.:Du levande:.

Elokuva Du levande jätti hieman sekavan jälkimaun. Se ei ehkä ole niinkään S.:n toteamasta ennalta-arvattavuuden tylsyydestä (menikö oikein? Myöntyä täytyy, että 1½ tuntia tuntui kyllä tavallista pidemmältä, mutta niinhän se joskus näiden filmien kanssa kuuluu tuntuakin) tahi juonellisesta hajanaisuudesta kuten (kirjaimet loppuu) A2. huomioi, jos kommentin oikein paikansin. Vaan ennemminkin siitä, että Du levande on liian identtinen Sånger från andra våningenin kanssa - häiritsevän identtinen. Jos lähti katsomaan nimenomaan Andersonia, olisi toivonut hieman uuttakin siihen, mitä viimeksi näki, eikä oikeastaan puoltatoista tuntia lisää edellisen perään. Voihan se olla odotuksen pituudestakin kiinni, kuudessa vuodessa kun luulisi tapahtuvan paljon enemmän.

Ehkä vähän sama, kuin postmodernissa kirjallisuudessa - selkeää narratiivia vastaan käyty sota jättää monta kertaa läpi käytynä hieman tyhjän paletin.

En sano näin kieltääkseni ohjaajalta tyylilliset keinot (sanottakoon, että näkemykseni rajoittuu kolmeen elokuvaan, ja Eräs rakkaustarina ei edusta niin alleviivatusti samaa ilmaisua), vaan toivomusta uusista tuulahduksista.

Lakonisen nuhjuinen ja ylitsekäyvän ankea miljöö ei ole tietenkään edellisestä yhtään huonontunut, ja useat kohtaukset sekä ahdistivat, että huvittivat vanhaan kokemukseen verrattavalla tavalla. Yhteiskuntakriitikkona Andersonissa on jotain vallan mainiota, pohjoismaalaisen (ja laajemmalti, länsimaalaisen) pahoinvoinnin kipupisteiden tökkiminen niin, että katsojaakin huvittaisi, jos ei kärjistyksissä lennätettäisi tikkaa liiankin lähelle taulun keskustaa. Psykologit ei jaksa enää kuunnella, ne vaan määrää lisää lääkkeitä.

Vertaaminen Kaurismäkeen on tietenkin väistämätöntä, ja ehkä näiden kahden näkökokemuksen perusteella suomalaisen puolesta pelaa selkeä juonikuvio ja tunnistettavat henkilöhahmot - Kaurismäen keinot on jo nähty, mutta niitä on tukemassa uusi ankeuden kuvio - samaa ei välttämättä ihan niin helposti voi sanoa Du levandesta. Ehkä dystopiaa ja siinä tahdottomina vaeltavia haamumaisia ihmisiä etäännytetään katsojasta jo niin paljon, ettei heihin synny mitään kosketusta.

Mutta voihan pienoinen pettymys (tai uuden odotuksen pettymys) johtua elokuvakokemuksen erilaisuudesta - Sånger från andra våningenin dvd-kokemuksien, valkokangasesityksen puuttumisen takia, parista saattoi paeta pause-napilla. Tai mahdollisesti, Du levande ansaitsee sen paljonpuhutun toisen katsomiskerran, jolloin sitä voisi tarkastella edellisen pohjalta, etsien uutta. Jo senkin takia, että vasta muiden kirjoituksia selattuani ymmärsin viittauksen Goethen alkusitaatista ja raitiovaunun määränpäätaulusta ("Gläds då, du levande i din djupt uppvärmda säng innan / Lethes iskalla våg slickar din flyende fot" ja "Lethe" - Anderson tekee yksityiskohtia, ne ovat vain elokuvamuodossa välillä kovin hankalia, ainakin minulle) - pako (post)modernista marionettiasemasta on pakoa unohduksen (tai unohtumisen) virrasta. Ja siksi ne unet olivat niin vahvasti esillä. Liian vaikeaa yhdellä sulatuksella, kirjoissa paljon helpompaa, kun niissä voi pakittaa ja prosessoida vapaasti.

Tai, vielä yhden pallon heittäen, ehkä se oli vaan se lopun hidastuminen - Sfavin (lähes) lopussa oleva uhrauskokemus (jota tässäkin blogissa pitkästi lainasin) jättää toisenlaisen muistijäljen, kuin jotenkin (metaforisenakin) liian angstinen Du levanden vastaava. Jota en tietenkään spoilaisi tässä, koska valituksesta huolimatta elokuva kannattaa käydä katsomassa ihan siksi, että on Anderson kuitenkin tämän pätkän lievästä hankaluudesta huolimatta Ruotsin ja miksei Euroopankin parhaita tekijöitä. Saisi vain vuonna 2013 keksiä lisää kortteja pakkaan.

Joku joskus tosin sanoi, että elokuvista ei pitäisi ajatella ihan heti. Se pitänee jollakin tasolla paikkaansakin. Tosin yleensä niin, että huonot elokuvat tuntuvat uunituoreina paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Vähän niinkuin jotkut Lord of the Ringsit - kyllähän ne ulos astuessa tuntuivat tosi hyviltä (osaksi nostalgisista syistä), mutta nykyään ne näen lähinnä liian pitkinä ratsastuselokuvina.

Todettakoon vielä, pelko Wong Kar-Wain Blueberry Nightsistä tulee olemaan monin verroin pahempi. Siinä on sentään kehiin heitetty englanti ja Hollywood-näyttelijät. Siinä voi sitten tietenkin taas miettiä, että suhtautuuko tietyn ohjaajan tuotoksiin joko liian samaa hamuten, vai latistuen saman työkalupakin toistamisesta. Joka tapauksessa, auteur-keskeisyyteni saa jo koomisia piirteitä, laitetaan muistiin, että muuta on jo haettava - elokuvista pitäminen täytyy kyllä etäännyttää itsetarkoituksellisuuden karikoilta.

.:Bergman IV:.

Hets (1944), eli suomalaiselta nimeltään Kiihko on Ingmar Bergmanin ensimmäinen elokuva (ainakin IMDB:n mukaan) ja kyllä siinä kieltämättä ohjaajan tulevaisuudessa vielä kehittyvät kyvyt tarinankertojana näkyvät.

Kiihko kertoo lukion viimeistä luokkaa käyvästä Jan-Erikistä, jonka pirullinen latinanopettaja Caligula on ottanut silmätikukseen. Caligulaa näyttelee Djävulens ögan Saatana Stig Järrel, joka on kyllä todella luonneroolissa näissä piruilevissa antagonistikuvissaan — tosin siinä missä Djävulens ögan Saatana on perinteinen langennut, mutta symppis vihtahousu, on inhimillinen Caligula psykologisesta rikkonaisuudestaan ja neuroottisuudestaan huolimatta paljon vastenmielisempi. Mukaan juoneen sotkeutuu vielä tupakkakaupan myyjätyttö Bertha, joka on kiusattuna joutunut aavistuksen verran 1940-luvun moralismia seuraillen paheen tielle ja kevytkenkäiseksi naisihmiseksi, juopotellen konjakkia ullakkoasunnossaan kaiket päivät.

Ehkä vahvasti porvarillinen ruotsalainen opinahjoympäristö muistuttaa Jan Guilloun erinomaisesta Pahuudesta (Ondskan) — tosin ilman sossupossuja ja ylenmääräistä väkivaltaa. Porvaripojilla on hienot kodit ja turvaverkostot, mutta se ei estä opetusmetodeiltaan jälkeenjääneen (tai ehkä juuri 1940-lukulaisen) koulun henkistä sadismia. Ja latinaa, luojan kiitos sitä ei nykyään enää tarvitse lukea yliopistossa pakollisena. Vaikka 1940-luvun porvarikoulua ei voi kuriltaan ja sen sellaiseltaan verrata Suomeen vuonna Kepu, pistää elokuva silti miettimään koulun (ja esimerkiksi armeijan) sisäisten sosiaalisten rakenteiden pirullisuutta. Miten niin monella on piinaavia muistoja koulunkäynnistä — harva ympäristö on yhtä julma sosiaalidarwinistinen kokeilu kuin vaikkapa yläaste. Ja kun muistaa muutaman aihepiiriä sivunneen ainejärjestötoimistossa käydyn pöytäkeskustelun, eivät kaikki opettajatkaan ole välttämättä aivan täysipäistä materiaalia. Kiinnostava aihe joka tapauksessa.

Hets ei ole mikään mestariteos, mutta ei pelkkä harjoituskappalekaan. Sen ikä kuitenkin näkyy selvästi verratessa näkemiini 1950-1960-luvun Bergmaneihin, jo teknisesti. Aikaisemmin hehkuttamastani selkeästi artikuloidusta ruotsista voi ehkä kiittää äänitystekniikkaa. Muistuttaa kovasti suomalaista 1950-luvun elokuvaa, etten sanoisi. Kiinnostavaa (ja vähän pelottavaakin) on nähdä, millainen Käärmeenmuna (1977) sitten on, väreissä ja kaikkea.

...

Lisättäköön tähän merkintään jälkikirjoitukseksi (ja metatekstiksi), etten ole täysin tyytyväinen siihen miten katkonaisesti juostun elokuvamaratonin kirjoitettu osuus on sujunut — elävistä kuvista kirjoittaminen kun tuntuu tuovan esille kirjoittamiseni pahimmat puolet, juuttumisen samankaltaisiin ilmaisuihin ja ehkä myös ajatuksiinkin. Se on tietenkin osittain tiedostamatonta, mutta koska tämän blogin tarkoitus on 1) kehittää kirjoittamistaitojani 2) olla — yleisöstä piittaamattomuuden ylidramaattisesti käsivarsi otsalle nostaen julistaessaankin — edes marginaalisesti luettavaa tekstiä. Ajatusviivojen, pilkutusten ja saksalaistyyppisten mammuttilauseiden joukosta en halua poistua, sehän on jo tyyliseikkakin, mutta jotain rotia täytyisi kai olla. Seuraavaksi, joskaan en vielä tässä merkinnässä, ajattelin kiinnittää huomiota kieliasuun.

.:Bergman III:.

Bergman-sarjalle ei näykään loppua, löysin nimittäin lisää — palauttaessani vanhat löysin Rakkauden oppitunnit, Kiihkon ja Käärmeenmunan (En Lektion i Kärlek, Hets ja The Serpent's Egg). Kuulostavat hämmästyttävästi pornoelokuvien nimikkeiltä. Ja mikä parasta, ottamatta jäi Kesä Monican kanssa — ei nyt sentään mennä liiallisuuksiin. Ehkä hieman intensiivistä, mutta en tiedä tulisiko ohjaajaa muuten katsottua kunnolla läpi — elokuvaklassikot ovat kuin klassikkokirjat, niihin vain on toisinaan niin pirun hankala tarttua, ja välillä ylitsehuokuva pretensiös-faktori on kertakaikkiaan kuristava.

...

Interim-small-writingiä:

Hyvinkään rakastettavassa funkkis/kasarikeskustassa flanöörätessäni (tosin pyörällä, en ole varma voiko polkupyörällä flanöörätä, ehkä ei) yritin myös etsiä tummanpunaisia kengännauhoja. Sellaiset olisivat aika dandyt, mustissa kengissä. Mutta ilmeisesti nauhanormatiivisuus painottaa, että kengännauhojen täytyy ehdottomasti olla mustia, ruskeita tai valkoisia. Myyjä ehdotti, että tekisin itse omat kengännauhani (?) kankaasta. Kas kun että värjäisin valkoiset.

End-of-interim.

...

Djävulens ögasta — se oli ehkä heikoin kaikista näkemistäni Bergmaneista (kaikista kolmesta, siis), mutta ei sinänsä mikään hullumpi tarina. Hyvin 1800-lukulaisesti rakennetussa tarinassa Saatana (ehkä paras Saatana ikänä, Stig Järrel) lähettää helvetissä kärventyvän Don Juanin ja palvelijansa Pablon kanssa viettelemään koskemattoman pappilan neidon (Bibi Andersson, joka on muuten pettymykseksi ihan samanlainen kaikissa rooleissaan), joka on menossa naimisiin. Sillä en ung kvinnas oskuld är en vagel i djävulens öga. Kaksikkoa vartioimaan lähtee demoninen munkki-perkele, jonka kautta helvetin voimat yrittävät neitosta houkuttaa lankeamaan Don Juanin syliin.

Paholaisen silmässä se, että Bergman on teatteritaustainen näkyy vahvasti — itseasiassa koko elokuva on käytännössä näytelmä filmillä, kolmea näytöstä ja välispiikkejä myöden. Ei se silti hullummin toimi, komedialle ja hieman ylidramaattiselle taiteellisuudelle saa rakennettua aika paljon ja silti säilyttää tietty uskottavuus, jos homman saa pysymään kasassa ja näyttelijät ovat hyviä. Sitäpaitsi minuun nämä klassiset paholaistarinat (Dante, Milton, Blake, Goethe) vetoavat, niissä on rikinkatkuista mystiikkaa.

Lopuksi muistiinlaitettavaksi massiivisena sitaattina kreivi Armand de Rochefoucauldin ja markiisi Giuseppe Maria de Macopanzan neuvot pohjoismaalaisista naisista:

"Vi har utforskat olika metoder för at förföra kvinnor i det nordliga landet. Det har visat sig att det plötsliga anfallet är mera rekommendabelt än den långvariga belägringen. Förföraren bör begagna ömhet och obeveklig beslutsamhet som inte ger plats för någon osäkerhet hos objektet. Sydländsk livlighet utan överdrifter. Måttfullhet i seder och uppträdande inger trygghet hos objektet. En romantisk ton, en skugga av genomkämpad smärta som eggar fantasi och medlidande hos objektet. Varje yttrande, som ger föreställningar om perversioner är strängt förbjudet. En eller annan cynism, baserad på sårad idealitet, är däremot tänkbar. Den unga nordiska kvinnan är också mycket känslig för raffinerande tonfall, gärna med främmande brytning. En manlig skönhet är ett plus, men det är inte nödvändigt. De är ovana vid komplimanger. Man bör endast försiktigt berömma hennes företräden. Blir man för entusiastisk, tror hon att man ljuger och spelet är förlorat. Alltså: den nordiska kvinnan är passionerad, spontan och självständig. Hon är lojal och romantisk, men hänsynslös i sin lidelse. Hon har ofta kalla fötter. Hennes oblyga nakenhet får icke förväxlas med lättsinne. Hon är oerfaren men nyfiken. På sommaren är hon lättklädd. Hon är sällan medveten om sin kvinnlighet. Därför är hon lättfångad. Hennes moraluppfattning är outgrundlig därför är hon svår att behålla."

.:Bergman II:.

Smultronstället (1957) — suomalaisittain Mansikkapaikka — oli maineensa väärti klassikko. Elokuvassa vanhentuva professori Isak Borg matkustaa autolla poikansa vaimon kanssa halki Ruotsin Lundiin vihittäväksi yliopiston riemutohtoriksi. Matkalla hän vaipuu mietelmiin ja hallusinaatioihin pitkästä elämästään ja sen vaiheista, nuoruudesta ja sen sellaisesta. Elokuva muistuttaakin perusidealtaan jossain mielessä aikaisemmin käsittelemääni Némirovskyn David Golderia — vaikka Mansikkapaikan loppu onkin lopulta optimistinen.

Minulla kesti hetken aikaa tajuta, että Bibi Andersonin näyttelemä Isakin nuoruudenrakastettu (ja porvarillisen sisäsiittoisesti serkku) Sara oli sama henkilö kuin matkalla kyytiin tulevan nuoren liftariporukan piippua polttava Sara — tavallisille ihmisille tämä lienee selvää jo kättelyssä. Andersonin roolisuoritus uudempana Sarana on melkoinen, ja muutenkin ajoretkellä kohdatut ihmiset ovat kiinnostavasti rakennettuja hahmoja — he viittaavat kaikki tavalla tai toisella professorin omaan elämään, jonka kohdatut vaikeudet ovat muuttaneet yhteiskunnallisesta gloriasta huolimatta kylmäksi ja etäiseksi. Lapsuuden flashbackit ovat hieman humoristisen tuntuista tavaraa, porvarillisperheen kesänviettopaikassa heilutaan ylioppilaslakki päässä ja lauletaan umpikuurolle setä Aronille ja muuta yhtä kliseisen ruotsalaisyläluokkaisen 1900-lukuista.

Elokuvallisesti hienoimpia vaiheita on ehdottomasti aivan alun painajaisuni Dante-viittauksineen (jota tosin en tajunnut selittämättä), viisarittomine kelloineen ja painajaiskasvoisine miehineen. Jälkimmäinen viittaa maalaukseen, mutta mihin? En kykene palauttamaan mieleeni. Samankaltaista symboliikkaa on siroteltu muuallekin elokuvan vaiheisiin, osa viiittauksista jää vähän hämäräksi, mutta väliäkö tuolla — ei kaikkea ole pakko ymmärtää.

Lopuksi todettakoon, että Ingmar Bergmanin elokuvien äärimmäisen selkeä ruotsi, joka huomioitiin Jungfrukällanissa jatkuu samaan tapaan Smultronställetissä. Kielitaidollisesti voisi saada paljon, kun katsoisi elokuvat muutamaan kertaan ilman tekstitystä. Nyt ensimmäisellä kerralla ei uskalla, sen pelossa että rajallisen käsityskyvyn takia putoaisi kärryiltä. Temppua täytyy joka tapauksessa kokeilla ensi syksynä, kun kielestä suoriutuminen tulee piinallisen ajankohtaiseksi.

Tänä iltana sitten toistaiseksi viimeinen Bergman-sarjani elokuvista, Djävulens öga.

.:Bergman I :.

Bergman-projekti siis aloitettu — ironisesti ja aavistuksen verran kornisti käytännöllinen Bergman-neitsyys meni Jungfrukällanin eli Neidonlähteen(1960) parissa. Elokuva perustuu 1300-luvun ruotsalaiselle balladille, jossa Karin-niminen rikkaan talonpojan tytär, kovin koppava ja lellitty sellainen, lähtee viemään Pyhälle Neitsyt Marialle kynttilää kirkkoon. Metsässä hän tapaa kolme kulkuria, joiden kanssa naiiviuttaan jakaa eväänsä — mutta joutuukin raiskatuksi ja puulla päähän lyödyksi.

En tiedä keskiaikaisesta balladiperinteestä juuri mitään, mutta juttu vaikuttaa varsin klassiselta kostotarinalta. Ajankuvaa vahvistaa se, että ainakin noviisille ajat ja tavat vaikuttavat varsin tarkkaan pohdituilta — puukupit, nahkapaidat, vehnäleivät ja tulisijojen kattoluukut. Keskiajantutkijoilta on selvästi kysytty jotain elokuvaa tehdessä. Ruotsalaista taalainmaalaista maisemaa, joka muuten ei eroa kummemmin suomalaisesta, kamera suorastaan ihannoi. Ja kirveellä veistelty Max von Sydow kaataa puun paljain käsin ja tekee vihtoja. Ihan kuin suomalainen juhannus, monessakin mielessä.

Ammattitaitoa Jungfrukällanista ei puutu — sitä on kuvauksessa, näyttelyssä ja juonenrakennuksessa. Vahvistamattoman internet-kuulopuheen Bergman piti vuonna 1960 parhaana ulkomaisena elokuvana Oscarilla palkittua leffaa poikkeamana tuotannossaan, eikä ilmeisesti oikein tiennyt mitä siitä ajatella. Tätä voinee arvioida paremmin sitten kun on nähnyt enemmän tuotantoa. Nyt voi todeta vain, että Bergmanin näyttelijöiden ruotsi on jollain oudolla tavalla paljon ymmärrettävämpää kuin monien saman ajan suomalaisten elokuvien sumuinen dialogi. Ei kai se kokonaan tekstityksestä voi johtua.

.:Älskade vare de som sätter sig:.

Omituisenkaipuussani päätin uudelleenkatsoa ties kuinka monetta kertaa — tosin ensimmäistä kertaa tänä vuonna — vanhan klassikon eli Roy Anderssonin Sånger från andra våningen (2000), suomalaisittain Toisen kerroksen lauluja. Elokuva on ehdottomasti paras näkemäni ruotsalainen elokuva (joskaan en ole nähnyt Ingmar Bergmania juuri ollenkaan) ja myös yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Tämä saattaa luonnollisesti johtua siitä, että sen esteettinen asu, musta huumori ja gogolilainen absurdius kutkuttaa juuri oikeita kohtia mielikuvituksessani. Kamera liikkuu koko elokuvan aikana vain yhdessä kohtauksessa, joka tuo mukaan jotain teatterimaisuutta — jota vahvistanee jo lähes kaurismäkeläinen lakonisuus.

Surrealistinen — tai väsyneemmin ilmaistuna, kafkalainen — tunnelma on osa Anderssonin voimakasta yhteiskuntakriittistä näkemystä. Sångerissa saavat kyytiä niin irtisanomiset, pörssikurssit kuin koko postmoderni kapitalistinen yhteiskunta. Lukuisat elokuvassa esiintyvät ihmisrukat ovat rikkinäisiä ja roikkuvat vieraiden voimien kasvottomassa vallassa kuin marionetit. He liikkuvat vaivalloisen mekaanisesti ja saattavat koska tahansa joutua byrokratisoituneen suoritusyhteiskunnan uhriksi. Sosiaalisten käyttäytymismallien hajonneisuus saa katsojan tuntemaan suorastaan myötähäpeää näiden hahmojen puolesta.

On viiltävää tunnistaa oikeita asioita elokuvan satumaiseen kaapuun puettuna. Aki Kaurismäestä poiketen Andersson ei tee katsojaansa surulliseksi. Ennemminkin työntää hymynsekaiseen raivontunteeseen.

"Du förstår, tanterna och farbröderna som sitter här har läst alla böcker.
- Ja, väldigt många.
- Ja, de flesta.
- Och har man läst så mycket, ja, då vet man också väldigt mycket.
- Ja, så har vi erfarenheten som vi också tar lärdom av.
- Helt riktigt.
- Lång erfarenhet skulle jag vilja säga.
- Då vet man hur man ska göra och vad man ska göra. Och, Anna, det är en sak till man vet, när man har läst så mycket. Då vet man vad som inte går att göra, som är omöjligt.
- Precis!
- Det går inte att göra vad som helst.
- Nej, nej...
- En myra till exempel kan ju inte äta upp en elefant. Det går ju inte.
- Nej.
- Och när man fyller år, då kan inte alla komma på kalaset. Då skulle ju alla bara få en sån här liten tårtbit. Som en liten smula.
- Som knappt går att se.
- Nej, det blir inget roligt kalas.
- Nej, fy tusan!"

Andersson on kunnostautunut myös varsin tyylinsä mukaisilla mainoksillakin — joita löytyy muuten myös youtubesta. Etenkin keskivaiheilla alkava sosiaalidemokraattien mainos on hyvin lähellä Sånger från andra våningenin tunnelmia, joskin hieman energisemmin esitettynä. Aika ironista, että Anderssonin tapainen kapitalismin kriitikko on sitten päätynyt tekemään juuri mainosfilmejä. Toisaalta esimerkiksi linkatussa mainosnipussa Handelsbankenin eläkesuunnitelman mainos on jo suorastaan koko hommaa kyseenalaistava.

IMDB:n mukaan Anderssonilta on tullut uusikin elokuva, hän tekee tunnetusti teoksiaan kuin Iisakinkirkkoa. Mikäli tieto on oikea, Du levanden Suomen ensi-ilta on 19. lokakuuta. Sitä malttamattomana odottaen.