maanantai 26. heinäkuuta 2010

.:Nansen ja pohjoisnapa:.

Helteitä ei ollut hullumpi viilentää lukemalla hyvin 1950-lukumaisesti marmoroituja kansia ja hilpeää suomenkielistä nimeä Yön ja jään matka (Fram over Polarhavet) kantava Fridtjof Nansenin napajäätikkökertomus matkasta kohden pohjoisnapaa. Kuten muutamissa aikaisemmissa merkinnöissä on käynyt ilmi, tunnen erikoista seikkailukertomuksellista viehätystä maan ääreen matkaavien tutkimusmatkailijoiden päiväkirjoja kohtaan. Äärimmäiset luonnonolot? Pakkanen ja alituinen kuoleman vaara? Päiväkirjamaisuuden tylsyys? Jotain siihen suuntaan kai.

Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.

Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.

Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.

Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.

Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

.:Salamiin soturit:.

Luovaa taukoa.

No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.

Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.

Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.

Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.

Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".

Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.