.:Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki:.

Totesin joskus, että Dan Brown on köyhän miehen Umberto Eco. Econ Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki poikkeaa kuitenkin aikaisemmin lukemastani Ruusun nimestä ja melkein-lukemastani Foucaultin heilurista. Noin lähtökohtaisesti, ei siis tyylillisesti.

Kuningatar Loanan... on yksinkertaisuudessaan tarina antikvariaatinpitäjästä Yambosta, joka kuusikymmentävuotiaana saa kohtauksen ja menettää kokonaan menneisyytensä. Hän muistaa kaiken kirjatietouden mitä on päähänsä pitkien vuosien aikana ahtanut, mutta ei mitään historiastaan. Palauttaakseen menneisyyden luokseen hän vaeltaa takaisin synnyinkartanoonsa Solanaan, johon on säilötty Yambon lapsuudessa ja nuoruudessa lukemat kirjat, sarjakuvat ja äänilevyt.

Muistiaan jäljittävää Yamboa kuvatessaan Eco luo katsauksen oikeastaan ennemminkin omaan menneisyyteensä — kaunokirjallisuuteen, populaarikulttuurin tuotoksiin ja siihen kietoutuvan 1930-40-lukujen fasistisen Italian nationalistisen kouluopetuksen. Yambon (ja siten kai myös Econ) lapsuudessa yhtä jalkaa marssivat amerikkalaiset sarjakuvat ja fasistipropaganda. Mikki Hiiri, räikeät avaruusraketit, jykeväleukaiset ja kovanyrkkiset sankarit ja kevyesti pukeutuneet tulipunahuuliset neitokaiset halkiohameineen. Italian ja Il Ducen puolesta kuolevat sotasankarit rintamakertomuksissa. Yambon etsintäretket ullakolla muistuttavat totta tosiaan seikkailukertomuksia, jossa sankarit koluavat rohkeasti pitkään tyhjillään olevaa, aarteita vilisevää kartanoa.

Econ taito on tehdä kertomuksistaan valtavan määrän yksityiskohtia, kulttuuriviittauksia (tässä teoksessa osa kauniisti lähdeviitoitettunakin) ja muuta sälää, säilyttäen silti tietyn uskottavuuden niin, ettei lipsahdeta pelkän pätemisen puolelle ja juonessakin on jotain järkeä. Kuningatar Loanan... ei aina tässä tosin onnistu, vaan joskus tuntuu, että kirjailija listaa enemmänkin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan paperille niminä, kenties ennen kaikkia ikäistensä nostalgisoitavaksi. Sukupolvikuvauksena hieno tarina sotkeutuu muutaman kerran (populaari)kulttuurireferenssien ja snobbailun suohon. Mutta ei liian monta kertaa, teoksen paras osa on ehdottomasti juuri se kulttuurimuistia kaiveleva toinen osa, "paperimuisti". Etenkin, kun väliin on laitettu isolla kädellä kuvia, joihin teksti viittaa.

Lopussa Kuningatar Loanan... alkaa jo hieman kompuroimaan, mielenkiinto horjuu ja lukemisesta tulee hieman väkisin eteenpäin matavaa, mutta ehkä loppupuolella sen hyväksyy — kun sivuja on jäljellä enää niin vähän, ettei jaksa keskenkään jättää. Kuningatar Loanan... on melko tavanomaista Ecoa — taitavasti kirjoitettua, viihteellistä ja sivistyneesti viisasta/viisastelevaa, mutta ei mitään maatajärisyttävää. Mielenkiintoisimmin Eco ehkä herättää ajattelemaan omaa (melko lähelle sijoittuvaa) lapsuutta — mitä siitä kykenisi Yambon tavoin kartoittamaan? Maakuntalaulut, viisikot ja MacGyverin vai?

.:Unien unia:.

Joskus luetut kirjat eivät vain vakuuta, ja Antonio Tabucchin Unien unia oli minun tapauksessani juuri tällainen.

Tabucchin kirja on kokoelma merkittävien menneisyyden ihmisten näkemiä unia — samaan nippuun mahtuvat niin Rabelais, Caravaggio ja Rimbaud kuin Majakovski ja Freud. Tabucchi on kirjoittanut näiden uneksijoiden unet niin, että ne tavalla tai toisella liittyvät heidän henkilöhistorioihinsa. Rimbaud (unista parhaimmassa) kantaa mukanaan amputoitua raajaansa ja Majakovski ymmärtää osallisuutensa väärään suuntaan ajelehtineen sosialistisen vallankumouksen ylistäjien ja rikollisten joukossa. Henri de Toulouse-Lautrec näkee unta, jossa hän on jaloiltaan normaalimittainen ja heilastelee Jane Avrilin kanssa. Unien lukeminen on siis lukijan suorittamaa tulkintaa pohjatietojen varassa.

Johtuneeko sitten klassisen sivistyksen puutteesta tai tietämättömyydestä muuten vain, useimmat unista — etenkään vanhempien uneksijoiden kohdalla — eivät avaudu juuri mitenkään. Kenties tästä vaivasta tai sitten ehkä jostain muusta johtuen myös sellaiset, joissa jippo on selvä tuntuvat hieman vaivaannuttavalta eurooppalaisen kulttuurisnobbailulta ja nimien pudottelulta.

Helsingin sanomien kirjoittaja Jukka Petäjä piti arvostelussaan kirjasta enemmän. Tähän liittyen muuten Suomen kulttuurirahaston tarjoilema verkkosivu Kritiikkiportti on varsin kätevä työkalu, kun kiinnostaa lukea julkaistuja kulttuuriarvosteluita. Tuleepahan selattua muitakin kuin Hesarin kulttuurisivuja.

.:Intertekstuaalisuutta pingviiniltä:.

Aikoja sitten Roomasta ostamani Penguinin Italian Short Stories 2: Parallel Text on tietysti suunnattu enemmän italian kieltä opetteleville. Ykkösosan luin joskus kauan sitten. Mukavia kokoelmia ne silti ovat, heräteostoksena kun Roomasta oli vaikea löytää englanniksi käännettyä italialaista novellitekstiä — muistan hyvin kuinka myyntihyllyjä dominoivat alkuperäiskieliset kirjat ja mitäänsanomattomat kansainvälisessä levityksessä olevat englanninkieliset niteet.

Penguinin vierekkäistekstisissä käännöksissä on ideaa — jos italian kieli kuuluisi prioriteetteihin, kuten se ostaessa hämäränä kiinnostuksena väikkyi, olisi novellien lukeminen tuplana varmasti hyvä tie siihen. Italian Short Stories 2 tarjoaa lukijalle varhaista, hyvin klassista italiankielistä novellia kuten Giovanni Comisson täydellisesti esteettiselle arvoille painottava novelli kroatialaiskalastajien mukaan lyöttäytyvästä italiankielisestä kalastajasta. Toisen maailmansodan syövereiden vähän pitkästyttävää sotakerrontaa on valittu kokoelmaan kaksikin kappaletta. Parhaat kaksi taitavat silti olla kaksi hyvin erilaista, mutta viihdyttävää kertomusta Rooman alueelta hieman sodan jälkeen — toisesta vastaa lähinnä elokuvaohjaajana tunnettu Pier Paolo Pasolini. Roomaan muuttavan maalaistytön vaiheita kartoittava novelli uppoaa aika nopeasti kirjoittajalle tuttuun seksuaalisuuden käsittelyyn. Tälle vastapariksi on valittu Alberto Moravian rakkaudesta ja autoista kertova pätkä, jonka päähenkilö näkee autonsa paljon tärkeämpänä kuin kaverinsa vikittelemän tyttöystävän. Nämä kaksi novellia ovat oikeasti kiinnostavampia, kuin tähän lyhyesti ja perin tylsästi luonnehditut juonikuvat (tällaisista kokoelmista kun on perin hankala kirjoittaa). Kokoelman päättävä maineikkaan Italo Calvinon erikoisempi novelli lintujen synnystä jäi allekirjoittaneelle hieman hämäräksi.

Rinnakkaisteksti on, kuten todettua, hieno idea. Italialainen kokoelmakin tuo hienosti esille alaviitteissään kiinnostavia, ja varmasti kieltäkin opiskeleville tuntemattomia, murreilmaisuja (nyansseja myöden) ja avaa kai paikallista kirjallisuuttakin — selittäen vähän taustaa. Siksi tekisikin mieli hankkia vastaavat saksankielistä novellikirjallisuutta pyörittelevät Penguinin laitokset. Jos ei muuta, voisi löytää ainakin uusia novellisteja.

.:Italo-varkaita:.

Eilinen Diabolik (1968) oli kaikessa campissaan varsin häkellyttävää tavaraa. Mestarivaras Diabolik (John Phillip Law) varastaa dollareita, kultaa ja smaragdeja kuin vettä vaan, eikä poliisi voi mitään. Lisäksi mestarivarkaalla on hyvin hämmentävä naurunhohotus. Kireitä nahka-asuja noin työmukavuuden takia suosivan Diabolikin partnerina toimii vetyperoksidiblondi Eva (Marisa Mell), jolla vastaavasti ei kerta kaikkiaan ole vaatteita, jotka ulottuisivat yli viittä senttiä nivusista alemmas — ei edes kylpytakkia. Paitsi repaleinen yöpaita, jonka tarkoituksena on toimia asusteena mafian kaapattua tytön. Onneksi Diabolik hoitaa.

Elokuvan (ranskalais-italialaista tuotantoa) oli selvästi tarkoitus ratsastaa James Bondien nostattamalla agenttielokuvahuumalla — pistämällä kaiken vielä hemmetin paljon pidemmälle. Enemmän rajua toimintaa, villeimpiä juonia, kylmäverisimpiä sankareita ja kurvikkaita naisia. Ohjaaja Mario Bava kyllä onnistuu tässä — elokuva on eittämättä rakenteeltaan kökköisin ja juoneltaan köykäisin camp-elokuva, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Esimerkiksi mafia-pomon koneen lattialuukku on jotain siihen vanhaan Batman-sarjaan verrannollista (johon kyllä mielessä yhdistää myös elokuvan dialogien luontevuuden).

Ja camphan tietenkään ei välttämättä ole ihan huono asia, katsoessa nimittäin hihitytti useaan kertaan. Esimerkiksi poliisin sulkiessa kaupungin yökerhot, näytetään pitkä shotti ihmeellisestä 1960-luvun scifi-tyyliin sisustetusta hippiluolassa, jossa vedetään jointteja ringissä — kameramies ei unohda käyttää pitkiä aikoja zoomaillessaan lattialla noin Rakkauden Vuosikymmenen yökerhojen tapaan lojuvien vain kukkiin pukeutuneiden neitokaisten vartaloita. Muutenkin lähes kaikki sisätilat on kalustettu hykerryttävän karseilla 1960-luvun värisillä modernistisilla mööpeleillä.

Lopussa Diabolik tosin vähän väsähtää ja katsoja kyllästyy — ohjaaja olisi voinut harkita parin kohtauksen jättämistä leikkaamon lattialle. Parasta elokuvassa oli tietenkin (melkoisen nykykorvaan tökkäävä) Ennio Morriconen soundtrack.

.:Ihana elämä:.

Auteur-keskeisen elokuvakirjoittamiseni seuraavana uhrina siis Federico Fellinin La Dolce Vita (1960), joka kieltämättä kuuluu hienoimpiin Fellineihin — elokuva liittyy keskeisesti näkemyskokemukseen pienessä roomalaisessa taide-elokuvateatterissa 2006 syksyn Villa Lante-kurssilla. Elokuvateatterin omistaja näytti vuodesta toiseen La Dolce Vitaa sen taideteoksellisen arvon, sen Rooma-liitoksen takia ja oletettavasti myös siksi, että turistit varmaan pakkautuvat innokkaasti katsomaan elokuvaa, joka jää Sinä Rooma-elokuvana varmaan ainoastaan Audrey Hepburnin ja Gregory Peckin klassiselle (amerikkalaiselle) Roman Holidaylle (1953). Ja siihenkin verratessa voittaa aitoudessaan, sen minkä turistisuudessaan häviää.

Turistisesta kokemuksesta puhuttaessa, La Dolce Vita kieltämättä luo Pietarinkirkon kellotornille ja etenkin Trevin suihkulähteelle oman leimansa, joskin oikeastaan itse tunnistettavaa Roomaa ei elokuvassa paljon näykään. Ja on siinä Via Venetokin, joka kyllä onkin juuri pelkkää kiillotettua hattaraa. Tosin kuulemma Via Veneto mallinnettiin Cinecittàn elokuvastudioille. Elokuvassa on tapahtumia myös Rooman vähemmän tunnetuissa betonilaatikkomaisissa lähiöissä, paikoissa joihin turisti taitaa harvemmin eksyä ja jossa en itsekään käynyt, valitettavasti. Vaikka sellaisten paikkojen kokeminen mitenkään hirvittävän syvällisesti taitaa olla vähän niin ja näin pelkällä flanööräämisellä.

Näyttelijäsuorituksina La Dolce Vita on kyllä omaa luokkaansa, etenkin ikiklassinen räpsyripsillä varustettu (ei Anita Ekberg, vaan...) Marcello Mastroianni, hän todella hakee vertaistaan lähmäisenä playboynä. Marcello ei tosin ole mikään karikatyyri, vaan hänen päämäärättömyyttään jopa sympatisoi. Joku väitti joskus jossain tekstissä, että Mastroiannin roolit olisivat systemaattisesti Fellinin alter egoja. Tiedä häntä, en tunne ohjaajan persoonaa niin tarkkaan — 8½ on selvä, mutta että La Dolce Vita? On se vaan sellainen playboyn arkkityyppi että. Vaikka ei se Ekbergkään ole huonompi, satiirisena suihkuseurapiiriblondina ("I like a lot of things, but there is three things that I like the most — love, love, love."), jota paparazzit — joiden etymologia tulee muuten juuri La Dolce Vitasta, osoittanee elokuvan populaarikulttuurillista vaikutusvaltaa — piirittävät ja jolle tarjotaan jo lentokentälla pizzaa. Myöhemmin tarina saa tietenkin synkempiäkin sävyjä, putoavat hatut ja öiset kylvyt vaihtuvat degeneroituneiden yläluokkaisten ryyppäjäisiin. Loppupuolella oleva juhlakohtaus höyhenineen hakee ahdistuneisuudessaan vertoja. Elokuvan nähneet tietänevät mistä puhun.

Oikeastaan mykistävintä, ja mielestäni ehdottomasti Fellinin mustavalkoisten elokuvien (ne värilliset eivät ole ihan niin hyviä) charmin ydin on kuitenkin visuaalinen ilme — vahvoilla mustan ja valkoisen kontrasteilla kuvatut kohtaukset ovat esteettisesti hyvin vaikuttavia. La Dolce Vita ei ole poikkeus, joskin 8½ on oikeastaan uninäkyjensä takia vielä parempi esimerkki ja ehkä aavistuksen verran "kauniimpi" elokuva. Mustat puvut, valkeat kalkkimaalilla maalatut seinät. Valkoiset nauhat naisten mustissa hatuissa. Fellini todella hallitsi mustavalkomediumin ja minulla on heikko kohta tällaiseen estetiikkaan.

Toisaalta ajankuvassa on jotain varsin miellyttävää. Elokuva tuntuu toisaalta moraalisesti kritisoivan kevytkenkäistä seurapiirielämää, toisaalta Fellinille hyvin tyypillisesti — etenkin La Dolce Vitaa uudempien fantastisten elokuvien tavoin — suorastaan ihannoi mielikuvituksellisia ja räiskyviä juhlia. Ota siitä sitten selvää. Ehkä pitäisi lukea ohjaajan biografia tai jotain.

Vaikka ovat näyttäneet sekä La Dolce Vitan että Vetelehtijät, kyse ei näytä olevan mistään Fellini-sarjasta. nsi viikolla nimittäin ohjelmapaikalla näyttää olevan prinsessa Dianan muistokonsertti. Ehkä hyvä niin, johan televisiota on tullut taas tapitettua viime aikoina koko vuoden tarpeiksi.

.:Olio di ricino:.

Elokuvien panttaamisen taitoni on uskomaton, vasta nyt sain katsottua varmaan yhdeksän kuukautta sitten kalliilla rahalla Roomasta ostamani Federico Fellinin Amarcordin (1973), jonka tosin nykyään saisi maahantuotujen Fellini-elokuvien aallosta halvallakin. No mutta, sitähän ei vielä silloin voinut tietää, eikä valinnan varaakaan juuri ollut, kun ei halunnut tukea Silvio Berlusconin Mediaset-firmaa, joka tuntui omistavan suurimman osan Italian DVD-levityksestäkin. Muistelen hämärästi lukeneeni jostakin aivan viime aikoina, että punakan populistin media-asemaa on hieman viime aikoina jo purettukin. Mikä ei ole pahasta. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

Amarcord on tarina italialaisesta pienestä kaupungista, jostakin 1920-1930-lukujen paikkeilta ja perustuu löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen. Nykyelokuvan yksinkertaiseen juoneen se ei taivu — huolimatta siitä, että ei ole samaan tapaan fragmentaarinen kuin aikaisemmin nähty saman ohjaajan Roma — vaan on ennemminkin yleisempi kertomus, joka yhdistää koomisia kohtauksia surumielisiin, väkivaltaisia kohtauksia kauniisiin kohtauksiin.

Ehkä juuri tämän takia Amarcord muistuttaakin ennemminkin jotakin vanhaa romaanikirjaa kuin standardielokuvaa. Tähän viittaa myös selvä kohtauksellisuus — ne eroavat selvemmin toisistaan ja siten ovat tietyllä tavalla mieleenpainuvampia juuri omina pieninä kertomuksellisina paloinaan. Kokonaisuus ei ole pääosassa, osaset ovat. Ja fellinimäisellä italo-huumorintajulla, tissit ja perseet, tietty. Ja ne irralliset persoonat...

Fellinin hahmot ovat karikatyyrimaisia, usein äärimmilleen vedettyjä. Mielipuoli eno Teo kiipeää puuhun naisenkaipuussaan, sokea haitarinsoittaja — joka soittaa taukoamatta Nino Rotan säveltämää elokuvan tunnussävelmää — ja alun koulukohtauksen irvikuviksi vedetyt opettajakarikatyyrit, joiden kaltaisia hahmoja löytyy ilmeisesti lähes universaalisti kaikkien maiden koululaitoksista.

Jotkin tunnelmaan painottavat kohtauksetkin ovat kyllä osoituksia elokuvanteon taidosta — taivaalta ryöppyävän lumisateen alle jäävä piazza, öisellä merellä seilaava valomerenä hehkuva valtameriristeilijä.

Ehkä elokuva pitäisi nähdä — sikäli kun elokuvia yleensä edes pitäisi nähdä jollakin tietyllä tavalla — Fellinin muistona lapsuudestaan. Jotain surrealistista ja liioitellun yliampuvaa, ettei se ole enää "tottakaan", sillä tavallahan sitä muistaa paljon omasta lapsuudestaankin, eikö totta. Ja sitten sentimentaalisia muistoja, joissa yhdistyy nostalgia ja patetia.

Parhaiden Fellinien (jotka muuten ovat mustavalkoisia - järjestys taitaa olla nyt näkemistäni osapuilleen La Strada, 8 ½, La Dolce Vita, Roma, Amarcord, La Città delle Donne) joukkoon Amarcord ei minun listallani nouse, mutta ei ohjaaja koskaan tunnu aivan pohjia vetävän.

.:Rooma:.

Federico Fellinin Roma (1972) on aika hämmästyttävän hieno kuvaus kaupungista semi-biografiseen tyyliin, liimaten yhteen kuviteltua ja koettua. Olin yllättynyt löytäessäni sen Anttilan alennus-DVD-korista.

Esimerkiksi kohtaus päivällisestä piazzalla on hienosti tuttua ja surrealistista - puheliaat italialaiset käyvät taukoamatonta keskustelua, pöytiin kannetaan pastaa, vasikan sisäelimiä ja etanoita. "Etanoiden syömisestä voi oppia paljon, kuulet sitten ensimmäiseltä naiseltasi..." Miehet aterioivat aluspaidoissaan, katumusikantit soittavat. Seiniä kuorruttavat nuhjuiset julisteet, joista Mussolinin lähes koominen kypäräpääkuva pistää silmään.

Kohtaukset yleensäkin ovat fragmentaarisia, mitään todellista juonta en onnistunut hahmottamaan, eikä se liene tarkoituskaan - jokainen osa kuvaa omaa puoltaan Roomasta. Tunnelmatilat vaihtelevat piazzan päivällisen yksinkertaisesta autostradan kaoottisuuteen ja metrotunnelikaivuun mysteerisyyteen. Fellini ei tietenkään myöskään olisi Fellini, ellei mukana olisi raflaavaa porttolakohtausta. Kaikkien summa on lopulta lähinnä surrealistinen - etenkin papistonäytös menee jo ilkikurisen satiirin puolelle. Sen jälkeinen nopea siirtymä takaisin katuelämään on hämmentävä.

Noin kaupunkitilana, lukuunottamatta muutamaa alleviivattua kohdetta kuten Stazione Termini, Basilica di Santa Maria Maggiore ja tietenkin Scalinata della Trinita dei Monti ja lopun kiertoajelua, Rooma jää ärsyttävän tunnistamattomaksi. Näyttää tutulta, mutta nopea leikkaus ei mahdollista tunnistamista, etenkin koska kaupungista käymisestä on kulunut jo niin paljon aikaa - kruununa melkein lopussa on kuitenkin tuttu Santa Maria della Trasteveren kirkko, suihkulähde ja nuoria hippejä istumassa sen portailla. Eräät asiat ikuisessa kaupungissa eivät kai muutu.

Meh. Tämän jälkeen tahtoisi takaisin Roomaan. Olisi se jotain, palata halvan tavernello-tönikän ääreen jonnekin Gianicolo-kukkulalle, ehkä roinakojujen joukkoon Trasteveressä. Tai uuvuttavaan, mutta palkitsevaan Chiesojen läpijuoksuun. Ne olivat hyvät kaksi viikkoa. Ja nyt ulkona nousi elokuvaa katsoessa ja tätä kirjoitettaessa hernerokkasumu.