Ilma ei varsinaisesti suosinut Helsingissä vierailua. Jos ei avannut sateenvarjoa kastui, jos avasi, ei kastunut (pahasti), mutta ei nähnyt eteensä. Säätilaan sopeutumista ei helpottanut se, että oli niin paljon roinaa kannettavana — ns. lopullisessa pesänselvityksessä huomaa omistavansa kaikenlaista sellaista, jota ei muistanutkaan omistavansa. Ja turhautuu yleensä hieman kaikkeen tarpeettomaan omistamiseen. Tyytyväinen voi kuitenkin olla siihen, että sain viimeinkin itselleni (omistukseeni) puolalaista konsonanttipitoista taide-elokuvaa (Andrzej Wajdan Wszystko na sprzedaż, Człowiek z Marmuru ja Człowiek z żelaza) ja heavy reggaeta (Paprika Korpsin Telewizor). Ensin mainittujen katsominen voi kyllä olla melkoinen jaksamisen ponnistus.
Samaan matkaan päätin yhdistää kulttuuritarjonnan, joten kävin katsomassa Taidemuseo Tennispalatsin kattauksen, erityisenä kiinnostuksen kohteena Duane Hansonin hyperrealistiset patsaat. Luonnollisesti narikka oli kiinni, joten jouduin tunkemaan edellä mainitut tavarat (joihin kuului muun muassa noin 2000 sivua Fjodor Dostojevskiä) äärettömän kapeisiin säilytyslokeroihin, joita vain helsinkiläiset keksisivät rakentaa. Tennari on muuten aika mielenkiintoinen paikka taidemuseolle, harvemmin museon aulassa vetelee niin paksua popcorn-rasvan ja kaatuneen kolan tuoksua nenäänsä.
Duane Hansonin veistokset olivat kuitenkin melko mukavia — muistan kironneeni Larsin luennolla valokuvien puutteellisuutta juuri tällaisten teosten kohdalla. Hansonhan teki siis luonnollisen kokoisia pronssi-, vinyyli- ja lasikuituveistoksia ihmisistä. Hyperrealismia edustavissa veistoksissa oli kieltämättä presenssiä — jotain samankaltaista epämiellyttävää kuollutta olemista kuin vahanukeissa. Hanson kommentoikin tätä yhdessä sitaatissaan, jossa hän kertoo näyttävänsä tavallisten ihmisten väsymyksen, tyhjyyden ja ikääntymisen — ja sitä patsaiden uskollisesti maalatuissa suonikohjuissa, paksuissa vatsoissa ja tyhjissä katseissa tosiaan oli.
Vahanukkejen tyypillisistä kuuluisuusaiheista poiketen Hansonin veistokset esittivät amerikkalaisia arkkityyppejä. Poliiseja, lääkäreitä, rakennusmiehiä. Amerikkalaisen unelman lähiöilmentymän banaalius. Teksteissä puhuttiin myös Hansonin 1960-luvun yhteiskuntakriittiseen tuotantoon kuolleine ruumiineen ja vastaavineen, mutta tätä konkretisoi oikeastaan vain Naishylkiö-veistos, joka olikin aika inhorealistinen. Kohua herättänyt Abortti jäi jostain syystä hieman valjuksi, ehkä koska taiteilija oli tuhonnut luonnollisen koon version.
Hyperrealismin mielenkiintoisuus perustuu siihen, että se ei ole koettavissa välillisesti — ja silloin kun teokset näkee, usein ei tiedä onko niiden pikkutarkka toteutus kiinnostavaa kokemuksena vai ajatuksena siitä, että taiteilija on jaksanut puuhastella. Tässä mielessä Hansonissa oli jotain samaa kuin viime talvena MUMOK:issa nähdyssä Franz Gertschin massiivisen kokoisissa fotorealistisissa maalauksissa. Oikeastaan ainoa harmillinen seikka oli se, että teoksia oli niin vähän ja juuri kun oli pääsemässä vauhtiin, kävelikin jo ulos näyttelyn toisesta päästä.
...
Samaan matkaan päätin yhdistää kulttuuritarjonnan, joten kävin katsomassa Taidemuseo Tennispalatsin kattauksen, erityisenä kiinnostuksen kohteena Duane Hansonin hyperrealistiset patsaat. Luonnollisesti narikka oli kiinni, joten jouduin tunkemaan edellä mainitut tavarat (joihin kuului muun muassa noin 2000 sivua Fjodor Dostojevskiä) äärettömän kapeisiin säilytyslokeroihin, joita vain helsinkiläiset keksisivät rakentaa. Tennari on muuten aika mielenkiintoinen paikka taidemuseolle, harvemmin museon aulassa vetelee niin paksua popcorn-rasvan ja kaatuneen kolan tuoksua nenäänsä.
Duane Hansonin veistokset olivat kuitenkin melko mukavia — muistan kironneeni Larsin luennolla valokuvien puutteellisuutta juuri tällaisten teosten kohdalla. Hansonhan teki siis luonnollisen kokoisia pronssi-, vinyyli- ja lasikuituveistoksia ihmisistä. Hyperrealismia edustavissa veistoksissa oli kieltämättä presenssiä — jotain samankaltaista epämiellyttävää kuollutta olemista kuin vahanukeissa. Hanson kommentoikin tätä yhdessä sitaatissaan, jossa hän kertoo näyttävänsä tavallisten ihmisten väsymyksen, tyhjyyden ja ikääntymisen — ja sitä patsaiden uskollisesti maalatuissa suonikohjuissa, paksuissa vatsoissa ja tyhjissä katseissa tosiaan oli.
Vahanukkejen tyypillisistä kuuluisuusaiheista poiketen Hansonin veistokset esittivät amerikkalaisia arkkityyppejä. Poliiseja, lääkäreitä, rakennusmiehiä. Amerikkalaisen unelman lähiöilmentymän banaalius. Teksteissä puhuttiin myös Hansonin 1960-luvun yhteiskuntakriittiseen tuotantoon kuolleine ruumiineen ja vastaavineen, mutta tätä konkretisoi oikeastaan vain Naishylkiö-veistos, joka olikin aika inhorealistinen. Kohua herättänyt Abortti jäi jostain syystä hieman valjuksi, ehkä koska taiteilija oli tuhonnut luonnollisen koon version.
Hyperrealismin mielenkiintoisuus perustuu siihen, että se ei ole koettavissa välillisesti — ja silloin kun teokset näkee, usein ei tiedä onko niiden pikkutarkka toteutus kiinnostavaa kokemuksena vai ajatuksena siitä, että taiteilija on jaksanut puuhastella. Tässä mielessä Hansonissa oli jotain samaa kuin viime talvena MUMOK:issa nähdyssä Franz Gertschin massiivisen kokoisissa fotorealistisissa maalauksissa. Oikeastaan ainoa harmillinen seikka oli se, että teoksia oli niin vähän ja juuri kun oli pääsemässä vauhtiin, kävelikin jo ulos näyttelyn toisesta päästä.
...
Tennarissa oli myös valokuvanäyttely Suomesta. En oikein jaksanut takertua kuviin, osin siksi, että suomalainen valokuva etenkin 1970-80-luvuilta vaikutti olevan — lukuunottamatta hauskoja festarikuvia Pori Jazzista ja Ruisrockista — perusteellisen masentavaa inhorealismia. Tai sitten ei ollut oikea päivä inhorealismille.
