.:Guinea-Bissau:.

Omistettakoon tämä merkintä viimeaikaiselle seurannan kohteelle - Guinea-Bissaulle. Mitä ilmeisemmin hetken mielijohteesta huomion kiinnittänyt Afrikan länsirannikolla sijaitseva maa kuuluu maailman köyhimpiin. CIA Factbookin vuoden 2007 arvion mukaan bruttokansantuote asukasta kohden, 500 dollaria, oikeuttaa maailman viidenneksi köyhimmän maan titteliin. Alempaa löytyvät vain Burundi, Liberia, Kongon demokraattinen tasavalta ja Zimbabwe. Portugalin siirtomaakausi päättyi maassa 1974, jonka jälkeen Guinea-Bissau on kärsinyt maankolkalle tyypillisestä jatkuvasta epävakaudesta - kriiseistä, poliittisista levottomuuksista ja vallankaappauksista. Asukkaita maasta löytyy 1,5 miljoonaa ja pinta-alaltaan se on Belgian ja Sveitsin välimaastosta. Maasta löytyy luonnonrikkauksia kuten bauksiittia ja öljyä, mutta niitä hyödynnetään vain vähän taloudellisen pääoman puutteessa. Päävientituotteen muodostavat cashew-pähkinät.

Amerikkalaisen konservatiivijärjestö Heritage Foundationin pitämässä tilastossa (Index of Economic Freedom) Guinea-Bissau sijoittuu huonosti, mutta se lienee itsestään selvää, koska käppyrään vaikuttaa myös investoimisen turvattomuus, infrastruktuurin puute ja korruptio. Valtio myös kontrolloi cashew-pähkinöiden myyntihintoja ja Heritage Foundation ei myöskään oikein pidä valtio-omisteisista yhtiöistä.

Ihmisoikeustilanteesta Amnestyn vuosiraportti nostaa esiin ilmaisunvapauden ongelmat. Maasta on muodostunut huumekaupan läpikulkureitti ja bisneksiin ovat sotkeutuneet myös hallinnon edustajat. Näitä kytköksiä tutkivat journalistit ovat joutuneet uhkailun kohteeksi ja ainakin yksi ihmisoikeusaktivisti on joutunut lähtemään maanpakoon. Maassa on tavattu myös lapsikauppaa, uhreille luvataan koulutusta Senegalissa, mutta todellisuudessa heidät viedään työskentelemään puuvillaplantaaseille ja kerjäämään Dakariin.

Tuoreita uutisia voi löytää Afrol Newsin sivustoilta - Guinea-Bissau on poliittisessa kriisissä PAIGCin (African Party for Independence of Guinea Bissau and Cape Verde) erottua hallituskoalitiosta maan presidentin erotettua itsevaltaisin ottein puolueen edustajia virkamiehistöstä. Tällä hetkellä maa odottaa marraskuussa järjestettäviä parlamenttivaaleja väliaikaisen hallituksen johtamana, presidentti hajotti parlamentin heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Jatkuvat poliittiset levottomuuksien takia maassa ei ole juurikaan ulkomaalaisia suurlähetystöjä ja siten esimerkiksi maahan matkustaminen on hyvin vaikeaa viisumien saamisen hankaluuden takia.

Akuutein ongelma Guinea-Bissaussa on riehuva koleraepidemia, joka on toukokuusta lähtien aiheuttanut ainakin 53 ihmisen kuoleman ja 2200 tartuntatapausta. YK on antanut maan terveysviranomaisille 600 000 dollarin avustuksen koleran vastaista taistelua varten. Tilanne jatkuu kuitenkin vakavana.

(Lähteet: CIA Factbook, Heritage, Amnesty International, Afrol News)

...

Että näin. Maasta löytyisi toki aineksia pidempäänkin blogimerkintään, mutta epäilemättä tätäkään reportaasikollaasia kukaan ei jaksanut lukea tähän asti. Miksi yleensä kiinnostua eksoottisen tuntemattomasta (mutta kolonialismin kappaleiksi runtelemasta) maasta eksoottisessa maailmankolkassa? Onko kyse vain uuskolonialistisesta tirkistelystä? En tiedä, toivottavasti ei. Oikeasti hämmentävintä tällaisessa summittaisessa maatutustumisessa on se piittaamattomuus, millä yleisesti Afrikan köyhiä maita käsitellään. Niistä saa harvemmin lukea lehdestä (poikkeuksena viime aikoina esimerkiksi Hesarin hiljattain julkaisema laajahko artikkeli Sierra Leonesta), niiden ongelmat häivytetään, ne unohdetaan samaan tapaan kuin kolonialistivallat ne alunperin hylkäsivät. Internetin (sinänsä vaikuttavien tietomäärien) selaaminen kuitenkin inspiroi kiinnostumaan lisää, ehkä pian hyppään seuraavaan maahan ja katson mitä sinne kuuluu. On turha teeskennellä, että pelkkä informaationmetsästys jotenkin auttaisi maiden tilannetta, mutta ainakin ne pystyy sen jälkeen sijoittamaan edes kartalle. Kuinka moni muistaa kaikkien Afrikan maiden nimet ja sijainnit? Tai sitä, että siellä on kolme Guineaa - Päiväntasaajan Guinea, Guinea ja Guinea-Bissau.

(Kirjoitin aiheesta jo aiemmin merkinnässäni Beahin kirjasta, mutta toistettakoon tässä nyt hieman itseä).

.:Leikin loppu:.

Ishmael Beahin Leikin loppu. Lapsisotilaan muistelmat ei ehkä lumoa kirjallisilla ansioillaan, mutta on tosikertomuksena aika huomiotaherättävä kirjoitus vastenmielisestä ilmiöstä. Joskin Beahin tekstin autenttisuudesta luonnollisesti kiistellään verisesti. Mutta niinhän se näissä kai yleensä menee.

Leikin loppu kuvaa Beahin lapsuutta jatkuvien levottomuuksien riivaamassa Länsi-Afrikassa, Sierra Leonessa. Beahin kertomus alkaa vuodesta 1991, jolloin Revolutionary United Front (RUF) sytytti sisällissodan kaataakseen istuvan hallituksen. RUFin kapinalliset ja hallituksen joukot olivat tuskin muuta kuin aseistautuneita laumoja, jotka riehuivat pitkin Sierra Leonen köyhää maaseutua. Tällaisten joukkojen jalkoihin jäi Beahin perhekin, ja hän päätyi ensin pakolaiseksi ja sittemmin sotilaaksi hallituksen joukkoihin, 13 vuoden ikäisenä.

Konfliktissa taistelleet lapset — kuten varmaan monessa muussakin Afrikan sisällissodassa — muuttuivat muiden sotilaiden rinnalla taisteleviksi tappajiksi, jotka pysyivät liikkeessä pilven, amfetamiinin ja kokaiinin voimalla, samalla syyllistyen lukemattomiin surmiin. Kummallakin puolella. Beahin kertomus onkin täynnä epäinhimillisiä julmuuksia, myös sellaisia johon kirjan kirjoittaja on itse ottanut osaa. Monesti raakuudet opittiin aikuisilta sotilailta, joita lapset ihailivat.

Toinen puoli niteestä käsittelee Beahin kuntoutusta sodan raakuuksista UNICEFin ja kansalaisjärjestöjen saadessa hänet pois armeijan riveistä. Kuntoutuminen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin traumoista kärsivien lapsisotilaiden kohdalla ei ollut helppo projekti. Viimein Beah sopeutui takaisin normaalielämään, mutta uusien levottomuuksien puhjetessa muutti pois maasta. Monet Beahin kuntoutuskeskuksessa toipuneista tovereista tarttuivat uusien taistelun sytyttyä taas aseisiin. Sierra Leonen sisällissota jatkui aina vuoteen 2001.

Paitsi lapsisotilaiden järkyttävistä kokemuksista — oli teksti sitten kaikin osin totta eli ei — Leikin loppu muistuttaa myös noista Afrikan unohtuneista konflikteista ja sisällissodista, jotka riehuvat ympäri mannerta vailla sen suurempaa huomiota maailman lehdistössä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan. Sierra Leonen kaltaiset valtiot tuntuvat olevan olemassa lähinnä kehitysyhteistyöraporteissa, ihmisoikeusjärjestöjen vuosikirjoissa ja YK:n tilastotiedoissa. Ne ovat myös maita, joista ainakin minulla on hyvin hämärä ja pinnallinen käsitys — niitä pikkuvaltioita Afrikan rannikolla (joskin Sierra Leonekin on isompi kuin Sveitsi), joita hädintuskin saisi laitettua kartalle oikeaan järjestykseen. Beahin synnyinmaa on muuten edelleen, vuosia sisällissodan varsinaisen päättymisen jälkeen, toisiksi viimeinen Human Development Indexillä — tilastossa jota johtaa Islanti ja jonka perää pitää Niger.

.:Tsotsi:.

Kaikki juhlat loppuvat aikanaan, ja niin tämänkin viikon loppuun sijoittunut. Moinen juhlinta kyllä tekee sunnuntaipäivän apeudesta entistäkin syvemmän. Mutta mikäs siinä, pääsin kuitenkin Kinokoplaan katsomaan kehyviikkoon liittyvää eteläafrikkalaista Tsotsia.

Odotin ensin, että Tsotsi muistuttaisi enemmänkin Ciudad de Deusia Brasiliasta, mutta ei sentään — vaikka siinä jengielämää slummissa kuvataankin. Tsotsi on perhettä vailla kasvanut nuori rikollinen, jonka päivät kuluvat kavereiden kanssa väkivaltarikoksia tehtaillen ja noppaa pelaten. Tilanne muuttuu, kun Tsotsi varastaa rikkaiden asuma-alueelta auton, jonka takapenkille on jäänyt vauva.

Elokuva on melkoisen hienosti kuvattu — Johannesburgin sotkuisten slummien ja joukkoliikennevälineiden kalseus on hienon oranssia. Ja jostain syystä pidin paikalliseen nykymusiikkiin perustuvasta soundtrackistakin.

Tsotsin pahin ongelma oli kuitenkin sen hieman heppoinen ja liian kurvikkaasti etenevä juoni, jossa kaikki tuntuu lopulta kasautuvan tiettyyn lopputulokseen — sellainen liian vaikeasti kirjoitettu juoni, jonka osaset loksahtelevat vähän epäuskottavastikin toisiinsa.

Ei Kinokoplan sarjan paras elokuva, mutta ei kai sentään huonoinkaan. Sellainen, josta on hieman vaikea kirjoittaa kovinkaan mielenkiintoisesti. Sääli kyllä, että sarja loppui tähän, käypään hintaan katsottuja näytäntöjä oli kiva käydä seuraamassa. Ja sarjakortin tuoma rutiini pistää elokuviin raahautumaankin.