.:Kilkuttimia ja Meksikoa:.

Lisäsin nyt tähänkin blogiin erinomaisen harvoin aikaisemmin käyttämäni Twitter-feedin. Kenties epätoivoisena yrityksenä tuottaa edes jonkinlaista sisältöä sekä blogiin että edellä mainittuun lyhytmediaan. Entries that follow will be mostly in English, just for the sake of it [insert internationalist cues here].

Siljan lainaamassa chileläisen Roberto Bolañon tiiliskiven paksuisessa teoksessa Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes - teos on arvioitu täällä) onkin riittämiin tavattavaa kaunokirjallisuuden puolelta - olettaen, että keskittymiskykyni kantaa loppuun asti. Ennakkotietojen mukaan teos on massiivinen pläjäys 1975-luvulta lähtien meksikolaisrunopiirien rappiollisesta elämästä, beat-henkisine viitteineen. Asiaa helpottaisi, jos olisi joskus käynyt Mexico Cityssä, mutta köyhät ja kipeät joutuvat tyytymään korkeintaan katsastamaan kadunnimiä viliseviä paikkoja jostain Google Street Viewistä. Saa nähdä miten muutenkin marginaalisella asiantuntemuksella varustettu lukija kykenee tekstiin uppoutumaan. Ei siinä mitään latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kyllä aina kutkuttanut allekirjoittaneen lukumieltymyksiä.

Eräs tuttava, joka oli jutellut kustantajan kanssa totesi, että käännöspöydällä kustantamossa odottaa 1300 sivua ohut jatkile Kesyttömille etsiville [pikaisen wikipediatarkistuksen jälkeen kyseessä lienee 2666], joten Bolañoon innostuneilta ei lähivuosina ainakaan luettava lopu.

.:Tietosuojaa, komisario Palmu:.

300. merkintä. Tai ehkä ei, muutama taitaa olla julkaisematon draft-merkintä. Mutta joka tapauksessa.

Eilinen ystävien ja martinin kanssa nautittu Komisario Palmu-ilta oli melko erinomainen. Kassilan elokuvat ovat kovaa valuuttaa useastikin katsottuna. Viimeksi muistaakseni kesällä kun YLE näytti ne. Poikkeuksena Vodkaa, komisario Palmu - jonka agenttielokuvateema yskii pahasti - kaikki ovat hienosti rakennettuja elokuvia, joissa suomalainen elokuva on kyllä hienoimmillaan. Hento ylinäyttely, Mika Waltarin toimivat juonikokonaisuudet ja salapoliisiselvittelyn sujuvuus. Ja tietenkin huumori ja kuolemattomat sitaatit. Täytynee uudelleenkatsoa jälleen muutaman kuukauden päästä. H.:n viimein toteutunut idea elokuvamaratonista ansaitsee knallinnoston. Seuraavaksi sitten se venäläisen ruuan ilta.

...

Helsingin sanomat kirjoittaa pitkästi Googlesta ja sen luomasta internet-imperiumista. En tiennytkään, että hakukoneilla tehdyt haut kyetään yhdistämään niin tehokkaasti käyttäjiin, vaikka onkin epävarmaa miten sirpaloivaa on käyttää konetta usean internetyhteyden päästä. Toisaalta, itsekin olen googletilin käyttäjä, ja jopa tämä blogger toimii kyseisen käyttäjätunnuksen alta, ostihan Google Bloggerinkin. Melkoista kytkeytymistä. Kyse ei oikeastaan ole siitä, mitä itse tulee kirjoitettua tai haettua, ennemminkin tietojenkeruukoneiston järkkymättömästä monoliittisuudesta. Ja lukemattomista terms of service- ja privacy statement-lappusista, jotka internetin nykykäyttäjä hyväksyy lukematta ja silmänräpäyksessä. Tämäkin teksti on siis - epämääräisen identiteetin takaa kirjoittamisesta huolimatta - henkilöitävissä minuun itseeni. Nykypäivän suurin isoveli on markkinointikoneisto, ja se haluaa lakkaamatta myydä minulle kaikkea laajakaistayhteyksistä ukrainalaisiin postimyyntivaimoihin (!).

.:Intellektuelleista:.

Kuten Helsingin sanomat tänään kirjoittikin (sinänsä olen siis myöhässä), brittilehti Prospect Magazine julisti siis tämän vuoden kattauksen nettiäänestetyistä aikamme (elossa olevista) intellektuelleista. Internet oli järjestänyt lehdelle yllätyksen — Turkissa suurimmat päivälehdet olivat agitoineet äänestyksestä, ja turkkilaiset rientäneet kilvan virtuaaliuurnille. Tuloksena äänestyksen kärkeen nousi Fethullah Gülen, suufi-ajattelija ja islamilainen uskonoppinut, oikeuden eteenkin hiljattain joutuneen AK-puolueen vaikutusvaltainen tukija. Lisäksi ensimmäinen "länsimainen" intellektuelli, vuoden 2005 kilvan voittaja, Noam Chomsky löytyy vasta sijalta 11.

Sinänsä odottamaton tulos (joskin nettiäänestykset nyt ovat mitä ovat — tältäkin listalta löytyy korkeilta sijoilta sellaisiakin "suuria" ajattelijoita kuin ilmastonmuutoskriitikko Bjørn Lomborg, jota on vaikea kuvitella kenenkään äänestävän kuin yhden asian puolesta) — rastitellessani omat ajattelijat äänestyskuponkiin, rehellisesti niiden parista joista olin joskus edes kuullut, oletin jotenkin, että samat vanhat länsimaiset (etenkin amerikkalaiset) naamat nousisivat listan kärkeen alta aikayksikön. Etenkin New York Timesiin ja muihin itärannikkolaisiin kirjoittavat olivat nimittäin varsin muhkeasti edustettuina esivalitussa valintalistassa.

Oma jokerivaihtoehtoni Arundhati Roy ei näköjään mahtunut mukaan, eikä Prospect ikävästi näytä julkaisevan listoja äänestäjien sisäänkirjoittamista villeistä korteista.

.:Occident and accident:.

Kaunaisena vasemmistolaisena olen luonut epäileviä silmäyksiä uutta verkkolehteä Uutta Suomea kohtaan (en linkitä, koska sivusto elää vierailuilla). Edustaahan se sinänsä jo lähtökohdaltaan uudenlaista mediaa - pelkästään verkkojulkaisuna ilmestyvää lehteä, joka ainakin vanhan Uuden Suomen tuntien tarjoaa oikeistolaista mielipidettä oikeistolaisille ihmisille. Ja oikeistohan tulee ymmärtää moniäänisenä ryhmänä, johon eivät kuulu pelkästään talousliberaalit (jotka useimmiten jakavat tietyn vasemmistolaisen joukon arvopohjan noin sosiaalisten vapauksien puolella). Silmiini tarttunut Erkki Toivasen artikkeli islamista viittaisi kuitenkin siihen, että ainakin joltain osin kyse on kaksinaisesta amerikkalaistyyppisestä arvoliberaaliuden kaapuun pukeutuvasta konservativismista, jonka lähtökohtana on toiseuden varaan perustuva kulttuurillinen essentialismi - ja vakaa usko oman arvopohjan järkkymättömään oikeamielisyyteen. Tai ehkä tulkitsen Toivasta vain väärin, koska hän ei erityisemmin vaivaudu erottelemaan "islamismin" ja "islamin" välistä eroa, ainakaan niin paljon, että kommentoijat sitä erityisemmin huomioisivat.

Hämmentävää tietenkin on se, että tekstin on kirjoittanut lähinnä Dianan hautajaisista ja Englannin kirjeenvaihtajana tutuksi tullut Toivanen. Eipä ole miestä juuri poliittiselle kartalle asettanutkaan. Saudi-Arabian edustajalta vaikeiden kysymyksien vastauksia peräävälle Toivaselle voisi todeta, kenties hieman ihmetellenkin, eikö hän tosiaankaan tiedä, että länsimaisten lehdistötapaamisten (esimerkiksi Yhdysvalloissa) kysymykset ovat kovin usein samalla tavalla rajoitettuja. Ja niin sitä vain eurooppalaistenkin kaupunkien keskustat tyhjennetään poliisivoimin mieltään osoittavasta roskasakista, kun B. nuorempi tulee visiitille.

Islamista tehdyissä yleistämisissä pelataan tietyllä tavalla vaarallista peliä, koska kysymys ei ole mistään yhdenmukaisesta prosessista, jota voitaisiin kommentoida jollakin pintatasolla - tuntuu, ettei kovinkaan monella kirjoittajalla ole riittävää asiantuntemusta kommentoida koko aihetta mitenkään syvällisesti. En väitä, että minullakaan olisi, mutta jos arvostettu toimittaja kuten Toivanen onnistuu tekemään tuommoisenkin määrän Huntingtonmaisia yleistyksiin perustuvia nolla-argumentteja, joista olisi selvitty jo tavaamalla muutama Jaakko Hämeen-Anttilan kirja kannesta kanteen, voi vain olettaa, ettei oikeastaan ole olemassa mitään halua ymmärtää sitä paljon puhuttua toiseutta. On vain essentialistiset kulttuurimielteet, joita pönkittää jo se, että on mahdotonta problematisoida omaa kulttuuriaan - käsitteenä jo nollatasoa edustavaa "länsimaista kulttuuria". Mitä hemmettiä sekin oikeastaan näille ihmisille tarkoittaa, paitsi ehkä jotain kryptistä litaniaa sekularismista, sianlihasta ja valistusarvoista - ja jota vastaan asettuu barbaariseksi mielletty islamismi, joka on oikeastaan vain ideologinen iskufraasi vailla historiallista ja geopoliittista taustaa. Selittämätön, koska sen avaaminen johtaisi kohtalokkaisiin ongelmiin koko esitetyssä mielipiteessä.

Jotenkin kaikki tuntuu nivoutuvan Samuel Huntingtonin jo paradigmankaltaisuutensa takia ajatuksellista väkivaltaa tekevään kulttuurien tai oikeammin arvojen yhteentörmäyksen teoriaan. Sehän on jo aikoja sitten pätevästi kumoon puhuttu teoria, eikö ihmisillä tosiaan ole aikaa seurata keskustelua, johon haluavat kovasti osallistua? Koska keskustelu internetissä yleensäkin on mitä on, ei tätä hurraa-henkistä occidentin palvontaa vastaan käy väittäminen minkään argumenttitason purkamisen kautta, vaan niskaansa saa väistämättä syytöksiä todellisuudentajun puutteesta. Anekdootti, tuo internetin luuvitosen vastine.

Ei silti, jäihän tämäkin kirjoitus aika metatasolle. Mutta jääköön, aihepiiriin ei jaksa puuttua liikoja, koska sen tietää jo etukäteen olevan todellinen musta aukko, hankala diskurssi metelin saastuttamassa ympäristössä. Se siitä, ei enempää.

.:Internet-soturismista:.

Nettitylkkäri on artikkelissaan todella sohaissut muurahaiskekoon. Televisiotoimittaja Wali Hashin kommentaari nationalistisen yhdistyksen pitämälle keskustelupalstalle on saanut nettisoturit takajaloilleen - tällaista mobilisaatiota on katseltu joskus toisissakin yhteyksissä.

En ota kantaa itse aiheeseen (tuskin minun tarvitseekaan, eiköhän siitä ole jo sanoja heitelty ihan riittävästi), vaan pysyttelen meta-analyysin tasolla. Reaktio kyllä seuraa internetin tyypillistä logiikkaa. Teema itsessään olisi varmaan mielenkiintoinen keskusteluaihe, mutta koska verkkomielipidekommentointi ei vieläkään edellytä internetajokorttia, valtava puolivillaisten ohilukujen ja typeryyksien (tässä tapauksessa "monikulttuurikriittisten roturealistien" taholta) floodaaminen tekstikenttään saa heittämään kyllä kaiken toivon. Pitäytyisivät edes asiassa ja kiertäisivät ad hominemit. Kiinnostaisi tietää kuinka paljon Tylkkärissä on jouduttu moderoimaan pois asiattomuuksia.

Puoliksi kehitellyt argumentit eivät edes vielä olisi ongelma sinänsä (joskin toivoisi aina toisinaan omaa harkintaa kirjoittajilta), mutta päälle tulevat vielä ne joka yhteyksissä silmään tökkivät samat vouhot (tämäkin viittaa tietenkin tietynlaiseen ad hominemiin, mutta jutun avaaminen vaatisi liikaa tekstiä). Voin vain kuvitella, kuinka oikeasti vaikuttavissa asemissa olevien sähköpostilaatikot kilkattavat, kun jo laitosneuvoston opiskelijajäsenenä sai "virkamiehenä" e-mailkehotuksia ryhtyä toimintaan ruotsinkielisten harjoittamaa freudenthalilaista rasismia vastaan.

Ei ole internetin keskustelupalstoista korvaamaan Habermasin porvarillista julkisuutta, ei. Ehkä siksi, että porvarilliseen julkisuuteen osallistuminen vaati pelisääntöjen ja tietyn klassisen pohjan hallintaa.

Näin yleisenä maksiimina, internetissä keskustelu on kuin yrittäisi käydä asiakeskustelua humalaisten ja hullujen huutaessa vieressä. Älkää kuitenkaan väärintulkitko, en elitistisesti haluaisi kieltää keltään osallistumista. Ei kai verkko koskaan voi olla juuri mitään muuta kuin mielipiteiden kaatopaikka, joka pitää tarkasti siivilöidä ennen nauttimista.

.:Lähetyskatkoksia:.

Lyhytaaltoradio kärsii katkoksista lähetyksissä - hajotin toisen koneeni perusteellisesti, itseasiassa koko laite käy jo hermoille - eikä laptop jostain syystä saa enää Ylioppilaskylästä langatonta yhteyttä. Turhauttavaa. Mutta siksi tätäkin kirjoitetaan hyvin (jälki)modernisti Bibbanin langattomassa WLAN:issa höyryävän kahvikupposen ja nationalismikirjapinon vierestä. Ulkomaalaiset pojat pelaavat viereisessä pöydässä Magic:The Gathering-korttipeliä, en edes tiennyt, niitä enää on olemassa. Ja hetken näpyttelyn jälkeen ulkona soittanut viuluduo hakeutuu viereen soittamaan sateen takia.

On ehkä äärimmilleen romantisoitua ajatella, että tämän ajan tekstimuotoinen perintö muodostuisi edes osaksi internetiin kirjoittamisesta. Ainakin tulevaisuuden historiankirjoittajat tulevat olemaan pahasti ns. kusessa sirpaleisten lähteidensä kanssa, ellei NSA:n arkistosta löydy kattavia varmuuskopioita kaikesta (ja mikä seulominen siinä olisikaan). Jälkimmäinen mahdollisuus ei tosin kuulosta kovinkaan utooppiselta ajatukselta nykypalveluiden Terms of Service-rimpsujen valossa - esimerkiksi ison maailman Irc-gallerian facebookin ToS:issa käyttäjä luovuttaa kaikki antamansa tiedot ja palveluun lataamansa tiedon niin yksityiseen kuin valtiolliseenkin (lue: Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset) käyttöön. Tällaisista huolestuminen tietenkin kuuluu enimmäkseen periaatteelliseen närkästykseen, mutta askel askeleelta kannattaa pohtia tarkkaan mitä haluaa itsestään verkkoon levitellä.

Muutoin ottaen verkkopimennossa oleminen, joka hankaloittaa televisiottoman elämää maailman tapahtumien seurannassa, on tullut vietettyä suhteellisen irtonaisissa olosuhteissa. Lukuunottamatta tietenkään Turun kenties ulkoisesti tyylikkäimmän ravintolan, Koulun, terassilla käytyjä tiiviitä keskusteluita Eurooppalaisen politiikan, sosiaalidemokratian ja talouspolitiikan tilasta, "keskusta-oikeistolaisen liberaalin" kanssa. Köh köh. Lähemmä Habermasilaista porvarillista kahvila/salonkikulttuuria vapaan demokratian forumina tuskin pääsee, vaikka kieltämättä Koulusta puuttuukin paksu tupakansavu ja sellaiset puiset lehtilukutelineet, jollainen ehkä olisi aikanaan ollut hauska ostaa Wienistä - joskin on hankala kuvitella mitään turhempaa hankintaa.

Suomessa tosin habermasilaisuudesta on turha puhua samassa lauseessa minkään kanssa, pääministerimme mielestähän asioista puhuminen on turhaa ennen kuin niistä on päätetty. Kokoomuslaiset voinevat tähän yhtyä, paitsi NATO:sta puhuttaessa, josta olisi syytä olla kansalaiskeskustelua, ainakin niin kauan kuin kansalaiskeskustelu on suunnaltaan oikeaa.

Kirjastokirjoittelu julkisessa ympäristössä siivittää ajatuksenvirtamaiseen kirjoittamiseen, vaikka ei sentään olla mikään Faulkner.

.:Mummot kuolivat keväisin:.

Ruben Gallego ei päästä lukijaansa helpolla kirjassaan Valkoista mustalla. Teos on vaikeasti invalidisoituneen kirjailijan eräänlainen selviytymistarina ja fiktion keinoin tarinoitu tosikertomus — en suostu käyttämään ilmaisua "perustuu tositapahtumiin" — Neuvostoliiton melkoisen epäinhimillisestä hoitolaitosjärjestelmästä. Lastenkodeista ja vanhustenhoitoloista, joiden olot olivat (ja ovat ehkä vieläkin Venäjällä?) kammottavat. Liikuntakyvyttömien lasten kohtalona oli koulun loputtua joutua vanhainkotiin heitteille jätettäväksi, varmaan kuolemaan. Jotain Nikolae Ceauşescun Romanian lastenkoteihin verrattavaa — sitä mitä lännen televisioihin tulvi 1989. Lopulta tarina on voittajakertomus, koska Gallego (joka oli Espanjan Francoa paossa olleen kommunistipuolueen johtajan Ignacio Gallegon kätketty tyttärenpoika) selviytyy. Kammottavasta, sisäistä levottomuutta herättävästä aiheestaan huolimatta kirjassa on myös viihdyttäviäkin kohtia, vodkan, valkosipulin ja kolmijalkaisten koirien parissa. Ei mikään keveiden lukuhetkien kirja.

Tällaisiin kirjoihin — niiden olemassaolon tärkeydestä huolimatta — on aina vähän vaikea suhtautua, koska teosta on mahdotonta pohtia sen aihepiirin makaaberiuden ulkopuolella. En viittaa mihinkään oikeistolaiseen ininään poliittisen korrektiuden ajatuksia kahlitsevasta vaikutuksesta, vaan ennemminkin siihen, ettei lukiessaan kykene kuin sisällölliseen hahmottamiseen. Tällaiseen teemaan kun voisi kirjoittaa — olettaen, että kyse on niin sanotusti tositarinasta — kuinka huonosti tai hyvin tahansa, ja silti olisi vakuuttava. Tosin — miksi niitä pitäisikään nähdä jostakin muusta näkökulmasta?

...

Katsoin myös eilen illalla, hieman keskittymiskyvyn puutteesta kärsien Wong Kar-Wain esikoisteoksen As Tears Go By (Wong gok ka moon. 1988). Vähän keskinkertaiselta vaikuttava, mutta jossain määrin ohjaajan tyyliä jo heijasteleva tarina Hong Kongissa piehtaroivista gangstereista, jotka vetävät säännöllisesti toisiaan turpiin tuntui hieman sekavalta. Andy Laun ja Maggie Cheungin välinen romanssi kyllä pysyi kasassa, mutta myöhemmin ote hieman karkaa Jackie Cheungin törttöilyä seuratessa. Joten kuten sentään pysyy kärryillä loppuun asti. En tosin kuolemaksenikaan ymmärrä miten elokuva muka kytkeytyy sen lykkäytyneeseen jatko-osaan In The Mood For Love. Wong Kar-Wain tavanomaista tunnelmallista nerokkuutta jäytää pahasti järkyttävä kasarius — kampaukset ja vaatetukset nyt eivät suuremmalti haittaa, mutta se syntikkamusiikki on jotain melkoisen vihlovaa. Ohjaajan elokuville tyypillinen tunnusbiisikin (You Take My Breath Away, kuulemma. En ikinä pärjäisi musavisoissa) assosioituu lähtemättömästi jonkin automainoksen teemasävelmään. Aargh. Täytyy toivoa, että Days of Being Wild (A Fei zheng chuan. 1991) on hieman parempi.

...

Lehden huumoriuutinen kyllä tietää mihin lyödä, samaa ilmiötä olen itsekin seurannut. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla ei tarvita suurempaakaan tapahtumaa, tässä tapauksessa kadunvaltausta Etu-Töölössä, jotta joku ehdottaa kumiluoteja ja kyynelkaasua. Jos nämä keskusteluunosallistujat saisivat päättää, hoidettaisiin Suomen viherpipertäjäpopulaatio varmaan suoraan ... no, en tiedä minne kun ei enää Neuvostoliittoakaan ole. Poliisin valtuuksia olisi myös syytä lisätä jo ihan vaan siksi, että kyllähän se nyt kunnon kansalaista vituttaa jo pelkästään sellaisten rastatukkien näkeminen kadulla.

Kun joku vain selittäisi mistä tällainen uhokulttuuri (siis kumiluotikaarti) demokraattisessa yhteiskunnassa syntyy. Ja miksi Suomessa ei ole ACLU:a?

"Kyselyyn osallistui ihmisiä, joista aivan liian monella on internet-yhteys."

Aivan.

.:Semper fi:.

Ärsytyksen aiheensa kullakin, viime aikoina siitä ovat vastanneet amerikkalaiset patriootit (tosin ei suoraan gradu-aiheeseen liittyen). Tietyn asenneryhmittymän historia- ja maailmankuva on kyllä varsin erikoinen sekoitus nationalismia, kylmän sodan uudelleenkierrätettyä retoriikkaa ja krypto-rasismia. Tälle amerikkalaistyyppiselle ajattelulle, joka kumpuaa yleensä konservatiivien, mutta myös liberaalien leiristä on tyypillistä vahva sitoutuminen Yhdysvaltain messiaaniseen rooliin Vapaan Maailman soihdunkantajana — Anatol Lieven purkaa samaa ilmiötä kirjassaan America Right or Wrong. An Anatomy of American Nationalism.

Tässä vaiheessa puhuttaisiin tietenkin vasta ideologisista eroista, mutta kun tämä sitoutetaan väkivallan ("oikeutetun" sellaisen) ihannointiin ja pinnalliseen tietoon perustuvaan stereotyyppiseen suhtautumiseen ei-läntisiin ihmisryhmiin ollaan huonoilla vesillä. Fiksaatio sotaan ja väkivaltaan tuntuu olevan rapakon toisella puolella jonkinlainen äijäjuttu, maskuliinisuus ei ole uskottavaa ilman "realistisen" maailmankuvan hyväksymistä. Tietenkin voidaan väittää, että suomalainen miesmilitarismi armeijajuttuineen vastaa samankaltaisissa ihmisryhmissä hyvin pitkälle samaa ilmiötä, mutta suurvaltana Yhdysvallat myös käy sotia ja kaikki tuntuu huomattavan paljon konkreettisemmalta.

Internetin tapauksessa tähän soppaan heitetään tosikertomuksia, valokuvia ja multimediaa Irakin verisiltä sotakentillä, jossa keskenkasvuiset pojat käyvät vammauttamassa itsensä henkisesti — tähän liittyvät internet-diskurssit ilmeisesti nojatuolipatriooteilta nousevat kuvottavuudessaan täysin uudelle tasolle. On vaikea kuvitella, että edes edellisen vuosisadan aikana käydyt sodat tavoittaisivat mentaliteetissaan jotain postmodernista väkivaltakulttuurista.

...

Yritän piristää itseäni kuuntelemalla kanadalaista kaksos-indie pop-rockia ja tavoittelemalla Döblinin viimeistä lausetta. Ei voi kyllä puhua kehuttavasta suorituksesta, jos niinkin hyvältä tuntuvan alle kuusisataa sivua pitkän kirjan lukemiseen kuluu näinkin kauan. Miten koskaan kuvittelen selviäväni Karamazovin veljeksistä?

.:Nykykirjallisuus:.

Luin juuri nipullisen uutta suomenkielistä runoutta ja novelleja sisältävän antologian Ryhmä 06.

Runoutta minulla ei sinänsä ole mitään kompetenssia kommentoida — oli antologiassa muutama miellyttäväkin runo, mutta voi olla, että makuni on todella tylsän porvarillinen, kun pidin Katariina Kaarlelan Balkan-runoista ... en vieläkään voi sanoa kykeneväni täysin erottamaan hyvän ja huonon runouden.

Novelleista sitä vastoin, jostain syystä suomalainen nykynovelli ei oikein sytytä. Ne ovat monessa tapauksessa ennalta arvattavia, ja on vaikea välttää tuntemasta epäilyttävää tunnetta, että lukisi sellaista naistenlehti-novellia, joita kirjailijat tarjoavat lehdille jatkokertomuksina. En tosin ole lukenut montaa tällaista naistenlehtitarinaa, joten tunne perustunee ennemminkin jonkinlaiselle stereotypialle sellaisesta. Teksti on jotenkin todella pinnallista ja samat arkiset kuviot (joissa ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa) toistuvat jotenkin identtisinä eri kirjoittajien novelleissa. Olisi oikeastaan kiinnostava kaivaa jostain (mieluiten kai englanninkielistä) nykynovellia ja katsoa toistuuko sama ilmiö muiden maiden kirjallisuuspiireissä. Ehkä joskus.

En ollut kovin vakuuttunut tästä antologiasta, jolla tosin oli hetkensä.

...

Ikivanha juttu jo, mutta Google Earthilla on edelleen kiva leikkiä. Satelliitti- ja ilmakuvien tarkkuuden äimistely on tietty hupinsa sinänsä, mutta ohjelma poikkeaa edukseen selain-pohjaisesta siinä, että ohjelmaan ihmiset ovat liittäneet valokuvia ympäri maailmaa. Tämän ansiosta maisemia voi katsella vaikkapa Brazzavillestä Kongosta (joka muuten sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunkia Kinshasaa vastapäätä Kongojoen toisella puolella, pohdin näiden maiden pääkaupunkeja joskus jonkun kanssa jossain baarissa tässä taannoin. Kuka muistanee miksi).

...

Jostain syystä tämän blogin kieliasu on mennyt todella surkeaan suuntaan, seikka jonka havaitsin lukiessani uudelleen edellistä merkintääni. Pitäisi varmaan jäsennellä enemmän ennen publish postin painelua. Tavoitehan kuitenkin lopulta oli, että voisi kirjoittaa tekstiä vapaammin, mutta samalla niin, että oppisi kirjoittamaan paremmin. Nyt mongertaminen niin sanotusti syö tätä pyrkimystä.

.:Säätämistä:.

Vaihdoin selaimen ruotsinkieliseksi pluginattuani (uusverbikö?) ensin Firefoxin tukemaan kielenvaihtoa suoraan verktyg-valikosta. Nyt tämä puhuu englannin ja ruotsin lisäksi suomea ja saksaa — noin sivistyksen ja uteliaisuuden (ja ihan vain pätemisen) takia. Tästä huomasin, että selaimen kieliasetukset vaikuttavat julmetun moneen cookieen (eli evästeeseen eli kakoreihin — saksalaiset eivät ole selvästi vielä löytäneet omaa nimeään) ja siten eri palveluiden oletuskieliin. Kuten gmailin ja bloggerin. Jävla fint! Kuvittelin jo, että sitä käyttää näitä ohjelmia sen verran selkäytimellä, että sitä ei huomaisi, mutta...niinhän sitä luulisi.

Totta puhuakseni olisin mielelläni laittanut vielä venäjänkin, mutta kun (tämä) windows ei tue oletuksina kyrillisiä kirjaimia, toistaen ne áâãħiìħĥģ-pötköinä, enkä jaksa nyt kaivella niiden asennusohjeita, windows-kiekosta puhumattakaan.

Täydentääkseni nörttäilyoperaation jaottelin vielä sekalaisessa nipussa olleet kirjanmerkit kansioihin "skit" ja "seriös". Kiintoisaa, eikö totta! Tätä sitä saa sadepäivinä. Pointtina tietenkin suurempi altistus ruotsin kielelle, ennemmin tai myöhemmin edessä olevaa koetta varten. Täytyisi tietenkin myös tuottaa tekstiä, mutta valitettavasti sanavarastoni on sellaiseen liian käpyinen.

...

Hmm. Edellinen merkintä houkuttaa lukemaan mainittua Sylvia Plathia, ja puolalainen Philip Glassista kaikuja herättelevä The Cracow Klezmer Band vastaavasti Bruno Schulzia (etenkin suomeksi kääntämätöntä Sanatorium Pod Klepsydrąä, englanniksi Sanatorium under the Sign of the Hourglass, joka täytyisi ensin käydä hakemassa Pasilan kirjastosta). Valitettavasti kaunokirjallisuuden lueskelu on juuttunut jonnekin Mies vailla ominaisuuksia-tiiliskiven mittaamattomille lakeuksille. Pitäisiköhän se siirtää lepäämään — juuttumiset saattavat olla aina kohtalokkaita. Luettavaa olisi muutakin, suositeltua ja itse löydettyä.

.:Nur tote Frauen sind schön:.

...tai no ei ihan niin, mutta tämä on kyllä häikäisevä lähde korkean resoluution kuvia vanhoista (pääasiassa amerikkalaisista) elokuvatähdistä. Harvinainen nettilöytö, verkkosivujen muuten karseasta ulkoasusta huolimatta.

[kuva: Dorothy Sebastian & Joan Crawford]