.:Pyhän kirjan varjo:.

Eilinen Etnia-festivaalien näyttämä Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo oli laatutyötä. Ja hyvin häiritsevä dokumentti. Se kertoo Turkmenistanin edesmenneen despootin Saparmurat Nijazovin, alias Türkmenbaşyn, kirjoittamasta sekavasta eepoksesta Ruhnamasta, jonka varjossa valtiota pyöritettiin rajuin ottein. Toisinajattelijat putkaan tai hengiltä, pidätyksiä ja kontrollikoneistoja. Nijazovin ympärille rakennettiin mahtipontinen henkilökultti, ja dokumentissa nähdäänkin reilusti lainauksia Turkmenistanin televisiosta, jossa pikkutytöt iloisesti laulavat gloriaa suurelle Turkmeenien isälle. Turkmenistan on ehkä pahimmassa ihmisoikeusjamassa kaikista alueen maista, mikä on aika hyvin ottaen huomioon että Yhdysvaltain rakkaassa liittolaismaassa Uzbekistanissakin on tapana keittää toisinajattelijoita kattilassa.

Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.

Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.

Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.

Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.

Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.

.:Moraalisesta relativismista:.

Eilinen, hieman sekavaksi (minun takiani) mennyt keskustelu moraalisesta relativismista oli melkoisen uudelleenherättelevä, tosin tuskallinen siinä mielessä, että tiedosti taas unohtaneensa lukemiaan asioita (lähinnä Sihvolan maailmankansalaisen etiikkaa, jonka aiheenkäsittely on lukemistani vertaansa vailla). Tai oikeastaan argumentointia, joka kaatoi alkuperäisiä intuitiivisia rakenteita, jotka näemmä unohtaessaan on pystyttänyt taas uudestaan. Tai vain palannut epäjohdonmukaisesti ajatteluun.

Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).

Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).

S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.

Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.