.:Satuilua:.

Kuinka postmodernia, että televisio (tuo kiintoisa kapistus, jota nyt Hyvinkää-loukkoon ajautuneena sumeilematta hyödynnän) näyttää tänään sekä Peter Jacksonin Tarua sormusten herrasta että Mel Gibsonin verellä läträävää versiointia Jeesuksen teilaamisesta (The Passion of the Christ). Tuijotellessani niitä molempia enemmän tai vähemmän tympääntyneenä konelihaisana kanavasurffarina, tyhjennän oluttölkkejä ja olen kieltämättä käsittämättömän huonolla päällä, varsinkin suhteessa siihen, että huomenna pitäisi olla jälleen aurinkokierron verran vanhempi.

.:Adorno II:.

Vielä Adornosta ja Kulttuuriteollisuudesta (The Culture Industry, alk. Kulturindustrie).

Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.

Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?

Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.

Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.

.:Sitaatti:.

"Freud sanoo jossain, että länsimaisessa kulttuurissa on kolme suurta narsistista loukkausta: Kopernikuksen aiheuttama loukkaus, Darwinin loukkaava löytö, jonka mukaan ihminen polveutuu apinasta, ja vielä itsensä Freudin loukkaava havainto, jonka mukaan tietoisuus lepää tiedostamattoman päällä. Eikö voitaisikin sanoa, että kietoessaan meidät yhä uudestaan itseään reflektoivaan tulkinnan tehtävään Freud, Nietzsche ja Marx ovat koostaneet ympärillemme ja meitä varten nuo peilit, joiden heijastamista ehtymättömän loukkaavista kuvista meidän nykyinen narsismimme muodostuu. Joka tapauksessa — ja juuri tästä aiheesta tahtoisin esittää muutamia ehdotuksia — minusta vaikuttaa siltä, että Marx, Nietzsche ja Freud eivät olisi ikäänkuin moninaistaneet merkkejä länsimaissa. He eivät ole antaneet uutta merkitystä asioille, joilla ei sitä ollut. Todellisuudessa he ovat muuttaneet merkin luonteen ja muokanneet sitä tapaa, jolla merkkiä yleensä saatetaan tulkita."

-Michel Foucault, esseessä Nietzsche, Freud, Marx (s.46-47 teoksessa Foucault/Nietzche, suomentanut Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki)

.:Moraalisesta relativismista:.

Eilinen, hieman sekavaksi (minun takiani) mennyt keskustelu moraalisesta relativismista oli melkoisen uudelleenherättelevä, tosin tuskallinen siinä mielessä, että tiedosti taas unohtaneensa lukemiaan asioita (lähinnä Sihvolan maailmankansalaisen etiikkaa, jonka aiheenkäsittely on lukemistani vertaansa vailla). Tai oikeastaan argumentointia, joka kaatoi alkuperäisiä intuitiivisia rakenteita, jotka näemmä unohtaessaan on pystyttänyt taas uudestaan. Tai vain palannut epäjohdonmukaisesti ajatteluun.

Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).

Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).

S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.

Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.