.:Salamiin soturit:.

Luovaa taukoa.

No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.

Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.

Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.

Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.

Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".

Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.

.:Risti ja hakaristi:.

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Hamburg 1943:.

Kuten aikaisemmin todettua, pöydällä viihtyi lainattu W.G. Sebaldin On the Natural History of Destruction (2001/1999), joka on esseekokoelma — kirjallisuuden laji, jota muuten tulee harvemmin luettua, ja siksi itsekin on vasta harjoittelemassa — Saksan terroripommitusten muiston vaikeudesta sodanjälkeisessä kirjallisuudessa — ja myöhemmin, täydellisen antautumisen jälkeisen tuhon keskellä elämisen kiinnittämättömyydestä niihin ympärillä levittäytyviin raunioihin. Retrospektiivinen ulkopuolinen aistii jotain tästä ristiriidasta Kolmatta miestä käsitelleessä merkinnässä havainnoiduista wieniläisistä kivikasoista ja autonhylyistä.

Sebald, jonka esseeteksti on kadehdittavan selkeätä — joskin toisinaan saksankieliseen kirjallisuusskeneen viitatessaan tavoittamattomissa olevaa — tekee kiitettävää työtä analysoidessaan juuri Tuhon ja Kuoleman sivuuttamista saksalaisessa epähistoriassa, jossa kyseinen 1933-1945 elää kaikesta päättäen vain jonkinlaisena virallisena kertomuksena tai uudelleenkäsiteltynä, anekdoottimaisena ja uuden Historian läpi suodatettuna "totuuden" asemaan nousseena muistiaineksena. Ajan läpi eläneet kirjailijat eivät (Sebaldin mukaan) ole aiheesta kirjoittaneet.

Vaikka suoria analogioita on vaikea kaivaa, ei ole vaikea ajatella yhtymäkohtia kansallisiin tragedioihin. Tosin yleensä ns. "kansalliselle identiteetille" — käytettäköön ilmaisua nyt tässä yhteydessä poleemisen letkeästi — on tavanomaisesti pakopaikkana uhrikokemus tai syyllisyyden kieltäymys, joka oli mahdotonta sodan hävinneessä Saksassa, jonka tekojen julmuudesta muodostui uusi mittari inhimilliselle sadismille.

Sebald haukkuu kirjallisuuskritiikissään sen verran tarmokkaasti useita kirjailijoita, todennäköisesti tietenkin ansaitustikin, mutta sen verran kärkevää tekstiä onnettoman nuorena kuolleelta lahjakkuudelta tulee, että tulee — kuten kommentoinneissakin jo totesin — kipuna lukea miehen proosaakin. Austerlitzko sitten?

Täytynee aiheeseen liittyen verrytellä hieman muistikuvia siitä, mitä Jonathan Glover kirjoitti sodan moraalisuudesta kirjassaan Ihmisyys, jonka lukemisesta alkaa olla jo aikaa useampi vuosi.

.:This is Sparta?:.

Tämä menee nyt ihan elokuvablogiksi, mutta en malta olla kommentoimatta veljeltä aivoja neutralisoimaan lainaamaani Zack Snyderin elokuvaa 300 (2006). Frank Millerin sarjakuvaan perustuvassa leffassa photoshopilla tuunatuilla vatsalihaksilla varustetut spartalaiset pätkivät orientin epäsikiöitä halki, poikki ja pinoon - välillä todeten jotain nohevaa. Vertaukset nykyajan suurvaltapolitiikkaan ovat ehkä kaukaa haettuja, mutta nousevat väistämättä mieleen. Varsinkin kun ne saamarin demokraatit siellä senaatissa vain nurisee...

Onhan se visuaalisesti hienosti toteutettu, ainakin osittain vaikka tyylitajusilmä pettääkin muutamaan otteeseen. Kaikkea sitä nykyään osataankin tehdä. Mutta kuva-aihiot itsessään eivät ole paljon Leni Riefenstahlista muuttuneet - harvemmin näkee nykyelokuvassa (tai sitten en katso oikeita elokuvia) yhtä puhdasta yhdistelmää homoeroottisia miesvartaloita taistelun hikisessä huumassa (ja joskus keihäs on kai vain keihäs?) yhdistettynä köykäisen juonen heteronormatiiviseen arvomaailmaan. Sitten kun tähän vielä sirotellaan Nürnbergin-selvää fasismia vapausretoriikkaan puettuna, niin on vaikea olla vetämättä viivoja taas siihen suurvaltapol...jääköön vetämättä. Tosin hieman mielenkiintoisesti vain orientissa rivoillaan lipstick lesbianien ja dekadenttien bakkanaalien hengessä. Tai ehkä se onkin sarkasmia, ehkä se on tässä niin läpinäkyvää, että sen kaikki ymmärtävät? Ehkä elokuvan pahat ovat niin helvetin rumia ja epämuodostuneita siksi, että kyseessä on vain monimutkainen parodia?

Jotenkin en jaksa uskoa.

Kun toimintaelokuvista puhutaan, asetetaan usein vastakkain tosikuluttajan populaarit toimintaähellykset ja sitten art housen kiemuraiset mustavalkoiset, ukrainalaiset viisituntiset kaktusdokumentit. Selvä, en oletakaan kaikkien viitsivän. Mutta 300 laittaa kyllä miettimään mikä lopulta on näiden viihteellisten elokuvien takana piilevä arvomaailma - ollaanko vain viihteen ristiretkellä vai rakennetaanko spartalaista troijanhevosta? Sama tyhjää kumiseva, kirkasotsainen sodan ylistys on jo väsyneen tuttu tietokonepeleistä, enkä varmaan jaksaisi niiden tapauksessa edes inistä aiheesta. Tai ehkäpä kyse onkin juuri siitä itsestään, kotona sohvalla istuvien imaginaarisesta - halusta päästä/palata nahkalannevaatteisiin pukeutuneeseen fantasiamaailmaan.

Ehkäpä Sin Cityn (2005), aikaisemman Millerin sarjakuvasta tehdyn elokuvan pelasti juuri sen lopullinen arvonihilismi - sanoma ja juoni ei tuntunut yhtä(än) vastenmieliseltä, kun Basin Cityn maailmassa kaikki oli vinksahtanutta ja väkivaltaista. 300:ssa kun vain vaikuttaa olevan niin selvää, että kun ne saatanallisen rumat idässä asuvat ulkkikset lähtee valumaan tänne, niin vain rohkeat (ja aaltoilevilla vatsalihaksilla varustetut) uskaltavat näyttää niille kuka käskee ja ketä totellaan.

Edit: Nähtävästi reaktioni 300:n poliittiseen viestiin ei ollut pelkästään selkärankaheijaste eurooppalaisesta punavihertävyydestä, vaan myös esimerkiksi Michael Chanan laittaa Sight & Soundissa julkaistussa artikkelissaan Outsiders: The Battle of Algiers and Political Cinema elokuvan juuri siihen samaan koriin - reaktionististen propagandaelokuvien, jotka sisältävät epäilyttävää kryptorasismia.

.:Kein Trinkwasser:.

Unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin teos Kohtalottomuus (Sorstalanság. 1975.) tuli luettua loppuun varsin pikavauhtia, osittain koska kirja oli raskaasta aiheestaan huolimatta kevyesti luettavaa kieltä.

Kirja kertoo nuoren unkarilaisen juutalaispojan tarinan toisen maailmansodan keskitysleireillä, jossa kohtalo(ttomuus) vie häntä leiristä leiriin - kotikaupungista Budapestista Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitzeen, koko silmittömään julmuuteen tai piittaamattomuuteen vajonneeseen varjomaailmaan, jossa juutalaiset, puolalaiset, tsekit, muslimit ja poliittiset vangit uivat samassa sotkuisessa liemessä pysyen elossa dörgemüsellä ja heinäisellä leivällä.

Erityisesti Auschwitz-Birkenauhun sijoittunut episodi sai kylmät väreet nousemaan, kun tunnisti tekstistä leirin sisäisen maantieteen, muisti kuinka viime tapaninpäivänä käveli niissä samaisissa pesuhuoneissa, joiden läpi elämään tuomitut kulkivat saavuttuaan leiriin ja mentaalisesti paikallisti sen romaniblokin sijainnin suhteessa metsikön krematorioihin. Ristiriita kalskahtaa kirjassa tarinan kertojan alun naiiviuden ja myöhemmänkin ymmärtäväisen hyväuskoisuuden kanssa ja mätäpaiseisen kärsimyksen kuvauksen välillä.

En tiedä onko poliittisesti korrektia todeta näin, mutta hiljalleen pitkän aikavälin keskitysleirikiintiö kyllä täyttyy taas - nopeassa jatkumossa on tullut luettua puolalaisen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz ja Steve Sem-Sandbergin tsekkijournalisti Milena Jesenskásta kertonut Ravensbrück, jonka tosin luin lähinnä naisen enkä keskitysleirin takia. Ja vielä tämä, niin saa jo ehkä hieman turtumaan tähän kerronnan muotoon, josta on tunnetusti kirjoitettu hyllymetrejä. Kohtalottomasta tehty elokuva olisi tosin vielä kiinnostava nähdä - yleensäkin luettuun kirjaan pohjautuvien elokuvien näkeminen on mukavaa jo pelkkänä prosessina.

Mutta ainakin Kertészin kirja muistutti jälleen siitä, miksi netissä niin usein vastaantulevat holocaust-kieltäjät ja -revisionistit nostavat karvat pystyyn.