.:CC-Copyleft:.

This blog is now under Creative Commons copyright license. You are free to:

to Share — to copy, distribute and transmit the work
to Remix — to adapt the work

Under the following conditions:

Attribution — You must attribute the work in the manner specified by the author or licensor (but not in any way that suggests that they endorse you or your use of the work).
Noncommercial — You may not use this work for commercial purposes.
Share Alike — If you alter, transform, or build upon this work, you may distribute the resulting work only under the same or similar license to this one.

While adopting CC-by-nc-sa-license is rather silly in the context of this blog and the marginal interest to the texts, the Creative Commons idea of clearer and less complicated abilities to share is an excellent challenge to the redundant and almost militant modern national copyright laws. See also copyleft.

Specification for attribution in the manner specified by the author is that no attribution is necessary.

.:Kyllä maksuttomuudelle - Helsinki:.

Suomalainen opiskelijaliike aktivoitui kerrankin, ja osoitti kannatuksensa maksuttomalle koulutukselle. Väkeä olisi voinut olla enemmänkin kuin ne arviolta 1500, mutta näillä mennään. Ehkä ihmiset eivät jaksa kaivautua poteroistaan näyttämään joukkovoimaa asioista, joista päätetään ehkä joskus seuraavan hallituskauden aikana. Netissä liikkuneen Nelosen uutisten linkin mukaan tämä oli ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun opiskelijat osoittavat mieltään - ilmeisesti yliopistolakimielenosoituksia ei lasketa. Turustakin olisi voinut olla enemmän väkeä kuin Åbo Akademin kårenin ja Turun yliopiston ylioppilaskunnan kasaamat vajaat kolme bussillista, mutta taittui se matka näinkin.

Senaatintorilla rakennusmiesten valvovan silmän alla kokoontunut kulkue mateli tuttua mielenosoitusreittiä pitkin Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien läpi eduskuntatalolle. Rakennusmiehet silmäilivät hieman tympääntyneen näköisenä myöskin Aleksanterinkadulla. Uuden ylioppilastalon parvekkeella Opiskelijatoiminnan tummiin pukeutuneet aktivistit (HBL: "Mörkklädd aktivister") polttivat merkkisoihtuja ja rullasivat auki tutun Perustuloo perkele-banderollin. Eduskuntatalolla väkijoukko taisi talloa muutaman krookuksen jalkoihinsa kukkapenkistä, mutta ehkä ne tonnin lukuvuosimaksulla korvataan hetkessä. Suomalaisille mielenosoituksille tyypillisesti joidenkin pallopäiden ajoluiskalle suoraan väkijoukon keskelle parkkeeraamat autot jätettiin kiltisti rauhaan ja naarmuttamatta.

Poliittinen eliitti tuntui olevan ainakin osin paikalla. Hikoileva Kimmo Kiljunen pääsi ulos tuulettumaan kesken äänestysistunnon, Veltto Virtanen pääsi sekoilemaan väkijoukon edessä. Jos ei olisi kansanedustaja, tuimailmeiset poliisit olisivat varmasti poistaneet koko jatsareihin sonnustautuneen baskeripään paikalta häiriötapauksena.

Puhujatkin olivat aika kärkikaartia. Keskustan Tuomas Puumala kertoili jotain tarinoita omasta valmistumisestaan ja sai palkakseen buuauksia kehotettuaan kaikkia opiskelijoita äänestämään Keskustaa maksuttoman koulutuksen turvaamiseksi. Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Gerner-jotain puhui suomalaisten maksuttomasta koulutuksesta - sydäntä lämmittävä huutomyrsky "Kaikille! Kaikille!" nousi. Demarien Jutta Urpilainen vannoi kautta Aleksis Kiven ja kannon, etteivät sosialidemokraatit tule kannattamaan lukukausimaksuja ja myös viittaili myöhemmin kun EU/ETA-alueen ulkopuolisten maksuja huudettiin nurin. Hyvä näin, mutta sopii toivoa, että lupaus pitää seuraavalla hallituskaudella, tikun nokkaan nostettu opetusministeriön virkamies ja kiistanalaisen koulutuspolitiikan kehittämisraportin laatineen työryhmän puheenjohtaja Anita Lehikoinen kun on sekä lukukausimaksujen kannattaja että demari. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki näki momentumin ja yhtyi opiskelijoiden vaatimuksiin syyttämällä eduskunnan lainsäätäjiä ja liittyen opiskelijoihin puhumalla "me"-muodossa. Vihreiden, jotka ovat toki vastustaneet lukukausimaksuja systemaattisesti, Anni Sinnemäki juuttui vähän työryhmämäiseen puhetapaan. Äänestitte uuden yliopistolain puolesta, mutta vastustitte EU/ETA-ulkkismaksuja? Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen puhui jotain yhdentekevyyksiä, joissa ainakin mainittiin huoli perheellisistä opiskelijoista. Itse opetusministeri, kokoomuksen Henna Virkkunen oli pahassa paikassa - lavalle hän tuli buuausten saattelemana, ja ympäripyöreälle puheelle, jossa kuitenkin luvattiin kokoomuksen taholta, ettei lukukausimaksuja suomalaisille tule, tuli lähinnä kalsea vastaanotto. RKP:n minulle tuntematon edustaja oli maksuttomuuden kannalla, mutta en tiedä miten hän viittaili EU/ETA-kysymyksessä.

Puolueiden edustajien puheet ja lupaukset ovat nähtävissä videomuodossa SYL:in sivuilla joskus tulevaisuudessa.

Summauksena - opposition vasemmistopuolueet saivat paljon myönteistä karmaa torppaamalla hallitusta ja yliopistolakia, osittain asemansa takia. Lupaukset olivat selvät kaikilta puolueilta, jos kysymys on koulutuksen maksullisuudesta suomalaisille, ulkomaalaisten tapauksessa ei sitten niinkään. Keskimäärin voisi katsoa, että ainakin SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät lupasivat, että maksullistamiskokeilu jää viiden vuoden jakson jälkeen vain kokeiluksi. Nähtäväksi jää, miten seuraavien vaalien jälkeen muodostettava hallitus pitää kiinni yleensä mistään, mitä Arkadianmäen edustalla tänä keskiviikkona sanottiin, enkä pitäisi kovinkaan mahdottomana, että parin vuoden päästä sama kulkue joutuu kokoontumaan paljon konkreettisempien uhkien varjostamana.

Pahoittelut melko vuodatusmaisesta blogimerkinnästä, mutta pakkohan tästä nyt oli kirjoittaa jotain muistiin.

.:Koljatti:.

Ystävältä lainaamani Jari Tervon Koljatti oli - ottaen huomioon sen, että poliittinen satiiri on vaikea taiteenlaji - varsin virkistävää vinoilua. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se 100 sivua liikaa tekstiä ja Tervon päättämättömyys (loppua lukuunottamatta) pitäisikö koko roska vetää absurdiuden puolelle, vai tyytyä vain räimimään valtaapitäviä nokkelilla sutkautuksilla.

Tervon pääministerihahmo Pentti Lahnanen, joka tietenkin poimii alkuperänsä eräästä suomalaisesta poliitikosta, on virkaansa noussut paatunut Kekkosen ihailija, joka haluaisi vain olla höntti keskustalainen. Virkansa takia hän kuitenkin joutuu taituroimaan avustajiensa lieassa ikuisessa painissa suomalaisen median kanssa. Neljännen valtiomahdin rakkikoirat kun painavat lehteen vain ne tyhmimmät sutkautukset. Koska nehän tietenkin lehtiä myyvät. Hommaa ei tietenkään helpota se, että pääministerin yleissivistys on hillopurkin tasoa - ja kenties Tervon hieman ylikorostamanakin - joutuu jatkuvasti taistelemaan seksifantasioidensa kuvitteellisuuden ja toteuttamisen välissä.

Jos yhtään seurasi Koljatin julkaisun ympärillä pyörinyttä kohua iltapäivälehdissä, on ehkä ironisinta kuinka otsikoihin nostettiin kontekstitta kohtaus, jossa Lahnanen nai Lidlin kassaneitiä takaapäin muiden asiakkaiden haukotellessa. Lahnanenhan vain fantasioi. Tervoa tämä tuskin häiritsi, koska ainakin itse epäilen vahvasti (kirjailijan tuotantoa sen tarkemmin tuntematta), että koko Koljatti oli vain tarkkaan harkittu julkisuudesta rahaa takova läpyskä.

Suomessa poliittinen satiiri on melkoisen paitsiossa oleva taiteenlaji (verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin piireihin), ja siksi tällaista teosta on saamarin vaikea lukea. Miksi vain aluksi naurattaa, keskivaiheilla pudistelee päätään ja nyökkäilee mediavallan heitoille ja vasta lopussa huokaa helpotuksesta kun Tervo vetää koko homman överiksi (alkanee siitä ensimmäisestä absolutisti-Lahnasen hörppäämästä votkanapsusta) ja tietää, että tätä ei voi onneksi jatkua enää kauan.

Rahojani en halua kuitenkaan takaisin, koska 1) nauratti pari kertaa, 2) irti sai muutaman hauskan sitaatin, 3) Tervon kevyen proosan väänsi loppuun asti suhteellisen lyhyessä tuntimäärässä, 4) kyseessä oli lainakirja.

Jos nykytuulia miettii, Koljatin huumoriarvosta säilyy korkeintaan toimittajasopulien valikoivuus jutuissaan ja ikuisesti hymyilevät kokoomuslaiset dynaamisine julkisuuskuvineen. Lahnanen itse, kuten esikuvansakin, jää Suomen poliittisen historian alamerkinnäksi.

.:Poliittinen välimerkintä:.

Tämä ei ole varsinaisesti poliittinen blogi - ennemminkin punavihreän kirjoittajan henkilökohtainen esiintymisareena. Osittain tietoteknisistä syistä, mutta ehdottomasti myös paremman Turun puolesta linkkaan kuitenkin arkipäivän politiikkaan. Turkulaisten kuntavaaliäänestäjien - ja miksei muidenkin - kannattaa suunnata Saara Uotilan vaalisivustoille. Sivut päivittyvät myös pikapuoliin kannanottojen osalta.

Ellei Saara (joka tätä myötä muuten saa salanimekseen tässä blogissa etunimensä) aio lähteä ehdokkaaksi myös muihin vaaleihin, tämä jää viimeiseksi poliittisluontoiseksi mainokseksi.

.:Venäjän viimeinen diversantti:.

Eilen tuli täyteen kaksi vuotta Anna Politkovskajan murhasta, tapaus jota ei ole vieläkään todella selvitetty. Kävin sytyttämässä kynttilän pääkirjaston portaille. Politkovskajan työhön liittyi myös viimeksi lukemani kirja, Artemi Troitskin Venäjän viimeinen diversantti. Diversantti oli termi, jota neuvostohallinto käytti yleisesti "yhteiskunnan vihollisista", tihutyöläisistä.

Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.

Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.

Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.

.:New York Times:.

Yhdysvaltain vaaleista tulee nyt kirjoitettua monta merkintää, mutta menköön. Tilanne näyttää kiristyvän ja lehdetkin ottavat jo puolensa. Yleensäkin liberaalilehtenä pidetty New York Times vaihtaa selvästi uuden vaihteen silmään ja lyö sumeilematta McCainia. Asia-artikkelissa ruoditaan McCainin lobbarilinjaa - kongressissa puheissa presidenttiehdokas on puhunut lobbareista saalistajalintuina, mutta NYT löytää kritisoitavaa uhkapeleihin viehtyneen ehdokkaan toiminnasta intiaanikasinoiden kohdalla.

Op-Editorial taas piiskaa republikaania häikäilemättömästä sotkeutumisesta Wall Streetin bailout-suunnitelmiin - jotka kaatuivat heti ehdokkaan saavuttua mäelle. Obamasta NYT kirjoittaa vain vähän. Eittämättä samanlainen ilmiö on menossa konservatiivimediassa, mutta en oikein osaa seurata sitä alaa, sillä lehdet ovat vähemmän nimekkäitä.

Mutta... seuraavaksi täytyy kirjoittaa kulttuurista, ei tämä ole mikään kotimykkäsen blogi.

.:Väittelykommentaari III:.

Edellinen merkintä on ajankohdan ja kirjoitustavan huomioiden hieman sirpaleinen, mutta eläköön sellaisena. BBC:ltä anastamani jännä verkkosivu Wordle osoittaa graafisesti, että keskityin melkoisesti McCainiin. Tässä vaiheessa verkko on tietenkin jo täynnä analyysia miten väittely meni, ja ennen kaikkea, "kumpi voitti". Aika tasaväkistä lopulta, vaikka vasemmalta on helppo sympata sitä vähemmän pahaa vaihtoehtoa.

Analyytikot ovat osapuilleen oikeassa siinä, ettei kumpikaan ehdokkaista oikeastaan sanonut mitään kovinkaan merkittävää finanssikriisin tiimoilta, ei sillä että sitä kovinkaan hyvin itsekään ymmärtäisin. McCainia paheksutaan esimerkiksi New York Timesin kommentaarissa (josta kyllä myös paistaa demokraattisuus, jos kerran ukkoa kuvataan Capitoliumin "fixtureksi") poliittisesta jargonista, kuten korvamerkityt rahat ja ne kuuluisat sikatynnyrit. Jotka muuten juontavat juurensa Wikipedian mukaan orjille palkinnoksi annetuista suolatuista sianlihatynnyreistä.

Ulkopoliittisesti taas republikaani pääsi korostamaan kokemustaan - demokraattiehdokas säilytti malttinsa, vaikka vastapuolelta sinkoili tykitystä "Senator Obama doesn't understand/doesn't get it." Ulkopolitiikan McCain taisi kuitenkin viedä, vaikka Moskovassa varmaan korvat punoittivat, kun mies totesi, että oli lukenut Putinin silmistä kolme kirjainta - K-G-B. Vanha kunnon George Bush nuorempi liikkui vuosia sitten samoilla linjoilla silmiin katsomisessa, mutta päinvastaisin tuloksin - "I looked the man in the eye. I was able to get a sense of his soul." (Ljubljanassa 2001).

Sentimentaalisiin arvoihin vedottiin pata-amerikkalaiseen tapaan puhumalla rannekoruista - luin tämän vasta NYTistä - McCain oli saanut new hampshireläisen kaatuneen äidiltä pojan rannekorun, ja äiti oli toivonut, että ehdokas pitää Irakin tehtävän kasassa. Muuten pojan uhraus olisi turha. Obamallakin oli rannekoru, mutta wisconsilaiselta äidiltä, joka toivoi sodan loppuvan. Melkoista kikkailua.

Oli miten oli, tasaistahan tuo, veikkaisin ainakin amerikkalaisten olohuoneissa. Kunhan vain toistaisivat vähemmän iskusanojaan ja monotonisia teemojaan, joissa etenkin McCain kunnostautui.

.:Väittelykommentaari II:.

1 - Treenatut alkupuheenvuorot. Obama korostaa omia pointtejaan, asuntokriiseistä kärsivien kansalaisten asemaa ja "kultaisten laskuvarjojen" välttämistä yritysjohtajille. McCain samoilla linjoilla, mutta ei mainintaa yritysetuuksien leikkauksista. Keskustelu kongressissa kuitenkin edelleen jatkuu.

2 - Hyvä, hyvä, Obama korostaa talouden regulaatiota. Eroja haetaan? McCain komppaa myös, ja tuo pöytään Dwight Eisenhowerin.

3 - McCain mainitsee puheessaan valtion hukkakulutuksen ja verkkosivun Citizens against Government Waste. Naputtelen sen googleen ja klikkaan linkkiä. Sivu on jo niin jumissa, ettei sinne pääse. [Jälkeenpäin todettakoon, että kaverit eivät ainakaan webdesigniä hallitse] Näinhän se toimii. Mutta hemmetin pork barrel-rahat (siltarumpurahat siis) ... älkää nyt siihen juuttuko.

4 - Puhuisivat toisilleen. Obama hieman hakee jo kontaktia huomautuksen jälkeen, mutta McCainilla on selvästi neljänsadan jaardin katse. McCain jatkaa pork barrel-rahoista. Taitaa olla issue. Ei mene ehkä oikein republikaaneille tämä, mutta kommentaattoreiden analyysiä on vaikea arvioida eurooppalaisten silmälasien läpi.

5 - "Cut spending, cut spending", hokee McCain - ja iskusanoja veteraaneista ja niin edespäin. Obama puskee terveydenhuoltoa, joka voi olla huono kortti "cut spendingiä" vastaan amerikkalaisessa mielipideympäristössä, varsinkin jos McCain kykenee liittämään sen liittovaltion holhoukseen. Keskustelu etenee tässä vaiheessa ennakoiduin tavoin puoluelinjoittain.

6 - McCain hakee eroa Bushiin. Luettelointi, "I'm a good maverick." Hyvä idea, ottaen huomioon istuvan presidentin mielipidemittausaseman.

7 - Kun siirrytään ulkopolitiikkaan, allekirjoittaja tietää jo asioista hieman enemmän. Linjat noudattavat edelleen kaikkea aikaisemmin muista uutislähteistä kuultua. Lienee selvää, että kyse on ennemminkin retorisesta taidosta yhdistää amerikkalaiseen tapaan tylsä iskufraasien toistelu ja melko viehättävä kielellinen taituruus. Tarpeeksi kansanmiestä (jossa Obama on ollut ainakin aikaisemmin huono), tarpeeksi "faktoja". Mutta McCainin tapa juuri nyt hakea piikkejä vetoamalla David Petraeukseen (Irakin joukkojen komentaja, joka siirtyi 15. syyskuuta tehtävistään), joka poistui Irakista kannukset jaloissa ja kunnioitettuna voittajana, tuntuu melko hämmentävältä. Obaman on kuitenkin pakko vastata komppaamalla, että Petraeus on hyvä tyyppi. Mutta McCain pumppaa lehmää niin paljon kuin maitoa vain irtoaa. Itseasiassa, vaikka eurooppalaisena tulkitsee koko ajan demokraattien näkökulmasta, McCainin fraasitoisto on jo rasittavaa. Se oli jo luettavissa Timen haastattelusta, jossa "Country First" toistui mielettömän monta kertaa. Obamakin lupailee kyllä ulkopoliittisesti liikoja. Se lienee presidenttiväittelyiden taktiikkaa.

8 - Pakistan keskusteluaiheena on kiinnostava. Obama väittää, että Musharrafin tukeminen johti uskottavuuskriisiin paikallisten silmissä - jumalan tosi. McCain puhuu siitä, ettei rajan yli voi iskeä (jolle Bushin hallinto on antanut lupaa kysymättömän mandaatin) yrittämättä saada villin kaaosalueen tukea. Ehkä totta myös. Mutta mitä tarkoittaa McCainin kommentti Pakistanista "failed statena" (joka terminä viittaa Max Weberin määritelmän mukaan väkivaltamonopolin menettämiseen, jota tuskin amerikkalaiset äänestäjät tietävät)? Miten Musharraf teki alueesta yhtään sen vähemmän "failed staten"?

9 - Presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa selvästi kuuluu, että omaa kokemuspiiriä korostetaan. McCain on käynyt Afganistanissa, Obama kai sitten ei ole, jos asiaa tulkitsee. Republikaanien varapresidentti Palin sentään sai passinsa vasta hiljattain.

10 - McCain ehdottaa YK:n kiertämistä, jota Venäjän kaltaiset jäsenet blokkaavat, demokratioiden kanssa. Viittaa eurooppalaisiin. Mutta kuinka innostuneita eurooppalaiset valtiojohtajat ovat, tietäen jenkkien suosion rapakon tällä puolella. Jos McCain valitaan, monet eurooppalaiset johtajat ottanevat vaarin siitä, etteivät äänestäjät varsinaisesti tulkitse republikaanivallan jatkumista merkkinä Yhdysvaltain hallinnon asenteiden muuttumisesta. Iranista eivät ehdokkaat voi olla eri mieltä. Iran on pakollinen uhka ydinaseohjelmineen. Tästä voi allekirjoittanutkin olla samaa mieltä - ydinasetta ei pitäisi kerta kaikkiaan sallia kenellekään. Mutta Iranin ydinohjelmaa ei voi estää pakottein, puhumattakaan sotilaallisesta iskusta. Toisaalta, McCain puhuu pateettisesti "toisesta holokaustista" Israelia vastaan. Voi tätä retoriikan määrää.

11 - Minua edelleen ärsyttää, ettei McCain puhu Obamalle vaan keskustelun moderaattorille.

12 - Viimeisenä herkkuna 9/11. Ota tuosta nyt sitten lopulta selvää, suurimmaksi osaksi puhutaan pelkästä retoriikasta. Terrorismista, ohjuskilvistä, sen sellaisista.

Sellainen keskustelu. Kommenttiosuuteni on hajanainen ja osaksi epäjohdonmukainen, mutta aiheesta tulee ennen vaaleja varmasti kirjoitettua muutamaan kertaan vielä lähitulevaisuudessa.

.:McCain/Obama/Biden/Palin:.

Yhdysvaltain vaalitaistelu ottaa jo loppusuoran muotoja. Molemmat presidenttiehdokkaat ovat nyt siis valinneet varapresidenttiehdokkaansa.

Bidenistä en tiedä juuri mitään. Kehäkettu-senaattori? Täytyisi lukea hänestä kirjoitettuja pahuuksia, mutta valitettavasti (vakavasti otettavien) konservatiivikommentaattoreiden artikkeleita on jotenkin hankala löytää internetistä. Mieleen ei tule kuin Washington Postin Charles Krauthammer.

Sarah Palin taas on melkoinen villi kortti. Republikaaniksi (arvo)-liberaali McCain nappaa varapresidenttiehdokkaaksi kovan linjan konservatiivin, joka on kuitenkin imagopoliittisista syistä nainen ja vielä nuori. Ja Alaskasta. Jos tarkoitus on kilpailla Hillary Clintonin valitsematta jättämiseen hermostuneiden äänistä, ovat amerikkalaiset todella politiikan sisältöön heikosti tutustuvaa kansaa. Palinin pakasta kun löytyy esimerkiksi aborttikielto. Sukupuolivalistuksen pitää keskittyä pidättyvyyden opettamiseen. Ohjelmassa on myös (ihmisen aiheuttaman) ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäminen. Ilmeisesti ilmat eivät ole vielä Alaskassa erityisesti lämminneet. Hän kannattaa myös ANWR-öljynporauksia - suunnitelma joka on päättömyydessään mykistyttävä. Luonnonpuisto pilataan tärviölle samalla kun saatava öljymäärä on melko mitätön ja tuotannon alkua joudutaan odottelemaan vuosia. Tosin ehkä ne laskevat sen varaan, että silloin barreli maksaa enemmän kuin republikaanihatullinen kultaa. Lisäksi Palin kannattaa jääkarhujen suojelustatuksen heivaamista laidan yli. Clinton ja Palin eivät tunnu jakavan juuri muuta kuin sukupuolen ja etnisen taustan. Sääli, että McCainin toive saada demokraateista irtautunut Lieberman tikettiinsä kariutui kristillisen oikeiston vastustukseen, Lieberman kun kannattaa aborttioikeuksia.

Perinteiseen tapaan tykit on jo putsattu varastoöljyistä - Palinin 17-vuotias tytär on raskaana, hän on kuulunut 1990-luvulla parin vuoden ajan Alaskan liittovaltiosta irtautumista pohtineeseen itsenäisyyspuolueeseen ja häntä syytetään myös virka-aseman väärinkäytöstä. Loanheittoa voi lukea varmaan koko syksyn aina hamaan loppuun asti - mitä vielä emme tiedäkään näiden neljän yksityiselämästä ja poliittisen uran virheistä ("We have made some mistakes in the past and we have made some mistakes in the future", kuten Dan Quayle legendaarisesti totesi).

Neljän vuoden välein toistuva show maailman mahtavimmassa maassa ei taida tälläkään kertaa jättää kylmäksi. Ajoittaisesta surkuhupaisuudesta ja poliittisen kulttuurin kummallisuudesta huolimatta. Kunhan nyt eivät taas kerran valitsisi aivan vääriä johtajia itselleen.

.:Kertomus näkevistä:.

Pitkä tauko, mutta sellaista kai bloginpitämisessä toisinaan sattuu.

José Saramagon Kertomus näkevistä oli oikeastaan ihan hyvä. Tosin vaikea sanoa miten se suhteutuu aikaisempaan tuotantoon — luotettavien lähteiden mukaan ei ihan parhaimpaan päähän. Ja ehdottoman selvää on, kuten edellisessä merkinnässä ehdinkin jo todeta, että kirja olisi ehdottomasti Kertomus sokeudesta jälkeen, eikä näin takaperoisesti. Sen verran kirjoissa on samaa juonta, vaikka ei se nyt ihan välttämätöntäkään ole. Ainoa vain, että nyt tietää suurin piirtein edeltävän kirjan juonen pääpiirteet (ja loppuratkaisun?).

Kertomus näkevistä on ajaton ja paikaton, mutta puitteiltaan moderni teos. Se käsittelee nimettömän maan nimetöntä pääkaupunkia, jossa yhtäkkiä kunnallisvaaleissa tyhjän äänestäminen lisääntyy räjähdysmäisesti, puolueiden saadessa nihkeät äänisaaliit. Uusinnan jälkeen tulos vain pahenee valtaapitävien kannalta, tyhjien vain lisääntyessä. Hallitus ei keksi reagoida omituiseen tulokseen muuten kuin saartamalla kaupungin raskaaseen sotilasvartioon ja vetämällä suurimman osan hallitsevista instituutioista — poliisin, hallinnon virastot ja muut pois "saastuneesta" pääkaupungista. Jostain syystä kaupunki kuitenkin jatkaa asukkaineen elämää, jopa levollisempana ja solidaarisempana kuin aikaisemmin.

Saramagon teos heittelee kritiikkiä vasten omaa peliä pyörittäviä poliitikoita, joille äänestystapahtuma ei merkitse muuta kuin demokratian merkityksetöntä rituaalia — riistettyjen annetaan siis valita muutaman vuoden välein ketkä riistäjäluokan edustajat heitä edustavat ja riistävät, kuten Karl Marxin huhutaan sanoneen. Saramagon tapauksessa kai parempi olisi puhua manipuloinnista. Ketkujen (mutta kieltämättä "tyhjällisten" lisääntymisestä panikoituneiden) poliitikkojen työkaluiksi rientävät sitten niin mitään kyseenalaistamattomat virkamiehistön robotit ja sanomalehtien pelkurimaiset journalistitkin, kun juonia punotaan poliittisesti apaattisten pääkaupunkilaisten päänmenoksi. Nimeämätön maa, jonka nimeksi Saramago sovittaa vain esimerkinomaisesti Portugalia (koska kysymyksessähän ei missään nimess ole Portugali, kuka sellaista kehtaisi väittääkään), tuo mieleen kyllä Salazarin Portugalin ja mikseipä Putinin Venäjänkin. Ja "tyhjälliset", joiden "takaa" ei tunnu löytyvän ketään, voisi ihan hyvin olla eräänlainen metafora globaaleista kansalaisliikkeistä, joilla ei ole varsinaisia johtajia, eikä välttämättä yhteisiä tavoitteitakaan. Jos pieni ylitulkinta sallitaan. Tai sitten kyseessä ei ole poliittinen kertomus ensinkään, vaan tarinan peruslinja on toteamus siitä, että ihmisillä kerta kaikkiaan menisi paljon paremmin, jos turha kyräily ja vehkeily loppuisi ja kaikki olisivat hyviä ihmisiä.

Tyylillisesti Kertomus näkevistä on ensin hidaslukuinen, mutta tapaan tottuu ja lopulta kirja etenee mukavasti huolimatta vähäisistä kappalejaoista ja dialogien hetkellisistä sekavuuksista. Tai sitten juuri silloin kun siihen tottuu, hieman tahmeasti alkava juoni (erikoisesti juuri siinä kohtaa kun Kertomus sokeudesta tulee tarinassa esiin) potkaisee itsensä kunnolla liikkeelle — eli arviolta kirjan puolessa välissä.

Nyt vain kun tietäisi pitäisikö siihen edelliseen sitten tarttua. Suosittelivat ennemmin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia samalta kirjoittajalta, mutta voi olla että täytyy hetkeksi vaihtaa kirjailijaa, ei sitä nyt samoja tyyppejä jaksa koko ajan perätysten lukea.

...

Myöhään huomattu ja vanhoja kauroja, mutta varsin kantaaottavasti Puolan eteläisen maakunnan Małopolskan hallinto liputti (tai Gazeta Wyborczan vanhan englanninkielisen uutisen mukaan liputtaa) Tiibetin lipuilla avajaisten aikaan, osoittaakseen tukea tiibetiläisille. Täytyy nostaa hattua polakeille — ajatelkaapa nyt kuinka mahdollista olisi, että politiikanerottelija Matti Vanhasen Suomessa vaikkapa Varsinais-Suomi päättäisi tehdä vastaavaa. Tai no, ehkä Tiibetin puolesta liputtaminen olisikin liian rajua, mutta edes ottaisi kunnolla kantaa ihmisoikeuksista.

.:Plagiarists! Plagiarists! We are the New Breed!:.

"Humanity will not be happy until the last book bore is hung by the guts of the last mullah." -Stewart Home

Marko Pyhtilän tutkimus Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla avaa kiinnostavan näkymän kohden porvarillisesta taiteesta irtautumaan pyrkineitä lähinnä 1900-luvulla vaikuttaneita taidesuuntauksia — tai oikeammin antitaidesuuntauksia. Tai liikkeitä, jonka mukaan taiteen pitäisi olla jotain aivan muuta kuin mitä porvarillinen kaunotaide individualisminsa, auteurisminsa, esine-fetisisminsä ja markkinataloudellisuutensa kanssa edustaa. Todellinen Theodor Adornon vastaliike, siis.

Ensimmäisiä yrittäjiä, surrealisteja ja dadaisteja (ja vähemmän tunnettuja lettristejä) Pyhtilä ei käsittele kovinkaan perusteellisesti, vaan huomio kiinnittyy ennen muuta kansainvälisiin situationisteihin (SI - Situationist International), joista tunnetuin ja käännetyin tuottaja lienee Guy Debord spektaakkeliteorioineen ja psykomaantieteellisine filmeineen. Situationistit olivatkin hykerryttävää porukkaa. Ryhmä tuotti performanssitaiteen kaltaisia esityksiä arkielämään ja pyrki kääntämään spektaakkeliteoriaa seuraillen kapitalismin aseet sitä itseään kohtaan detourneaamalla — ottamalla käsitteitä, tekstejä, esteettisiä aineksia, jotka ovat Järjestelmän kannalta turvallisia ja käyttämällä niitä "kuin situationisti", kääntämällä ne vaarallisiksi ja arvaamattomaksi (siis sovinnaisuuden kannalta). Muistuttaa edelleen hieman modernia culture jammingia (tai subvertising).

Culture jamming on kyllä kokenut kai nykyään saman kuin situationistit — kohtalo jonka Debord ironisesti ennustaa rekuperaatioteoriassaan. Se tarkoittaa sitä, että Järjestelmä (eli spektaakkeli, joka on debordilaisittain hyvin epäakateemisesti määritelty termi) lopulta vangitsee vastarinnan keinot ja kääntää ne itseään palvelevaksi. Mainokset, jotka imitoivat antimainoksia, jotka imitoivat mainoksia. Situationisteista tuli situationismia, teoksia alettiin myydä huutokaupoissa (sikäli kun ne olivat materiaalisia) ja Debordista tuli arvaamaton tyranni, joka erotti joukosta väärän väristen housujen takia.

Pyhtilä kirjoittaa pitkästi myös Stewart Homesta, joka oli minulle aikaisemmin tuntematon suuruus. Home seurasi/seuraa sinänsä situationistien jalanjälkiä, mutta irrottautui malliensa poliittisesti dogmaattisesta marxilaisuudesta. Homekin kuulostaa mielenkiintoiselta "tuotantoineen" ja taiteilijalakkoineen (jotta olisi taiteilija, täytyy ensin saada status taiteilijana, joka edellyttää yhteiskunnan hyväksyntää jne.) ja ennen kaikkea plagiarisminsa kanssa. Vain sumeilematon plagiarismi ja toisaalta moninimet kuten Luther Blissett — "nyymit" joiden takaa kirjoittaa useampi tunnistamaton kirjoittaja — voivat rikkoa porvarillisen (kauno)taiteen yksilökeskeisyyden, eliitin ja etäisyyden. Tai ainakin jotakin sen tapaista, pääasia tuntuvat olevan ovelat jipot, hämäys ja sumutus, ja huomio niin keksittynä kuin ei-keksittynäkin. Jotkut tempuista ovat hykerryttävän oivallisia, kuten esimerkiksi lehtisten jakaminen kadulla erisnimiä vastustavan mielenosoituksen merkeissä.

Homen kaltaiset taiteilijapiirit yhden henkilön järjestöineen ja kultteineen (joiden tehtävänä ei liene mitään itsetarkoituksellisuuden ulkopuolella) tuovat kyllä lukijalle mieleen hieman erilaisen ilmiön, nimittäin netissä rehottavan Anonymous-meemin/ei-ryhmittymän/ilmiön — eli siis täysin tuntemattomista, koordinoimattomista yksilöistä, jotka tekevät jotain löyhästi sovittuna yhdessä. Kirjoitan tästä enemmän joskus toiste, ettei tämä merkintä venähdä ylipitkäksi.

Taiteen kritiikki ja kritiikin taide on juuri sopivan mittainen tutkimus, joka kadehdittavasti on laadittu Pyhtilän pro gradun pohjalta. Kirjoittaja osaa muokata tekstinsä juuri sellaiseksi, ettei sen lukeminen vaadi mitään syvällistä tuntemusta eurooppalaisesta taidehistoriasta tai sen terminologiasta. Situationistit ja Home haastavat ajattelemaan uudelleen omaakin taidekäsitystä, joka kieltämättä on, jos ei nyt aivan adornolainen, melko auteurkeskeinen ja elitisminmakuinen. Tutkimus myös avaa Debordia, jonka hitaasti edennyt lukeminen taitaa nyt viimeinkin rivakoitua, mutta jossa on otettava myös taka-askeleita.

Lisäksi on toteutettava ihan kokeilun vuoksi eräs kirjassa mainittu fluxus-tempaus. Ja kaivaa dymo taas esiin, ja etsiä hiekkarantaa katukivien alta — Turun psykomaantiedettä kartoittaen.

.:Spektaakkeli ja kritiikki:.

Luen rinnakkain Guy Debordin pitkäksi aikaa kesken uupunutta Spektaakkelin yhteiskuntaa ja Marko Pyhtilän tutkimusteosta Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla eli kulttuurinihilismin lyhyt oppimäärä. Yhdistelmä on hyvä. Taiteen kritiikki ja kritiikin taide epäilemättä käy paljon samaa asiaa läpi kuin Pyhtilän uudempi teos Kansainvälisistä situationisteista (joka pitäisi myös A.:n suosituksesta lukea), mutta yhtäkaikki, Debordin kirja uhkasi yksinään käydä vähintäänkin käsittämättömäksi 1960-luvun vanhentuneen marxilaisen ilmaisutapansa ja nykyaikaisempien Baudrillardien ja Žižekien alle kerrostuneena "alkuperänä".

Rinnakkainluvulla kansainvälisten situationistien ohjelma, detournement ja Spektaakkelin yhteiskunnassa vähemmälle määrittelylle jäävät käsitteet aukeavat huomattavasti paremmin. Se saa sisäistä johdonmukaisuutta. Olisi kiinnostava tietää miten nykyaikainen kulttuurijammaus ja adbustaus suhteutuisi detournement-teoriaan. Toisaalta, se osaltaan syyllistyy täydelliseen, itsestään selvään (ja siten vilkaisulla tajuttavaan) kaapattavan asian ympärikääntöön. Mutta myös, molemmat ja koko globalisaation vastainen liike (sallinette, että viskon isoja termejä kuin ne olisivat menossa pois muodista) on jo imeytymässä tietyllä tavalla spektaakkeliin, rekuperaatio syö sen elävältä ja muuttaa tuotteiksi — ostettua "kapinaa", niin sanotusti.

Lopulta kuitenkin, vain tällaisilla muistumilla ja uudelleenkehkeytymisillä voidaan välttää ajautuminen postmodernien filosofien antautuvaan pessimismiin, jotka luistelevat lempeästi havainnoiden voittaneen järjestelmän jäällä. Käytännön esimerkkinä (joskin vain löyhästi edelliseen liittyen) kiinnostaa jo etukäteen tietää tuleeko Voima-lehden asfaltti-intiaanihaastatteluun sisältyneistä suoran toiminnan opasteista nousemaan jonkinlainen reaktiivinen vastarinta? Vai ovatko lopulta Žižek, Guattari ja Deleuze oikeassa — ehkä vastarinta on vastavallankumouksellista?

[pahoittelen lievää tekstin irtonaisuutta, ajatukset ovat vielä epäkypsiä ja kirjoitan niitä vain muistiin.]

Hieman latteasti (ja asiaan joka ei kommenttia kaipaisikaan) täytyy muuten todeta, että tapaus Vanhanen/Kuronen on spektaakkelia puhtaimmillaan — politiikan muuttumista lähes käsinkosketeltaviksi mediahyödykkeeksi. "Voit valita eri kanavia, mutta et ohjelmia", kokonaiskuva hukutetaan mitättömiin pikkuyksityiskohtiin, voit suhtautua asiaan miten haluat, mutta mielipiteesi on tietyllä tapaa jo ennalta tarjottu.

.:Radio Karachi:.

Osoittanee jotain politiikanteon eroista, että torstaina salamurhattu Benazir Bhutto testamenttasi Pakistanin PPP-puolueen vallan 19-vuotiaalle pojalleen Bilawal Bhuttolle, joka opiskelee Oxfordissa. Tosin edeltä väistyi Bhutton leski Zardari. Länsimaissa oltaisiin kai haikailtu puoluekokousta paikalle, mutta käytännöt ovat muualla erilaisia - ehkä mitään puoluekokouksien kaltaisia ei Pakistanissa edes voisi järjestää. Uutiset ovat onnettomuudessaan ja tulehtuneisuudessaan mielenkiintoisia, mutta tietty perustietämys tulkita Pakistanin politiikasta yleensä mitään puuttuu — sellaisia tietämyksen työkaluja ei näköjään muutamalla poliittisen historian peruskurssilla saada. Tähän kiinnitti jo huomiota lukiessaan Royn The God of Small Thingsiä (kaunokirjallisuus todellisuuden testilaboratoriona, eittämättä) ja todetessaan Intian poliittisen kentän olevan kerta kaikkiaan käsittämätön tavanomaiseen länsimaiseen puoluejakoon tottuneelle.

Koko Pakistan ylipäätään on melkoinen ongelmakehys länsimaiselle politiikalle, etenkin amerikkalaiselle missiolle — George W. Bush saa loikkia melkoisia aitoja säilyttääkseen tukensa uskottavuuden Pervez Musharafille. Mitä ilmeisemmin painavat tuomitsemiset ovat sovitusti sallittuja, mutta terrorismin vastaisessa sodassa likaisetkin keinot sallitaan hiljaisesti. Näitä esimerkkejä tietenkin on useita, eikä Pakistan edes ole pahimmasta päästä — on jokseenkin ristiriitaista, että Uzbekistanin tapaiset valtiot keräävät U.S. Department of Staten maailman tilaa analysoivilla ihmisoikeussivustoilla pitkän listan rikkeitä, mutta silti säilyttävät asemansa liittolaisvaltioina, koska ovat yksinkertaisesti hyödyllisiä. Senhän ovat havainneet jo lukemattomat kirjoittajat. Ei ihme, että muslimivaltioissa monet kokevat länsimaat ja etenkin Yhdysvallat kaksinaisen politiikan pelaajina — siitä yksinkertaisesta syystä, että se vain sattuu olemaan niin kovin totta. Tähän ne, jotka suomalaisessa mediassa syyttelevät reaktionistista anti-amerikkalaisuutta eivät tunnu ottavan sen pidemmälti kantaa. Ja ymmärrettäväähän se, sehän osoittaisi yleensäkin tapahtumien, "hyvien" ja "pahojen" määrittelyn monimutkaisuuden kaikessa vaikeudessaan.

.:Lakkopolitiikkaa:.

Tehyn kiista siis ratkesi ja kansallinen politiikka voinee taas vetää henkeä pitkästä aikaa. Kantapaikassa, jonne vetäydyin päivän paukutettuani, Tehyläiset skoolaavat skumppaa, joten aihetta ei voine kiertääkään. Mutta, johan se uhkaavalta näyttikin, mutta selväähän se - kun irtisanomiset ja pakkolaki oli heitetty pöytään, ei vaihtoehtoja perääntyä oikeastaan ollut kenelläkään. Kiristynyt tilanne, mutta kyllä hallitus saa taas mennä itseensä (etenkin valtiovarainministeriötä johtava Kokoomus) mitä tuli puhuttua ja mitä tehtyä. Kiinnostavaksi jää nyt se, kuinka paljon valtio aikoo tulla suurimmaksi maksajiksi jäävien kuntien nousevan maksutaakan kanssa vastaan. Kuten tuli keskustelussa todettua, valtiolta kunnille siirtyvässä vastuutaakassa ja samalla toteutettavissa valtion verojen kevennyksissä näytetään ajelehtivan suuntaan, joka alustaa ehkä jopa tasaveromallia. Antaas kattoa, minne porvarit meidät luotsaavat.

Mielikuvatasolla "oma puolue" Vihreät kyllä jatkaa mitäänsanomatonta vässykkälinjaansa, jossa asioista pidetään lähinnä ns. pää kiinni. Kenties tämä on niitä kiinnittymiskohtia, joihin viittasin puhuessani joskus ennen porvarihallituksen alkutaipaletta siitä, että vihreillä on nyt kyllä näytön paikka missä seisovat. Edes puheissaan. Demokratian kannalta valveutuminen näyttää jälleen olevan vahva kortti.

.:Meta:.

Uutisten katsominen lytistää henkisesti — Ranskassa (joskin odotetusti) Nicolas Sarkozyn oikeisto on saamassa valtavan enemmistön parlamenttiin, Gaza on hajoamassa käsiin ja Israel valmistautuu voimatoimiin, Afghanistanissa räjäytellään ja Suomen lipevä pääministeri...no sitä samaa mitä aina ennenkin. Jumankauta. Lieneekö ihme, että sitä vajoaa kyyniseen murahteluun? Ainoa miltä olen välttynyt lähes totaalisesti viime aikoina on iltapäivälehtien aiheuttama taustasäteilyn kaltainen epätoivo.

Tässä vaiheessa kai ihmiset tarvitsevat mystiikkaa ja metafysiikkaa, tai molempia. Jonkun Oswald Spenglerin esimerkki tietenkin viittaisi siihen suuntaan, että kaikkina aikakausina perustunne on ollut se, että maailma on menossa päin helvettiä. Oikeistoaallon liplatellessa ympäri vanhaa ja uutta Eurooppaa tästä on kyllä vähän vaikea irtautuakin.

Ehkä nyt täytyy lukea joko sitä metafysiikkaa tai sitten jotain eskapistista.

.:Älskade vare de som sätter sig:.

Omituisenkaipuussani päätin uudelleenkatsoa ties kuinka monetta kertaa — tosin ensimmäistä kertaa tänä vuonna — vanhan klassikon eli Roy Anderssonin Sånger från andra våningen (2000), suomalaisittain Toisen kerroksen lauluja. Elokuva on ehdottomasti paras näkemäni ruotsalainen elokuva (joskaan en ole nähnyt Ingmar Bergmania juuri ollenkaan) ja myös yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Tämä saattaa luonnollisesti johtua siitä, että sen esteettinen asu, musta huumori ja gogolilainen absurdius kutkuttaa juuri oikeita kohtia mielikuvituksessani. Kamera liikkuu koko elokuvan aikana vain yhdessä kohtauksessa, joka tuo mukaan jotain teatterimaisuutta — jota vahvistanee jo lähes kaurismäkeläinen lakonisuus.

Surrealistinen — tai väsyneemmin ilmaistuna, kafkalainen — tunnelma on osa Anderssonin voimakasta yhteiskuntakriittistä näkemystä. Sångerissa saavat kyytiä niin irtisanomiset, pörssikurssit kuin koko postmoderni kapitalistinen yhteiskunta. Lukuisat elokuvassa esiintyvät ihmisrukat ovat rikkinäisiä ja roikkuvat vieraiden voimien kasvottomassa vallassa kuin marionetit. He liikkuvat vaivalloisen mekaanisesti ja saattavat koska tahansa joutua byrokratisoituneen suoritusyhteiskunnan uhriksi. Sosiaalisten käyttäytymismallien hajonneisuus saa katsojan tuntemaan suorastaan myötähäpeää näiden hahmojen puolesta.

On viiltävää tunnistaa oikeita asioita elokuvan satumaiseen kaapuun puettuna. Aki Kaurismäestä poiketen Andersson ei tee katsojaansa surulliseksi. Ennemminkin työntää hymynsekaiseen raivontunteeseen.

"Du förstår, tanterna och farbröderna som sitter här har läst alla böcker.
- Ja, väldigt många.
- Ja, de flesta.
- Och har man läst så mycket, ja, då vet man också väldigt mycket.
- Ja, så har vi erfarenheten som vi också tar lärdom av.
- Helt riktigt.
- Lång erfarenhet skulle jag vilja säga.
- Då vet man hur man ska göra och vad man ska göra. Och, Anna, det är en sak till man vet, när man har läst så mycket. Då vet man vad som inte går att göra, som är omöjligt.
- Precis!
- Det går inte att göra vad som helst.
- Nej, nej...
- En myra till exempel kan ju inte äta upp en elefant. Det går ju inte.
- Nej.
- Och när man fyller år, då kan inte alla komma på kalaset. Då skulle ju alla bara få en sån här liten tårtbit. Som en liten smula.
- Som knappt går att se.
- Nej, det blir inget roligt kalas.
- Nej, fy tusan!"

Andersson on kunnostautunut myös varsin tyylinsä mukaisilla mainoksillakin — joita löytyy muuten myös youtubesta. Etenkin keskivaiheilla alkava sosiaalidemokraattien mainos on hyvin lähellä Sånger från andra våningenin tunnelmia, joskin hieman energisemmin esitettynä. Aika ironista, että Anderssonin tapainen kapitalismin kriitikko on sitten päätynyt tekemään juuri mainosfilmejä. Toisaalta esimerkiksi linkatussa mainosnipussa Handelsbankenin eläkesuunnitelman mainos on jo suorastaan koko hommaa kyseenalaistava.

IMDB:n mukaan Anderssonilta on tullut uusikin elokuva, hän tekee tunnetusti teoksiaan kuin Iisakinkirkkoa. Mikäli tieto on oikea, Du levanden Suomen ensi-ilta on 19. lokakuuta. Sitä malttamattomana odottaen.

.:Maatalouspolitiikan rukousmylly:.

Monet minun kanssani politiikasta keskustelleet ovat varmaan joskus kuulleet vuodatukseni protektionismin, lähiruuan ja eettisyyden kuolonsyleilystä, joten ei liene mitään syytä jättää sen ongelmallistamista pois tästäkään blogista. Tosin kysymys aiheesta saattaa olla ainoastaan kiinni omasta ymmärryksestäni. Siis, tämän viimeaikaisen kestoaiheeni kuulleet siirtyköön huoletta odottamaan seuraavaa merkintää.

Ongelman ydin kytkeytyy kuluttamisen etiikkaan - jos lähiruoka sinänsä on ympäristöarvoiltaan ja ekologisen ajattelutavan kannalta kannattavaa, miten sen tukemisen voi rationaalisin argumentein kytkeä kuluttamisen globaaliin oikeudenmukaisuuteen? Jos oletamme, että teollistuneessa ja taloudellisesti paksusti voivassa lännessä lähellä tuotettu ruoka on hyvä asia, emmekö kuitenkin protektionistisesti silloin sulje kehittyvien talouksien tuotteet kuluttamisemme ulkopuolelle ja siten epäeettisesti estä näiden kolonialismin nahkasaappaan alla hyväksikäytettyjen yhteiskuntien reaalisen kilpailupotentiaalin? Jos vedämme oletuksen, että kehittyvät taloudet etenkin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat nimenomaan agraariseen tuotantoon keskittyviä (jo teollistumisen ja etenkin post-teollistumisen vaatiman pääoman ja teknologisen tieto-taidon takia, puhumattakaan monokulttuurihallinnasta, josta ehkä lisää joskus toiste), sulkee lähiruoan painottaminen niitä markkinoita, joilla länsituottajien kanssa olisi edes mahdollista kilpailla samoilla metsästysmailla.

Ongelma ei sinänsä liity suoraan siihen lähiruoka-liikkeeseen, mitä esimerkiksi Suomessa toteutetaan pienissä piireissä (koska sen eksklusiivisuus viime kädessä varsin rajoitettua), vaan ennemminkin laajempaan maataloustukeen - niin sanottuun positiiviseen protektionismiin (en muista keneltä olen tämän termin lainannut, ehkä Joseph Stieglitziltä, tuolta katu-uskottavuudessaan halattavimmalta liberaali-kapitalistilta). Positiivisella protektionismilla siis lähinnä viitataan siihen maataloustukeen, jota Euroopassa ja Yhdysvalloissa maksetaan viljelijöille, jotta tuotanto ylipäätään olisi mahdollista pitää hengissä globaalin markkinatalouden tunteettomilla tantereilla. Tukien rooli on yleensäkin kansainvälisesti niin keskeinen, että pahimmat EU:n kriitikot - etenkin ne Ranskaa parjaavat britit - ovat ristineet koko EU:n valtavaksi maataloustukijärjestelmäksi, jonka Common Agricultural Policy CAP:in ainoa tarkoitus on pumpata virtaa ranskalaiseen vanhentuneeseen maatalouteen. Ja vaikka tätä euroskeptisyyden määrää ei allekirjoittaisikaan, on se ainakin otettava todesta maassa, jonka maalaisliittolaiset istuvat hyperkapitalistien rinnalla Euroopan liberaalien ja demokraattien liittoumassa Euroopan parlamentissa.

Maataloustukien lisäksi kehitysmaiden pienviljelijöiden (havaitsen huolestumisessani aiempien sukupolvien Vietnam-retoriikkaa) ongelmia lisää kliseisen marxilaisesti sanottuna maataloustuotannon suurpääomatausta. En voi viitata tähän tarkemmin, mutta mieleeni on painunut muutamia kuukausia sitten näkemäni dokumentti Meksikon köyhiltä alueilta, joissa viljelijät valittelivat toimeentulon niukkuutta NAFTA-markkinoilla, jossa Yhdysvaltain maissinviljelijät vievät maataloustuillaan ja suuren pääoman kautta järjestettyine jakelukanavineen markkinat, ja joiden kanssa kilpailu on vaikeaa pientuotannollisessa tilanteessa. NAFTA:an itseensä liittyvä kritiikki on ollut molemminpuolista (etenkin kun yhdysvaltalaisessa vapaassa markkinataloudessa vapauden vaatimus on ollut aina subjektiivista ja poliittisin syin peruuttamattomasti suhteessa kansalliseen etuun), mutta näin maallikkona ongelma vaikuttaa paljon pahemmalta niiden kannalta, joiden toimeentulo on tiukemmin kytköksissä agraariseen tuotantoon ja joilla ei ole mahdollista saada positiivisen protektionismin tarjoamaa maataloustukea. Jos Kom-teatterin laulussa rakennemuutos vie rakkauden, tässä tapauksessa se vie suorastaan tuhkatkin pesästä. Pahemmaksi asian tekee se, että toivottomuus ei aja mihinkään EVA:laiseen rakennemuutokseen, vaan slummiutumiseen ja tuloerojen kasvuun yhteiskunnissa, joissa kuilut ovat jo nyt syviä.

En halua julistautua amerikkalaisittain libertariaaniksi tai yleensäkään kyseenalaistaa koko lähiruokaa käsitteenä an sich, teenhän vastaavia eettisiä kulutusvalintoja itsekin. Ennemminkin olen kiinnostunut tietämään onko tätä problematiikkaa puitu ns. tiedostavissa piireissä ja minkälaisiin lopputuloksiin on päädytty. "Vapaa markkinatalous"-retorikot tuskin potevat pahaa oloa ajattelun ristiriitaisuudesta, mutta millaisia päätelmiä sen ulkopuolella olisi tehtävä? Laitammeko uskomme reilun kaupan orientti-tuotteisiin ja suomalaisiin vihanneksiin?

Jälleen, minun täytyisi oikeastaan ottaa tämä puheeksi jonkun sellaisen perehtyneen kanssa, joka osaisi vastata tähän dilemmaan, vastaus joka oikeasti saattaa olla helpompi kuin itse kuvittelen.

Ehkäpä aihe on nyt tältä erää loppuun käsitelty. Lupaan olla / lupaan yrittää olla toistelematta asiasta reaalimaailman keskusteluissa, ellei jollain ole tyhjentäviä (vasta-)argumentteja.

Edit: Summittaisen lukemisen tuloksena päädyin johtopäätökseen (jota en siis itse vetänyt, sillä tietotasoni on rakenteista aika pinnallinen), että vastaus ongelmaan on lähiruuan ja reilun kaupan yhdistelmä. Lähiruoka vähentäisi ympäristökuormittavuutta ja siirtäisi kehitysmaiden ruokatuotantoa myös kohden kotimaisia markkinoita. Toisaalta taas reilu kauppa vähentäisi tarvetta teollistuneiden maiden ulkopuolella tuottaa hyötykasveja ja ruokatarpeita suppeaa eliittiä hyödyttävään vientitalouteen. Kuluneesti ilmaistuna jäljet johtavat sylttytehtaalle - eli globaalin talouden tunnettuihin ongelmiin ja kehitysmaiden korruptoituneihin ja voimattomiin hallituksiin. Suuri osa eettisestä vastuusta pinotaan siis jälleen "valistuneen kuluttajan" ainakin osittain imaginaarisille hartioille. Mutta työkalupakissa ei vaikuta nykytilanteessa olevan juuri muutakaan.

Tiivistäen todettuna, kysymys on asennemuutoksien luomisesta. Ajatus on kaunis ja kannatettava, mutta jää nähtäväksi auttaako sellainen patologisen ja määrä-keskeisen kuluttamisen ideaan, joka on nykyinen vallitseva käytäntö.