.:Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle:.

Saksalaisen venäläisemigrantin Wladimir Kaminerin tarinakokoelma (ja matkaopas) Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle on tuttua Kamineria, tosin tällä kertaa yhdistettynä matkakohde-ehdotuksiin — aina teattereista ravintoloiden kautta perinteisempiin kohteisiin.

Samalla Kaminer suomii vähän joka suuntaan kuten aikaisemmissakin kokoelmissa Ryssändisko ja Schönhauser Allee. Sanan säilän lappeesta saavat niin berliiniläiset, saksalaiset yleensä, venäläiset ja muutkin eurooppalaiset. Jalkapallofanit ja tyhmät turistit. Kaminerin mukaan esimerkiksi puolet berliiniläisistä harrastaa teatteria, puolet katselee sitä, mutta nämä ryhmät harvoin kohtaavat. Kattausta löytyy niin kovin monimutkaisesta tanssiteatterista stressiä purkavaan liiketeatteriin, jonka esityksissä ei näemmä tarvitse olla juurikaan järkeä. Hauskaahan se.

Kohteliaasti Kaminerin esittelemät kohteet, joista melkoisen moni kuulostaa kyllä helkkarin kiinnostavalta vierailukohteelta (etenkin kapakat, jos ne siis sattuvat edelleen olemaan pystyssä näin muutaman vuoden jälkeen), jotka on kiva laittaa muistiin. Vaikea sanoa näin Berliinissä käymättömänä toimiiko kirja todella matkaoppaana, mutta hauskaa luettavaa se oli. Ja varmaankin kaupungissa pitäisi myös todella asua, jotta lähes kaskun asuun väännettyjä tekstinpätkiä kykenisi havainnoimaan itse kaupunkilaisista.

Tyyli on tosiaan ehtaa Kamineria, joskin kirjoittaja ei juurikaan kirjoituksiensa aihealueita tapaa muuttaa. Saa nähdä monta opusta tarinaniskijä Wladimirin kynästä voi tulla, ennenkuin kirjoitukset alkavat kyllästyttää.

.:Rzeczpospolita Polska & Bundesrepublik Deutschland:.

Kolmekymmentä vuotta rapsahti rikki, ja hyvien juhlien lisäksi ystävät ja toverit lahjoivat budjetilla ja vinolla pinolla matkakirjallisuutta viiksekkäiden setämiesahtaajien ja piippukirjailijoiden idylliseen satamaan Gdanskiin, sekä - eittämättä minun kohdallani viimeinkin - Berliiniin.

Erinäisten seikkojen takia matka-aikataulu on vielä pahasti hakusessa, mutta matkasuunnitelmat sitä paremmassa vauhdissa. Vaikka lentäminen onkin ilmastollisesti epäsuositeltavaa, matkareitin on tarkoitus alkaa sulloutumalla lentävään alumiinisikariin hikisten Olkiluotoa rakentavien polakkien kanssa Turun lentokentällä ja ilmailla Gdanskiin Länsi-Pomeranian voivodiin, jossa täytyy katsastaa ainakin kirkuvan rummunsoittajan rikkomien ikkunoiden katedraali ja Solidarnośćin syntysija Leninin telakka (nyk. Stocznia Gdańska). Ja tietty Sopot ja Gdynia, vaikka ne ovat kuulemma tylsiä, mutta joissa pääsee ehkä Dorota Masłowskan "nuorisokuvauksen" Wojna polsko-ruska pod flagą biało-czerwonąn (Puolalais-venäläinen sota punavalkolipun alla) tunnelmiin. Ja katsomaan ovatko ne jo maalanneet talonsa kotkalipun väreihin.

Sen jälkeen voisi junailla konsonanttijono Szczeciniin, joka myös saksankielisellä nimellä Stettin tunnetaan, koska harvempi varmaan haluaa siellä käydä. Kuvista päätellen kaupunki ei sentään ole mikään pohjoisen Puolan Katowice (Kattowitz), vaikka pettymykseksi samaan tapaan kuin Varsova se lanattiin toisessa maailmansodassa tiilikasoiksi ja uudellenrakennettiin myöhemmin. Kai siellä jotain kiinnostavaa on. Sosialistista realismia ja sen sellaista.

Szczecinistä onkin sitten vain lyhyen junamatkan kantama Berliiniin, josta allekirjoittanut tarvitsee rautaisannoksen lahjaksi saamiaan matkailuoppaita, ettei mene pelkäksi Berlin Alexanderplatziksi ja toinen käsi jää matkan varrelle.

.:Risti ja hakaristi:.

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Löytötavaraa lukuhaluttomille:.

Hyppään järjestyksessä Günter Grass-luvussani, mutta Minun vuosisatani on pahasti hyytynyt sotaan. Sen sijaan luin lävitse Löytötavaraa lukuhaluttomille. Se on melko erikoinen opus. Kooltaan valtava kirja, todellinen sohvapöytäkirja, on täynnä Grassin maalauksia ja runoja. Yksi per aukea kutakin, toisella puolella vesivärimaalaus, jossa runo on saksaksi raapustettuna (tosin useimmiten varsin hankalasti luettavissa), toisella puolella valtavalla fontilla runo käännettynä.

Lopputulos ei ole oikein onnistunut — runokirjalle ei lähtökohtaisestikaan mielestäni oikein sovi valtava koko, toisaalta eipä Löytötavaraa lukuhaluttomille oikein toimisikaan ilman Grassin maalauksia. Mutta itse toinen sivu jää sitten toivottoman tyhjäksi. Usein huomaa tutkiskelevansa epäselvällä käsialalla sudittuja saksankielisiä runonosia — eikö olisi voinut mahduttaa samalle painosivulle sitten vaikkapa suomenkielisen ja (selkotekstillä kirjoitetun) saksankielisen rinnan?

En myöskään välttämättä pidä erityisemmin Grassin runoudesta. Saattaa olla, etten yleensäkään tiedä paljoakaan koko taiteenlajista, mutta tässä tapauksessa monet ovat yksinkertaisesti (mielestäni) hieman konventionaalisista aiheista kirjoitettuja. Illallisvieraista ja kaloista, sienistä ja puutarhasta. Joistain poliittisista on tosin helppo pitää, kuten:

VÄRIOPPIA

Posti ei kohta enää ole keltainen.
Palokunta kiitää vielä punaisena
tulipalosta toiseen.
Mutta kohtapuoleen aiotaan kaikki värit
— myös taivaanrannanmaalarien — yksityistää
ja sovittaa markkinatilanteeseen.

Joskin nykyinen markkinatilanne kai ainakin Yhdysvalloissa näyttää suosivan suorastaan kansallistamista. Grassin omaan elämään liittyvät runot ovat kuriositeetin tavoin hauskoja, koska ne liittää kiinteästi elämäkertaan. Hautakivien hakkaaminen lapsille, Olivetti, menneet vaimot ja niin edelleen. Hyvä niin, mutta olen tyytyväinen siihen, ettei Löytötavaraa lukuhaluttomille niin kauan kestänyt lukea — kai ennen kaikkea siksi, etten ole vieläkään oppinut/opetellut lukemaan runoutta niin kuin sitä kai pitäisi lukea.

.:Kultainen malja:.

Luin suosituksesta E.T.A. Hoffmannin, romantiikan ajan satumaakarin, klassikkoteoksen Kultainen malja. Satu uudelta ajalta, jonka edesmennyt Loki-kirjat on ansiokkaasti julkaissut suomeksi. Ja melkoinen satuhan se onkin.

Kahteentoista vigiliaan jaettu fantastinen tarina kertoo haaveksivasta ja kömpelöstä ylioppilaasta Anselmuksesta, joka Hoffmannin yliluonnollista henkeä hehkuvassa Saksassa rakastuu saksanheisipuussa Elben rannalla asuvaan maagiseen vihreään käärmeeseen. Joka on vastaavasti arkkivaari ja salamanteri Lindhorstin vanhin tytär. Johan sitä vähemmästäkin leimataan hourupääksi. Tästä eteenpäin Hoffmann sitten sekoittaakin yliluonnollista, todellista, unia, visioita ja punssihoureita koko rahalla. Romantiikan tyylille tuttu kuvailevien näkyjen tulva hyökyy lukijan päälle — harmaat palvelijat ovat papukaijoja, ennusnoidat syntyvät lohikäärmeensulista ja rehujuureksista. Tunteet, tuntemukset ja mielikuvitus ottavat näyttämön.

Ei ihme, että Hoffmannilla on ollut melkoinen vaikutus jälkeentulleisiin kirjailijoihin ja tekijöihin (esimerkiksi Edgar Allan Poehen, Dumasiin ja Ingmar Bergmankin viittailee). Voisipa kirjailijan teoksessa nähdä piirteitä myöhäisemmästä maagisesta realismistakin — joskin Hoffmannin kirjassa runolliset ja tavalliset ihmiset asuvat selkeämmin omissa maailmoissaan, tavallisten tavoittaessa maagisen maailman vain punssihumalassa.

Teoksen voi lukea saksaksi täällä. Jopa piirroksin varustettuna versiona, joskin linkatussa verkkoversiossa on toinen kuvitus kuin Loki-kirjojen Petra Giacomellin (joka ei ole hullumpi sekään).

.:Ravunkäyntiä:.

Päätin lukea Günter Grassia kuin rapu, takaperin edeten ja otinkin luettavakseni toisiksi uusimman suomennoksen Ravunkäyntiä (Im Krebsgang). Kiinnostava luettava varsinkin, kun elämäkerta on nyt muuttanut jotkut henkilöt ainakin intertekstuaalisesti kiinnostaviksi (kuka meneekään takuuseen siitä mitkä asiat Sipulia kuoriessa pitävät paikkaansa ja mitkä eivät - eikä sillä suurempaa väliä olekaan). Mitä enemmän Grassia lukee, sitä houkuttelevammalta vierailukohteelta Gdansk tuntuu.

Ravunkäyntiä on monessa kronologiassa etenevä tarina sveitsinsaksalaisesta natsivirkailijasta nimeltä Wilhelm Gustloff, hänen juutalaisesta murhaajastaan David Frankfurterista ja ennen kaikkea kansallissosialistien marttyyriksi (Blutzeuge) nousseen Gustloffin mukaan nimetystä laivasta. Risteilyalus, joka alun perin toimi natsien Kraft durch Freude-huvialuksena, joutui rintamien jo luhistuessa ja tuhansien pakolaisten täyttämänä neuvostoliittolaisen sukellusveneen upottamaksi. Gustloffin upottaminen on edelleen eniten uhreja vaatinut laivaonnettomuus historiassa.

Päällimmäinen kertomus on vastaavasti kirjan minähahmosta, tuuliviirimäisestä lehtimiehestä, joka löytää internetistä äärioikeiston verkkosivut, joilla laivan uppoamista hehkutetaan kammottavana sotarikoksena. Ruskeaa ideologiakuraa levitetäänkin nyt uudessa ympäristössä, internetin tutkimattomissa uumenissa. Ravunkäyntiä onkin paitsi kertomus laivasta myös uudesta mediasta ja sen tarjoamasta ääriliikkeiden pelikentästä, ja internet-identiteettien toiseudesta suhteessa tosielämään. Hiljaisesta nörtistä sukeutuu verkkoroolin kautta paatunut revisionisti, vaikka ei olutta litkivien klanipäiden seurassa viihdykään.

Grass on itse todennut, että Wilhelm Gustloffista kirjoittaminen oli osaltaan tarpeellista, koska tragedia oli vaarassa joutua äärioikeiston omimaksi, kuoliaaksi vaietusta tapahtumasta tehtiin "veritodistajaa" vastenmieliselle aatteelle. Grass osoittaakin tarinansa sivussa, että sotarikokseksi väittäminen on perusteetonta - Gustloffissa oli myös sotilaita, itseasiassa pakolaisten kustannuksella, ja laiva oli aseistettu ilmatorjuntatykein. Neuvostoliittolaiselle sukellusveneen kapteenille se oli vastaavasti fasistien täyttämä purtilo ja kohde siis siinä missä mikä tahansa muukin.

Harkitsematonta olisi puhua teennäisen huolestuneeseen sävyyn internetin luovan anarkismin vaarallisuudesta, jollaisia poliitikkojen suusta nykyisin kuulee useinkin. Mutta toisaalta melko vastenmieliset liikkeet netissä, useimmiten parin Schweringin toveriyhdistyksen internetsoturin muodostamat, totta vie kytevät. Keskustelupalstoillakin pistetään äärimmäisillä argumenteilla asiallinen keskustelu hukkumaan omaan mahdottomuuteensa.

Kiinnostavasti muuten verkosta löytyy edelleenkin suomenkielisiäkin sivustoja, jotka vähintäänkin muistuttavat Grassin surffaajalehtimiehen mallisivustoa www.blutzeuge.de, joka näyttää nykyään toimivan Grassiakin painaneen painotalon kotisivuina, silloin kuin sattuu olemaan pystyssä. Merkillinen Kolmannen valtakunnan "unohdettujen hyvien puolien" ihannointi istuu ja elää tiukassa jopa yli kansallisuusrajojen. Ainakin verkossa.

Seuraavaksi kai sitten suunnitelman mukaan pitäisi lukea Minun vuosisatani, josta tosin kuulin Ak.:lta varauksellisia kommentteja. Ehkä olisi parempi valita seuraava vain takakansitekstien perusteella, jahka Grassin pariin palaa.

Niin, ja rapu liikkuu kuulemma takaperin vain pelästyessään ja melkoista vauhtiakin.

.:Sipulia kuoriessa:.

Günter Grassin Sipulia kuoriessa olisi varmasti parhaimmillaan, jos olisi lukenut kirjailijan aikaisemman tuotannon perusteellisesti. Nyt monessa kohdassa viittaukset aikaisempien kirjojen syntytaustoihin jäävät hieman usvaisiksi — joskin aleneehan se varhaisempiin kirjoihin tarttumisen kynnys näinkin.

Sipulia kuoriessa on pitkä elämäkerrallinen tilitys, joka alkaa sirpaleisista muistoista lapsuudesta — Danzigin punatiilisiltä kaduille, ja matkaa läpi Grassin maailmanpalossa vietetyn nuoruuden, raskaan työn ja köyhyyden täyttämien sodanjälkeisien vuosien (jolloin talousihme kohteli saksalaisia melkoisen eriarvoisesti, ja Konrad Adenauer käytännössä pesi ruskeat tahrat pois kansakunnan papereista, Persilillä) ja niin edespäin, aina esikoisromaaniin jonnekin 1950-luvulle asti. Välillä tarina polveilee nykyaikaan, Grass on tarinaniskijä, ja sipulin kerroksista paljastuvat muistot eivät tottele kronologiaa.

Kirjailija, johon hänen omien sanojensa mukaan liitetään jo kuin ylimääräisenä ammattinimikkeenä se nobel- (elävinä kuolleiden kirjailijoiden palkinto?), ei turhaan säästele itseään — mutta eipä hän vaatimatonkaan ole, naisseikkailuista, kirjallisista lahjoista ja oikeassa olemisesta vanhemmalla iällä osataan kyllä mainita arvostavaan sävyyn. Ja liftausmatkoista Italiaan, kirjoitusmatkoista Pariisiin. Ja kokkailusta. Melkoinen ruumiinavaus elämälle, mitä nyt voi Grassista olettaa, että fiktiota lienee ripoteltu joukkoon. Mahtoikohan sittenkään vankileirillä tavattu Joseph päätyä paavinistuimelle Roomaan, vai jujuttaako kirjailija lukijaa, väritellen juttua ilkikurisemmaksi?

Suurin kohu, eli se Grassin kauan sisällään kantama salaisuus sodasta Waffen-SS-joukkojen riveissä jää oikeastaan hieman ylimainostetuksi kohuksi. Kai kirjailijan vakuuttelun siitä, ettei hän tahallaan riimukaulusjengiin liittynyt, saati 17-vuotiaana Kolmannen Valtakunnan aivopesun läpikäyneenä ollut ihan täysissä sielunvoimissakaan. Eikö ripitykseksi riitä sitten se, että kirjailija katuu olleensa ainakin lammasmainen Mitläufer? Vaikka kummallistahan se tietenkin on, että Grassin kaltainen kansakunnon omatunnon kolistelija tekee moisen tunnustuksen vasta uudella vuosisadalla.

Joka tapauksessa Günter Grassin "muistelmien" toinen osa, Die Box, onkin jo julkaistu Saksassa ja jos aikaisemmasta käännöstahdista mitään on päätteleminen, ilmestynee joskus vuoden päästä suomeksi. Nyt se on selvästi pakko lukea, ehkä 1950-luvusta ei enää irtoa yhtä meheviä muistelmia kuin aikaisemmasta vuosikymmenestä, mutta eihän sitä tähänkään voi jättää, Grassia kirjallisen nousunsa kynnykselle istuksimaan.

...

Kansanmurhista ja hirmutöistä puheenollen, Lukulampun lähettämä linkki häiritsee minua yli kaiken. Voiko koskaan enää luottaa joulupukinpartaisiin vaihtoehtolääketieteilijöihin, mistä voi tietää ettei heilläkin ole ollut aikaisemmassa elämässään etninen puhdistuspalvelu?

.:Välimerkintöjä ja sipulia:.

Hieman hidastempoisia päiviä, on niin kuuma — tai oikeastaan vain hikisen painostavaa — ettei jaksa keskittyä tärkeiden asioiden kirjoittamiseen. Luen hyvin hitaasti Günter Grassin elämäkerrallista Sipulia kuorimassa — Grassin lapsuus Danzigissa tuo vähintäänkin mieleen Umberto Econ populaarikulttuurillisesti virittyneemmän Kuningatar Loanan arvoituksellisen liekin, vaikka Eco onkin viisi vuotta nuorempi (ja siksi kai vältti sodankin). Natsit toisaalla, fasistit toisaalla — samaa tematiikkaa. Mahtaakohan seuraava sukupolvi osata kirjoittaa jännittäviä elämäkertoja? Viittaus ei siis ole siihen, että natsit tai fasistit (tai risiiniöljy) olisivat vaatimus mielenkiintoiselle elämäkerralle.

Hauskintahan tietenkin kaikessa on, etten ole oikeastaan koskaan saanut kunnolla luettua Günter Grassin kirjallista tuotantoa. Peltirummunkin nähnyt vain elokuvana. Mutta ehkä elämäkerta motivoi sitten paikkaamaan aukot kirjailijan kohdalla.

...

Katsoisikohan tänään kirjaston elokuvia (Kieślowskia? Polanskia? Tatia?) vai Teeman venäläistä minisarjaa Mihail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan tiimoilta (jonkun mukaan trenditietoisten idioottien venäläinen klassikko, en muista mihin pohjautuen)? Jälkimmäinen oli ainakin ensimmäisen jakson perusteella varsin taidokkaasti tehty, kuten nämä venäläiset sarjat klassikoista kai yleensä. Ensimmäisestä sanottakoon, ettei kirjastosta edes kehtaa lainata muuta kuin "klassikkoelokuvia".

...

Tämäkin blogi hyötyisi kieliopin ja lauserakenteiden paremmasta tarkastelusta. Taaksepäin lukiessa omasta tekstistään nimittäin huomaa kummallisia ajatusvirheitä ja äkillisiä katkoksia. Sanojakin puuttuu sieltä täältä. Mutta harvemmin sellaisia jaksaa jälkikäteen korjata. Ehkä tekstien läpilukeminen ennen "publish post"-painikkeen naksauttamista auttaisi, välttyisi saamasta yleisön silmissä kömpelön kirjoittajan leiman.

.:Luhistuvat uudisrakennukset:.

Einstürzende Neubauten ei pettänyt odotuksia — jotka muuten eivät olleet mitenkään pienimmästä päästä. Tavastian keikkaa olikin jo Suomessa varrottu, edellinen keikka kun oli 1984 käsittääkseni Lepakossa (jolloin yhtyekin taisi olla vähän erilainen kokoonpano). Valehtelematta paljoakaan Alles Wieder Offen 2008-kiertueen Helsingin pysähdys taisi olla parhaita koskaan näkemiäni musiikkiesityksiä, ellei paras. Tavastian lava oli yhtyeen mukaan kiertueen pienin, ja se kyllä näkyi siinä, että lava oli käytännössä tupaten täynnä roinaa.

Kiittäminen lienee osin hyviä paikkoja, josta metrin verran yleisön päiden yläpuolella portailla seisten näki hienosti, miten ne mystiset äänet levyllä synnytetään. Lavalla oli kyllä perusinstrumentit kuten basso ja kitara, mutta Einstürzende Neubautenin pointti onkin mystisten kilistimien ja kalistimien käyttö äänimaiseman luomisessa. Näitä sitten piisasikin jos jonkinlaista — teräslevyt, porakoneeseen kiinnitetty vinyylilevy, muoviviemäriputkixylofoni, keskiaikaisen kidutuslaitteen näköinen pyörivä härveli, katonrajaan kiinnitetystä lumikolasta lavalle pudotellut metallikalikat, narskuteltu pakkausstyroksi ja ties mitkä muut. Perusbassoakin ja kitaraakin vingutettiin joissain biiseissä vibraattoreilla.

"Was gerade ist wird krumm gebogen / was krumm ist reden sie gerade!"

Keikan settilista oli lopulta yllättävänkin pehmeä, ei pelkkiä meluisia ja jyrääviä kappaleita, vaan myös nykytuotannon surumielisiä "balladeita". Ei hullumpi valinta, vaikka todella vanhat fanit saattoivatkin olla pettyneitä alkutuotannon meluvalliryttäysten puutteeseen. Vuosisadan vaihteen biiseistäkin tulee oikeasti mieleen vain Die Befindlichkeit des Landes. Englanninkielisiä kappaleita olisi kyllä voinut soittaa vähän vähemmän, kun oikeasti yhtye toimii saksaksi paljon paremmin.

Bändi itsessään oli tietenkin jo melkoisen iäkäs (onhan itse yhtyekin yhtä vanha kuin allekirjoittanut) — muusikon elämä näkyy kyllä hieman naamoista, mutta mikäpäs siinä kunhan hyvältä kuulostavat. Paljasjalkainen solisti Blixa Bargeld nyt heitti yleisöön tyypillistä ylimielistä artistikommentaaria, mutta sehän nyt kuuluu asiaan — senhän eräät ansaitsivatkin. Ehdottomasti hilpein oli silti NU Unruh, joka nimeensä viitaten tuskin kykeni pitämään jalkojaan alhaalla kilkuttaessaan instrumenttejaan.

Kiintoisa käytäntöä muuten myydä keikka välittömästi sen päättymisen jälkeen CD:lle poltetussa formaatissa. Niinpä nyt voin minäkin livekokemuksen kerrata tarvittaessa koska tahansa (saa lainata, jos haluaa). Pientä teknistä klappia tuntuu insta-nauhoitteessa olevan, mutta mitäs siitä — paremmalta se kuulostaa kuin yksikään bootleg. Itseasiassa jotenkin kiinnostava lätty, ottaen huomioon, että lennossa nauhotettua tuotosta ei ole millään tavalla jälkikäsitelty.

.:Olkitäytteiset pyhimykset:.

Poimin tuossa joku aika sitten kirjaston hyllystä Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg) vain siksi, että Sebald mainitsee sen ohimennen On the Natural History of Destructionissa. Aikaisemmin nobel-Bölliltä on tullut luettua vain Punaiseen armeijakuntaan marginaalisesti liittyvä Katharina Blumin menetetty maine, joka oli ihan hyvä.

Enkeli oli vaiti jäi aikanaan julkaisematta sodanjälkeisen Saksan epävarmoissa oloissa ja näki päivänvalon vasta 1992, seitsemän vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Otavan painoksen loppuosaan liittyvä jälkipuhe pui aihetta yksityiskohtaisemminkin, mutta mikä tarkkaan ottaen kustantamolla käsikirjoituksessa mätti ei oikeastaan selviä. Osia tekstistä Böll kierrätti myöhäisemmässä tuotannossa ja teoksen kannet toteavatkin mahtipontisesti, että teos on avain Böllin myöhempään tuotantoon. Siitä en tiedä mitään, kun en ole kirjailijaan sen laajemmalti perehtynyt.

Kirja on kuitenkin lopulta aika miellyttävästi (noin suhteellisesti ymmärtäen) luettava kuvaus "Saksasta vuonna Nolla". Sodan raunioittamassa (mainitsemattomassa) Kölnissä henkilöpapereita väärentävä Hans taistelee eloonjäämisestään samalla kuin rakastuu hänet kattonsa alle ottavaan, surumielisen tyhjentyneeseen Reginaan. Böll kuvaa ihmiskohtaloita kaupungissa, jossa ihmiset ovat äärirajoillaan - ajettu köyhyyteen ja jokapäiväisen olemassaolon taisteluun. Sanankäyttäjänä Böll saa lukijansa nälkäiseksi, niin "realistisesti" puute sivuilta puskee.

Enkeli oli vaiti teemailee pitkälti myös syvästi katolisen Böllin uskontonäkemyksen varassa. Sivuilla kirjailija tekee Oikeasta Kirkosta kaksi kuvaa - toinen on laupias kappalainen, joka uhraa vähäisistä omistaan puutteenalaisille, toinen tilanteesta hyötyvä kirkon ylärakenteita edustava nimelliskristitty, jolle tärkeämpää on raha, valta ja omaisuuden kartuttaminen. Tässä suhteessa myös Regina ja Hans ovat katolisia ja uskovaisia, mutta maallisen elämän vaikeuden vesittämiä - sen Böll tuntuu kirjailijana suovan heille anteeksi.

Totesin joskus pitkästyneisyyttäni 1900-luvun jatkuvaa toisessa maailmansodassa vellomista kohtaan - aiheesta on naputettu kirjallisuutta varmaan enemmän kuin mistään yksittäisestä historiallisesta tapahtumasta. Böll sijoittuu tähän vähän kahtalaisesti - toisaalta aihe on kytköksissä maailmansodan traumaan, mutta kirjailijan edustama ns. Trümmerliteratur ei käsittele sotaa, vain sen kammottavia seurauksia. Kalkkipölyä ja sortuneita ulkoseiniä kirjasta ei tottavie puutukaan. Siinä mielessä sitä sopii verrata suomalaiseen ajan kirjallisuuteen, jossa ainakin näin kursiivisesti ajatellen kaikki tunnutaan liittävän tarkasti sotaan, ja harvemmin päädytään pasifistis-luonteiseen tappion ja tuhon karvauteen.

.:Ei tsekkidisko, vaan...:.

Wladimir Kaminerin Ryssändisko meni paljon Schönhauser Alleeta sukkelammin, suorastaan putkeen. Ehkä tarinanviipaleet olivat Schönhauserin vastaavia parempia. Osat tosin olivat toistensa kanssa samanlaisia. On hieman vaikea sanoa kuinka monta kirjaa Kaminerin konsepti kestää, mutta ainakin vielä tämä kokoelma toimi hyvin totutulla kaavalla - nyt Kaminerin suomennettu tuotanto onkin sitten luettu, vaikkei Marssimusiikkia täyttänytkään aikoinaan odotuksia mitenkään ihmeellisesti - ehkä romaanimuotoisuutensa takia. Kaminer lienee parhaimmillaan lyhyissä Berliini-keskeisissä tarinoissaan.

Seuraavaksi olisi löydettävä uusia samaan kategoriaan lankeavia kirjailijoita - hankalaa siinä on sattuman suuri merkitys löytämistyössä. Uutuushyllyjä penkomaan siis, ilmeisesti. Täytynee kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että takkuillut kaunokirjallisuuden lukeminen on taas lähtenyt käyntiin - saa vain nähdä koska hirtän itseni johonkin ylipitkään ja kuivaan tiiliskiveen, kuten aikaisemmin on muutamaan otteeseen päässyt käymään.

.:Sonate vom guten Menschen:.

Kävin uudelleenkatsomassa Das Leben der Anderenin Kinokoplan valkokankaalta. Elokuva ei kieltämättä ole vielä kolmannellakaan kerralla menettänyt tehoaan. Huomasi myös, ettei kyseessä ole välttämättä mikään valkokangaselokuva - mitään selvästi hienompaa ei erottunut, lukuunottamatta ystävien kanssa kotimatkalla käydyn kommentaarin herättämiä näkökulmia. Kaikki elokuvat tarvitsisivat viime kädessä sosiaalisen keskustelun tuomia katselukokemusten erilaisuuksia. Das Leben der Anderen oli toisaalta ennalta nähtynä helpompi keskusteluun alistettava teos - yleensä ensi näkemältä elokuvat jättävät minut hiljaiseksi, niistä ei sovi puhua liian aikaisin. Sanottava ei yksinkertaisesti heti ulostuloon poistuttaessa irtoa.

Sää (jos siihen nyt vakavasti otettavasti saa viitata) oli kyllä täydellisen elokuvan henkeä tukeva - loskaisaa reaalisosialismia, kaikkien mielikuvien vankinakin sanottuna. YO-kylästä ei vain ole korkeiden betonikerrostalojen korvikkeeksi. Sunnuntai syvenee.

.:Ich hatte ein Wort:.

Vaikka yhtye on kokenut monta muutosta, toisesta toiseen, kokeellisesta kolinasta helpompaa kohden - ei silti, Einstürzende Neubauten ei tuota pettymystä. Alles wieder offen on aivan yhtä hieno tuotos kuin varhaisemmatkin. Olisi kyseenalaista, jos sortuvien uudisrakennusten instituutio joskus pettäisi (!). Mitään selkeää sanomaa sanoituksista ei voi löytyä, ja kappaleetkin heittelehtivät aikaisemman tavoin Stella Marisin kaltaisista aina Was Ist Istin sielunsisariin. Uudessa tuotannossa tosin Stella Maris-osuus korostuu kovasti (Nagorny Karabach, Ich hatte ein Wort), mutta nopeat kolinat ovat silti hallinnassa (etenkin Weilweilweil ja Let's do it a Dada!).

Alles was du lernst ist doch nur rückwärts parken
Lass dir nicht von denen raten
die ihren Winterspeck der Möglichkeiten
längst verbraten haben.

Tosin lukuunottamatta Weilweilweiliä, vielä ei ole löytynyt rinnakkaisia Die Interimsliebendenille, Was Ist Istille, Reduktille, Befindlichkeit des Landesille ja Pelikanolille. Huippulevynä säilyy edelleen Ende Neu, mutta onhan niitä, Neukkarien, uralle siroteltuna noita erinomaisia kappaleita jotka jo pitkän uran perspektiivistä katsottuna tekevät yhtyeestä minulle sen kaikkein parhaan koskaan olleen ja olevan. Jos musiikki ei olisi Lingua Francan tavoin käyttäytyvän englannin dominoimaa, olisi tämänkin yhtyeen tarina ollut kovin erilainen.

Edit: Onhan siinä pirulaisessa yhteensitova teema, vain samalla tasolla kuin yleensäkin.

Warum hast du mich verlassen?
Ich halt dagegen, brüll' jede Welle einzeln an:
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier, oder was?

Järkyttävää musiikkifanitusta - en minä yleensä - mutta menköön nyt.

.:Kulttuureita:.

Oikeastaan yritin mennä nukkumaan, mutta ei näytä onnistuvan, joten kirjoitetaan sitten loppuun luetusta Kaminerin Schönhauser Alleesta.

Kirjoittajan lyhyet kertomukset, jotka voisi hyvin kuvitella jonkin maahanmuuttajalehden sivuille, tekisivät hyvää joillekin nykysuomalaisille kulttuurien sekoittumista vastustaville. Itäisessä Berliinissä kulttuurit kohtaavat toisensa, eivät ongelmattomasti, mutta kuitenkin kommelluksiin ymmärtäväisesti suhtautuvan asennoitumistavan kautta mutkattomasti. Kurdi myy kanakebapia PKK:n vallankumous mielessään, aasialaiset friteeraavat kaikki ruokansa ja venäläisten sukujuhlat hajottavat asunnot alkutekijöihinsä. Kaikki tapahtuu saksalaisen markkinatalouden keskellä, etnisten ravintoloiden vieressä seisoo Burger King ilmaisine pahvikruunuineen ja kauppakadun ostoskeskus on täynnä kulutusyhteiskunnan tingeltangelia. Ongelmat ovat kaikilla sopivan arkisia - naishuolia, työhuolia, uuden kulttuuriympäristön ymmärrysongelmia. Kukaan suurkaupungissa, ainakaan siirtolaisyhteisöissä, ei tunnu eristäytyvän yksin omaan asuntoonsa neljän seinän sisään viihde-elektroniikkansa keskelle. Onkohan tässä nyt jotain sellaista kiez-henkeä, jollaista ei (mahdollisesta idealisoinnista huolimatta) voisi oikeastaan kuvitella omaan kotimaahansa.

Viihdyttäviä tarinanpätkiä joka tapauksessa, ne muutamalla kerralla putkeen lukemalla tosin taisin tehdä niiden teholle jonkinasteista hallaa.

.:Allerseelen Allee:.

Juhlien jälkeiseen väsyneisyyteen (aivokemiallisine vaikutuksineen ja ilman) sopii aikaisemmin mainitut Wladimir Kaminerin nokkelan kuivalla tavalla hauskat berliiniläistarinat kokoelmassa Schönhauser Allee. En ole vielä tietenkään päässyt loppuun, mutta sykäyksellisesti luetut muutaman sivun novellintapaiset lämmittävät. Jos tehdään vääryyttä ja positioidaan kirjoittaja, se ei Kaminerin tapauksessa ole vaikeaa - venäläinen emigranttikirjailija, jota ahdistaa vanhan sosialistisen järjestelmän muisto, ja joka suhtautuu kapitalismiin myönteisesti, mutta hihittelee joillekin yksityiskohdille siinä noin elämäntapana. Sillä tavalla ihmisläheisesti, erityisemmin syyttävällä sormella osoittamatta. Hapankaalin hajuinen venäläisyhteisö Voiton päivän vodkapitoisine muistamisjuhlineen, pedantit saksalaiset neurooseineen ja monenkirjava maahanmuuttajapopulaatio omine tapoineen.

Schönhauser Allee tarinanivaskana on noin karkeasti ja etäisten muistikuvien perusteella ehkä miellyttävämpi teos kuin neuvostoliittolaista "avaruusohjelmaa" ruotiva Sotilasmusiikkia, jonka joskus kauan sitten luin. Sotilasmusiikkia tuntui vaivaavan tietty kertomuksen hajanaisuus ja Kaminerin huumori ei ehkä oikein päässyt oikeuksiinsa kokopitkässä tekstissä. Ja lopulta, mikä olisikaan hienompaa kuin pieniin pätkiin jaettu tietyn yhteisön kuvaus tietyssä kaupungissa.

Berliinikin jäsentyy vain fantastisen maantieteen kautta, missä päin se Schönhauser Alleekin mahtaa olla? Idässä? Joskus jos olisi ylimääräistä tarmoa (ehkä tänään illalla) voisi rakennella jonkinlaisen merkinnän fiktion keinoin mielletyistä kaupungeista (Pariisi, Berliini, Pietari, ainakin) - ainakin jollain tasolla koetut kaupungit erottuvat aina näistä. Esimerkiksi Jan Nerudan Mala Strana-tarinat sijoittuvat kuitenkin lopulta ajallisesti poikkeavaan, mutta silti muistin kautta tiedostettujen kiinnekohtien kautta "todelliseen", Vltavan rannalle Hradčanyn varjoon. Sinänsä fantastisessa maantieteessä (ei taida olla oikeaoppinen kirjallisuustieteen termi) ei ole mitään vikaa, se vain saa harmistumaan siihen, että niin moni kaupunki on (vielä) näkemättä.

Myöhemmin illalla lisää jostakin. Kyllä tällaiset latteat sunnuntaipäivät ainakin laittavat kirjoittamaan jotain, täytteeksi seinien valkoisuuteen ja niin edespäin.

.:Ministerium für Staatssicherheit:.

Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Muiden elämä (Das Leben der Anderen. 2006) sopi mainiosti pitkittämään hieman ahdistavallakin tavalla tyhjän sunnuntaipäivän melankolista tunnelmaa, sillä tavalla positiivisesti. Sentimentaaliin vääntyvä kerronta toimii parhaiten silloin, kun on jo valmiiksi tietyllä tapaa virittäytynyt tunnelmaan.

Stasi-miehen oikeamielisyyden heräämistä harmaassa DDR:ässä jaksaa seurata, ja myötäeläminen ilmeettömän kaljun, edesmenneen Ulrich Mühen esittämään Wieslerin mukana on raukeaa. Pienillä ilmeillä sanotaan paljon, mikä on hienoa filmissä, joka on hidas kuin mikä, mutta kypsyy myös huomaamatta. Elokuvan apeaa perusvirettä (joka kyllä korostuu loppuepilogin myötä) ympäröivä harmaa Itä-Saksa on kaunis kuin märkä betoni, totalitarismin hallintakoneiston univormut ja sellikäytävät kliinisyydessään häiritseviä. Voi vain ajatella miten eri tavalla saksalainen ossi elokuvan näkee. Ja toisaalta ajattelemaan muurin murtumista, sääli että oli silloin oikeastaan liian nuori ajattelemaan koko asiaa kovin analyyttisesti.

Oikeastaan ainoa kohta, joka jäi mieleen humoristisuudessaan oli kirjoituskone-ekspertin raportti kiipijä-everstille. Saa kaipaamaan kyllä myös kirjoituskoneita.

Ainoa valittamisen aihe on ehkä liian "huomattavissa" oleva taustamusiikki, joka myös yrittää hieman päällepukea katsojalle ajatuksia, alleviivaamalla ihan liikaa kohtia - "nyt pitää olla surullinen, viulumusiikkia."

.:Rypälesokeria ja kamferiruiskeita:.

Saavutin siis lopun Alfred Döblinin eeppisessä klassikkoniteessä Berlin Alexanderplatz. Teos seuraa berliiniläisen pikkurikollisen Franz Biberkopfin tietä Tegelin vankilasta vapauteen, jossa kohtalo jakaa kunnollisuutta vannoneelle entiselle muuttomiehelle ja sementtityöläiselle kehnot kortit ja syöksee hänet kohden perikatoaan — johon lopulta johtaa Biberkopfin kyvyttömyys kohdata itseään.

Kirjassa lukijan eteen katetaan koko sodanjälkeisen Weimarin Saksan levottomuus ja Berliinin alamaailman murtojen, prostituoitujen ja kapakoiden maailma. Modernin metropoliksen hälinää Döblin täplittää heittämällä Biberkopfin tarinan väliin katkelmia mainoksista ("Gargoyle Mobilöl vulkanoimislaitos, leikkauttakaa polkkatukkanne meillä, sinertävä vesikampaus, Pixavon, jalostettu teeuute."), sanomalehtiuutisista ("Hirvittävä Prahan onnettomuus, 21 kuollutta jo löydetty, 150 henkeä hautautunut. Tämä rauniokasa oli vielä pari minuuttia ennen sitä seitsenkerroksinen uudisrakennus, nyt sen alla viruu vielä lukuisia kuolleita ja pahasti loukkaantuneita.") ja pienistä kaupunkitarinoista, joiden paikkasidonnaisuus pakottaa kovin usein kaivamaan netistä kartan, jotta tietäisi edes suurin piirtein mistä puhutaan.

Ajoittain tämä raamatuntarinoilla — Biberkopfhan sijoittuu hyvin Jobin tarinaan, tai ainakin haluaa itse sijoittua — ja kaupungilla pippuroitu kertomus yltyy aika vaikeasti seurattavaksi luettavaksi onomatopoeettisine ilmaisuineen. Jotkut sivutekstit väittävät, että Döblin olisi ottanut vahvasti vaikutteita James Joyceltä, mutta siitähän minä en tiedä mitään.

En malta olla vertaamatta alkumetreille luettuun Musilin Mies vailla ominaisuuksia-järkäleeseen ja toteamatta toistamiseen, että jälkimmäinen kärsii valtavasta porvarillisesta vätystelystä, siinä missä Berlin Alexanderplatzin yhteiskunnan alimmaisiin perehtyvä tarina saattaa vaihdella sävyään paljon helpommin humoristisesta syvälliseen ja toisin päin. "Viehättävä huumori yhdistyy syvällisempään sisältöön" taitaa olla jo liikaa.

Suomennoksesta täytyy kyllä todeta, että vaikka se on yleensä ottaen varsin onnistunut, käy slangisaksan kääntäminen jonkinlaiseksi puoliveriseksi arviolta 1960-luvun puhekieleksi (ainakin summittaisen arvioni mukaan) vähän rasittamaan. Uusi käännös vääntäisi kirjan varmaan Stadin slangilla, sehän on nyt niin muodissa. Kyseenalaista tosin olisi toimisiko sellainenkaan kunnolla — ehkä työstämään pitäisi palkata se, joka käänsi Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Toinen ehkä vähän sotkeva temppu on kääntää Franzin tyttöystävän Miezen lempinimi Mirriksi — käännös on tietenkin vastaava, mutta tällaisia toivoisi jätettävän lukijan oman älyn varaan. Suomessa kun ei tunnuta harrastavan anglojen tapaan nootitettuja kaunokirjoja.

Tämän päätteeksi täytyy kyllä yrittää metsästää jostain käsiin Rainer Fassbinderin TV-sarja — kolmatta missausta (ensimmäinen muutama vuosi sitten elokuva-arkistossa, toinen muutama viikko sitten Teemalta) ei tekisi mieli tehdä.

.:Hamburg 1943:.

Kuten aikaisemmin todettua, pöydällä viihtyi lainattu W.G. Sebaldin On the Natural History of Destruction (2001/1999), joka on esseekokoelma — kirjallisuuden laji, jota muuten tulee harvemmin luettua, ja siksi itsekin on vasta harjoittelemassa — Saksan terroripommitusten muiston vaikeudesta sodanjälkeisessä kirjallisuudessa — ja myöhemmin, täydellisen antautumisen jälkeisen tuhon keskellä elämisen kiinnittämättömyydestä niihin ympärillä levittäytyviin raunioihin. Retrospektiivinen ulkopuolinen aistii jotain tästä ristiriidasta Kolmatta miestä käsitelleessä merkinnässä havainnoiduista wieniläisistä kivikasoista ja autonhylyistä.

Sebald, jonka esseeteksti on kadehdittavan selkeätä — joskin toisinaan saksankieliseen kirjallisuusskeneen viitatessaan tavoittamattomissa olevaa — tekee kiitettävää työtä analysoidessaan juuri Tuhon ja Kuoleman sivuuttamista saksalaisessa epähistoriassa, jossa kyseinen 1933-1945 elää kaikesta päättäen vain jonkinlaisena virallisena kertomuksena tai uudelleenkäsiteltynä, anekdoottimaisena ja uuden Historian läpi suodatettuna "totuuden" asemaan nousseena muistiaineksena. Ajan läpi eläneet kirjailijat eivät (Sebaldin mukaan) ole aiheesta kirjoittaneet.

Vaikka suoria analogioita on vaikea kaivaa, ei ole vaikea ajatella yhtymäkohtia kansallisiin tragedioihin. Tosin yleensä ns. "kansalliselle identiteetille" — käytettäköön ilmaisua nyt tässä yhteydessä poleemisen letkeästi — on tavanomaisesti pakopaikkana uhrikokemus tai syyllisyyden kieltäymys, joka oli mahdotonta sodan hävinneessä Saksassa, jonka tekojen julmuudesta muodostui uusi mittari inhimilliselle sadismille.

Sebald haukkuu kirjallisuuskritiikissään sen verran tarmokkaasti useita kirjailijoita, todennäköisesti tietenkin ansaitustikin, mutta sen verran kärkevää tekstiä onnettoman nuorena kuolleelta lahjakkuudelta tulee, että tulee — kuten kommentoinneissakin jo totesin — kipuna lukea miehen proosaakin. Austerlitzko sitten?

Täytynee aiheeseen liittyen verrytellä hieman muistikuvia siitä, mitä Jonathan Glover kirjoitti sodan moraalisuudesta kirjassaan Ihmisyys, jonka lukemisesta alkaa olla jo aikaa useampi vuosi.