.:Fiktiivisiä kansia:.

Oikeastaan pitäisi lukea Horkheimeriä tai edes Oksasta, mutta on vaikea keskittyä. Siksi näpertelen tietokoneella erään Facebook-ryhmän/blogimeemin kikalla geneerisiä levynkansia. Koska photoshopilla on kiva puuhastella. Laitetaan ne tuotokset nyt tännekin. Kansi kannelta kehittyy, joskin aineisto määrittää aika paljon.

Ja hommahan menee osapuilleen niin, että valitaan wikipediasta random-artikkeli, josta tulee bändin nimi, wikiquotesta satunnaisen henkilön viimeisen sitaatin neljä viimeistä sanaa joista tulee levyn nimi ja flickristä random-kuva levynkanneksi. Ja sitten photoshopilla roina yhteen. Kansainväliset artistit syntyvät vaikkapa englanninkielisen wikin pohjalta.

Kuvaukset vaativat vähän mielikuvitusta ja musiikkigenrejen geneerisyyksien pakonomaisuutta. Hoh, ja hauskaa on - ainakin tekijällä.

Turkulainen, filosofianopiskelijoiden muodostama dark ambient/noisekollektiivi Barker-Littoinen ehti olemassaolonsa aikana julkaisemaan vain yhden albumin, "tuo meitä lähemmäksi kuolemaa". Pseudonyymillä Verka Hovi tunnettu keulahahmo luonnehti yhtyeen tuotantoa pseudoplatonis-marxilaiseksi materialistisen estetiikan kritiikiksi. Levy sisältää vain yhden raidan, jonka tarkka pituus on 43 minuuttia 30 sekuntia, josta 40 minuuttia on ainoastaan sian röhkinää ja kutomakoneen louskutusta vaihtelevin äänenvoimakkuuksin.

Arvoitukselliseksi jäänyt yhtye muistetaan myös ensimmäiseksi ja viimeiseksi live-esiintymiseksi jääneestä Turun Varsinaissuomalaisen osakunnan (TVO) keikastaan. Yhtye esiintyi kuuden tunnin ajan mustien jätesäkkien sisältä.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Barker-Littoinen]
[http://fi.wikiquote.org/wiki/Platon]
[http://flickr.com/photos/altuwa/2980166744/sizes/l/]

Täytyy sanoa, että ortodoksista gospelpunkkia soittava savonlinnalainen Jerusalemin Jumalanäiti oli parempi edellisillä levyillään. "Meikäläinen ei lannistu mistään!" on sanoituksiltaan liian lähellä Eppu Normaalia ja etenkin erotetun laulajan, Flegun, paikkaaminen lapsivokalistilla (Matias, 4v.) on tässä musiikkigenressä ehkä vähän liiankin kliseistä. Kannattaa ennemminkin satsata rahansa varhaisempiin seiskatuumaisiin.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Jerusalemin_Jumalan%C3%A4iti]

[http://fi.wikiquote.org/wiki/Matti_Nyk%C3%A4nen]

Australialaisen Ann Grocottin uutukainen And I thank you on samaa lempeää trip-hoppia mihin fanit ovat tottuneet jo aikaisemmillakin julkaisuilla. Pientä sähäkkyyttä ja särmää toivoisi useampaankin kappaleeseen, nyt levyltä erottuu ainoastaan erinomainen trilogiajatkumo "My mother thanks you", "My father thanks you" ja "My sister thanks you".

[http://en.wikipedia.org/wiki/Ann_Grocott]

[http://en.wikiquote.org/wiki/Yankee_Doodle_Dandy]
[http://flickr.com/photos/22297595@N02/2969308574/sizes/l]

Islantilaisvaikutteinen saaristolaiskvintetti yhdistelee jännittävällä tavalla Sigur Rósmaista post-rockia ja perinteistä suomenruotsalaista pelimannimusiikkia. Hieman yllättäen suomeksi sanoitettu levy yllättää sfääriensä leikkisyydellä.

Mainittakoon, että levy on nauhoitettu kokonaisuudessaan Märketin majakkasaarella mökissä, jonka puolivälin poikki leikkaa Suomen ja Ruotsin raja.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Seltjarnarnes]

[http://fi.wikiquote.org/wiki/Ruotsalaisia_sananlaskuja]
[http://flickr.com/photos/oneeighteen/2969535732/sizes/l/]

.:Uusia runoja:.

J.P.Sipilän linkkaama nokturno.org on aika mainio. Täytyy myöntää, että nähtyäni oikeastaan elämäni ensimmäisen videorunon, olin varsin vaikuttunut. Tekstin, äänen ja kuvan yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Kiinnostavia ovat myös niin sanotut interaktiiviset teokset - kuten vaikkapa vanhaan kunnon Space Invadersiin perustuva ABC Invaders. Bloggaajaa lämmittää myös googlesyötteestä päivittyvä runo.

.:There will be blood:.

Huolimatta itse aiheutetusta huonosta kunnosta Kinokoplan There Will Be Blood (jota ehkä en näkemisen jälkeen sotke No Country for Old Meniin, mikä olisi varmaan sopinut kyllä tämänkin otsikoksi) oli aika hyvä elokuva. Niin ulkonäöltään, ääneltään kuin tarinanrakennukseltaan. En ihmettele, että Daniel Day-Lewis sai roolistaan palkinnon, sen verran jäyheä (ja ääneltään ikimuistoinen) hahmo on Daniel Plainview. Tosin kaikesta siitä olisi voinut tajuta enemmänkin, jos ei olisi kärsinyt niin pahasti tietynlaisista myrkytysoireista - "Elokuva oli pitkä ja silleen, ja kertoi jostain öljyhommasta 1900-luvun alussa. Vissiin." Väkivalta oli onneksi kohtalaisen siististi kuvattua, jostain syystä olen alkanut vieroksua verenlennättämisiä, etenkin kun siinä usein ollaan niin kovin itsetarkoituksellisia. On kai syytä katsoa uudestaan. There Will Be Bloodin jatkuvasti toistuvassa veljeysteemassa ja vastaavassa on varmasti jotain, mitä ei tällä kertaa oikein tavoittanut.

Vaalit saisivat olla jo ohi. Sekä kunnalliset että Yhdysvaltain. Vaikka jälkimmäisistä monet tahot, kuten New York Timesin sivuillaan julkaisemat lukuisat gallupit lupaavat sentään oikeita tuloksia. Ja täytyisi tehdä veikkaus, värittää osavaltiot ja katsoa miten hyvin ymmärtää osavaltiopolitiikkaa, onko luetuilla tunneilla ollut mitään käyttöä.

.:Ilmiantoja:.

Kylmän sodan aikakauden kirjailijoiden kaapista löytyy - tai ainakin näyttää löytyvän - kovasti luurankoja. Ensin Günter Grassin nuoruus SS-vapaaehtoisena, jossa tapauksessa kohu kyllä ylitti itse asian, ja koko juttu haiskahti myös hieman mainoskampanjalta, ja nyt sitten Milan Kunderan väitetty ilmiantomenneisyys, josta (muunmuassa) The Independent kirjoittaa. Kunderan väitetään ilmiantaneen nuoren pilotin, joka toimi lännen vakoojana. Mies istui neljätoista vuotta vankina, suurimmaksi osaksi poliittisena pakkotyövankina uraanilouhoksella. Kuin suoraan Valkoisesta kuninkaasta. Asia kaivettiin esiin Tšekkoslovakian salaisen poliisin arkistojen dokumenteista. Kundera kiistää, mutta huhunakin osuu kirpeänä kommunistisen järjestelmän satirikkona tunnetun kirjailijan koipeen.

En ole hetkeen lukenut Kunderaa, vaikka muutama kirja hyllyssä olisikin vielä lukemattomana. Jostain syystä en koskaan ole ollut kovinkaan innostunut hänen kirjallisuudestaan - ne tuntuvat kokonaisuuksina jotenkin epätasaisilta ja jotkut romaaneista ovat toivottoman pitkästyttäviä. Pitäisi kai ottaa joskus hamassa tulevaisuudessa taas yksi lukematon Kundera yöpöydälle ja katsoa mitä tapahtuu. Tosin The Independentin kommentti kriitikoiden vähemmän mairittelevista lausunnoista osuu lähelle maalia - Kunderan muusan, neuvostokommunismin, henkäistyä viimeisen pihinänsä aika ajoi ohi uusista teoksista. Vähän niinkuin Solzhenitsyn, josta tuli jäärä isovenäläinen nationalisti.

.:Turhautumia:.

Kaikki tuntuu olevan tänään vähän kadoksissa. Yritin edistää asioita, ja kyllähän jotain sain aikaan, mutta lopulta tuntuvat ennemminkin seinät kaatuvan päälle kuin tulosvastuullisuus täyttyvän. Eilen kansalaisvaikuttamista valittamalla Turun Sanomien kuntavaalikoneen mainoksista. Eivätpä ole vastanneet, mahtavatko edes lukea ei-tilaajien palautetta?

Eniten ärsyttää se, että internet ei tunnu toimivan oikein missään. Vaikka istuisi kirjastossa lähetintolpan alla. Tietokoneessa taitaa olla jotain vikaa. Sekin vielä. Tällä härvelillä olisi varmaan helpompaa julkaista seinälehteä kuin blogia. Amnestyn pikavetoomukset Guantanamon uiguureistakin jäivät jonnekkin tietymättömään limboon, hävettää.

Lainattu Sofi Oksasen Puhdistuskaan ei tunnu auttavan, vaikka yleensä kaunokirjallisuus toimii tehokkaana eskapismin muotona. Myönnettäköön kuitenkin, että julkisuuspersoonaa kohtaan tuntemistani antipatioista huolimatta Oksanen kirjoittaa taitavasti. Oikeastaan juuri niin, kuin kuvittelinkin, mutta kyllähän Puhdistusta mielellään lukee.

.:Poliittinen välimerkintä:.

Tämä ei ole varsinaisesti poliittinen blogi - ennemminkin punavihreän kirjoittajan henkilökohtainen esiintymisareena. Osittain tietoteknisistä syistä, mutta ehdottomasti myös paremman Turun puolesta linkkaan kuitenkin arkipäivän politiikkaan. Turkulaisten kuntavaaliäänestäjien - ja miksei muidenkin - kannattaa suunnata Saara Uotilan vaalisivustoille. Sivut päivittyvät myös pikapuoliin kannanottojen osalta.

Ellei Saara (joka tätä myötä muuten saa salanimekseen tässä blogissa etunimensä) aio lähteä ehdokkaaksi myös muihin vaaleihin, tämä jää viimeiseksi poliittisluontoiseksi mainokseksi.

.:Pyhän kirjan varjo:.

Eilinen Etnia-festivaalien näyttämä Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo oli laatutyötä. Ja hyvin häiritsevä dokumentti. Se kertoo Turkmenistanin edesmenneen despootin Saparmurat Nijazovin, alias Türkmenbaşyn, kirjoittamasta sekavasta eepoksesta Ruhnamasta, jonka varjossa valtiota pyöritettiin rajuin ottein. Toisinajattelijat putkaan tai hengiltä, pidätyksiä ja kontrollikoneistoja. Nijazovin ympärille rakennettiin mahtipontinen henkilökultti, ja dokumentissa nähdäänkin reilusti lainauksia Turkmenistanin televisiosta, jossa pikkutytöt iloisesti laulavat gloriaa suurelle Turkmeenien isälle. Turkmenistan on ehkä pahimmassa ihmisoikeusjamassa kaikista alueen maista, mikä on aika hyvin ottaen huomioon että Yhdysvaltain rakkaassa liittolaismaassa Uzbekistanissakin on tapana keittää toisinajattelijoita kattilassa.

Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.

Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.

Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.

Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.

Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.

.:The Emerald City:.

Rajiv Chandrasekaranin teos Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq's Green Zone, jota lehteilin puolihuolimattomasti kirjaston lukusalissa osoittautui melkoisen kiinnostavaksi kirjaksi. The Washington Postin journalisti kuvaa Irakin sodan jälkimyllerryksiä ja etenkin nimen osoittamaa kymmenen neliökilometrin Vihreää Vyöhykettä, jonne amerikkalaiset sotilaat, siviilityöntekijät, alihankkijat ja palkkasoturit olivat ja ilmeisesti ovat vieläkin tiiviisti linnoittautuneet Bagdadin keskustassa. Aluella oli ainakin 2004 melkoinen miniamerikka, jossa työntekijät elivät kotoisassa kuplassa kaaoksen riehuessa paksujen betonimuurien ja piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Irakin sodalle tyypilliseen tapaan karsinassa ei myöskään välitetty pätkääkään kulttuurillisista seikoista, irakilaiset paistelivat pakosta pekonipihvejä keittiössä. Arabiaa puhuvia oli vain kourallinen koko Coalition Provisional Authoritystä (CPA), ja virkamiehet harvemmin vaivautuivat haastattelemaan kadunmiehiä uudelleenrakennuksen edistymisestä. Jää hämäräksi mistä kaikki optimistiset luvut tilastoihin edes polkaistiin.

Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.

...

Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.

...

Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?

.:Kapitalismi ja velka:.

Harvemmin on tullut yhtä läheisesti tullut seurattua talousuutisia kuin viimeaikaisen finanssikriisin kohdalla. Romahdus on ymmärrettävämpi taloustieteen maallikolle kuin pienempien tapahtumien vuo normaalitilanteessa.

Yhdysvaltain valtio sai runnottua (vanhoja uutisia) läpi 700 miljardin dollarin tukipaketin pankeille, joka siis vastaa suurin piirtein kymmenkertaisesti Suomen valtion budjettia. Islanti, kaiken (velka)rahansa investointeihin sitonut kivinen saari Atlantilla vastaavasti uppoaa minä hetkenä hyvänsä. Mitä nyt Venäjä näyttää talousmahtiaan ja lainaa ehkä neljä miljardia. Takaisinmaksu sitten joskus, voi olla että islantilaiset voivat heittää hyvästit hyvinvointivaltiolleen. Sama tietty olisi edessä jos IMF rientäisi apuun. Leikkuuta, höyläystä, yksityistämistä ja tehostamista. Ja samaan aikaan hitaasti valkenee, että anarkiakapitalismin ajat ovat ohi ja tarvittaisiin kipeästi kaupan regulaatiota. Tuskin sellainen sääntely tulee paljon lohduttamaan köyhimpiä maita.

Samaan aikaan muuten Yhdysvaltain valtionvelkaa mitannut New York Times Squaren valotaulu joutui numeropulaan - nykyinen velka kun ei mahdu kolmeentoista numeroon. Tätä kirjoittaessa tämän sivun mukaan summa on $ 10 229 168 904 349, 21 (10:22 GMT). Eli 33 551 dollaria per nenä.

.:Venäjän viimeinen diversantti:.

Eilen tuli täyteen kaksi vuotta Anna Politkovskajan murhasta, tapaus jota ei ole vieläkään todella selvitetty. Kävin sytyttämässä kynttilän pääkirjaston portaille. Politkovskajan työhön liittyi myös viimeksi lukemani kirja, Artemi Troitskin Venäjän viimeinen diversantti. Diversantti oli termi, jota neuvostohallinto käytti yleisesti "yhteiskunnan vihollisista", tihutyöläisistä.

Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.

Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.

Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.

.:Sri Lankasta:.

Tultuani takaisin postilaatikolta Sri Lankan postin lähetettyäni, sainkin saman tien lukea uutisotsikoista, että itsemurhapommittaja on räjäyttänyt ainakin 27 ihmistä kuoliaaksi Anuradhapuran kaupungissa Sri Lankassa. Pääoppositiopuolueen provinssijohtaja, entinen kenraali Janaka Perera kuoli, tosin hallitusta vastaan taistelevilla tamilisisseilläkin olisi kaikki syy tappaa heppu — koska hän ilmeisesti on vastuussa sadoista ellei tuhansista kuolemista sisällissodan sivussa.

Joka tapauksessa, huonosti näyttää maassa menevän ja internetin mukaan myös presidenttiä jolle lähetin vetoomukseni (postin Itellan mukaan matka kestänee 4-10 päivää, mutta muistin juuri, että unohdin kirjoittaa kirjeisiin priority-merkinnän) on syytetty useaan otteeseen korruptiosta. Levottomia maita, joista jälleen hyvin puutteelliset tiedot. Ehkä seuraavaksi voisi tutustua Sri Lankan taustoihin ja tapahtumiin.

.:Risti ja hakaristi:.

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Vetoomus #1:.

Hankalampaa kuin osasin odottaakaan. Pitää hieman miettiä mitä verbejä käyttäisi, jotta vaikuttaisi kohteliaalta. Ja sanamuodoissakin on taivuttelemista. Jos englannin kirjoittaminen tiettyyn muottiin on muutenkin hankalaa, vaatii hyvien vetoomuksien kirjoittaminen kai sitä paljon puhuttua kokemusta. Mutta ehkä tämä nyt välttää ensimmäiseksi.

Your Excellency,

As a member of Amnesty International, a politically impartial organisation dedicated to the cause of human rights, I'm deeply concerned by the fact that Mr. J.C. Weliamuna, a human rights lawyer and the head of the Sri Lankan branch of Transparency International, is forced to live in hiding, fearing for his life. As you are probably aware, his life and limb came under threat as unknown assailants committed a grenade attack against his home on 27 September 2008. Also his family was in danger. There is a good reason to believe that the attempt on his life was tied to his work as a human rights lawyer and anti-corruption activist.

Therefore, I urge Your Excellency to use your authority in this case and ensure that Mr. Weliamuna is protected from further threats, using all measures deemed appropriate by Mr. Weliamuna himself.

I'm also hoping that the Sri Lankan authorities take the committed grenade assault under scrutiny and order a thorough and impartial investigation of the case by a competent authority, publish the results and bring those who are behind this insidious murder attempt into justice.

I'm also asking You to ensure that the human rights defenders and anti-corruption activists are able to continue their legitimate and important work without fear of harassment and intimidation, for their work is essential to the free and transparent society.

Yours sincerely, [-J.]

Ja osoitteeksi Sri Lankan presidentti, Mahinda Rajapaksa. Jotenkin tuntuu hupaisalta nähdä hieman vaivaa tällaisen tekstin kirjoittamiseen. Sitä tuskin luetaan, mutta kirjeiden volyymiinhan se tietty Amnesty-kampanjointi perustuu.

.:Pikavetoomusverkosto:.

Amnesty International on kyllä ihmeen hidas organisaatio — ensin liittyminen sähköpostilistalle kesti varmaan kolme viikkoa, ja sitten ensimmäistä kirjoitettavaa pikavetoomusta piti odotella ties kuinka kauan. Mutta nyt se viimein kolahti sähköpostiin. Sri lankalaisen ihmisoikeusjuristin ja Transparency Internationalin työntekijän J.C. Weliamunan puolesta, joka näemmä joutui kranaattihyökkäyksen kohteeksi. Siitä selvittyään onkin sitten joutunut vaimoineen elämään maan alla. Ei kun rustaamaan jahka kirjoitusoppaat on luettu, saapa nähdä miten hetkeen harjoituksitta ollut englanti taipuu käyttökielenä. Julkaisen vetoomuksen myös täällä jahka se valmistuu.

.:State of the Union:.

Johanna Korhos-erottamisjupakka on jälleen uusi todiste, kuinka takapajuinen maa Suomi edelleen on, huolimatta näennäisestä edistyksestä. Vaikka tietenkin perutun päätoimittajan tarina on hänen omansa, ei ole mitenkään vaikea kuvitella, että Korhonen olisi lopulta potkittu pihalle juuri seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ei, koska kyseessä on Lapin Kansa.

Almamedian päätöksentekijät eivät varmasti ole niitä, jotka ovat näkemyksessään estyneitä, mutta mitä ilmeisemmin ovat ajatelleet markkinatalousjohtoisesti - konsut Lapin Kansan lukijat eivät läpyskää lue, jos siellä toimii joku homo tai lesbo vai mitä näitä nyt on päätoimittajana. Suomessakin taitaa vallita tietty republikaani-ilmiö. Mutta olisivat nyt keksineet jotain uskottavampaa, kuin "puolison kunnallisvaaliehdokkuus". Väsyneempää selitystä voisi tuskin keksiä.

Ainoana poikkeuksena asiassa on se, että Korhosen kaltainen "tunnustettu" mediatekijä voi nostaa aiheen esille, ja SanomaWSOY kilpailijana herkutella sydämensä kyllyydestä. Mikä tietenkin - mikäli Korhonen puhuu totta, miltä tosiaankin näyttää - on vain siunauksellinen asia. Joskaan ei sillä monenkaan homovihaajan mieltä käännytetä.