.:Venäjän viimeinen diversantti:.

Eilen tuli täyteen kaksi vuotta Anna Politkovskajan murhasta, tapaus jota ei ole vieläkään todella selvitetty. Kävin sytyttämässä kynttilän pääkirjaston portaille. Politkovskajan työhön liittyi myös viimeksi lukemani kirja, Artemi Troitskin Venäjän viimeinen diversantti. Diversantti oli termi, jota neuvostohallinto käytti yleisesti "yhteiskunnan vihollisista", tihutyöläisistä.

Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.

Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.

Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.

.:Kalina Krasnaja:.

No niin, ja nyt sitten iski flunssa niskaan — hip hei, ja tänään kun vielä piti saada paljon aikaan. Muutakin kuin seljällään makailua. No, ehkä se siitä.

Vasili Shukshinin Punainen heisipuu oli aikaisemmin tuttu kirjoittajan itseohjaamana elokuvana — leffa näytettiin joskus kulttuurihistorian luennolla. Hieno teos, se elokuva. Kirja seurailee yllätyksettömästi samoja uurteita, mutta onnistuu myös olemaan jotain omalaatuistakin.

Punainen heisipuu on tarina rangaistusvankilasta vapautuvasta varkaasta, Jegor Prokudinista, joka yrittää epätoivoisesti sopeutua siviilielämään. Hän muuttaa kaupunkien paheellisista piireistä vankila-aikojen kirjeenvaihtotoverinsa, ihanan Ljuban luo keskiseen Siperiaan. Ennakkoluuloja, mutta myös mutkattomia maalaisihmisiä hän kohtaa sielläkin.

Kirja on melko tyypillistä neuvostokirjallisuutta tyyliltään, mutta leikittelee myös järjestelmäkritiikillä — joskin muistaakseni elokuvassa oli enemmän tätä puolta. Teoksen parhaimmaksi anniksi oikeastaan nousee oiva dialogi, mikä ei liene yllättävää jos Shukshin kirjan alun perin elokuvaksi tarkoittikin. Pituudella Punainen heisipuu ei juurikaan juhli, vaan 140-sivuinen teos on hetkessä luettu. Varmaan vain vähän hitaammin, kuin elokuvalla kestää pyöriä loppuun.

En malta olla toistamatta tässä H.:n ja S.:n oikeaan osunutta yhteistä, mutta erillistä huomiota kannesta — elokuvasta vohkittu paperikansi (joka on liimailtu kirjaston poistokirjassa kovakantiseen teokseen) on tajuttoman halvan näköinen, ja saa kirjan muistuttamaan suurin piirtein supermarkettien romanttista kirjallisuutta. Mikä niitä kansitaiteilijoita oikein vaivaa? Eikä se ole mikään 1970-luvun ongelma, vaan nykyään pystytään vielä painajaismaisempiin virityksiin.

.:Ei paluuta:.

Ei paluuta (Ivanovo Detstvo, 1962) ei ole sotaelokuva siinä mielessä kuin nykyään termiä yleensä käytetään. Kukaan ei taida ampua siinä laukaustakaan. Mutta ohjaajansa Andrei Tarkovskin näköinen se kyllä on, joskaan ei lukeudu hänen parhaimpaan tuotantoonsa.

Ei paluuta päätapahtumat sijoittuvat rintamalla, Dneprin rannalla olevaan bunkkeriin, joka on aiemmin ollut kai kirkon krypta — pääosaan nousee vielä polvihousuiässä Ivan, puna-armeijan tiedustelija. Romaaniin perustuva tarina äitinsä saksalaisille menettäneen pojan palavasta kostonhimosta on jotenkin erikoinen neuvostoliittolaiseksi sotaelokuvaksi — propagandistinen asenne loistaa lähes kokonaan poissaolollaan.

Muistamisen arvoisiin kohtauksiin kuuluu kapteeni Kholinin kömpelö flirttaus lääkintäluutnantti Mashan kanssa (kumma että naiset tunnetaan aina näissä etunimellä). Sen miljöö, ukrainalainen valkoisuudessa kylpevä koivumetsä ja varastettu suudelma kaivetun juoksuhaudan yläpuolella ovat hyvin tyypillistä Tarkovskilaista filmitaidetta — vai pitäisikö ennemminkin puhua kuvaajan (Vadim Jusov, joka on asialla myös Andrei Rublevissa ja Solariksessa) erinomaisuudesta — useinhan tällaiset visuaaliset herkut kipataan ohjaajan ansioksi.

Kiinnostaisi kyllä tietää mitä Tarkovski kirjoittaa kirjassaan elokuvasta — ei kuulemma pitänyt lopputuloksesta ja kritisoi erityisesti Ivania näyttelevää Nikolai Burlyaevia. Kyllä Burlyaevin (miten litteroituukaan) pistävän tuijottava katse ja nälkiintyneen nukkavieru olemus tuo elokuvaan sen hengen.

...

Grass koukuttaa. Turhauttavaa vain, kun alkuperäiset saksankieliset ilmaisut eivät näy käännöksestä — mitä ihmettä on saksaksi useasti eri muodoissaan lanseerattu "tiesmitä", puhumattakaan "hipeltää"? Pieni punainen saksan sanakirja ei tarjoa vastausta.

.:Sotaelokuvaa idästä:.

Blogin päivittäminen on kieltämättä vähän jähmettynyt. Täytyy yrittää parantaa tapojaan, ettei kirjoittaminen mene ihan kuolioon.

Katsoin tässä hiljattain televisiosta tulleen venäläisen 9. komppanian (9 rota), joka muistaakseni nousi viime vuonna Venäjällä otsikoihin suosituimpana sotaelokuvana. Ohjaajan paikalla häärii kiinnostavasti Fjodor Bondartšuk, neuvosto-ohjaaja Sergei Bondartšukin poika, ja Natalian veli.

On lähes herttaista, kuinka samankaltaista kaavaa sotaelokuvat noin yleensä ottaen seuraavat. Otetaan kourallinen miehiä, jotka eivät ole kovin innostuneita tehtävästään — heitetään heidät erikoisyksikköön kovaan koulutukseen, käydään läpi muutama armeijakurituksen klassikko — ja lopuksi viskataan sitkeytyneet miehet kuraiselle taistelutantereelle. Tässä suhteessa 9. komppania menee lähimmilleen venäläistä versiota Full Metal Jacketista, vaikka taistelutapahtumat perillä Afghanistanissa eivät olekaan aivan Kubrickin tapaan pasifistisia. Toisaalta, ei se myöskään mikään patrioottinen iloittelu ole, jota moni ehkä Venäjältä nykyään olettaisi. Eihän Neuvostoliittoa enää ole, eikä kansojen välistä ystävyyttä — jota nämä miehet puolustavat naamioituneita erämaan sotureita vastaan.

Onhan se vihollinen 9. komppaniassakin toiseus, vuorten kätköistä ilmestyvä palestiinalaishuivinen raivolla taisteleva karvapää, mutta ei lähellekään mitään amerikkalaisten dehumanisoitua Taliban-taistelijaa, joita pikaisissa Afghanistanin ja Irakin filmatisoinneista on rapakon takaa nähty.

9. komppanian hienoimmat piirteet ovat sen varsin taitavasti toteutettu visuaalisuus (joka tosin uppoaa muutamassa kohdaksi sotaelokuville tyypilliseen koheltamiseen, joka on ilmeisesti sitä "oikean sodan" simulaatiota) ja varsin luontevat näyttelijäsuoritukset. On mukava nähdä ulkomaalaisia näyttelijöitä, joita ei oikeastaan tunnista mistään — joita ei tosielämän henkilöllisyys (eräänlaisen) tähtikulttuurin kautta sotke. Visuaalisuudesta tekee melkein mieli allekirjoittaa osittaisia paloja roolihahmo Giocondan toteamuksesta aseiden kauneudesta — niissä ei ole mitään liikaa, sanoo taiteilija — mutta minusta niissä on ennemminkin synkeää, vastenmielistä estetiikkaa. Pelon estetiikkaa.

Mutta vaikka 9. komppanian katsoo varsin mielellään (jos sotaelokuvista pitää), se lankeaa kuitenkin kovin tavanomaiseen luokkaan — juonessa ei kertakaikkiaan tapahdu juuri mitään mielenkiintoista, mitään mitä ei voisi ennakolta jo odottaa. Piikkiä uskottavuuteen lyö myös elokuvan kerrassaan karsea tapa käyttää klassis-vaikutteista musiikkia, jonka taustalle on pistetty ruotsinlaivarock-rumpukomppi.

...

Pitkä kirjoitustauko on jättänyt muutamia aihealueita käsittelemättä, mutta ehkä niihin voi palata myöhemmin. Jos joskus ehtisi kirjoittaa Guy Debordista ja situationisteista, Michel Foucaultista ja Cortázarin Ruutuhyppelystä. Siis erikseen ja sitten kun niistä on luettu enemmän.

.:Toimittajia ja muuta:.

Tänään on näköjään kulunut vuosi venäläisen toimittaja Anna Politkovskajan murhasta. Kirjoitin silloin satunnaisiin muistiinpanoihini:

"Voin oikeasti fyysisesti pahoin, kun kuulin, että Anna Politkovskaja on murhattu.

Olen kerännyt teoksen "Toinen Tshetshenian Sota" väliin lehtileikkeitä, jotka liittyvät alueeseen. En olisi uskonut joutuvani laittamaan sinne väliin sitä artikkelia, jonka huomenna joudun saksimaan irti Helsingin Sanomista."

Aika dramaattista ehkä, mutta kovin lähellä muistikuviani asiasta näin vuodenkin jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että oli kirjoittajaa joskus lukenut, ja oikeastaan ollut ihmeissään, että sillä tavalla kirjoittava ihminen yleensä on hengissä. Yksi kerrallaan väliin leikellyistä Mashadovin ja Basajevin kuolinuutisista muodostui jatkoseuranta aiheeseen, mutta en tosiaankaan olettanut, että viimeinen (?) artikkeli olisi uutinen kirjan kirjoittajan kuolemasta.

Ehkä menen tänään seuraamaan Amnesty Internationalin järjestämää tilaisuutta. Helsingin Sanomien sunnuntailiitteen Venäjä-artikkelit kyllä rohkaisevat tekemään niin.

.:Peili:.

Andrei Tarkovskin Peili (Зеркало. 1975) on kyllä mahtava elokuva, joka pitää aina silloin tällöin katsoa uudestaan. Lievästä uneliaisuudesta huolimatta en edes nukahtanut painotalokohtaukseen (joka olikin paljon aikaisemmassa vaiheessa elokuvassa kuin muistinkaan).

Toisaalta sellainen hieman väsynyt mielentila saattaa olla hyvä lähestymistapa unenpehmeään Peiliin. Juoni, jos sellaista suoranaisesti haluaa elokuvassa nähdä, etenee epäkronologisesti pyörittäen katsojaa Tarkovskille hyvin henkilökohtaisessa tarinassa — ajassa ennen sotaa, sodan aikana ja joskus 1950-luvulla, muistumia lapsuudesta sekalaisessa järjestyksessä ja muutamaan otteeseen todennäköisesti liitettynä sellaisiin ajatuksiin, jotka eivät koskaan katsojalle välity. Tietynlaisen rungon voi halutessaan hahmottaa, mutta Peilistä menee puolet pilalle, jos sen näkee tarinana ennemminkin kuin katkonaisena ajatuksenvirtana. Sinänsä erinomaista kapinaa sille, että elokuvien pitäisi oikeastaan kertoa mitään varsinaista tarinaa, tai ainakaan sellaista tarinaa, joka olisi tulkittavissa "oikein", ja joka olisi sama tekijälle ja katsojalle.

Jostain syystä tällaisia kirjoja on aina ollut "sallitumpaa" kirjoittaa (vissiin Joyce ja ainakin Faulkner), siinä missä vastaavasti elokuvan alalla teos pääsee puretulla juonella suoraan taide-elokuvakoriin. Tarkovskia tietenkin auttaa kovasti se, että Margarita Terekhova muodostuu filmissä kuin ikoniksi ja että Georgi Rerbergin kuvaus on mestarillista.

En tiedä onko se taas mistään kotoisin, mutta kyllä minusta parasta koko elokuvassa on muutamien kohtauksien suorastaan hyökyvä reaalisuus (tai ehkä nostalgisoitu imaginaarisuus). Vaikka "näyillä" ei olisikaan mitään katsojan individualistiseen kokemukseen liittyvää kiinnekohtaa, ne ovat silti vahvoja. Tukkaa pesevän äidin painajaismaisuus, katosta putoava vesi ja rappaus (miellejohtumat erääseen japanilaiseen kauhuelokuvaan). Venäläisen pellon läpi käyvä tuulen henkäys ja kesäisen kirpeä tuoksu, joka katsojan pitää tosin itse kuvitella. Painotalon meteli ja liikkuvat mustat metalliosat. Ja niin edespäin. Puhdasta estetiikkaa (siis estetiikan arkisessa merkityksessä).

Jostain syystä tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota Tarkovskin uskonnollis-korkeakulttuurillisen taustan näkyvyyteen — Hieronymus Bosch, Da Vinci, ja Tarkovskin ortodoksiaan pohjaava metafyysinen kuvamaailma (jonka saatan ehkä kuvitellakin jonkin pintatason tietämyksen varassa). Täytyisi kai lainata uudelleen Tarkovskin päiväkirjat/vangittu aika ja lukaista kertaukseksi mitä ohjaaja itse nyt totesikaan Peilistä.

.:Mummot kuolivat keväisin:.

Ruben Gallego ei päästä lukijaansa helpolla kirjassaan Valkoista mustalla. Teos on vaikeasti invalidisoituneen kirjailijan eräänlainen selviytymistarina ja fiktion keinoin tarinoitu tosikertomus — en suostu käyttämään ilmaisua "perustuu tositapahtumiin" — Neuvostoliiton melkoisen epäinhimillisestä hoitolaitosjärjestelmästä. Lastenkodeista ja vanhustenhoitoloista, joiden olot olivat (ja ovat ehkä vieläkin Venäjällä?) kammottavat. Liikuntakyvyttömien lasten kohtalona oli koulun loputtua joutua vanhainkotiin heitteille jätettäväksi, varmaan kuolemaan. Jotain Nikolae Ceauşescun Romanian lastenkoteihin verrattavaa — sitä mitä lännen televisioihin tulvi 1989. Lopulta tarina on voittajakertomus, koska Gallego (joka oli Espanjan Francoa paossa olleen kommunistipuolueen johtajan Ignacio Gallegon kätketty tyttärenpoika) selviytyy. Kammottavasta, sisäistä levottomuutta herättävästä aiheestaan huolimatta kirjassa on myös viihdyttäviäkin kohtia, vodkan, valkosipulin ja kolmijalkaisten koirien parissa. Ei mikään keveiden lukuhetkien kirja.

Tällaisiin kirjoihin — niiden olemassaolon tärkeydestä huolimatta — on aina vähän vaikea suhtautua, koska teosta on mahdotonta pohtia sen aihepiirin makaaberiuden ulkopuolella. En viittaa mihinkään oikeistolaiseen ininään poliittisen korrektiuden ajatuksia kahlitsevasta vaikutuksesta, vaan ennemminkin siihen, ettei lukiessaan kykene kuin sisällölliseen hahmottamiseen. Tällaiseen teemaan kun voisi kirjoittaa — olettaen, että kyse on niin sanotusti tositarinasta — kuinka huonosti tai hyvin tahansa, ja silti olisi vakuuttava. Tosin — miksi niitä pitäisikään nähdä jostakin muusta näkökulmasta?

...

Katsoin myös eilen illalla, hieman keskittymiskyvyn puutteesta kärsien Wong Kar-Wain esikoisteoksen As Tears Go By (Wong gok ka moon. 1988). Vähän keskinkertaiselta vaikuttava, mutta jossain määrin ohjaajan tyyliä jo heijasteleva tarina Hong Kongissa piehtaroivista gangstereista, jotka vetävät säännöllisesti toisiaan turpiin tuntui hieman sekavalta. Andy Laun ja Maggie Cheungin välinen romanssi kyllä pysyi kasassa, mutta myöhemmin ote hieman karkaa Jackie Cheungin törttöilyä seuratessa. Joten kuten sentään pysyy kärryillä loppuun asti. En tosin kuolemaksenikaan ymmärrä miten elokuva muka kytkeytyy sen lykkäytyneeseen jatko-osaan In The Mood For Love. Wong Kar-Wain tavanomaista tunnelmallista nerokkuutta jäytää pahasti järkyttävä kasarius — kampaukset ja vaatetukset nyt eivät suuremmalti haittaa, mutta se syntikkamusiikki on jotain melkoisen vihlovaa. Ohjaajan elokuville tyypillinen tunnusbiisikin (You Take My Breath Away, kuulemma. En ikinä pärjäisi musavisoissa) assosioituu lähtemättömästi jonkin automainoksen teemasävelmään. Aargh. Täytyy toivoa, että Days of Being Wild (A Fei zheng chuan. 1991) on hieman parempi.

...

Lehden huumoriuutinen kyllä tietää mihin lyödä, samaa ilmiötä olen itsekin seurannut. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla ei tarvita suurempaakaan tapahtumaa, tässä tapauksessa kadunvaltausta Etu-Töölössä, jotta joku ehdottaa kumiluoteja ja kyynelkaasua. Jos nämä keskusteluunosallistujat saisivat päättää, hoidettaisiin Suomen viherpipertäjäpopulaatio varmaan suoraan ... no, en tiedä minne kun ei enää Neuvostoliittoakaan ole. Poliisin valtuuksia olisi myös syytä lisätä jo ihan vaan siksi, että kyllähän se nyt kunnon kansalaista vituttaa jo pelkästään sellaisten rastatukkien näkeminen kadulla.

Kun joku vain selittäisi mistä tällainen uhokulttuuri (siis kumiluotikaarti) demokraattisessa yhteiskunnassa syntyy. Ja miksi Suomessa ei ole ACLU:a?

"Kyselyyn osallistui ihmisiä, joista aivan liian monella on internet-yhteys."

Aivan.

.:Tatlin at home:.

Kateeksi käy nu-üorkilaiset ja heidän MoMA:nsa. Tosin Suomessa tällaisen museokateuden tunteminen ei ole harvinaista, kunhan vertailuksi otetaan epäreiluja suurkaupunkeja. Tällä kertaa sen herättää New York Timesin artikkeli varhaista pre-stalinistista neuvosto-arkkitehtuuria käsittelevästä näyttelystä (Lost Vanguard: Soviet Modernist Architecture 1922-32) ja etenkin siihen liittyvä slideshow. Moskovassa käymättömänä en tiennytkään, että Leninin mausoleumin sisustus näyttää niin paljon joltain muoviselta elokuvalavasteelta. Vai ehkä siellä on yleensä valaistus himmennettynä?

Venäläisessä avantgarde-arkkitehtuurissa ja futurismissa on silmää miellyttävää estetiikkaa, varsinkin kun sitä vertaa myöhempiin stalinistisiin kermakakkuihin. Vaikka kieltämättä esimerkiksi (Konstantin) Melnikovin talon pyöreästä kummallisuudesta voi olla montaa mieltä. Talon sijainti täytyy laittaa korvan taakse, jos vaikka joskus pääsisi Moskovaan saakka. Olettaen, että se on silloin vielä pystyssä — Venäjällä kun tuo talojen suojelu taitaa olla lastenkengissä (etenkin varojen puutteessa), siis siellä missä mitä ilmeisemmin turkulainenkin on. Hämmästyttäviä mielleyhtymiä voi vetää esimerkiksi Stoli-pullon kyljestä löytyvään Hotel Moskvaan — rakennus purettiin maanalaisen parkkihallin tieltä ja tilalle rakennettiin replikarakennus.

Sääli (tai käytännöllisesti katsoen ehkä vain hyvä), ettei Vladimir Tatlinin kolmannen internationaalin monumenttia koskaan yritetty rakentaa.

.:Kaukasian vuorilta:.

Venäläinen Leo Tolstoin novellia päivittävä elokuva Kaukasian vankina (Кавказский Пленник. 1996) siirtää kertomuksen nykyaikaan, Tšetšenian sotaan tai miehitykseen — kuinka vain — jossa paikalliset ja venäläiset pitävät yllä jatkuvaa verivihaa. Vanja on juuri värvätty varusmies, Sasha vanha monet sodat läpikäynyt konkari. Yhteen kahlittuna he istuvat Abdulin vankina, jonka pojan venäläiset ovat viskanneet varuskunnan tyrmään. Abdulin (hyvin) nuori tytär Dina rakastuu hieman ennalta-arvattavasti (no, se on siinä novellissa) Vanjaan.

Vankeudesta tulee mielenkiintoinen tarina, jossa vihanpidon mielettömyyden ja väistämättömän väkivaltaisuuteen loppuvan kurimuksen partaalla myös nauretaan, korjataan kelloja ja lauletaan. Myös tšetšeenikulttuurista piirretty kuva on mielenkiintoinen — ennakko-oletusten suhteen ei ehkä odottaisi, että venäläisessä elokuvassa voisi nähdä jotain tällaista. Jos elokuvan nimi viittaa siihen, kuinka Vanja ja Sasha ovat tšetšeenien vankina, on mukana myös varsin selvän tuntuinen viesti, että myös kapinalliset ovat vuorten vankina, venäläisten miehityksen alla. Kuten nuhruisen transistoriradion laulussa sanotaan, "Let my people go".

Elokuvan sodanvastainen viesti ei jää pelkälle ideatasolle, vaan myös venäläinen varuskuntaelämä saa kyytiä — maastopukuinen sotilas kävelee viinakauppaan, ja maksaa ostamansa kaksi vodkalekaa Makarov-pistoolilla ... pistoolin vaihtaa rahaan pojalleen katkera tšetšeeni-isä. Ja tragedia kiertää. Muutenkin armeijan korruptioon viitataan enemmän kuin kerran.

Jylhissä vuorimaisemissa juuri ensimmäisen Tšetšenian sodan ollessa päättymäisillään (mikäli Tšetšenian tilaa nyt voikaan luonnehtia tavallisin sodan ja rauhan käsittein) filmattu elokuva on kuvauksellisestikin aika upea — joskin jää epäselväksi miksi Venäjä haluaa uhrata niin paljon pitääkseen kivikkoiset vuorenrinteet itsellään.

.:Värivalokuva paljastaa:.

Aina oppii uutta nippelitietoa. Tänään se oli Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorskin värivalokuvaustekniikka 1900-luvun kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, joka kieltämättä sai hetken aikaa pyörittelemään päätä epäuskoisuudesta — ettäkö kymmenluvulla (1911, Alim Khan, Bukharanin emiiri) olisi pystytty tällaiseen?

RGB-värijärjestelmää teknisesti eteenpäin kehittänyt (ranskalaista Louis Ducos du Hauronia saa tosin kiittää sekä CMYK:istä, että RGB:stä jo vuodesta 1860 asti) Prokudin-Gorski otti kunnianhimoiseksi tehtäväkseen kuvata koko Venäjän keisarikunnan alueella tällä kehittämällään värivalokuvajärjestelmällä. Kuvien, joita on muuten melkoinen kasa (raakatumpi lähde), aiheet kiinnostanevat kai lähinnä kansatieteilijöitä (minkä Arbete och Redenskapilta kerkeävät), mutta jotain oudon lumoavaa niissä on. Kenties osaksi, että ne ovat aikakaudelta, jota ei ole tottunut näkemään väreissä. Ja osaksi ehkä selkeästi tunnistettavan jäykän pönöttävän poseeraustyylin takia — joka tuntuu paljon luontevammalta, kun muistaa, että valotusajat olivat mustavalkokuvissakin melkoisen pitkiä. Prokudin-Gorskin työtä esitelleen Yhdysvaltain Kongressin kirjaston (eli jenkkien kansalliskirjaston) näyttelyn esittelysivuston mukaan juuri valotusaikojen takia valokuvissa ihmisiä esittävät kuvat on otettu lähinnä ulkosalla, koska ainoastaan siellä valaistus oli riittävän kirkas siedettävän lyhyihin valotusaikoihin. Liikkuvaa vettä esittävissä kuvissa eri värikanavien otosten lievä eriaikaisuus näkyy hyvin sateenkaarenkirjavana vääristymänä. Tai lyhyen keskittymiskyvyn omaavien musikoiden tapauksessa, punaisina haamuina.

On tietenkin hankala tietää ovatko kuvat näyttäneet aivan tuollaisilta, koska nämä versiot ovat digitaalisesti aikaansaatuja. Prokudin-Gorski ei onnistunut tekemään kuvistaan paperiversioita, vaan viisituntinen lomakuvamaratoni piti hoitaa kolmilinssisellä värivaloprojektorilla — nykyään riittää kanavien photoshoppaus yhteen ja värien säätäminen kohdalleen.

.:Walter Benjamin ja Moskova:.

Walter Benjaminin (1892-1940) Moskovan päiväkirja (alk. Moskauer Tagebuch) on monitasoinen kuvaus tämän saksalais-juutalaisen kirjallisuuskriitikon matkasta Neuvostoliittoon joulukuun 1926 alusta tammikuun loppuun 1927. Benjamin kuvaa päiväkirjassaan Moskovaa kaupunkitilana. Länsi-Eurooppaan tottuneelle päiväkirjan pitäjälle kaupunki näyttäytyy valtavana kaupungin laitamaana. Keskustaa ei voi sanoa olevankaan, jos Kremliä ei sellaiseksi laske ja tämä hallinnon keskustakin muistuttaa Benjaminia lähinnä Monacosta, jossa hallituilla on kyseenalainen (?) kunnia asua aivan hallitsijoiden ovenpielessä. Saksalaiseen ilmastoon tottuneelle jäinen Moskova asettaa jo ympäristönä esteitä.

Varsin stereotyyppiseen Moskova-kuvaan koulittuna minulla on taas suorastaan ilmestyksenomaista lukea kaikesta siitä myytävästä tingeltangelista ja sälästä, jota NEP-kauden Neuvostoliiton pääkaupunki tarjoilee - joulukoristeita, puuleluja, savukekoteloita, paperikukkia. Tai ehkä kulttuurieliitin jäsen vain sattui olemaan kiinnostunut juuri näistä artikkeleista, Asja Laciksen ystävä ja Benjaminin kontaktihenkilö Bernhard Reich kommentoikin kirjoittajan keräysvietistä negatiiviseen sävyyn.

Turistikatseensa ohella Benjamin tarkastelee sen taustalla olevaa järjestelmää - ja mitä ilmeisemmin vaikuttuu, koska liittyykin Saksan kommunistiseen puolueeseen myöhemmin palattuaan kotimaahansa. Hän painii Puolueeseen liittymisen ongelman kanssa muutamaankin otteeseen - proletariaatin diktatuurissa vallankumouksellinen uhraa yksityisyytensä, porvarillisessa maassa hän uhraa elämän vakautensa. Mutta syrjäänkin jääminen askarruttaa vakaumuksellista kommunistia. Mitenkään varauksettomasti Benjamin ei kuitenkaan neuvostovaltaan suhtaudu, vaan osoittaa monia heikkouksia byrokratisoituvasta sotakommunismin seuraajasta. Vaikka hän hyväksyykin kulttuurisensuurin kaltaiset ilmiöt Neuvostoliitossa (ja siten ainakin jossakin määrin allekirjoittaa ohjelmalliseen dialektiseen marxismi-leninismiin pohjautuvan käsityksen taiteilijan asemasta vallankumouksessa), hän ei suinkaan suitsuta kaikkia NL:n kulttuurituotteita ja suhtautuu kriittisesti etenkin elokuvan alennustilaan, poislukien muutamat valovoimaiset auteurit kuten Sergei Eisensteinin.

Näitä kahta tasoa kirjalta odotinkin, mutta keskeiseen rooliin nousee myös Benjaminin epätoivoinen suhde latvialaiseen näyttelijään ja kommunistiin Asja Lacisiin. Rakastettu kohtelee toivottomasti retkahtanutta Benjaminia varsin tylysti ja vaikuttaa ainakin toisen osapuolen kuvauksen mukaan varsin epävakaalta persoonallisuudelta - eittämättä osaksi siksi, että Lacis on hermoromahduksen takia hoidettavana Moskovassa sijaitsevassa sanatoriossa ja suo aikaansa vain lyhyissä sykäyksissä. Benjamin tunnustaa hänelle rakkautensa useaan otteeseen ja ruotii tätä jatkuvasti päiväkirjassaan muun ohella, kaivaten vain pientä kosketusta tai huomionosoitusta satunnaisesti käyttäytyvältä näyttelijältä - yltyen välillä liikuttavan epärealistiseksikin. Kieltämättä Benjaminin ja Laciksen suhdetta pohdiskeleva päiväkirja luo tälle kaupunkitutkimuksen suurelle nimelle inhimillisyyttä. Joku voisi sanoa, että sen miettiminen laskeutuu tirkistelyn tasolle ja että lukija käyttäytyy tässä jälleen samaan tapaan kuin Martin Heideggerin ja Hannah Arendtin tapauksessa. Mutta kuluneesti sanottuna, eikö tällainen keittiö-psykologia ole lopulta varsin kiinnostavaa? Miksi ns. "nerot" ovat aina niin vaikeita ja kummallisia persoonia? Jäävätkö "mukavat tyypit" aina jalkoihin, kun kilvoitellaan vuosisadan nimistä? Tätä asiaa käsittelee myös Rodgersin ja Thompsonin paljastuksenomainen ja ahdistukseen asti populaari teos Huonosti käyttäytyvät filosofit, jonka lukeminen ja kommentaari on kirjoittajalta jäänyt toistaiseksi myöhempään, vaikka siellä se kirjaston kirjojen pinossa odottaa parempia aikoja.

Lukemani englanninkielinen painos on varsin tiheästi nootitettu selittävin kommentoinnein, mikä onkin tarpeellista nimien ja instituutioiden sekametelisopassa, jotka kyllä jossain vaiheessa menevät ohi silmienkin. Benjaminia sen kummemmin lukemattomana on vaikea kommentoida miten päiväkirja suhteutuu aikaisempaan tuotantoon, mutta 1920-luvun Neuvostoliiton kulttuurielämän ja kaupunkilaismiljöön, että ajan saksalaisten pahasti rakastuneiden kommunisti-intellektuellien "yksityisen" kuvaajana se on varsin arvokasta tavaraa.