.:Blogimerkintöjä sadan vuoden takaa:.

Jos tulikin kirjoitettua viime merkinnässä blogiähkystä, tarjoaa formaatti mielenkiintoisia matkoja historiaan, kun menneiden kirjoittajien päiväkirjoja julkaistaan uudelleen merkintä kerrallaan. Ensi lukemalta nämä toisinnot ovat uuvuttavan yksitoikkoisia, mutta pidempään seurattuina jännittäviä.

Dagens Nyheterin linkistä poimin brittiläisen tutkimusmatkailijan Robert Falcon Scottin viimeisen (ja onnettomasti päättyneen) etelänavalle suuntautuneen retkikunnan vaiheet. Tekstiä riittää vielä ennen katkeraa loppua vuoden päivät, mutta tavallisesti vain tutkijoiden kirjoituksista luetut katastrofin ainekset kyllä huomaa jo varhaisessa vaiheessa Scottin päiväkirjoissa. Vielä vuotta ennen virheensä konkretisoitumista hän ivaa kisassa paremmaksi selvinneen Roald Amundsenin vetokoirien käyttöä ja ylistää vahvoja poneja, jotka eivät koskaan navalle asti päässeet (paitsi leivänpäällisenä).

Mielenkiintoista on myös Scottin retkikunnan loputon innostus karuista oloista huolimatta tieteelliseen tutkimustyöhön - keisaripingviinien pötsin sisällön analyysiin, kallioperän kilkutteluun näytteitä varten ja muu loputon inhimillinen uteliaisuus - jota tietenkin niin sanotulla "naparetkeilyn herooisella kaudella" inspiroi taipumaton kilpailu mitä vaikeapääsyisimpien kolkkien valloituksesta pyhän kansallisvaltion (ja miksei henkilökohtaisenkin) kunnian nimissä.

Toinen, ehkä vähemmän historia-alan ulkopuolella kiinnostava päiväkirjajulkaisu on yhdysvaltalaisen diplomaatin (ja myöhemmin presidentin) John Quincy Adamsin matkailu laivalla Eurooppaan seurustelemaan venäläisten ylimyksien kanssa 1800-luvun parhaiden sanankäänteiden siivittämänä, jota tarjoillaan twitterissä yksirivisinä merkintöinä - merkinnät itse päiväkirjan (jonka linkkiä en juuri nyt satu löytämään) puolella ovat tietenkin pidempiä. Joskin tätä nykyä Adams on jo näemmä palannut Kanadaan.

Vastaavaa tavaraa julkaistaan myös brittivaltiomies Samuel Pepysin piinallisen yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, joita löytyykin sitten vuosikymmeniä kiinnostuneiden selattavaksi.

[Robert Falcon Scott]

[John Quincy Adams]

[Samuel Pepys]

.:Thank you, Jeeves:.

Hieman latteissa viimeaikaisissa kaunokirjallisissa harrasteissa olen ahkeroinut P.G.Wodehousen proosan parissa - tarkemmin sanottuna Thank you, Jeeves-opuksen. Se sisältää kokonaisen uuden tarinalinjan, jota en ole aikaisemmin lukenutkaan. Juonta lienee turha kerrata, mutta monet varmasti muistavat legendaariseksi nousseen BBC:n Jeeves&Wooster-sarjan, jonka eräs hiljattain näkemäni jakso onkin juuri samainen kertomus. Wooster vetäytyy maaseudun rauhaan uskollisen Jeevesin erottua isännän kammottavan banjolelen rämpyttelyn seurauksena. Kiemuroihin liittyvät tietenkin perinteiset avioliittouhat, vihaiset amerikkalaiset miljonäärit ja sen sellaiset. Pieni päällekkäisyys kieltämättä vaivaa, vaikka sarjassa onkin muuteltu aavistuksen verran tapahtumakulkuja. Ja tekstissä taas toisaalta kiemurainen yläluokkaenglanti välittyy kirjoitettuna ehkä aavistuksen verran paremmin. I'm dashed, rummy thing. Muuten tarina on tuttua - stereotyyppiset henkilöhahmot, nimittäin huithapelit tyhjäntoimittajat, korrekti miespalvelija, pahapäiset vanhat herrat tyttärineen, tyttärien päämäärätietoiset luonteet ja niin edespäin toistuvat Wodehousella. Annettakoon se anteeksi, sillä kirjailija on tässä suhteessa jonkinlainen arkkityyppi.

Joihinkin muutoksiin TV-sarjan ja kirjan välillä kiinnittää huomiota. TVssä eronneen Jeevesin tilalle palkattu Brinkley on kärttyisä ja tökerö jullikka, joka ryyppää omistajansa konjamiinit. Kirjassa kyseinen miespalvelija (valet, Jeeveshän ei ole myöskään mikään hovimestari) on pahapäinen sosialisti, jonka silmistä Woosterin mukaan heijastuu pelkästään sopivan mittaista köyttä ja lyhtypylvästä mittaileva luokkataisteluhenki. Brittien "luokaton yhteiskunta" ei kai olisi 1980-luvulla kestänyt moista kettuilua. Wodehousen proosassa lähes poikkeuksetta nöyrä tai vähemmän nöyrä alaluokka on "upper class twitejä" älykkäämpää. Huolimatta jälkimmäisten Oxford-sivistyksestä.

...

Edit: No, totta puhuakseni kyllähän se Wodehousen Brinkleykin kippaa viinaa, siihen malliin että luulee naamansa mustannutta isäntäänsä (poliittisesti korrektisti "nigger minstreliksi" naamioitunutta) piruksi ja ajaa tätä takaa keittiöveitsen kanssa. That blighted Bolshevik.