.:Myöhempien aikojen pyhiä:.

Vuonna 2003 ilmestynyt Juha Itkosen esikoiskirja Myöhempien aikojen pyhiä on allekirjoittaneen ensimmäinen yritys, haparoiden, tarttua suomalaiseen kirjallisuuteen, jotain Sofi Oksasta lukuunottamatta. Ongelma on kai lähinnä ollut tiedonpuute suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta ehkä kirjallisuutta ei pitäisi ajatella niin essentialistisesti maittain, kuten allekirjoittaneella on yleensä tapana. No, joka tapauksessa.

Kirja kertoo Suomeen saapuvasta kahdesta nuoresta amerikkalaispojasta, jotka tulevat tekemään lähetystyötä tuntemattomaan ja harmaaseen Suomeen, johonkin nimeltämainitsemattomaan pikkukaupunkiin. Tarinan keskeisin päähenkilö, David, horjuu uskossaan, osaksi siksi, että on juuri menettänyt vanhempansa lento-onnettomuudessa. Hänen vastakohtansa on Mark, salskean kookas ja määrätietoinen saarnaaja, joka on uskossaan vahva ja kotoisin ehjästä, elinvoimaisesta utahilaisesta karjatilallisperheestä. Äärityypit palvelevat kerronnallisesti toisiaan, etenkin kun taustana on voimakkaasti tekoihin ja sisäiseen oikeauskoisuuteen keskittyvä mormoniuskonto. Kolmantena hahmona pyörii suomalainen Emma, joka jää ainakin minusta vähän pahvikuvaksi.

Myöhempien aikojen pyhiä oli eittämättä mukaansatempaava kirja. Kirjailijan valitsema aihealue - eli mormonit - tuntuu jotenkin omituiselta.valinnalta, mutta toimii. Kontrolloiva uskonnollisuus kieltoineen ja pakonomaisine lähetystöineen törmää harmaaseen suomalaiseen jääräpäisyyteen. Itkosen kirjan Suomi on lähinnä karikatyyrimäinen, joiltain osin suorastaan kaurismäkeläinen räkälöineen ja synkkine elämänkohtaloineen. Kärjistys osuu kohdalleen, mutta joiltain osin tuntuu samoilevan perin kliseisissä vesissä amerikkalaisnäkökulmasta kirjoitettune saunomiskokemuksineen ja hymyttömine kaduntallaajineen. Hyvän suomalaisuuden ydin taas piilee pullantuoksuisessa ja jyrkästä uskonnollisuudesta vapaassa ydinperheessä, valoisassa rivitaloasunnossa.

No, joka tapauksessa, Itkonen kirjoittaa varsin notkeaa proosaa, joten täytyy jossain vaiheessa tutustua kirjailijan myöhempäänkin tuotantoon.

.:Risti ja hakaristi:.

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Klassista kasvatusta:.

Harmittaa, lähinnä valtio (totaalikieltäytyjien hämärä kohtelu, joka hyppäsi mieleen aamulla HS:n TV-arvioiden joukossa olleesta dokumentista — muistutti tässä taannoin S-Osiksella käymästäni keskustelusta.) ja vaihtelevasti häipyvä ja uudelleen nouseva päänsärky. Ärsyttävää, mutta onneksi osuu tuurilla sunnuntaihin.

...

Siinä missä pääkoppa sallii, yritän silti madella eteenpäin Auerbachissa. Mimesis on toisaalta älyllisesti äärimmäisen lumoavaa tekstiä — todellista länsimaisen 1900-luvun porvaris-high-culturen viehätystä. Tämä kyllä laittaa kadehtimaan, sillä nykyään harva voi (tai viitsii) hankkia samanlaisen valtavan laajan klassisen sivistyksen (kielitaitoineen) kuin Auerbachilla oli — eikä siitä nyt varmaan niin paljon hyötyäkään olisi, olisihan se aika rajoittunutta (paitsi kielitaidon kannalta). Kuten jossain todettua, saksan-juutalaiset 1900-luvun alussa (yleensä maanpaossa) kirjoittaneet muodostavat toden totta varsin ihailtavan intellektuaalisen perinnön tuottajan ryhmän. Döblin, Auerbach, Benjamin nousevat ensimmäisenä mieleen. Joskin Döblin halveksi tätä kasvatusta melkoisesti, ja ehkä hän olikin niin pirun hyvä juuri siitä syystä.

Sivistyksen puutteessa oikeastaan eniten harmittaa se, ettei tunne kristinuskon referenssejä niin tarkkaan kun oikeastaan jonkin uskonnollisen taiteen (johon minulla on kompleksinen suhde) näkemisen kannalta olisi hyvä. Esimerkiksi Auerbachin osoittama yhteys Aatamin kylkiluusta luodun Eevan (ihmiskunnan liha) ja Jeesuksen kylkeen keihäällä tökätyn keihään tekemän haavan välillä (ihmiskunnan henkisen kodin syntyminen, kirkko. Haavasta roiskahtaa vettä ja verta kuin sakramenteissa. Onpa muuten kartesiolaisesti nähty juttu, vai tulkitsenko minä vain tahallani väärin).

Kuten eräät muutkin, Auerbach pitää nykykristinuskoa individualistisessa länsimaailmassa jo emotionaalis-tunteelliseksi hutuksi muuttuneena, kuolleena uskontona. Raamatun "tyrannimaista", ehdotonta auktoriteettia vaativaa todellisuuskuvaa (tarinoineen) ei voi sijoittaa enää muulla tavalla nykyisen kulttuurin piiriin.

Auerbachin selvästi historisistinen sävy kaivelee kyllä jo kolmannen luvun jälkeen. Mutta ehkä siihen tottuu ajan mittaan.