.:Trieste, Pasila, Baden:.

Eiliseen eksistentia-angstiin auttoi kummasti perehtyminen YLE:n podcast-tarjontaan, kuten joskus on jo edelläkin todettu. Aallot sloveenien ja italialaisten Triesten rannoilla, suolle rakennettu Pietari ja niin edespäin. Ehkä pitäisi lukea Claudio Magrisia. Kirjallisuusohjelmaa tekevän toimittajan artikulaatio oli kyllä jotenkin epävakaan hermostuttavaa, mutta se voi johtua kuulokkeista ja vähäisestä radiokokemuksestani.

Valitettavasti podcastit eivät auta oikein tehtävistä suoriutumiseen - en vieläkään osaa tehdä kahta asiaa samaan aikaan (kuten kuunnella ja kirjoittaa/lukea) jos kysymys on hiemankin enemmän keskittymistä vaativasta tekstistä.

Ajattelin aloittaa Olemisen ja ajan lukujen purkamisen tässä blogissa - tietää paljon tekstiä, joka tuskin kiinnostaa ketään. Ideaa vastaan kyllä juuri nyt sotii se, että §4 (en ole kovinkaan pitkällä, koska luen kirjaa tuhottoman hitaana projektina) on sen verran reilu pallo hankalaa myöhemmin avattavaa tekstiä, että ei tiedä pitäisikö vain lukea se niin monta kertaa, että langat saa sidottua yhteen vai palata myöhemmin. Löytäisinpä vanhat heideggeriläisen terminologian muistiinpanoni.

.:Talk-radio I:.

Labour Daytä viettävä Yhdysvallat kuulostaa radioaalloilta ainoastaan pahemmalta - ehkäpä kanavavalintojen kautta, mutta joka tapauksessa. Olen juuttunut kuuntelemaan KDKA:ta, pittsburghilaista Yhdysvaltain vanhinta kaupallista radiokanavaa. Keskusteluohjelma uutisoi George W. Bushin asevoimille suunnatun ylistyspuheen Irakista Ambarin provinssista suorana. Puhe itsessään oli tuttua kauraa, hittisanoineen, toistuvine joukkojentukemisfraaseineen ja sellaisineen - ei mitään epätyypillistä, sellaistahan voi odottaa. Juontaja sitävastoin juuttui ylistämään Irak-politiikkaa, moittimaan demokraattien todellisuudesta vieraantuneisuutta ja poliittista kiipijyyttä. Kaikki lähetyskeskuksessa kuulemma liittyivät Irakin joukkojen hurrauksiin. Kyynel varmaan tirahti silmäkulmaan.

Ehkä nationalistinen diskurssi on yksinkertaisesti voimakkaampi ja banaalimpi, kuin voisi kuvitella - jokin joka tulee jälleen "toistuvana" yllätyksenä aina kun amerikkalaisuudesta yrittää ottaa jonkinlaista otetta.

Viiden miljoonan maa, joka piehtaroi Stasi-kohussa ja Smash Asem-oikeudenkäynneissä ei tietenkään ole sinänsä kovinkaan avara nurkka puhua, mutta vaikuttaisi, että laajuudestaan huolimatta yleisen debatin aihevalikoima on helposti sormin laskettavissa - ainakin tänään lähinnä illegaaleista (ja nyt NAFTAan liittyvistä meksikolaisista rekkakuskeista, jotka vaarantavat tiet, kuten Suomessa venäläiset ikään), ammattiliittojen kusipäisyydestä (Labour day-aihe) ja Irakin sodasta. Ehkä oletettavaa, mutta sotaan keskitytään kuin Vietnamissa ikään. Ei tietenkään tule liioitella, soittajien mielipiteet vaihtelevat ainakin hieman, vaikka protektionismi maailmankaupassa nähtävästi on huudossa. Hylsyksi jäänyt siirtolaisuuslainsäädäntö puhuttaa selvästi vieläkin.

Masentavaa juttua joka tapauksessa, ainakin eurooppalaisesta kuvakulmasta.

Nyt kanavalla siirryttiin suoraan nationalismiin vetoamiseen ("Nationalism is being proud of your country, nationalism is seeing your neighbour working in a job he is proud of."), joten täytyy keskittyä hieman.

Asia on tietenkin hieman monimutkaisempi, koska keskusteluohjelma on konservatiivi-juontaja Kevin Millerin tekosia. Kanava itsessään on CBS:n omistuksessa.

"Red commie loving Vietnamese." "My government - right or wrong." Tss. Korvissa vain helisee. Tekstiä, jota Euroopassa saa kuulla ehkä vain Puolassa Radio Maryjalta.

.:Yöradioista (addendum):.

Blogi on uinunut lisää jos jonkinlaisten epäsäännöllisyyksien takia. Itseaiheutettujen sellaisten. Tämän takia ihmiset kai hankkivat kuntosalikortteja ja keittiöpsykologiaa Dr. Phililtä. Huonoja tapoja, ja olla nyt kirjoittamatta vaikka nettiyhteys onkin toiminut - vaihtelevasti, silloin kun harvoin on jaksanut roikkua, mutta toiminut kuitenkin.

Koska aina välillä täytyy rauhoittua, eikä tähän aina lukeminenkaan auta, varsinkin jos pitäisi samalla yrittää päätehtävänään nukahtaa, tulevat nettiradiot taas avuksi. Taisin kirjoittaa tästä aikaisemminkin, mutta toistellaan nyt hieman itseä, jos näin on päässyt käymään. Unettomuuden iskiessä en osaa nukahtaa ajastettuun musiikkiin, mutta talk radiot toimivat tässä ihan hyvin. Huono puoli on se, että iTunesin näyttämiltä eurooppalaisilta kanavilta tulee liian puuduttavan asiallista ohjelmaa (joka tietenkin saattaisi olla hyväkin asia) tai BBC:n tavoin jotain auto-ohjelmia, ja valinnan vara on huonompi kuin amerikkalaisvalmisteisissa. Näitä tuntuu asemaa määrittävän kovin usein poliittinen epiteetti.

Konservatiivikanavat ovat ehkä parhaita, koska ne ovat vähän humoristisia, mutta eivät pääse koskaan yllättämään liiallisen mielenkiintoisilla aiheilla. Kristilliset eivät niinkään, koska ne soittavat väliin virsirokkia tai kovaäänisiä rahanlahjoituskehotuksia, jotka rikkovat amerikkakonservatiivisuuden pastissin. Öisin tietenkin haittaa myös se, että aikaeron takia jenkeissä on päivä, ihan kun eivät normaalisti olisi jo liian upbeat. Ja etteivät ne ole oikeasti yöradioita...

Tietenkin saattaa olla, että tässäkin on kantavana rakenteena aavistuksen verran melodramaattinen ajatus yöllisistä dinereistä, fiktiivisestä americanasta kuin Edward Hopperin tauluissa ja Neko Casen kappaleessa Things that scare me. Ja piileviä muistumia siitä yhdeksänkymmentäluvun alun sarjasta Keskiyön kutsu, josta en tunnusmusiikin lisäksi muista paljoakaan, ja jota ei koskaan luojan kiitos ole uusittu rikkomaan eheyksiä. Mutta sallittaneen toisinaan individualismin illuusiossa (viitaten "taidekokemuksen" kuviteltuun puhtaaseen "tunteellisuuteen") eläminen kollektiivisuudesta huolimatta.

Onpa monimutkaisesti muotoiltu suhteellisen yksinkertainen ajatus. Enkä voi olla tuntematta pientä itseinhon pistosta kirjoittaessani moista "intellektuelli"/banaali-keitosta. Mutta menköön nyt, tähän aikaan. Minä menen kuuntelemaan yöradiotani.