.:Lyhytaaltoradioista:.

Ei ehkä maailman yleiskiinnostavin aihe kirjoittaa blogimerkintä, mutta liittyy ainakin tämän blogin täysin esteettisistä syistä naputeltuun alaotsikkoon "lähetyksiä nimeämättömien aaltopituuksien välisestä taustakohinasta". En tiennytkään, että lyhytaaltotaajuuksia käytetään edelleen vakoilupuuhiin - tai siis lähettämään parhaaseen 'allo 'allo-henkeen salaviestejä maanalaisille illegaaleille. Todellisia feindsendereitä. Yksitoikkoista keinoäänen lukemista numeroista koostuvaa ohjelmaa sentään väritetään joillakin kanavilla muutamalla nuotilla iloista musiikkia.

Erityisen mielenkiintoinen on venäläinen lähetin UVB-76 joka vain surisee jossain siperialaisessa metsässä, kenenkään julkisuudessa tietämättä miksi helkkarissa. Mitä nyt välillä henkilökunta sählää, ja juttelee mukavia mikrofonin ääressä. Tai täysin dadaan sopivasti soittaa pätkän saksalaisesta poplaulusta Moskau. Noin siis pari kertaa kolmessa kymmenessä vuodessa, ja silti joku onnistuu kyttäämään asemaa niin tarkasti, että saa sen nauhalle. Neuvostoliiton organisaation tuntien ei ehkä olisi ihmeellistä, että jokin radioasema olisi vain unohdetusta syystä jätetty surisemaan metsikköön, mutta itsepintainen lähetys jatkuu vielä nykyäänkin.

Foliohatut ja unettomuudesta kärsivät voivat kuunnella nauhoituksia näiltä taajuuksilta The Conet Projectin verkkosivuilta. Kansainvälisen vakoilun kiemuroita ei tietenkään pidä sotkea neuvostoliittolaisten Duga-3-ohjustutkaan - tuohon kylmän sodan radiotaajuuksien itsepintaisen naputtajaan - joka ruostuu tällä hetkellä 30 kilometriä Tshernobylin ympärille pystytetyn eristysvyöhykkeen sisällä. Vyöhykkeen, josta NeQo Phosgraphis tarjoaa melkoisen vaikuttavan valikoiman taidekuvia.

.:Famouz:.

Suhtauduin aluksi hieman epäilyksellä Anton Corbijnin retrospektiiviin Tennispalatsissa. Julkkisvalokuvausta? Herra taitaa olla nykyään ajankohtainen ja tunnettu lähinnä ohjaamansa Joy Division-elokuvan (tai Ian Curtis-elokuvan) Controlin kautta, jota en valitettavasti ole nähnyt.

Hienoa valokuvaa Corbijnin näyttelyssä kuitenkin oli — vanha valitukseni siitä, että Suomessa ei koskaan näe laadukasta kansainvälistä valokuvataidetta saa jälleen potkun kylkeensä, kuten Sally Mannin näyttelyn tapauksessa. Corbijn on näemmä ottanut usean jo legendaariseksikin muodostuneen bändi- tai artistikuvan. Mallinukkemaisen eloton Kraftwerk! David Bowie! Kaitaposkinen Blixa Bargeld mustassa punktukassaan joskus 1980-luvulla! Savuke suupielessä poseeraava Nick Cave!

Myöhemmissä julkkiskuvissa Corbijn laajentaa valikoimaansa ja hänen ottamastaan muotokuvasta kai muodostuu jonkinlainen julkisuuden statussymbolikin — niinpä yhdestä kuvasta löytyy ympyränkiertäjä Michael Schumacher. Rypistyvät beat-kirjailijat Burroughs ja Ginsberg näyttävät suhteessa tuotantoonsa erikoisilta, paksusankaisissa laseissaan kirjoituskoneen ääressä. Toiseksi viimeinen kuvasarja 33 Still Lives kierrättää jo kovin erilaisia ympäristöjä. Steven Hawking pilottiaurinkolasit päässä — turkispuuhkainen Cameron Diaz Ewan McGregor sylissään limusiinin takapenkillä.

Taidemuseo Tennispalatsi ei tosin selvästi välitä erityisemmin rytmittää tarjontaansa — alakerran rutikuiva ranskalaistaiteen näyttely on kammottavassa kontrastissa Corbijnin rakeiselle mustavalkofilmille vangitseman rosoisen rock-elämän kanssa.

.:Postikortteja Italiasta:.

Kun ei ole tähdellisempää kirjoitettavaa, voi naputtaa internetistä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että itse harrastelen blogikirjoittamista, seuraan lopulta melko harvaa blogospheren asukasta - lukeminen jää toissijaiseksi kirjoittamiselle. Jos tuttuja ja muutamaa harvaa ei lasketa.

Viime viikonloppuna löysin kuitenkin valokuvablogien hienouden, etenkin urbaanin tilan kuvaamisessa. Monessa tapauksessa kysymys on tietenkin ammattivalokuvaajista tai sellaisiksi havittelevista. Ensimmäisenä haaviin tarttui tarpeeksi erilaista kuvamateriaalia julkaiseva Berlin Guide, joka etenkin itäisen Berliinin jättömaiden ja raideliikenteen aamuisine näkyineen taitaa sarkansa. Pariisia kartoittaa selvästi ammattivalokuvaaja. Wieniläinen Andreas Manessinger on valokuvauksen opiskelija, mutta kirjoittaa niin paljon, että kysymys ei ole ainoastaan valokuvablogista. Hänen kirjoituksistaan olen ennen kaikkea oppinut käynnissä olevien EM-jalkapallokisojen mainosmiesten latteudesta. Fanzonet ovat suuryritysten, Carlsbergin, Coca Colan ja McDonaldsin kansoittamia. Marc Schneider kuvaa Prahaa, mutta lähinnä paljon muutakin. Schneiderin Wienin joukkoliikenteen kuvat olivat hienoja, vaikka salakuvaus mietityttääkin. En itse koskaan uskaltaisi ottaa kuvia salaa ventovieraista. Varsovassa asuva valokuvablogin pitäjä ei ehkä ota niin erikoisia kuvia, mutta niistä puuttuukin mukavasti jälkikäsittely ja itsetarkoituksellinen taidevalokuvaus. Blogi on puolaksi, joten teksti jää muutamaa tuttua sanaa lukuunottamatta käsittämättömäksi.

Pyrin keräämään syötteenlukijaani vielä lisää valokuvablogittajia eri kaupungeista. Niissä on sitä samaa paikallaanpysyvän matkustamisen tunnetta kuin aikanaan Google Earth-ohjelmaan lisättyjen valokuvien kohdalla, joista maailman toiselta puolella asuva voi ihmetellä Caracasin keskustan kauppakatuja tai Cayennen satama-alueen nuupahtaneita puutaloja. Mielikuvamaailmankuva tihenee.

.:Sally Mann ja valokuvia:.

Helsinki-ekskun sivussa (kirjastojen kaivelun lisäksi) kävin katsomassa Tennispalatsissa Sally Mannin valokuvanäyttelyn, näköjään viime hetkillä — kohuttu näyttely sulkee nimittäin ovensa viimeistä kertaa ensi sunnuntaina. Taas oli hyötyä olla taidehistorianopiskelijoiden ainejärjestön jäsen.

Entäpä näyttely sitten? En ollut oikeastaan kovin vaikuttunut — vaikka taitavasti otettujahan ne valokuvat olivat. Kohua näyttely on herättänyt etenkin Yhdysvalloissa (ja muistaakseni Suomessakin joku raapusti paheksuvan yleisönosastokirjeen Helsingin Sanomiin [*]). Mann nimittäin on kuvannut sarjan alastonkuvia omista lapsistaan — ja toisessa kohusarjassa ulos mätänemään jätettyjä ruumiita amerikkalaisella oikeuspatologian testipaikalla ("body farm").

Mitä tulee alastomiin lapsiin — sitä tietenkin reagoidaan voimakkaasti sellaiseen vain siksi, että kulttuuria varjostaa jonkinlainen kaikkialle ulottuva pedofilisen käyttäytymisen uhka. Julkinen alaikäinen alastomuus nähdään seksuaalisena, ja taiteessakin pornografisena. Mannin kuvista ei kyllä tähän lopputulokseen voi tulla kuin kovin paatunut konservatiivi (vaikka joissain tapauksissa kulttuuriviittaukset taiteeseen laajemmalti tietenkin saattavat jopa tukea sellaisia alluusioita, niinkuin esimerkiksi eräässä Venus-taulua imitoivassa kuvassa). Oikeastaan ainoa mikä pohditutti oli mitä Mannin lapset tänä päivänä ajattelevat kuvistaan — kuten New York Timesin Richard B. Woodward pohtii laajassa valokuvaajan haastattelussa. Artikkelista päätellen eivät kovinkaan pahasti.

Kenties yleensä niin sanottujen kohua herättäneiden teoksien ongelmana on se, että niistä ei eroteta mitään muita keskustelunaiheita, kuin se kohu — joko teoksia vastaan hyökätään tai niitä puolustetaan, sisältöä harvemmin puretaan tekstiksi. Mannin näyttelyä tosin laatuvalokuvausjäljestä huolimatta vaivaa tietty konventionaalisuus ja aihekokonaisuuksien kuluneisuus (joskin annettakoon, että skene oli varmaan erilainen 80-90-lukujen taitteessa — ja toisekseen, että Suomessa harvemmin näkee maailman valokuvaajia, taiteenmuodon ollessa aika paaria-asemassa). Tarkoitan, tällaisia elämä- ja kuolemadikotomioita tuntuu olevan nykytaiteessa jo niin paljon, että luulisi sitä nyt keksivän jotain uusiakin juttuja. Edes otsikoihin.

No ei se huono näyttely silti ollut, täytyy arvostaa sitä mitä tässä maassa voi nähdä. Tästä innostuneena tulee varmaan käytyä katsomassa ne Aboa Vetuksen Mitkatkin. Tennarin yläkerrassa olisi ollut Juhana Blomstedtin geometrista nykytaidetta, mutta minulla taitaa olla joku pitkästymisallergia sellaiseen (tai en osaa). Tuskin Kazimir Malevitšin jälkeen tähän kyettiin juuri lisäämään muuta?

.:Sateinen pääkaupunki:.

Ilma ei varsinaisesti suosinut Helsingissä vierailua. Jos ei avannut sateenvarjoa kastui, jos avasi, ei kastunut (pahasti), mutta ei nähnyt eteensä. Säätilaan sopeutumista ei helpottanut se, että oli niin paljon roinaa kannettavana — ns. lopullisessa pesänselvityksessä huomaa omistavansa kaikenlaista sellaista, jota ei muistanutkaan omistavansa. Ja turhautuu yleensä hieman kaikkeen tarpeettomaan omistamiseen. Tyytyväinen voi kuitenkin olla siihen, että sain viimeinkin itselleni (omistukseeni) puolalaista konsonanttipitoista taide-elokuvaa (Andrzej Wajdan Wszystko na sprzedaż, Człowiek z Marmuru ja Człowiek z żelaza) ja heavy reggaeta (Paprika Korpsin Telewizor). Ensin mainittujen katsominen voi kyllä olla melkoinen jaksamisen ponnistus.

...

Samaan matkaan päätin yhdistää kulttuuritarjonnan, joten kävin katsomassa Taidemuseo Tennispalatsin kattauksen, erityisenä kiinnostuksen kohteena Duane Hansonin hyperrealistiset patsaat. Luonnollisesti narikka oli kiinni, joten jouduin tunkemaan edellä mainitut tavarat (joihin kuului muun muassa noin 2000 sivua Fjodor Dostojevskiä) äärettömän kapeisiin säilytyslokeroihin, joita vain helsinkiläiset keksisivät rakentaa. Tennari on muuten aika mielenkiintoinen paikka taidemuseolle, harvemmin museon aulassa vetelee niin paksua popcorn-rasvan ja kaatuneen kolan tuoksua nenäänsä.

Duane Hansonin veistokset olivat kuitenkin melko mukavia — muistan kironneeni Larsin luennolla valokuvien puutteellisuutta juuri tällaisten teosten kohdalla. Hansonhan teki siis luonnollisen kokoisia pronssi-, vinyyli- ja lasikuituveistoksia ihmisistä. Hyperrealismia edustavissa veistoksissa oli kieltämättä presenssiä — jotain samankaltaista epämiellyttävää kuollutta olemista kuin vahanukeissa. Hanson kommentoikin tätä yhdessä sitaatissaan, jossa hän kertoo näyttävänsä tavallisten ihmisten väsymyksen, tyhjyyden ja ikääntymisen — ja sitä patsaiden uskollisesti maalatuissa suonikohjuissa, paksuissa vatsoissa ja tyhjissä katseissa tosiaan oli.

Vahanukkejen tyypillisistä kuuluisuusaiheista poiketen Hansonin veistokset esittivät amerikkalaisia arkkityyppejä. Poliiseja, lääkäreitä, rakennusmiehiä. Amerikkalaisen unelman lähiöilmentymän banaalius. Teksteissä puhuttiin myös Hansonin 1960-luvun yhteiskuntakriittiseen tuotantoon kuolleine ruumiineen ja vastaavineen, mutta tätä konkretisoi oikeastaan vain Naishylkiö-veistos, joka olikin aika inhorealistinen. Kohua herättänyt Abortti jäi jostain syystä hieman valjuksi, ehkä koska taiteilija oli tuhonnut luonnollisen koon version.

Hyperrealismin mielenkiintoisuus perustuu siihen, että se ei ole koettavissa välillisesti — ja silloin kun teokset näkee, usein ei tiedä onko niiden pikkutarkka toteutus kiinnostavaa kokemuksena vai ajatuksena siitä, että taiteilija on jaksanut puuhastella. Tässä mielessä Hansonissa oli jotain samaa kuin viime talvena MUMOK:issa nähdyssä Franz Gertschin massiivisen kokoisissa fotorealistisissa maalauksissa. Oikeastaan ainoa harmillinen seikka oli se, että teoksia oli niin vähän ja juuri kun oli pääsemässä vauhtiin, kävelikin jo ulos näyttelyn toisesta päästä.

...

Tennarissa oli myös valokuvanäyttely Suomesta. En oikein jaksanut takertua kuviin, osin siksi, että suomalainen valokuva etenkin 1970-80-luvuilta vaikutti olevan — lukuunottamatta hauskoja festarikuvia Pori Jazzista ja Ruisrockista — perusteellisen masentavaa inhorealismia. Tai sitten ei ollut oikea päivä inhorealismille.

.:Kuusi miljardia:.

Joku saattaa vielä muistaa Yann Arthus-Bertrandin ja 2005 Helsingin linja-autoaseman pihalla olleen ilmavalokuvanäyttelyn (Earth From The Air), joka sekoitti näyttävää valokuvaa ympäristötietoisuuteen. Jotkin näyttelyä katsellessa kuullut keskustelut olivat kyllä hauskoja, etenkin se eräs mies jonka mukaan "luontohössöttäjät" vääristelevät lukuja argumenttejansa varten. Tällaisessa "vasta-argumentoinnissa" ei muuten koskaan varsinaisesti tarkenneta mihin argumentteihin tarkalleen ottaen viitataan ja millä tavalla tilastoja tarkalleen ottaen on vääristetty. Minulle ei muuten myöskään koskaan selvinnyt miten yötä päivää esillä olleet kuvat pysyivät ylipäätään ehjinä.

Arthus-Bertrand palautui mieleeni törmättyäni jossain yhteydessä ranskalaiskuvaajan uuteen projektiin, 6 billion Others joka valmistuu verkkosivuston mukaan vuonna 2008 — silloin katseltavana pitäisi olla tuhansia haastattelupätkiä eri puolilta maailmaa. Jo nyt sivustolla on melkoinen läjä. Onhan ilmassa vähän sellaista rasittavaa Bob Geldof-henkeä, mutta kyllä klippejä jaksaa jonkin aikaa jo erilaisten ihmisten näkemisen takia katsella. Ja harjoitella vaikkapa kolonialistista katsettaan. Ehkä kysymys on abstraktin globalisaatio-käsitteen konkreettisesta ilmenemisestä.

.:Pittoreskia maaseutua:.

Maaseutumatkailun kunniaksi omistan tämän merkinnän isänpuoleisen suvun Nummi-Pusulassa sijaitsevalle kesämökille ja sen itäuusmaalaisen pittoreskille lähiympäristölle. Valitan sentimentaalista nostalgisointia, mutta täytyyhän tällaisetkin kirjata joskus ylös. Merkinnässä on paljon kuvia, jotka saattavat hitaammilla yhteyksillä ladata jonkin aikaa. Naksuttelemalla luonnollisesti isommaksi.

Talon rakensi 1925 isoäitini isä asuintalokseen — siihen ei kuulu mitään suurempaa maatilkkua, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunutkaan, iso-isoisä oli nimittäin suutari. Matalampi veranta rakennettu myöhemmin. Talo on uudelleenlaudoitettu ja maalattu viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Totta puhuakseni olin viimeksi käynyt (tällä) mökillä useampi vuosi sitten.

Naapurin alapelloilla kykkivät lehmät tuovat mukavan agraarikepulaista tunnelmaa. Ilmeisesti lehmien viljely on käynyt Uudellamaalla vähemmän kannattavaksi kuin jossain pohjoisempana, lehmäkohtaisella tuella ei varmaan lennätettäisi Mansikkia enää kuin jonnekin Italian tietämille ja suolapähkinätkin pitäisi jättää ehkä ostamatta. Niinpä lehmiä ei ole enää niin monella niitulla kuin joskus tarunhohtoisessa menneisyydessä.

Kukkulalta, jolle talo on rakennettu näkyy myös osa naapurin tilarakennuksista — paikka säilynee allekirjoittaneelle jonkinlaisena maatilan arkkityyppinä kenties läpi elämän. Eräänä lapsuuden kesänä ladon ohi menevältä hiekkatieltä löytyi lumivalkoinen emon hylkäämä kissanpentu, pelkkää luuta ja nahkaa. Kummitädin mukaan onneton oli vielä umpikuurokin. Vaikka se lopulta suostuikin syömään, ei sille löytynyt mitään järkevää sijoituspaikkaa ja niinpä alatilan renki tuli hakemaan sen. Ilmiselvää oli jo tuon ikäiselle, ettei katin loppuelämä ollut kovinkaan pitkä. Joskus 1980-luvun alussa tilalta tuli myös sonni käymään mökin pihassa, mutta tämä tieto perustuu perimätietoon.

Etualalla oli ennen sauna, tosin en käsittääkseni koskaan käynyt siellä. Entinen saunan kiuas muistutti erehdyttävästi kuuraketin matkustamo-osaa.

Ja sitten "taidekuvamaisempaan" ilmaisuun, vaikka totta puhuakseni olen aina ollut aika surkea valokuvaaja. Tai lähinnä kai nössö valokuvaaja. Narratiivi kulkee vasemmalta oikealle järjestyksessä. Joitain kuvia on vähän photoshopattu (pyörä, lamppu, vadelmat).

(1) - Saunan ikkunan kiinnitysripa ja syreenipensas. Valitettavaa, etten osannut oikeastaan käyttää hallussa ollutta kameraa, enkä siksi kyennyt säätämään manuaaliasetuksia, vaan piti luottaa automaattiin. Asiaa hankaloitti vielä se, että kameran näyttö esitti kuvat systemaattisen epäterävinä ja vehkeessä ei ollut ollenkaan ilmeisesti vanhentunutta kurkistusaukkotähtäintä.

(2) - Helkama kumollaan eteisessä. Jos olisi ollut kauemmin, olisi voinut polkea vaikka kylille.

(3) - Vain 20-vuotiaana (1944) poisnukkunut isotätivainaa. Lipaston laatikossa oli muitakin kiinnostavia mustavalkoisia pönötyskuvia, täytyisi ehkä lainata niitä joskus ja skannata talteen. Muutama kaksikymmentäluvun kuva oli jo tuhoutunut.

(4) - Olohuoneen kalustus on perin kuuskytlukulaista ruskearaidallisine nojatuoleineen. Lipaston päälle on aseteltu muodostelmaan isoäidin matkoiltaan tuomia kolonialistisia matkamuistoja. Kookospalmuun kiipeävässä afrikkalaispojassa (ei kuvassa) on kieltämättä jotain banaalia.

(5) - Taidekuva lampusta, joka ei todennäköisesti ole niin vanha kuin esittää olevansa.

(1) - Mökin romua pursuavassa vintissä (tai ullakolla, mitenköhän murreraja mahtaa tässäkin mennä) oli ennen aina jotain mystistä — ehkä osaksi siksi, että ennen 1990-luvun remonttia lattia oli varsin huteraa tekoa.

(2) - Kenkälestejä siltä ajalta, kun yläkerrassa oli vielä isoisoisän suutarinpaja. Suurin osa työkaluesineistöstä on kuulemma lahjoitettu paikalliseen kotiseutumuseoon.

(3) - Vanhanmallinen sytytin ruostuu hitaasti roskan seassa.

(4) - Vahvasti denaturoitua tavaraa.

(1) - (4) - Tunnelmaltaan omituisen onnistuneita kuvia hieman kauempaa metsästä, kallioisesta metsämaastosta ja avohakkuualueilta. Erikoisen näköisiä nuo pystyynjätetyt kauempaa nauhanohuilta näyttävät männyt. Hakkuuaukean pöheikköisessä maastossa kasvoi pusikkokaupalla vadelmia. Ja paarmoja.

Kiipesin hieman ennen metsäaukiolle päätymistäni korkean kallion laelle, josta näki varsin kauas peltojen, maatilojen ja sorakuoppien yli.

.:Värivalokuva paljastaa:.

Aina oppii uutta nippelitietoa. Tänään se oli Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorskin värivalokuvaustekniikka 1900-luvun kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, joka kieltämättä sai hetken aikaa pyörittelemään päätä epäuskoisuudesta — ettäkö kymmenluvulla (1911, Alim Khan, Bukharanin emiiri) olisi pystytty tällaiseen?

RGB-värijärjestelmää teknisesti eteenpäin kehittänyt (ranskalaista Louis Ducos du Hauronia saa tosin kiittää sekä CMYK:istä, että RGB:stä jo vuodesta 1860 asti) Prokudin-Gorski otti kunnianhimoiseksi tehtäväkseen kuvata koko Venäjän keisarikunnan alueella tällä kehittämällään värivalokuvajärjestelmällä. Kuvien, joita on muuten melkoinen kasa (raakatumpi lähde), aiheet kiinnostanevat kai lähinnä kansatieteilijöitä (minkä Arbete och Redenskapilta kerkeävät), mutta jotain oudon lumoavaa niissä on. Kenties osaksi, että ne ovat aikakaudelta, jota ei ole tottunut näkemään väreissä. Ja osaksi ehkä selkeästi tunnistettavan jäykän pönöttävän poseeraustyylin takia — joka tuntuu paljon luontevammalta, kun muistaa, että valotusajat olivat mustavalkokuvissakin melkoisen pitkiä. Prokudin-Gorskin työtä esitelleen Yhdysvaltain Kongressin kirjaston (eli jenkkien kansalliskirjaston) näyttelyn esittelysivuston mukaan juuri valotusaikojen takia valokuvissa ihmisiä esittävät kuvat on otettu lähinnä ulkosalla, koska ainoastaan siellä valaistus oli riittävän kirkas siedettävän lyhyihin valotusaikoihin. Liikkuvaa vettä esittävissä kuvissa eri värikanavien otosten lievä eriaikaisuus näkyy hyvin sateenkaarenkirjavana vääristymänä. Tai lyhyen keskittymiskyvyn omaavien musikoiden tapauksessa, punaisina haamuina.

On tietenkin hankala tietää ovatko kuvat näyttäneet aivan tuollaisilta, koska nämä versiot ovat digitaalisesti aikaansaatuja. Prokudin-Gorski ei onnistunut tekemään kuvistaan paperiversioita, vaan viisituntinen lomakuvamaratoni piti hoitaa kolmilinssisellä värivaloprojektorilla — nykyään riittää kanavien photoshoppaus yhteen ja värien säätäminen kohdalleen.