kypsyytensä tappamalla itsensä, olivat keksineet itsemurhaopin, jonka nykyajan ihmiset ovat unohtaneet. Meidän osaksemme on tullut neroutta vailla oleva kuolinkamppailu, me emme ole äärimmäisten tekojemme tekijöitä, emmekä jäähyväistemme tuomareita; loppu ei ole meidän loppumme, sillä meiltä puuttuu kyky täydelliseen, ainutlaatuiseen aloitteeseen, jolla voisimme lunastaa laimean ja heikkolahjaisen elämämme, niin kuin meiltä puuttuu myös äärimmäinen kyynisyys ja entisaikojen komea kuolemisen taito. Olemme toivottomuuteen tottuneita ruumiita, jotka hyväksyvät itsensä; elämme kaikki itseämme kauemmin ja kuolemme vain täyttääksemme hyödyttömän muodollisuuden. Ikään kuin elämämme tarkoitus olisi vain siirtää kauemmaksi hetki, jona voisimme päästä siitä eroon."

- Emil Cioran, Hajoamisen käsikirja (käännös Simo Määttä).

.:Jean-Luc Nancy:.

Viime viikon keskiviikkona ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy keräsi Kiasma-teatteriin yli 200 ihmistä ihmettelemään juuri ilmestyneen Susanna Lindbergin & et. al. käännöksen julkistamista (Filosofin sydän - sisältää kirjoitukset Corpus ja Tunkeilija), katsomaan performanssia ja tietenkin kuuntelemaan itse filosofia.

Nancya ainakin internetissä luonnehditaan dekonstruktionistiksi tai jälkifenomenologiksi. Nimitykset eivät ehkä koskaan osu, mutta luennon alkuvaiheen Heidegger-osuudesta päätellen etenkin jälkimmäinen saattanee osua kohdalleen.

Kovinkaan paljon en kyllä luennosta ymmärtänyt - osittain siksi, että Nancyn englanti ei ehkä ollut helpoimmin seurattavia, osittain siksi, etten ole filosofilta lukenut aikaisemmin muuta kuin edesmenneen Philippe Lacoue-Labarthen kanssa yhteistyössä kirjoitetun Natsimyytin. Lacoue-Labarthe tuli kyllä luennossa useaan kertaan esiin, lähinnä kesken jääneenä ajatustyönä ja Nancylle läheisenä työtoverina ja ystävänä. Hieman tuntemattomaksi jäi myös teatteriin liitetty yhteys. Nancy käytti käsitettä spektaakkeli (joka ilmeisesti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että olemisessa ollaan näytteillä ruumiina ulkopuolelle, tai jotain, mutta ei kuitenkaan mitään Guy Debord-juttuja), jonka ymmärtäminen vaatisi laajempaa tutustumista kirjoittajan tuotantoon. Vahinko vain, että käännöksiä suomeksi on vain kourallinen.

Tilaisuudesta ostamaani Corpukseen tutustuminen on vielä täysin kesken, mutta muutaman sivun mittainen Tunkeilija oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Se oli hyvin ranskalaiseen tapaan vapaasti ja runollisesti kirjoitettu pohdinta henkilökohtaisesti koetun ihmisruumiin ja vieraan (tässä tapauksessa modernin lääketieteen mahdollistaman sydämensiirron) törmäyskurssista. Vieras ei ole enää vieras silloin kun se on "kutsuttu", eikä enää "tunkeilija", mutta siirretty sydän ei koskaan ehkä irrottaudu tunkeilusta, koska hylkimisreaktiota vastaan syödään lääkkeitä lopun ikää. Nancy pohtii myös jossain mielessä medikalisaatiota - elämän pidentäminen johtaa loputtomaan kierteeseen, jossa hoidoilla on sivuvaikutuksensa, joita vastaan tarvitaan vastahoitoja ja niin edespäin. Elinsiirtopotilaan oma immuunipuolustus muuttuu viholliseksi, joka lamautetaan - ja lamautuminen sitten taas saattaa aiheuttaa syövän. Mutta ilman tätä teknologiaa Nancykin olisi liittynyt ranskalaisten filosofien pantheoniin jo 25 vuotta sitten.

Mutta koska yksityiskohdat ovat paljon kiinnostavampia, niin todettakoon, että Matti Vanhasta ja Jean-Luc Nancyä näyttää yhdistävän mieltymys Coca cola zeroon.

.:Katkelmallisesti ranskalaisista:.

Olen yrittänyt lukea Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin Anti-Oidipusta — Helsingin sanomien artikkelin perusteella se vaikutti mielenkiintoiselta (tai ainakin hupaisalta) kapitalismin ruumiinavaukselta. Valitettavasti en ymmärrä siitä paljoakaan...

Puheenjohtaja Schreberillä on auringonsäteitä perseessään.

...ranskalainen kaksikko kirjoittaa nimittäin melkoisen kiemuraista tekstiä. Ja minulta puuttuu sitä psykoanalyyttista sanavarastoa. Lacankin taisi sanoa, että jos väittää ymmärtävänsä lacanilaisuutta täydellisesti ei ole ymmärtänyt mitään (tai ainakin jotain sinne päin). Taitaa olla vain mahtavaa ajanhukkaa, pidän enemmän Braidotista.

Enkä voi lakata kuuntelemasta edesmenneen Die Tödliche Doriksen Tanz im Quadratia (sivuilta löytyy tuon 1980-lukulaisen saksalaisen avantgardeyhtyeen koko tuotanto ilmaiseksi, kunhan jaksaa etsiä) lähes repeatilla. Tekee juhlien jälkeisestä hitaasta päivästä vieläkin monotonisemman.

.:Mytologioita:.

Roland Barthesin Mytologioita sijoittuu hankalasti mihinkään järkevään. Graduun lukiessa kirja oli melkoinen ohiveto, mutta kirjoituskokoelmana kiinnostava. Mytologioita ei oikeastaan ole Gaudeamuksen "eurooppalaisia ajattelijoita"-tittelinsä alaisuudessa kovinkaan hyvin toimiva kirja, oikeastaan ennemminkin nippu Barthesin ranskalaiseen vaihtoehtolehteen kirjoittamia esseemäisiä tekstinpätkiä.

Osa teksteistä noudattaa melko ajankuvamaista teemaa jääden siten tämänhetkisen lukijan ulottumattomiin. Taustojen ja "historiallisuuden", jota Barthes korostaisi, etsiminen yksinkertaisesti vaatisi liikaa vaivaa lukijalta, joka ei ole orientoitunut tutkimaan itse tekstejä. Toisissa on taas tavoitettavissa länsimaisen kulttuurin tendenssit. Barthes kirjoittaisi "pikkuporvarillisuudesta" - ilmaisu toistuu Mytologioissa rasittavan monta kertaa, eikä suomentajan mukaan kirjoittaja itsekään vierastanut porvarillisten ilojen viettelystä - mutta sehän näille ranskalaisille kriitikkoajattelijoille on kovin tyypillistä.

Ehkä Mytologioiden paras anti on lopulta sen kiehtova lyhyen tekstin pureva kielenkäyttö ja älyllisyys. Jos Barthes olisi elänyt nykypäivää, hän olisi saattanut hyvinkin kirjoittaa lopulta blogimerkintöjä, joskin blogien valmistelemattomat ja usein ohuet tekstit vertautuvat ajoittain huonosti ranskalaisen kirjoittajan hiottuihin ja klassisen yleissivistyksen värittämiin teksteihin. Esseistiikkaan kuuluvat Barthesin tekstit osoittavat lopulta lähes nöyryyttävästi tämänkin blogin kirjoittajan kuvailemiseen ja tautologiseen perusteluun pohjaavat puutteet.

Alusta itsetarkoituksellisesti innostuneen on pakko todeta, että on myös kovin virheellistä puhua Barthesista, joka oli lopulta vähän teoretisoinut semiologi, ajattelijana, jolle todellisuutta oli vain kieli. Parempi olisi ollut puhua Derridasta.

.:Plagiarists! Plagiarists! We are the New Breed!:.

"Humanity will not be happy until the last book bore is hung by the guts of the last mullah." -Stewart Home

Marko Pyhtilän tutkimus Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla avaa kiinnostavan näkymän kohden porvarillisesta taiteesta irtautumaan pyrkineitä lähinnä 1900-luvulla vaikuttaneita taidesuuntauksia — tai oikeammin antitaidesuuntauksia. Tai liikkeitä, jonka mukaan taiteen pitäisi olla jotain aivan muuta kuin mitä porvarillinen kaunotaide individualisminsa, auteurisminsa, esine-fetisisminsä ja markkinataloudellisuutensa kanssa edustaa. Todellinen Theodor Adornon vastaliike, siis.

Ensimmäisiä yrittäjiä, surrealisteja ja dadaisteja (ja vähemmän tunnettuja lettristejä) Pyhtilä ei käsittele kovinkaan perusteellisesti, vaan huomio kiinnittyy ennen muuta kansainvälisiin situationisteihin (SI - Situationist International), joista tunnetuin ja käännetyin tuottaja lienee Guy Debord spektaakkeliteorioineen ja psykomaantieteellisine filmeineen. Situationistit olivatkin hykerryttävää porukkaa. Ryhmä tuotti performanssitaiteen kaltaisia esityksiä arkielämään ja pyrki kääntämään spektaakkeliteoriaa seuraillen kapitalismin aseet sitä itseään kohtaan detourneaamalla — ottamalla käsitteitä, tekstejä, esteettisiä aineksia, jotka ovat Järjestelmän kannalta turvallisia ja käyttämällä niitä "kuin situationisti", kääntämällä ne vaarallisiksi ja arvaamattomaksi (siis sovinnaisuuden kannalta). Muistuttaa edelleen hieman modernia culture jammingia (tai subvertising).

Culture jamming on kyllä kokenut kai nykyään saman kuin situationistit — kohtalo jonka Debord ironisesti ennustaa rekuperaatioteoriassaan. Se tarkoittaa sitä, että Järjestelmä (eli spektaakkeli, joka on debordilaisittain hyvin epäakateemisesti määritelty termi) lopulta vangitsee vastarinnan keinot ja kääntää ne itseään palvelevaksi. Mainokset, jotka imitoivat antimainoksia, jotka imitoivat mainoksia. Situationisteista tuli situationismia, teoksia alettiin myydä huutokaupoissa (sikäli kun ne olivat materiaalisia) ja Debordista tuli arvaamaton tyranni, joka erotti joukosta väärän väristen housujen takia.

Pyhtilä kirjoittaa pitkästi myös Stewart Homesta, joka oli minulle aikaisemmin tuntematon suuruus. Home seurasi/seuraa sinänsä situationistien jalanjälkiä, mutta irrottautui malliensa poliittisesti dogmaattisesta marxilaisuudesta. Homekin kuulostaa mielenkiintoiselta "tuotantoineen" ja taiteilijalakkoineen (jotta olisi taiteilija, täytyy ensin saada status taiteilijana, joka edellyttää yhteiskunnan hyväksyntää jne.) ja ennen kaikkea plagiarisminsa kanssa. Vain sumeilematon plagiarismi ja toisaalta moninimet kuten Luther Blissett — "nyymit" joiden takaa kirjoittaa useampi tunnistamaton kirjoittaja — voivat rikkoa porvarillisen (kauno)taiteen yksilökeskeisyyden, eliitin ja etäisyyden. Tai ainakin jotakin sen tapaista, pääasia tuntuvat olevan ovelat jipot, hämäys ja sumutus, ja huomio niin keksittynä kuin ei-keksittynäkin. Jotkut tempuista ovat hykerryttävän oivallisia, kuten esimerkiksi lehtisten jakaminen kadulla erisnimiä vastustavan mielenosoituksen merkeissä.

Homen kaltaiset taiteilijapiirit yhden henkilön järjestöineen ja kultteineen (joiden tehtävänä ei liene mitään itsetarkoituksellisuuden ulkopuolella) tuovat kyllä lukijalle mieleen hieman erilaisen ilmiön, nimittäin netissä rehottavan Anonymous-meemin/ei-ryhmittymän/ilmiön — eli siis täysin tuntemattomista, koordinoimattomista yksilöistä, jotka tekevät jotain löyhästi sovittuna yhdessä. Kirjoitan tästä enemmän joskus toiste, ettei tämä merkintä venähdä ylipitkäksi.

Taiteen kritiikki ja kritiikin taide on juuri sopivan mittainen tutkimus, joka kadehdittavasti on laadittu Pyhtilän pro gradun pohjalta. Kirjoittaja osaa muokata tekstinsä juuri sellaiseksi, ettei sen lukeminen vaadi mitään syvällistä tuntemusta eurooppalaisesta taidehistoriasta tai sen terminologiasta. Situationistit ja Home haastavat ajattelemaan uudelleen omaakin taidekäsitystä, joka kieltämättä on, jos ei nyt aivan adornolainen, melko auteurkeskeinen ja elitisminmakuinen. Tutkimus myös avaa Debordia, jonka hitaasti edennyt lukeminen taitaa nyt viimeinkin rivakoitua, mutta jossa on otettava myös taka-askeleita.

Lisäksi on toteutettava ihan kokeilun vuoksi eräs kirjassa mainittu fluxus-tempaus. Ja kaivaa dymo taas esiin, ja etsiä hiekkarantaa katukivien alta — Turun psykomaantiedettä kartoittaen.

.:Kuume ja Foucault:.

Kirottua, flunssan toivominen taisi olla kuin tilauspyyntö, joka esitettiin liian varhain. Huomenna nimittäin pitäisi tehdä taustatyötä ja torstaina on pitkään odotettu Einstürzende Neubautenin keikka Tavastialla — jälkimmäinen vaatii kohtuullisen määrän matkailua pitkin Suomenmaata, eikä sellainen ole kipulääkityksellä paikatussa tilassa mitenkään mieltä ylentävää. Vasta perjantain ehtii lepäämään.

...

Tämänpäiväinen Foucalt-teemainen keskustelu opiskelijatovereiden kesken opintopiirissä oli valaisevan mukava. Vaikka argumentaatio ylemmän henkilökunnan valvonnan ulkopuolella rönsyileekin monesti systemaattisesta aihetekstin käsittelystä mitä ihmeellisempiin aiheisiin (ja sisältää joskus ainakin omalla kohdalla melko asiantuntemattomasti mutu-tuntumalla todettuja historiallisia olettamuksia), on helppo huomata sellaisten ainakin viitteellisesti ohjeellistettujen keskusteluiden luovuus älykkäiden ihmisten seurassa. Vallan, tarkkailun ja esimerkiksi koulujärjestelmien (niiden nykyisessä käymistilassa) puiminen ei taida nousta ihan heti ex tempore-keskusteluiden aiheeksi.

Tosin, myönnettäköön, joskus kyllä aistii tuskallisesti varmasti kaikkien tietämän akateemisen kuplan näköaloja vangitsevan ominaisuuden. Ei silti, lähes yhtä löysä argumentti on syyttää samaisia kuplan asukkaita kokonaisvaltaisesta "realistisuuden" puutteesta ja "maailmaaparantavien ihmisten" utooppisesta ajattelusta.

...

Luin sinänsä heppoisesta elokuvalehti Episodista pari artikkelia liittyen Julie Delpyyn ja 2 päivää Pariisissa, joita kommentoin aikaisemmassa merkinnässä. Haastattelun perusteella päättäen epäreilu rinnastukseni Audrey Hepburniin (josta sain kritiikkiäkin jo aikaisemmin) tuntuu toden totta melko huterasti todetulta kommentilta. Tosin puolustuksena tosiaan sanottakoon, jos se sellaisena kelpaa, että en aikaisemmin kirjoittaessani tiennyt, että Delpy oli myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Joskus kannattaisi lukea tuoteselosteet loppuun asti.

.:Virilio ja tajunnanvirtaa:.

Paul Virilion Katoamisen estetiikka oli hyvä luettava sykliin Pyhtilä - Debord - Sihvola (joista muut ovat yhä kesken). Toistuvat teemat ja yhteennivoutuminen hyvällä tavalla ovat näiden neljän tapauksessa läsnä jokaisessa kirjassa, ainakin pienellä mielikuvituksella. Kiinnostava aihealue, joka valitettavasti tulee oman tutkielman hyödyn kannalta jäämään vain summittaisiksi sivumerkinnöiksi alaviitteissä. Ei voi mitään, voi vain syyttää itseään ja haluttomuutta antautua media-arkeologiaksikin tituleeratun suuntauksen älyllisen haastavuuden aallokkoon.

Virilion itse kehittämä dromologia paneutuu vauhdin merkitykseen modernissa yhteiskunnassa. Dromologiassa nyky-yhteiskuntaa viehättää lisääntyvän vauhdin tuntu, joka irrottaa ruumiillisuuden perinteisistä aistimellisista kokemuksista ja sysää sen kohden uutta, teknologista ja erottelevaa katsetta. Tähän teknologiseen ja kapenevaan, ehkä hieman myooppiseen näkökulmaan lukeutuu myös luonnontieteellinen katse. Virilio ammentaa aiheesta varsin laajasti, pohtimalla epileptistä poissaolon kokemusta (ja sen teknokatseen, katkottoman näyn pyrkimyksen, vastapooliin), elokuvaa uutena elottoman elävöittämisenä ja vääjäämättömän, mutta samalla masokistisesti kiehtovan onnettomuuden problematiikkaa. Kirjoittaja on aikaisemmin pohtinut sotakoneiden pelottavaa estetiikkaa ja muotokieltä — ja myöhemmässäkin tuotannossa Katoamisen estetiikka kuulemma muodostaa tietynlaisen sinikopion (blueprint) myöhemmille kertomuksille. Perehtymisen arvoinen kirjoittaja, joskaan ei kovin hyödyllinen suorana teoriapohjana. Viriliolle rakentaminen vastannee hiekkalinnan kasaamista liikkuvan kuorma-auton lavalle.

Kääntäjä osuu jälkisanoissaan hyvin maaliinsa. Virilio kirjoittaa riviensä väliin paljon modernin ja sen todellisuus-käsitteen kritiikkiä. Hän on postmoderni kirjoittaja, jonka katkoksellisesta tekstistä on vaikea poimia mitään konkreettista siinä mielessä, miten sellaiseen normifilosofian parissa tottuu. Eittämättä hän ei ole kaukana verrokeistaan Debordista ja ennen kaikkea Jean Baudrillardin sekavista, mutta ajatuksia herättävistä sepustuksista. Kääntäjän viite siihen, että Viriliolle filosofiassa on kysymys ennen kaikkea kaunokirjallisuuden jatkeesta (etenkin siinä mielessä, ettei dokumentaatio ole ns. akateemisesti uskottavaa, vaan kuriositeettien kautta pohdintaa) on montaa postmodernin ajattelun gurua luonnehtiva kuvaus. Tämä sietää Katoamisen estetiikkaan tartuttaessa tiedostaakin.

On muuten ironista, että nykyinen lähinnä ranskalaisiin 1900-luvulla vaikuttaneisiin ajattelijoihin keskittynyt filosofia jää lopulta ainoastaan kiihtyvän "nopeuden postmodernin" sivuääneksi. Jos ajattelun keskeisyydestä kertoo mitään se suomenkielisten tuotettujen käännösten määrä, on ainoastaan surkuhupaisaa, että sen sivumäärät jäävät lopulta vain "anarkististen" ajattelijoiden yrityksiksi ymmärtää uutta sirpaloitunutta maailmankuvaa. Yrityksiksi, jotka eivät lopulta kykene mihinkään merkitykselliseen vastarintaan, mitä ikinä sellainen tarkoittaakaan. Ehkä globaalikapitalismin ja kehitysuskon kritiikki onkin lopulta juuttunut joko korkeaan norsunluutorniinsa (josta uusmarxilaiset ovat jo kauan sitten varanneet parhaat huoneet), tai nopeasti markkinatalouden (tai debordilaisittain spektaakkelin) hyödyntämiin vastakulttuuriklikkeihin, joissa kritiikki sinänsä muuttuu itsetarkoitukselliseksi tahi kaupallisesti "siistiksi" lifestyle-jutuksi.

Liittely yltyy perin jäsentymättömäksi, mutta tämän diskurssin suhteen osaset ovat (edellisten aiheesta olevien merkintöjen tapaan) vasta hakemassa toisiaan, kovin muotoutumattomina. Jos kirjoittaisin olennaisuuksia hyödyllisiin asiakokonaisuuksiin läheskään samaa vauhtia (koska jo blogiteksti muodostaa tiettyjä pitkällisten kirjoitusten sarjoja vastustavia säännönmukaisuuksia, ei niin julmasti tosin kuin journalismi), olisin jo varmasti valmistunut aikoja sitten.

.:Spektaakkeli ja kritiikki:.

Luen rinnakkain Guy Debordin pitkäksi aikaa kesken uupunutta Spektaakkelin yhteiskuntaa ja Marko Pyhtilän tutkimusteosta Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Yhdistelmä on hyvä. Taiteen kritiikki ja kritiikin taide epäilemättä käy paljon samaa asiaa läpi kuin Pyhtilän uudempi teos Kansainvälisistä situationisteista (joka pitäisi myös A.:n suosituksesta lukea), mutta yhtäkaikki, Debordin kirja uhkasi yksinään käydä vähintäänkin käsittämättömäksi 1960-luvun vanhentuneen marxilaisen ilmaisutapansa ja nykyaikaisempien Baudrillardien ja Žižekien alle kerrostuneena "alkuperänä".

Rinnakkainluvulla kansainvälisten situationistien ohjelma, detournement ja Spektaakkelin yhteiskunnassa vähemmälle määrittelylle jäävät käsitteet aukeavat huomattavasti paremmin. Se saa sisäistä johdonmukaisuutta. Olisi kiinnostava tietää miten nykyaikainen kulttuurijammaus ja adbustaus suhteutuisi detournement-teoriaan. Toisaalta, se osaltaan syyllistyy täydelliseen, itsestään selvään (ja siten vilkaisulla tajuttavaan) kaapattavan asian ympärikääntöön. Mutta myös, molemmat ja koko globalisaation vastainen liike (sallinette, että viskon isoja termejä kuin ne olisivat menossa pois muodista) on jo imeytymässä tietyllä tavalla spektaakkeliin, rekuperaatio syö sen elävältä ja muuttaa tuotteiksi — ostettua "kapinaa", niin sanotusti.

Lopulta kuitenkin, vain tällaisilla muistumilla ja uudelleenkehkeytymisillä voidaan välttää ajautuminen postmodernien filosofien antautuvaan pessimismiin, jotka luistelevat lempeästi havainnoiden voittaneen järjestelmän jäällä. Käytännön esimerkkinä (joskin vain löyhästi edelliseen liittyen) kiinnostaa jo etukäteen tietää tuleeko Voima-lehden asfaltti-intiaanihaastatteluun sisältyneistä suoran toiminnan opasteista nousemaan jonkinlainen reaktiivinen vastarinta? Vai ovatko lopulta Žižek, Guattari ja Deleuze oikeassa — ehkä vastarinta on vastavallankumouksellista?

[pahoittelen lievää tekstin irtonaisuutta, ajatukset ovat vielä epäkypsiä ja kirjoitan niitä vain muistiin.]

Hieman latteasti (ja asiaan joka ei kommenttia kaipaisikaan) täytyy muuten todeta, että tapaus Vanhanen/Kuronen on spektaakkelia puhtaimmillaan — politiikan muuttumista lähes käsinkosketeltaviksi mediahyödykkeeksi. "Voit valita eri kanavia, mutta et ohjelmia", kokonaiskuva hukutetaan mitättömiin pikkuyksityiskohtiin, voit suhtautua asiaan miten haluat, mutta mielipiteesi on tietyllä tapaa jo ennalta tarjottu.

.:Adorno II:.

Vielä Adornosta ja Kulttuuriteollisuudesta (The Culture Industry, alk. Kulturindustrie).

Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.

Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?

Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.

Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.

.:Kärttyisä kulttuurieliitti:.

Toki luettuna on vasta Theodor W. Adornon The Culture Industry-artikkelikokoelman ensimmäinen luku (+teoksen hyvä johdanto) On the Fetish Character in Music and the Regression of Listening, mutta Adornon sinänsä ajatusrakennelmana varsin käyttökelpoisesta näkökulmasta paistaa jo pahasti läpi tietynlainen kulttuurielitismi. Marxilaisuudesta lainaava kriittisen teorian perustajajäsen muistuttaa kovasti wieniläisen porvariskulttuurin omaksunutta klassisen seuraajaa, joka suhtautuu patologisesti esimerkiksi jazz-musiikin viihteellisyyteen. Kaikki on ylhäältä päin rakennettua viihtymiskulttuuria, keinotekoista siksi, että tuotantomekanismit siihen pakottavat. Intellektuelli ei siedä kuunnella katkelmia kokonaisuuksista, jotka kulutus raiskaa. Ei ihme, että Erwin Wurm kuvasi humoristisesti veistoksessaan Adornon pömpöösin vakavuutensa turvottamana pallona - Adornon mielestä hauskuus tuntuu olevan hömppää (taide sitä vastoin on tuskaa ja kapinaa).

"Regressive, too, is the role which contemporary mass music plays in the psychological household of its victims. They are not merely turned away from more important music, but they are confirmed in their neurotic stupidity, quite irrespective of how their musical capacity are related to the specific musical culture of earlier social phases. The assent to hit songs and debased cultural goods belongs to the same complex of symptoms as do those faces of which one no longer knows whether the film has alienated them from the reality or reality has alienated them from the film, as they wrench open a great formless mouth with shining teeth in a voracious smile, while the tired eyes are wretched and lost above."

Tosin Adornon jazz-kritiiikissä taitaa olla oikeaankin osuvia sävyjä - kansanmusiikkina sen merkitys oli jo 1930-luvulla kadonnut, se ei populaarissa muodossaan kyennyt enää tarjoamaan minkäänlaista opposition ääntä Riistäjää vastaan, vaan se kesytettiin radion luotujen tarpeiden joukkoon - vesitetyn kapinan kuriositeettikabinettiin. Ja myös, kysymys ei ole niinkään sisällön kritiikistä, kuin miten ja miksi kulttuuria levitetään. Adornohan kirjoittaa nimenomaan kulttuuriteollisuudesta, ei kulttuurista itsestään.

"Maku" on Adornon mukaan vanhanaikaiseksi käynyt käsite, koska se tarkoittaa nykyisessä (ja Adornon kirjoituksen aikana) ainoastaan sosiaaliselle statukselle perustuvaa määritelmää. Ei välttämättä täysin turhaksi käynyt ajatus, ottaen huomioon, että nykyään nimenomaan korkeakulttuurin sofistikoitunut hienostelu nähdään "hyvänä makuna", sana jota harva käyttäisi populaarimusiikin saralla.

On sellainen tunne, että Adornoa voisi ymmärtää jotenkin paljon paremminkin, ja teen hyvin hajanaista lukemista nappaamalla vain yhden klassikkotekstin pelkästään sen klassikkostatuksen vuoksi. Tuntuu epäilyttävästi samalta, kuin mitä Adorno kirjoittaa musiikin tähdistä - itseisarvoksi muodostuu tähteys ja tuotanto, ei niinkään musiikillinen sisältö sinänsä. Ehkäpä filosofian suuret nimet toteuttavat vähän samaa, Suurten Nimien luvulla ostetaan tietämysuskottavuutta.

Saa nähdä edelleen kuinka pitkälle The Culture Industrya jaksaa lukea, marxismia eri muodoissaan tulee nyt Fanonin kanssa vähän joka tuutista. Fanonia ei tosin voi haukkua nojatuolivallankumoukselliseksi, ja niinpä pasifistilla on vaikea hyväksyä koko sitä väkivallan väistämätöntä luonnetta.

(Ja olisi tähdellisempääkin luettavaa, tämä aika ei oikeasti tule yhtään mistään - se varastetaan tärkeiltä asioilta).

.:Sitaatti:.

"Freud sanoo jossain, että länsimaisessa kulttuurissa on kolme suurta narsistista loukkausta: Kopernikuksen aiheuttama loukkaus, Darwinin loukkaava löytö, jonka mukaan ihminen polveutuu apinasta, ja vielä itsensä Freudin loukkaava havainto, jonka mukaan tietoisuus lepää tiedostamattoman päällä. Eikö voitaisikin sanoa, että kietoessaan meidät yhä uudestaan itseään reflektoivaan tulkinnan tehtävään Freud, Nietzsche ja Marx ovat koostaneet ympärillemme ja meitä varten nuo peilit, joiden heijastamista ehtymättömän loukkaavista kuvista meidän nykyinen narsismimme muodostuu. Joka tapauksessa — ja juuri tästä aiheesta tahtoisin esittää muutamia ehdotuksia — minusta vaikuttaa siltä, että Marx, Nietzsche ja Freud eivät olisi ikäänkuin moninaistaneet merkkejä länsimaissa. He eivät ole antaneet uutta merkitystä asioille, joilla ei sitä ollut. Todellisuudessa he ovat muuttaneet merkin luonteen ja muokanneet sitä tapaa, jolla merkkiä yleensä saatetaan tulkita."

-Michel Foucault, esseessä Nietzsche, Freud, Marx (s.46-47 teoksessa Foucault/Nietzche, suomentanut Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki)

.:Moraalisesta relativismista:.

Eilinen, hieman sekavaksi (minun takiani) mennyt keskustelu moraalisesta relativismista oli melkoisen uudelleenherättelevä, tosin tuskallinen siinä mielessä, että tiedosti taas unohtaneensa lukemiaan asioita (lähinnä Sihvolan maailmankansalaisen etiikkaa, jonka aiheenkäsittely on lukemistani vertaansa vailla). Tai oikeastaan argumentointia, joka kaatoi alkuperäisiä intuitiivisia rakenteita, jotka näemmä unohtaessaan on pystyttänyt taas uudestaan. Tai vain palannut epäjohdonmukaisesti ajatteluun.

Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).

Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).

S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.

Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.

.:Trieste, Pasila, Baden:.

Eiliseen eksistentia-angstiin auttoi kummasti perehtyminen YLE:n podcast-tarjontaan, kuten joskus on jo edelläkin todettu. Aallot sloveenien ja italialaisten Triesten rannoilla, suolle rakennettu Pietari ja niin edespäin. Ehkä pitäisi lukea Claudio Magrisia. Kirjallisuusohjelmaa tekevän toimittajan artikulaatio oli kyllä jotenkin epävakaan hermostuttavaa, mutta se voi johtua kuulokkeista ja vähäisestä radiokokemuksestani.

Valitettavasti podcastit eivät auta oikein tehtävistä suoriutumiseen - en vieläkään osaa tehdä kahta asiaa samaan aikaan (kuten kuunnella ja kirjoittaa/lukea) jos kysymys on hiemankin enemmän keskittymistä vaativasta tekstistä.

Ajattelin aloittaa Olemisen ja ajan lukujen purkamisen tässä blogissa - tietää paljon tekstiä, joka tuskin kiinnostaa ketään. Ideaa vastaan kyllä juuri nyt sotii se, että §4 (en ole kovinkaan pitkällä, koska luen kirjaa tuhottoman hitaana projektina) on sen verran reilu pallo hankalaa myöhemmin avattavaa tekstiä, että ei tiedä pitäisikö vain lukea se niin monta kertaa, että langat saa sidottua yhteen vai palata myöhemmin. Löytäisinpä vanhat heideggeriläisen terminologian muistiinpanoni.

.:Loogiset analyytikot:.

Hetken mielijohteesta - tai oikeastaan odottelua tappavan wikipediasurffaamisen herättämänä - tekisi mieli tutustua myös analyyttiseen logiikkaan, ainakin jollakin pintatasolla. Että tietäisi keitä vastaan on oikeastaan asettunut (vaikka voisihan sitä lukea edes tarpeeksi omaa hommaansa). Ehkäpä Rudolf Carnapia, olihan hänkin Husserlin oppilaita (herra oli tosin myös pahin pirulainen siinä argumentissa, että kaikki matematiikan ja empirian ulkopuolella on tyhjänpäiväistä). Tai ehkä aiheesta on kirjoitettu joku sopiva yleistävä teos (joka ei ole jumalattoman paksu). Harmittaa vain, että tietty ajattelun traditio jää pois itsensä kehittämisen kentästä. Mitään rakkausjuttua sellaisesta projektista ei kyllä tule.

Hyötyä analyyttisesta logiikasta ei kyllä humanististen tieteiden alalla ole, joten käytännöllisesti ajanhukkaahan sinne suuntaan tarkasteleminen taitaa olla. Mutta ainahan sitä voi suunnitella asioita. Tällaistahan vastaan oikeasti keskeisimmin puhuu se, ettei tajua juuri mitään luonnontieteistä, eikä totta puhuakseni paljon edes kiinnostakaan.

Edit: Tai no, totta puhuakseni hetken luettuani - lienee helpompi tehdä jotain mielekkäämpää. Vaikka lukea kaunokirjallisuutta. Kyllä ne sellaisia kieliveijareita ja symbolirukkareita ovat nuo analyyttiset loogikot.

.:Tietoteknikointia:.

Jos joku on raivostuttavaa, se on PC-tietokoneiden väliajoin pakolliseksi muodostuva huoltosessio. Laptoppini on ollut jo lähellä sanoa sopimuksensa irti, niin kuorettunut täyteen kaikkea krääsää koko käyttöjärjestelmä on. Yritän selvitä uudelleenasennuksen sijaan pelkällä puhdistuksella, kun ei millään jaksaisi varmuuskopioida ja uudelleenasentaa kaikkea.

Tähän touhuun kuitenkin joka tapauksessa näyttää uppoavan tuntikausia, jolloin ei voi tehdä muuta kuin odottaa, että saisi painaa seuraavaa OK-painiketta. Luetaan siis Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa ja pysytään kärsivällisenä. En vieläkään ole keksinyt selitystä sille miksi kreikkalaiset ajattelijat aiheuttavat aina niin voimakasta unetusta. Onneksi Sihvolaa lukemalla oikoo sentään joitakin tuskallisia yleissivistyksiä jostain Aristoteleen etiikasta.

Kiusallani tämän syyssiivouksen hoidettuani säädän käyttöjärjestelmän aivan uuteen uskoon. Toivotaan, että latausajat putoaisivat edes hieman tämänhetkisistä. Tietotekniikka turhauttaa jopa silloin, kun tietää mitä tekee.

Edit: Tietokone tuntuu jatkavan raksuttamistaan jonkin tovin, ja silloin ei voi tehdä muuta kuin näpertää. Kaikesta päätellen keskinkertaisista turistikuvistaan saa pienellä säätämisellä aavistuksen verran tekotaiteellista mustavalkokuvaa, joka on kuitenkin ihan pätevää Windowsin taustakuvatukseksi (I, II, III & IV). Varsovan kulttuurin ja tieteen palatsin kuvasta tulee erehdyttävän vanhan näköinen, jos ei huomaa katolla olevaa modernia antennia.

.:Huxley ja peyote:.

Mikäli seuraava merkintä vaikuttaa poukkoilevalta ja vaikeasti seurattavalta, syy ei välttämättä ole kokonaan Aldous Huxleyn esseiden rakenteessa. Olen nimittäin onnistunut, kuin tuberkuloosin jäytämä vähäverinen taiteilijasielu 1900-luvun alkupuolelta ikään, saamaan keskellä kesää lievän kuumeen. Lihakset ovat riivatun kipeät, päästä puhumattakaan. Ja ajatus juoksee vaihtelevasti. Aldous Huxleykin kirjoittaa:

"Only when I have a high temperature do my mental images come to independent life."

Ei ole kuitenkaan syytä tehdä tästä mitään Samuel Pepysin päiväkirjaa — sinänsä ihmeellistä muuten, etten ole vielä blogeja tonkiessani törmännyt mielenterveydellisiä tilityksiä lukuunottamatta kunnon sairauspäiväkirjaan, kenties onneksi. Vaan palattakoon aiheeseen.

Huxley kirjoittaa kahdessa kustantajan samaan niteeseen keräämässä esseessään The Doors of Perception & Heaven and Hell (1954 ja 1956) tekemistään kokeiluista peyote-kaktuksesta johdetulla meskaliinilla. Kirjailija, joka tunnetaan lähinnä dystopiastaan Brave New World (1932), kiinnostui myöhemmällä iällä mystiikasta ja paranormaalista — tähän vaiheeseen myös The Doors of Perception kytkeytyy. Ensimmäinen essee on muuten sinänsä kuuluisa, että se innoitti Jim Morrisonin perustamaan yhtyeen nimeltä The Doors. Meskaliinikuvaus ja siihen liittyvä pohdinta omaksuttiin myös 1960-luvun psykedelia-sukupolven perustavaksi teokseksi.

Huxley lainaa esseessään filosofi Charlie Dunbar Broadin perin hämärää näkemystä hermojärjestelmästä, aivoista ja aistielimistä eliminatiivisina, ei tuottavina välineinä:

"The suggestion is that the function of the brain and nervous system and sense organs is in the main eliminative and not productive. Each person is at each moment capable of remembering all that has ever happened to him and of perceiving everything that is happening everywhere in the universe. The function of the brain and nervous system is to protect us from being overwhelmed and confused by this mass of largely useless and irrelevant knowledge, by shutting out most of what we should otherwise perceive [...]"

Ajatustavassa jokainen ihmismieli on potentiaalinen "Mind at Large", mutta toisaalta koska ihminen on myös eläin, jonka päätavoite on selviytyminen, tämä Avoin Mieli on (normaalisti) kahlittu. Huxleyn mukaan vapautuminen on mahdollista automaattisesti ainoastaan visionaaristen yksilöiden tapauksessa (William Blake ja Emanuel Swedenborg, esimerkiksi), tai vähemmän tasapainoisesti, skitsofreniasta, jonka tapauksessa "turhasta" aistihavaintojen tulvasta tulee painajainen. Skitsofreenikko kun ei pysty palaamaan normaaliin "common sensen" hallitsemaan, jokapäiväisen toiminnan mahdollistavaan tilaan.

"Tavallinen" ihminen, jollaiseksi Huxley laskee itsensä, voi ylittää tämän rajalinjan ainoastaan hallusinogenien avulla. Hän kirjoittaa päihdekulttuurista — lännen tapauksessa alkoholista (ja tupakasta) — jonka tarkoitus on avata tavallisille ihmisille Ovia tavallisuuden ja itse-transendentaalisuuden väliseen Seinään.

"That humanity at large will ever be able to dispense with Artificial Paradises seems very unlikely. Most men and women lead lives at the worst so painful, at the best so monotonous, poor and limited that the urge to escape, the longing to transcend themselves if only for a few moments, is and has always been one of the principal appetites of the soul."

Molempia käytössä olevia läntisiä päihteitä hän pitää vahingollisina, ja pohtiikin mahdollista kehittää meskaliinista sopiva hallusinogeni tähän väistämättömään päihtymisen toivomukseen. Huxleyn mukaan tämän voisi vielä kätevästi liittää kristillisiin kirkonmenoihin, jolloin teologinen transendenssi yhdistyisi kemialliseen — etenkin siksi, että häivytettäisiin kristinuskon kustannuksella ja kemiallisen hyödyksi toimiva erottelu.

"God may still be acknowledged; but He is God only on the verbal level, only in a strictly Pickwickian sense. The effective object of worship is the bottle and the sole religious experience is that state of uninhibited and belligerent euphoria which follows the ingestion of the third cocktail."

Suhtautui Huxleyn kokeisiin miten tahansa, puhumattakaan lennokkaasta ajatuksesta aistisuppilon ja egofiltterin läpi maailmaa katselevasta Mind at Largesta, joka tajuaa asioiden todellisen Olemisen luonteen(*) vasta irtautuessaan näistä rajoitteista, on The Doors of Perception keskeinen ymmärryksen väline 1960-luvun hallusinogeni-filosofiaan, joka on ainakin allekirjoittaneelta aikaisemmin mennyt lähes aina väärintulkinnan kautta. Eikä voi olla tuomatta mieleen Vappu Taipaleen 1960-luvun alussa tekemää LSD-trippiä, josta kohuttiin Taipaleen tunnustuksen jälkeen — osoitus siitä, että myös Suomessa hallusinogenit olivat yliopistollisen tutkimuksen (tai "tutkimuksen") piirissä.

Ironista tosin on, että juuri Huxleyn teos nousi niin merkittävään pioneeriasemaan kukkaissukupolven kaanonissa — kirjailijan kuulu dystopia kun käsittelee hedonistista yhteiskuntaa, jossa huumeet (soma) ovat viihteellisessä käytössä, pelataan kummallisia/typeriä seurapelejä (escalator squash, obstacle golf) ja kaikki naivat toisiaan (orgy-porgy).

---

(*) - Kuulostaa kieltämättä heideggeriläiseltä, mutta kytkeytynee Huxleyllä ennemminkin keskiaikaisen saksalaisen teologin, Meister Eckhartin käsitteeseen Istigkeitistä - "olemisuudesta"(?), tai buddhismin ei-itse-olemisuuteen (non-Self) — siis toisin sanoen korkealentoisempaan metafysiikkaan/mystiikkaan.

Huxley: "Istigkeit — wasn't that the word Meister Eckhart liked to use? 'Is-ness.' The Being of Platonic philosophy — except that Plato seems to have made the enormous, the grotesque mistake of separating Being from becoming and identifying it with the mathematical abstraction of the Idea."

.:Dasein:.

Martin Heideggerin eksistentialistis- fenomenologinen järkäle Oleminen ja aika (Sein und Zeit. 1926) saavuttaa viimein loppunsa. Tai siis sen mihin Heidegger sen jätti kesken. Ja kyllä sitä on vanutettukin, sykäyksellinen lukuprosessi alkoi piirin kera joskus tammikuussa ja viimeistä kahtakymmentä sivua olen pantannut varmaan jo kuukauden.

Martin-setä jättää jälkeensä hieman jakomielisen vaikutelman. Oleminen ja aika on valtaisan työlästä luettavaa, etenkin tauotettuna, koska väliajoilla ehtii unohtaa heideggeriaanisen terminologian merkitykset ja niitä täytyy sitten ymmärryksen paikkaamiseksi kaivella edeltä — tekstimassasta, jonka seulominen ei todellakaan ole helppoa. Jos olisin ostanut kirjan aikaisemmin kirjastokappaleen sijaan, olisin varmaan harrastanut enemmän alleviivaamista. Tosin tästäkin huolimatta varmaan aika paljon jää ymmärryksen tuolle puolen — toinen lukukerta avaisi varmaan lisää — ja ehkä sillä ei niin väliäkään. Rajallisuuden positiivisuus, ja sen sellaista.

Klassikon kahlaaminen oli toisaalta hyödyllistä — mannermaisen koulukunnan yhtenä kivijalkana Heideggeriin kun viitataan melkoisesti. Olemisen ja ajan hieman reikäinenkin tuntemus tarjoaa ainakin hyvän perusosaamisen lähteä kaivamaan myöhempien kirjoittajien (kryptinen Derrida, selväpäinen Gadamer & muut epelit) Heidegger-viittausten tynnyrinpohjia. Ainakaan ei tarvitse tyytyä enää nurinkuriseen tietämykseen, jossa ajattelijan tuntee ainoastaan siltä pohjalta mitä muut, hänen ajatteluansa seuranneet, ovat sanoneet. Herra H. taitaa vielä kaiken lisäksi olla selvempi kirjoittaja kuin viittauskohteena lähes yhtä käytetty Friedrich Nietzsche. Kiintoisa ilmiö muuten, että lähinnä vasurikirjoittajien vetämä ranskalainen eksistentialismisiipi lainasi niin paljon patakonsu Heideggeriltä ja muutoin ahdistuneelta Nietzscheltä.

"Onko olemassa tie, joka johtaa olemisen mieleen alkuperäisestä ajasta? Osoittautuuko olemisen horisontiksi itse aika?" (§83)

Projektin pituus antaisi aihetta kirjoittaa pidemmänkin purkamisen, mutta jätän sen myöhempään ajankohtaan.