.:Berliini - Moskova:.

Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.

Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.

Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.

Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.

.:Postikortteja Italiasta:.

Kun ei ole tähdellisempää kirjoitettavaa, voi naputtaa internetistä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että itse harrastelen blogikirjoittamista, seuraan lopulta melko harvaa blogospheren asukasta - lukeminen jää toissijaiseksi kirjoittamiselle. Jos tuttuja ja muutamaa harvaa ei lasketa.

Viime viikonloppuna löysin kuitenkin valokuvablogien hienouden, etenkin urbaanin tilan kuvaamisessa. Monessa tapauksessa kysymys on tietenkin ammattivalokuvaajista tai sellaisiksi havittelevista. Ensimmäisenä haaviin tarttui tarpeeksi erilaista kuvamateriaalia julkaiseva Berlin Guide, joka etenkin itäisen Berliinin jättömaiden ja raideliikenteen aamuisine näkyineen taitaa sarkansa. Pariisia kartoittaa selvästi ammattivalokuvaaja. Wieniläinen Andreas Manessinger on valokuvauksen opiskelija, mutta kirjoittaa niin paljon, että kysymys ei ole ainoastaan valokuvablogista. Hänen kirjoituksistaan olen ennen kaikkea oppinut käynnissä olevien EM-jalkapallokisojen mainosmiesten latteudesta. Fanzonet ovat suuryritysten, Carlsbergin, Coca Colan ja McDonaldsin kansoittamia. Marc Schneider kuvaa Prahaa, mutta lähinnä paljon muutakin. Schneiderin Wienin joukkoliikenteen kuvat olivat hienoja, vaikka salakuvaus mietityttääkin. En itse koskaan uskaltaisi ottaa kuvia salaa ventovieraista. Varsovassa asuva valokuvablogin pitäjä ei ehkä ota niin erikoisia kuvia, mutta niistä puuttuukin mukavasti jälkikäsittely ja itsetarkoituksellinen taidevalokuvaus. Blogi on puolaksi, joten teksti jää muutamaa tuttua sanaa lukuunottamatta käsittämättömäksi.

Pyrin keräämään syötteenlukijaani vielä lisää valokuvablogittajia eri kaupungeista. Niissä on sitä samaa paikallaanpysyvän matkustamisen tunnetta kuin aikanaan Google Earth-ohjelmaan lisättyjen valokuvien kohdalla, joista maailman toiselta puolella asuva voi ihmetellä Caracasin keskustan kauppakatuja tai Cayennen satama-alueen nuupahtaneita puutaloja. Mielikuvamaailmankuva tihenee.

.:Tanssiaiset:.

Irène Némirovskyn Tanssiaiset putoaa oikeastaan vähän turhankin ennalta-arvattavasti samaan kaavaan kirjoittajan aikaisempien luettujen kirjojen kanssa. Romaanintynkä tai oikeastaan novelli on irvaileva kertomus porvarillisesta "parempaan luokkaan" nousevasta perheestä, joka järjestää prameat kemut vakiinnuttaakseen asemansa silmäätekevien keskuudessa. Sen roolijako on pitkälti ennalta arvattavissa - kylmän analyyttinen juutalainen (kantava teema Némirovskyllä) sijoittajaisä, joka on tienannut perheen statuksen ovelilla investoinneilla, itsekeskeinen ja tärkeilevä äiti, joka käyttää katoavan nuoruutensa viime rippeitä ennen vanhuuteen laskeutumista - ja Némirovskyn lähes alter ego - vihainen teini-ikäinen tyttö joka kamppailee oman aikuistumisensa ja äitiään kohtaan tuntemansa katkeruuden kysymysten partaalla.

Némirovsky kirjoittaa hyvin ja lukija tunnistaa kyllä tyylin. Mutta Tanssiaiset on helppo kuvitella lehdessä ilmestyväksi jatkokertomukseksi, joka pohjautuu lopulta liikaa väkevämmälle David Golderille ja jää jälkeen Ranskalaisen sarjan monipolvisesta - ja enemmän sivuja vaativasta - kerronnasta. Ehkä silti sotaa edeltänyt tarinankerronta on jotenkin viehättävämpää kuin moni (post)modernimpi nykyaikaa sivuava. Kyseisen ajan kaunokirjallisuutta kuluttava ei voi olla havaitsematta, että ns. "klassikoihin" taipuva lukutottumus (tai oikeastaan, uusien käännöskirjojen kohde) johtaa siihen, että tuntee lopulta vuosisadan alun porvariskulttuurin ainakin omalla fiktiivisellä tavalla paremmin kuin aikalaiskirjoittamisensa.

Tämä tendenssi ja siihen kyllästyminen houkuttaa kyllä lukemaan vastaisuudessa enemmän nykykirjallisuutta. Mutta luettavan arvoisia on vaikeampi löytää sirpaloituneessa kirjallisuuskentässä, hukkumatta tarjonnan tulvaan. Etenkin, koska nykyään kirjoitetaan myös paljon tähän "kadonneeseen kulta-aikaan" sijoittuvia kirjoja. Onko mennyttä vain helpompi käsitellä fiktiossa, kuin vaikeaa nykyaikaa? Jopa nyt luvun alla oleva Thomas Bernhardin "juonellisuutta särkevä" romaani Betoni (alk. 1984) tuntuu sijoittuvan johonkin sodanjälkeiseen eliittiporvarillisuuteen - mutta ei missään tapauksessa nykyiseen Itävaltaan. Betonista lisää myöhemmin jahka ehdin sen lukemaan loppuun asti.

.:4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää:.

Romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile. 2007) on kohunsa arvoinen elokuva. Siinä osuvat kohdalleen sekä juoni että toteutus.

4 kuukautta ... on kertomus Ceauşescun Romanian viimeisiltä vuosilta 1980-luvun lopulta. Otilia (Anamaria Marinca) auttaa ystäväänsä Gabitaa (Laura Vasiliu) tekemään abortin, toimenpiteen joka on maassa ankaran rangaistuksen uhalla kielletty. Hämäräperäinen aborttilekuri Herra Bebe (Vlad Ivanov) suostuu toimenpiteeseen, vaikka Gabriela onkin jo neljännellä kuulla raskaana ja kiinni jäämisestä rangaistus murhasta — hinta on vain valitettavasti korkea.

Tarina ei ole mitenkään äärettömän kiemurainen — elokuvan keskiö lepää henkilöiden (syystäkin) epävakaiden tunnetilojen kuvaamisessa, kiinnitettynä kontekstiinsa kummallisessa itäblokin rähjäisessä Romaniassa, jossa kaikki vaikuttaa hieman nyrjähtäneeltä (en välittömästi ymmärtänyt, että kysymys oli nimenomaan 1980-luvusta, eikä post-kommunistisesta Romaniasta). Päänäyttämö kuuluu Otilialle, jonka kävelylenkkejä ympäri kaupunkia kamera kuvaa käsivaralta ja taustaan usein tarkentamatta. Rempallaan olevaa kolkonkaunista kaupunkia täplittävät roskikset, kauppajonot ja punaiset Daciat (joita luulin alunperin Skoda-autoiksi).

Aborttiteema ei ole elokuvan ainoa pointti, keskustelunaiheita kouluttautuneiden ja "yksinkertaisten", kaupunkilaisten ja maalaisten, naisten ja miesten rooleista käydään, etenkin kiivashenkisessä ja hyvin toteutetussa ruokapöytäkeskustelussa Otilian poikaystävän luona. Katsojakin myötäahdistuu äänekkään ristitulen keskellä ahdistuneena istuvan puolesta.

Käsivarakamera ja taustamusiikittomuus on tunnelman kannalta olennainen. Pyrkimys ei ole mihinkään dokumenttimaisuuteen, mutta tehokeinona käytetty tapa pitää kamera tarkennettuna aivan jonnekin muualle kuin missä puhuvat henkilöt tai tapahtumat ovat toimii hienosti ja tuo 4 kuukautta ... sen omalaatuisen ilmeen.

4 kuukautta ... näkemisen jälkeen YO-kyläkään ei tunnu enää niin masentavalta opiskelijakolhoosilta, kun sitä vertaa romanialaisen yliopiston käytäväasuntolaan.

.:Plagiarists! Plagiarists! We are the New Breed!:.

"Humanity will not be happy until the last book bore is hung by the guts of the last mullah." -Stewart Home

Marko Pyhtilän tutkimus Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla avaa kiinnostavan näkymän kohden porvarillisesta taiteesta irtautumaan pyrkineitä lähinnä 1900-luvulla vaikuttaneita taidesuuntauksia — tai oikeammin antitaidesuuntauksia. Tai liikkeitä, jonka mukaan taiteen pitäisi olla jotain aivan muuta kuin mitä porvarillinen kaunotaide individualisminsa, auteurisminsa, esine-fetisisminsä ja markkinataloudellisuutensa kanssa edustaa. Todellinen Theodor Adornon vastaliike, siis.

Ensimmäisiä yrittäjiä, surrealisteja ja dadaisteja (ja vähemmän tunnettuja lettristejä) Pyhtilä ei käsittele kovinkaan perusteellisesti, vaan huomio kiinnittyy ennen muuta kansainvälisiin situationisteihin (SI - Situationist International), joista tunnetuin ja käännetyin tuottaja lienee Guy Debord spektaakkeliteorioineen ja psykomaantieteellisine filmeineen. Situationistit olivatkin hykerryttävää porukkaa. Ryhmä tuotti performanssitaiteen kaltaisia esityksiä arkielämään ja pyrki kääntämään spektaakkeliteoriaa seuraillen kapitalismin aseet sitä itseään kohtaan detourneaamalla — ottamalla käsitteitä, tekstejä, esteettisiä aineksia, jotka ovat Järjestelmän kannalta turvallisia ja käyttämällä niitä "kuin situationisti", kääntämällä ne vaarallisiksi ja arvaamattomaksi (siis sovinnaisuuden kannalta). Muistuttaa edelleen hieman modernia culture jammingia (tai subvertising).

Culture jamming on kyllä kokenut kai nykyään saman kuin situationistit — kohtalo jonka Debord ironisesti ennustaa rekuperaatioteoriassaan. Se tarkoittaa sitä, että Järjestelmä (eli spektaakkeli, joka on debordilaisittain hyvin epäakateemisesti määritelty termi) lopulta vangitsee vastarinnan keinot ja kääntää ne itseään palvelevaksi. Mainokset, jotka imitoivat antimainoksia, jotka imitoivat mainoksia. Situationisteista tuli situationismia, teoksia alettiin myydä huutokaupoissa (sikäli kun ne olivat materiaalisia) ja Debordista tuli arvaamaton tyranni, joka erotti joukosta väärän väristen housujen takia.

Pyhtilä kirjoittaa pitkästi myös Stewart Homesta, joka oli minulle aikaisemmin tuntematon suuruus. Home seurasi/seuraa sinänsä situationistien jalanjälkiä, mutta irrottautui malliensa poliittisesti dogmaattisesta marxilaisuudesta. Homekin kuulostaa mielenkiintoiselta "tuotantoineen" ja taiteilijalakkoineen (jotta olisi taiteilija, täytyy ensin saada status taiteilijana, joka edellyttää yhteiskunnan hyväksyntää jne.) ja ennen kaikkea plagiarisminsa kanssa. Vain sumeilematon plagiarismi ja toisaalta moninimet kuten Luther Blissett — "nyymit" joiden takaa kirjoittaa useampi tunnistamaton kirjoittaja — voivat rikkoa porvarillisen (kauno)taiteen yksilökeskeisyyden, eliitin ja etäisyyden. Tai ainakin jotakin sen tapaista, pääasia tuntuvat olevan ovelat jipot, hämäys ja sumutus, ja huomio niin keksittynä kuin ei-keksittynäkin. Jotkut tempuista ovat hykerryttävän oivallisia, kuten esimerkiksi lehtisten jakaminen kadulla erisnimiä vastustavan mielenosoituksen merkeissä.

Homen kaltaiset taiteilijapiirit yhden henkilön järjestöineen ja kultteineen (joiden tehtävänä ei liene mitään itsetarkoituksellisuuden ulkopuolella) tuovat kyllä lukijalle mieleen hieman erilaisen ilmiön, nimittäin netissä rehottavan Anonymous-meemin/ei-ryhmittymän/ilmiön — eli siis täysin tuntemattomista, koordinoimattomista yksilöistä, jotka tekevät jotain löyhästi sovittuna yhdessä. Kirjoitan tästä enemmän joskus toiste, ettei tämä merkintä venähdä ylipitkäksi.

Taiteen kritiikki ja kritiikin taide on juuri sopivan mittainen tutkimus, joka kadehdittavasti on laadittu Pyhtilän pro gradun pohjalta. Kirjoittaja osaa muokata tekstinsä juuri sellaiseksi, ettei sen lukeminen vaadi mitään syvällistä tuntemusta eurooppalaisesta taidehistoriasta tai sen terminologiasta. Situationistit ja Home haastavat ajattelemaan uudelleen omaakin taidekäsitystä, joka kieltämättä on, jos ei nyt aivan adornolainen, melko auteurkeskeinen ja elitisminmakuinen. Tutkimus myös avaa Debordia, jonka hitaasti edennyt lukeminen taitaa nyt viimeinkin rivakoitua, mutta jossa on otettava myös taka-askeleita.

Lisäksi on toteutettava ihan kokeilun vuoksi eräs kirjassa mainittu fluxus-tempaus. Ja kaivaa dymo taas esiin, ja etsiä hiekkarantaa katukivien alta — Turun psykomaantiedettä kartoittaen.

.:The brown overcoat:.

W.G.Sebaldin Unrecounted (Unerzählt) oli aika mukava junalukeminen tässä taannoin, lyhyitä haikumaisia toteamuksia. Olisivat tietenkin saattaneet olla autenttisempia saksaksi, mutta kääntäjän alkutilityksestä päätellen vaivaa on nähty kummasti.

They say

that Napoleon was colour-blind
& blood for him
as green as
grass

Säkeitä säestävät Jan Peter Trippin litografiat — realismiin (eräänlaiseen) pyrkivät muotokuvat, joista on rajattu laatikoita, joista vain silmät paistavat. Mielenkiintoinen formaatti jo typografisestikin, kun tämän vielä yhdistää siihen, että kirja on ladottu niin sanotusti "landscape"-muotoon, perinteisen "portraitin" sijaan (en tiedä miten terminologiaa käytetään oikein, enkä jaksa kaivaa referenssikirjallisuutta). Erilaista, mitä halpapokkariversioilta (Penguin) odottaisi.

In deepest sleep

a Polish mechanic
came & for a
thousand silver dollars made me
a new perfectly
functioning head

Aloitin myös toisen proosallisen Sebaldin, The Emigrantsin. Sitä nyt noin puoleen väliin lukeneena voi sanoa, että kirjailijan tyyli taitaa olla löytynyt — viileän etäinen kerronta, joka kuitenkin miellyttää surumielisyydessään. Muistuttaa jotenkin Max Richterin levystä Memoryhouse. Vanhan, hieman ruostumaan päässeen Euroopan melankoliaa. Aiheesta enemmän sitten kuin kirja on lopussa.

.:Klassista kasvatusta:.

Harmittaa, lähinnä valtio (totaalikieltäytyjien hämärä kohtelu, joka hyppäsi mieleen aamulla HS:n TV-arvioiden joukossa olleesta dokumentista — muistutti tässä taannoin S-Osiksella käymästäni keskustelusta.) ja vaihtelevasti häipyvä ja uudelleen nouseva päänsärky. Ärsyttävää, mutta onneksi osuu tuurilla sunnuntaihin.

...

Siinä missä pääkoppa sallii, yritän silti madella eteenpäin Auerbachissa. Mimesis on toisaalta älyllisesti äärimmäisen lumoavaa tekstiä — todellista länsimaisen 1900-luvun porvaris-high-culturen viehätystä. Tämä kyllä laittaa kadehtimaan, sillä nykyään harva voi (tai viitsii) hankkia samanlaisen valtavan laajan klassisen sivistyksen (kielitaitoineen) kuin Auerbachilla oli — eikä siitä nyt varmaan niin paljon hyötyäkään olisi, olisihan se aika rajoittunutta (paitsi kielitaidon kannalta). Kuten jossain todettua, saksan-juutalaiset 1900-luvun alussa (yleensä maanpaossa) kirjoittaneet muodostavat toden totta varsin ihailtavan intellektuaalisen perinnön tuottajan ryhmän. Döblin, Auerbach, Benjamin nousevat ensimmäisenä mieleen. Joskin Döblin halveksi tätä kasvatusta melkoisesti, ja ehkä hän olikin niin pirun hyvä juuri siitä syystä.

Sivistyksen puutteessa oikeastaan eniten harmittaa se, ettei tunne kristinuskon referenssejä niin tarkkaan kun oikeastaan jonkin uskonnollisen taiteen (johon minulla on kompleksinen suhde) näkemisen kannalta olisi hyvä. Esimerkiksi Auerbachin osoittama yhteys Aatamin kylkiluusta luodun Eevan (ihmiskunnan liha) ja Jeesuksen kylkeen keihäällä tökätyn keihään tekemän haavan välillä (ihmiskunnan henkisen kodin syntyminen, kirkko. Haavasta roiskahtaa vettä ja verta kuin sakramenteissa. Onpa muuten kartesiolaisesti nähty juttu, vai tulkitsenko minä vain tahallani väärin).

Kuten eräät muutkin, Auerbach pitää nykykristinuskoa individualistisessa länsimaailmassa jo emotionaalis-tunteelliseksi hutuksi muuttuneena, kuolleena uskontona. Raamatun "tyrannimaista", ehdotonta auktoriteettia vaativaa todellisuuskuvaa (tarinoineen) ei voi sijoittaa enää muulla tavalla nykyisen kulttuurin piiriin.

Auerbachin selvästi historisistinen sävy kaivelee kyllä jo kolmannen luvun jälkeen. Mutta ehkä siihen tottuu ajan mittaan.

.:Caché:.

Lasi calvadosta ja eurooppalaista cinemaa, ei lopulta huonoista vaihtoehdoista pahimpia lauantai-illan kuluttamiselle. Vaikka sosiaalisuus onkin useimmiten arvostettu ratkaisu, täytyy aina välillä vähän katkoa.

Caché oli oikeastaan aika hyvä elokuva. Hanekenilla on vähän samat valtit kuin Pianonopettajassa — vähän etäännytetty tunnelma, pitkät paikallaan pysyvät kameraleikkaukset, tietynlainen kliinisyys. Porvariskotien rikkumattomuus (tosin en muista oliko tätä Pianonopettajassa), joka sai tosin minut ihailemaan tasaisia kirjaseinämiä.

Elokuvan taustateksti saa olettamaan jonkinlaista kauhuelokuvan tynkää, sellaista Caché ei mielestäni ole — trillerinä se on enempi jotain psykologiseen viittaavaa, eikä siinä oikeastaan "pelota" kuin ihmisten käyttäytyminen. Erottuu tietenkin tietty irrationalismi, joka saattaa vain johtua luulotellusta omasta "näin olisi tietenkin pitänyt tehdä"-rationalismiin. Sukua varmasti ainakin jollain tasolla S:n käyttämälle "oikeamielisyyden" käsitteelle. "Näin ihmiset tekisivät, jos he olisivat oikeamielisiä" (mikä ei muuten painota mitään oikeamielistä erehtymättömyyttä tai ylimielisyyttä. Asiaa minun ymmärryksessäni on vaikea laittaa sanoiksi ilman obskurantismia). Totta puhuakseni tämä oli juuri se asia, joka teki Pianonopettajasta juuri niin häiritsevän elokuvan kuin se on, paljon Cachéta häiritsevämmän.

Cachén pahin ongelma oli kerronnan jähmeä kulku, hidas edistyminen. Voi sen kai nähdä tehokeinonakin, mutta ehkä saman tarinan olisi voinut muutaman tyhjän kohtauksen katkomalla kertoa rivakamminkin. Vähän Pianonopettajan tapaan Cachén loppuratkaisu jää merkityksettömäksi, jos ei ole seurannut tarpeeksi hyvin. Hetken aikaa mietiskelin mahtaako kyseessä olla Euro-Art Houselle tyypillinen "avoin loppu", mutta kelailtuani muutaman kerran ihan viimeisen kohtauksen ymmärsin. Viimeinen Caché, niin sanotusti.

Täytyy myöntää, että Haneken elokuvan katsominen sai nyt miettimään minkälainen Pianonopettaja mahtaa olla kirjana. Mutta Jelinek on niin hemmetin työlästä tahkottavaa, koska hän ei oikeastaan ole hyvä kirjoittaja muuta kuin tuskallisessa mielessä (ja vielä vaan englanniksi, ei saksaksi), ainakin Lustin perusteella. Katsotaan nyt, ehkä jotain mahtuu vielä lukulistaan.

.:Meta:.

Uutisten katsominen lytistää henkisesti — Ranskassa (joskin odotetusti) Nicolas Sarkozyn oikeisto on saamassa valtavan enemmistön parlamenttiin, Gaza on hajoamassa käsiin ja Israel valmistautuu voimatoimiin, Afghanistanissa räjäytellään ja Suomen lipevä pääministeri...no sitä samaa mitä aina ennenkin. Jumankauta. Lieneekö ihme, että sitä vajoaa kyyniseen murahteluun? Ainoa miltä olen välttynyt lähes totaalisesti viime aikoina on iltapäivälehtien aiheuttama taustasäteilyn kaltainen epätoivo.

Tässä vaiheessa kai ihmiset tarvitsevat mystiikkaa ja metafysiikkaa, tai molempia. Jonkun Oswald Spenglerin esimerkki tietenkin viittaisi siihen suuntaan, että kaikkina aikakausina perustunne on ollut se, että maailma on menossa päin helvettiä. Oikeistoaallon liplatellessa ympäri vanhaa ja uutta Eurooppaa tästä on kyllä vähän vaikea irtautuakin.

Ehkä nyt täytyy lukea joko sitä metafysiikkaa tai sitten jotain eskapistista.

.:Kaksosten valtakunta:.

Puolassa äärikatolilainen konservatiivipuolue (LPR, Liga Polskich Rodzin) etenee kuin höyryjyrä. Ensin aloitettiin Joseph McCarthyyn verrattavat kommunistikollaboraattorivainot, joita itse kalapuikkoviiksinen Solidarność-mies Lech Walesa joutui vastustamaan ja joille satoi EU:sta kritiikkiä. Salaisen poliisin kanssa veljeilystä ilmi tuli jopa armoitettu edesmennyt Ryszard Kapuściński.

No ei siinä mitään, seuraavaksi Puolan lasten oikeuksien ajaja pisti tutkintaan Teletappien Tiivi Taavin, sillä kun on kannossa käsilaukku - luonnollisesti selvä merkki homoseksuaalisuudesta, joka vastaavasti tietenkin mädättäisi kansakunnan oikeauskoisen selkärangan. Tiivi Taaviahan tunnetusti kritisoi myös edesmennyt televankelista Jerry Falwell, samasta syystä. Tosin Falwellin kannat katolilaisuudestakaan tuskin olivat kovin ruusuiset. Aikaisemminhan homoseksuaalisuus oli ollut Puolassa tapetilla, kun konservatiivien moraaliseen uudelleenjärjestelyyn kuulunut lakialoite "homoseksuaalisen propagandan kieltämisestä kouluissa" nousi julkisuuteen.

Näin siis alustuksena.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (5.6.2007) sitten touhu etenee - artikkelissa Puola poisti klassikoita koulujen opetusohjelmasta (C3) kyytiä saavat niin pikkuporvareita pilkkaava Witold Gombrowicz (Ferdyduke) kuin Stanislaw Witkiewiczkin. Ilmeisesti puolalaisen modernismin päähahmot, joita minäkin olen lukenut, kajoavat liiaksi terveisiin isänmaallisiin arvoihin, eivätkä kohtele puolalaisuutta vaaditulla kunnioituksella.

Artikkelin mukaan kirjallisuuden joukkoon nostetaan sitten nationalistinen raapustaja kenraali Jan Dobraczynski, kokonaiset kolme nidettä. Kuulemma niissä on sitten isänmaallisuutta ja kristillisyyttä nuorille lukijoille.

Ulkomaalaisista häädön listasta näillä näkymin saavat Fjodor Dostojevski, Johann Wolfgang von Goethe ja Franz Kafka. Kiintoisaa, että Dostojevski, luulisi, että vanha Fjodor patakristittynä miellyttäisi, mutta ehkä hänessä tökkää puolalaisia silmään se ilmetty venäläisyys.

Puolan kulttuuriraakkaus - mikäli nyt menee läpi - on sinänsä mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka paljon kulttuuriin nykyään suhteellisen arvovapaasti ja kansalliskiihkottomasti suhtautuva läntinen Eurooppa eroaa tietyistä uusista Euroopan unionin jäsenmaista. En tiedä tulisiko kenellekään Pohjoismaissa tai vaikkapa Ranskassa mieleen hyökätä nimenomaan jotain klassisia pölypalloja vastaan. Tarkoitan siis arvovapaudella lähinnä kirjallisuuden ja taiteen saatavuutta, opetusohjelmista on vaikea sanoa mitään vailla minkäänlaista asiantuntemusta. Kai tästä avautuisi mahdollisuuksia kansalliseen itsepohdiskeluunkin, mitä kouluissa oikeastaan nykyään luetaan?

Puolassa, ainakin LPR-puolueen piirissä, kuitenkin joka tapauksessa koetaan tärkeäksi pönkittää nationalistista itseidentiteettiä ja katolista pohjaa. Vihollisia on Puolalla joka puolella, Venäjän barbaarit idässä ja lännen dekadenttius ja arvolibertiinisyys toisella puolella (kuten eräs puolalainen nationalisti totesi minulle aikanaan, lännessä ollaan vain kiinnostuneita neonvalaistujen bordellien energiansaannista). Pyhän tehtävän edessä oleva ekseptionalistinen kohtalon kansa on taas, kuten aina, vaaroille alttiina.

Ehkä 19 vuotta koomassa ollut rautatieläinen huomaa, ettei ihan kaikki ole muuttunut, kun selviää kännykkä- ja kulutusshokiltaan.

.:Kirjastoista:.

Paikalliskirjastot ovat hienoja, niin kuin Hyvinkäänkin (vaikka Hyvinkää ei olekaan mikään ihan pikkukaupunki) - kirjoja on suhteellisen laaja kokoelma, mutta niitä on lainaamassa vain rajoitettu ihmisjoukko. Ja koska ihmisillä on yleensä ottaen varsin huono maku, näin olen päätellyt, on hyllyistä helppo kaivaa paljonkin mielenkiintoista kirjallisuutta. Liikaakin, etten sanoisi.

Tänään päätin tehdä kirjastolainaamisesta suunnitellumpaa kuin yleensä, lähinnä siksi että paloin halusta lainata jotakin kaunokirjallisuutta - asiakirjallisuuttahan minulla on lukuputkessa jo tukkeeksi asti. Siispä otin mennessäni palautusta vaativien kirjojen (joista olin tällä kertaa onnistunut lukemaan lähes kaikki) lisäksi mukaan Krakovasta, Massolitin erinomaisen mukavasta kirjakaupasta Ulica Felicjanek 4:sta, aikanaan ostamani Traveller's Literary Companion: Eastern & Central Europe (ed. James Naughton), josta sitten kaivoin muutaman kiintoisalta kuulostaneen kirjailijan nimen ja katsoin löytyisikö heidän tuotantoaan kirjastosta. Ja löytyihän niitä joitakin, Suomessa kun tuo kulttuurivaihto ja käännöstyö on käsittääkseni toiminut poikkeuksellisen paljon sinne päin Eurooppaa.

Tšekistä Bohumil Hrabalin Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille (Taneční hodiny pro starší a pokročilé, 1964), Unkarista Péter Esterházyn Nainen (Egy nő, 1993) ja Serbiasta Danilo Kišin Varhaisia suruja (Rani Jadi, 1969). Näin ensi alkuun. Yritin myös löytää bulgarialaista Jordan Raditskovia, mutta joku innokas bulgarialaisen kirjallisuuden ystävä oli joko laittanut kirjan väärään hyllyyn tai varastanut koko niteen. No ehkä vielä jossain välissä, kyseinen herra kuulostaa juuri minun tyyppiseltäni kirjailijalta.

Hrabalin Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille kuitenkin luin heti kättelyssä, kirja kun koostuu vain yhdestä virkkeestä, mutta on hieman yli yhdeksänkymmentä sivua paksu. Ja millaisesta virkkeestä, kadehdittavan hienoa sanataiturointia - täytyy toivoa, ettei Hrabalin tyyli kuitenkaan tartu ja pidennä lauseitani vielä entisestään. Vaikka ei sellaista voisi enää nykyään kirjoittaakaan, uuniin itsensä kaakeloivine uunimuurareineen, rietastelijoineen ja itsemurhaajineen.

"[...]senpä takia runoilija Bondy kaiketi sanoi minulle, että aidon runouden pitää loukata ja haavoittaa, niin kuin jos te unohdatte partakoneenterän nenäliinaan ja viillätte niistäessä nenänne halki, niin, eihän hyvää kirjaa ole tehty sitä varten, että lukija nukahtaisi, vaan että hän loikkaisi vuoteestaan ja juoksisi alushoususillaan oikopäätä herra kirjailijan luo ja valistaisi tätä nyrkkiensä voimalla[...]"

Tai siis vaikuttamatta revivalistilta.

.:Srebrenica 1995:.

Juuri kuin pääsin kirjoittamaan Imre Kertészin kohdalla, kuinka julmuuskiintiö oli tullut täyteen hetkeksi, päädyin takaisin niiden pariin - tällä kertaa monin verroin tuoreempana kroatialaisen kirjailijan ja journalistin Slavenka Drakulićin teoksessa Ei tekisi pahaa kärpäsellekään (2004), joka marssittaa lukijan eteen ryhmän Balkanin sotien teloittajia, raiskaajia ja murhakäskyjen antajia.

Drakulić kuvaa tapahtumien ja faktojen sijasta (tai oikeastaan rinnalla) sotarikollisia persoonina, hieman keittiöpsykologiaan taipuvaisesti, mutta teräväkynäisesti. Selkää pitkin kiipeävää kuvotusta ei voi muutaman tarinan kohdalla välttää, komentoja antaneet ja kätensä kaukana verestä pitäneet jäävät etäisemmäksi, lukuunottamatta ehkä edelleen pakosalla olevaa Ratko Mladićia. Pariskunta Milošević voisi olla vähemmän traagisessa kontekstissa jopa huvittava karikatyyri - Drakulić hämmentää kyllä hyökkäämällä Milosevicin vaimon huonoa pukeutumista vastaan kuin paraskin muotikriitikko (vaikkakin hieman syvällisemmin purkaen).

Kirja, jonka Drakulić luo sotarikollisten profiileista ei lopulta selitä yhtään mitään tuosta perin käsittämättömäksi jääneestä sodasta (tai sodista). Slavoj Žižekillä ratsastaen - murhaaminen, joka oli Balkanin asukkaille äärimmäinen reaalinen tilanne, joskin imaginaarisen nationalistisen mytologian sumuttama sekä Serbiassa, että Kroatiassa, oli Euroopalle täysin kytkeytymätön, vailla moniakaan merkitysyhteyksiä. Tai sitten en vain osannut lukea lehtiä oikein silloin. Tilaisuus kysellä konferenssin aikana balkanilaisilta mitä he nyt ajattelevat tapahtumista meni kieltämättä ohitse - ajatteleeko sitä liikaa huomaavaisuutta ja välttelee mahdollisesti kipeitä aiheita, vai pelkääkö oman tietämättömyyden esiintuloa?

Nyt kirja haisee katkerasti savulta, kun luin sitä istuessani järven rannalla ja polttaessani liian kosteita risuja tynnyrissä.

Edit: 4.6.2007 - Tämän aamun Helsingin Sanomat kirjoittaa ("Serbian ja Suomen ottelu oli eurooppalaisen jalkapallodiplomatian ilta", B3.) kuinka Suomi-Serbia-ottelun katsomossa nähtiin serbikannattajilla "Kosovo is Serbian"-lakanan lisäksi myös Ratko Mladićia tukenut juliste. Tämä onkin jo tietynlainen vastaus siihen, miksi Mladić juoksee vielä vapaalla jalalla, vaikka hän on paikallisen poliisinkin etsintäkuuluttama. Tuskinpa nähdään Haagissa ihan heti.

[kuva: Mikhail Evstafiev, CC-lic.]

.:Toiset ne vaan...:.

Todettakoon vielä vuodatuksen päätteeksi, että Lukulampun linkkivinkki Osmo Soininvaaran pyöräretkestä halki Euroopan aiheuttaa voimakasta kateutta ja kaukokaipuuta allekirjoittaneessa. Vihreä ex-puheenjohtaja on tätä kirjoitettaessa jossain Puolassa, ehkä kohta jo Tšekissä ja Itävallassa.

Mistä mahtaa mennä, Krakova - Katovice - Ostrava - Brno - Wien?