.:Golem:.

"Suokaa anteeksi, että puhun näin kauheasti viisastellen, mutta kun on yliopistossa, niin käsiin osuu kirjoja, joissa vatvotaan ties mitä; sitten tahtomattaan lankeaa käyttämään ääliömäisiä ilmaisutapoja."
-Lääket. yo Charousek.(*)

Itävaltalaisen kirjailijan Gustav Meyrinkin (1868-1932) tunnetuin teos Golem (Das Golem, 1915) on erikoinen paketti ja niin on kirjailijansakin.

Meyrink, joka kirjoittamisen ja kääntämisen lisäksi ehti toimimaan pankkialallakin oli jo varhain hurahtanut okkultismiin — niin teosofiaan, kabbalaan kuin itämaiseen mystiikkaankin. Hän oli myös jäsen maineikkaassa, lähinnä Britanniassa aktiivisessa Hermetic Order of the Golden Dawnissa, johon kuului sellaisia maineikkaita nimiä kuin runoilija William Butler Yeats ja kirjailija Aleister Crowley, vuosisadan vaihteen viktoriaanisen Englannin esoteeristen piirien tietynlaisia staroja. Meyrink harrasti myös joogaa ja kääntyi myöhemmin buddhalaisuuteen.

Golem ilmestyi alun alkaen jatkokertomuksena aikakauslehti Die weissen Blätterissä, jonka kyllä erottaa tarinan rakenteestakin. Luvut joskus toistavat edellisen luvun tapahtumia, joskus taas ovat katkonaisia ja sirpaleisia, mikä ilmeisesti oli Meyrinkin tarkoituskin — unenomaisen labyrinttikertomuksen laatiminen. Tämä eittämättä onnistuu osaksi, mutta takaa häämöttää kyllä silti varsin tuttu kauhuromantiikkaan taipuvainen dekadentilta ja okkultismilta tuoksahtava juonikulku.

Meyrink kirjoittaa juutalaiseen myyttiin perustuvan tarinan golemista. Juutalaisessa mytologiassa golem on savesta muotoiltu ihmisenkuva, jonka hampaiden taa asetettu taikasana herättää henkiin. Meyrinkin Golemissa hahmo vaeltaa Prahan juutalaisgheton kapeilla kujilla — kasvoton, varjoihin kätkeytyvä, ikkunattomassa huoneessa asuva mystinen olento, kenties osaksi näkijän kaksoisolento, doppelgänger. Kolmenkymmenen kolmen vuoden välein getossa nähty ihmisen luoma elävä tietää kohahduttavaa tapahtumaa Prahassa — Meyrinkin kertomuksen tapahtumahetkellä (jos sellaisesta varsinaisesti voi puhua) viitataan vuoden 1890 Kaarlensillan romahdukseen tulvassa.

Golem ei oikeastaan keskity niinkään golemiin itseensä, kuin korukiviseppä Athanasius Pernathin kuumeiseen vaellukseen okkultismia ja kabbalaa vilisevissä tapahtumissa, joissa Meyrink ei tee itsestään selvää eroa hallusinaation ja todellisuuden välillä. Pernath, jota oikeastaan kuvailee nimettömäksi jäävä kertoja, risteilee valveunien ja kadonneiden muistojen muodostamassa labyrintissa.

Tämän taustalle asettuu Praha, josta kirjailija maalaa painajaismaisesti vääristyneen kuvan. Moldausta nouseva sumu peittää kaupungin harva se päivä ja kätkee alleen rakennuksia, joita voi nähdä vain tiettyinä päivinä ja tietyt ihmiset. Juutalaisgeton kaduilla vaeltelevat katupojat, huonot naiset ja tuberkuloottiset ylioppilaat reikäisissä oppilaantakeissaan. Kapakoissa kiskotaan arrakkia ja poltetaan ketjussa. Seinänvierillä notkuvat kriminaalit tšekit, joiden solkkaamasta saksasta ei tunnu ottavan pirukaan selvää. Itävalta-unkarilainen ylimystö elostelee kuppaisissa kansankapakoissa minkä kerkeää, koska virkavalta ei heihin pysty.

Muihin rappioituvan keisarikunnan virkavalta sitten pystyykin, ja Golem sisältää melkoisen tutun kuuloisen osan Pankrácin vankilasta, jossa oikeuslaitoksen syövereihin heitetty Pernath istuu kuukausi toisensa perään luteisessa sellissä syömässä soodalla suolattua makkaralientä, täysin ulkopuolisesta eristettynä ja viranomaisten nurkkaan unohtamana. Ei liene yllätys, että Franz Kafka oli Meyrinkin ystäviä.

Likaisen dekadentin Prahan kuvaajana Golem on oikein toimiva, kauhuelementit ja okkultistiset kiemurat saattavat jäädä nykylukijalle vähän etäiseksi — tietyllä tavalla kirja kyllä muistuttaa vaikkapa Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelistä viittauksillaan kulttuuriin ja etenkin keittiö-okkultismiin, joskin Zafón on luonnollisesti Meyrinkiä huomattavasti kevyempi ja populaarimpi.

Romaani löytyy digimuodossa alkukielellä täältä.

---

(*) - Tuberkuloosiin kuolemaisillaan olevan rutiköyhän ylioppilas Charousekin, joka puhuu jatkuvasti suunnitelmistaan kuin monimutkaisena shakkipelinä, esikuvana on selvästi unkarilainen Rudolf Charousek. Erikoinen yksityiskohta.

Wessen Uni? Unsere Uni!

(Julkaistu Turun ylioppilaslehdessä 13.11.2009)

Itävallassa opiskelijat ovat nousseet barrikaadeille. Kymmenien tuhansien opiskelijoiden ja tukijoiden kansanliike vaatii lisärahoitusta yliopistoille ja muutoksia koulutuspolitiikkaan.

Lokakuun opiskelijamielenosoitus keräsi Itävallan toiseksi suurimman kaupungin Grazin kaduille tuhansia ihmisiä.

Itävallan opiskelijamielenosoitukset lähtivät liikkeelle Wienin taidekorkeakoulusta muutaman sadan opiskelijan vallattua yliopistorakennuksen. Lokakuun 22. päivänä taidekorkeakoululaiset ja Wienin pääyliopiston (Universität Wien) opiskelijat yhdistivät voimansa ja valtasivat Itävallan suurimman luentosalin Audimaxin, josta on tullut opiskelijaliikkeen keskustukikohta. Toimintaansa organisoidakseen valtaajat muodostivat yli sata toimintaryhmää, joiden tehtävät ulottuvat aina talouspolitiisesta keskustelusta siivouspartioihin.

Vallatussa Audimaxissa järjestetään lähes päivittäin yleiskokouksia yliopiston ja protestiliikkeen tulevaisuudesta. Järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa on vieraillut myös yliopiston hallinnon ja opetusministeriön edustajia. Valtausliike käyttää aktiivisesti tiedottamiseen ja koordinoimiseen uusia sosiaalisen median välineitä Twitteristä Facebookiin. Audimaxin kokouksista tarjotaan myös suoraa kuvaa verkossa.

Wienin jälkeen yliopistorakennusten valtaukset levisivät koko maan yliopistoihin – muun muassa Graziin, Linziin ja Salzburgiin. Solidaarisuuden osoituksia on tullut useilta tahoilta – esimerkiksi Suomen Opiskelijatoiminnalta ja Itävallan ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestöltä. Lokakuun 28. päivä Wienin kaduilla marssi vaihtelevien arvioiden mukaan 10 000 – 40 000 ihmistä vapaan koulutuksen ja yliopistodemokratian puolesta.

Torstaina 5. marraskuuta liike kutsui kokoon toisen mielenosoituksen, johon itävaltalaisten tiedotusvälineiden mukaan osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä eri yliopistopaikkakunnilla. Mielenilmauksia järjestettiin myös naapurimaa Saksassa. Berliinissä, Münsterissa, Potsdamissa ja Heidelbergissä yliopisto-opiskelijat ovat järjestäneet tukivaltauksia.

Itävallan opiskelijaliike on huolestunut perin tutuista aiheista. Yliopistojen rahoitus on valtaajien mukaan laskenut dramaattisesti, samaan aikaan kun yliopistodemokratiaa on kavennettu ja sisäänottomääriä leikattu. Opiskelijaliike haluaakin Itävallan sosiaalidemokraattien ja konservatiivien muodostamalta koalitiohallitukselta ja opetusministeri Johannes Hahnilta konkreettisia muutoksia. Mittavasta vaatimuslistasta löytyvät yliopiston hallinnon demokratisoiminen ja tasa-arvokiintiöittäminen, maksuton koulutus, vapaat sivuainevalinnat ja ennen kaikkea rahoituksen lisääminen.

Täysin yhtenäistä opiskelijarintamaa Wienin Audimaxin valtaajat eivät muodosta. Der Standard-lehden haastattelussa Wienin kauppakorkeakoulun oppilaskunnan puheenjohtaja Stefan Kilga ei pitänyt valtaajien keinoja oikeina tapoina vaikuttaa kansalliseen politiikkaan, vaan peräänkuulutti todellista dialogia päättäjien kanssa epärealististen tavoitteiden sijaan. Rahoituksen parantamisen tarpeellisuuden hän allekirjoitti.

Opetusministeri Hahn on esittänyt tilanteen lievittämiseksi 34 miljoonaa euroa lisää yliopistoille, jotka ministeriön ohjeiden mukaan pitäisi käyttää konkreettisiin kohteisiin, kuten opetushenkilöstön lisäämiseen, luentosaleihin ja e-learning-hankkeisiin.

Valtaajien ”karkkirahaksi” kutsuma lisärahoitus ei kuitenkaan ole lähimainkaan riittävä summa, jonka näyttävät jo hallitusohjelmassa luvatut korotukset. Koalitiohallituksen itse määrittämän tavoitteen saavuttamiseksi määrärahoja pitäisi liikkeen mukaan lisätä yli kaksi miljardia euroa vuodessa, mutta seuraavan vuoden budjetista näitä korotuksia ei löydy. Valtaajat kritisoivat hallitusta ja opetusministeriötä myös haluttomuudesta keskusteluyhteyteen.

Rahasummaa piti riittämättömänä myös Itävallan yliopistorehtoraatin puheenjohtaja, Wienin kauppakorkeakoulun Christoph Badelt, joka Der Standardin mukaan totesi yliopistojen tarvitsevan miljardi euroa lisää vuodessa tavoittaakseen muun Euroopan tason.

Itävallan yliopistovaltaajat verkossa: http://unsereuni.at

(Kuva:Alex Koch / #unsereuni)

addendum: Tätä kirjoittaessa mielenosoitukset ovat laajentuneet ympäri Eurooppaa ja tänään saksalaisten uutislähteiden mukaan sadat tuhannet osallistuivat mielenilmauksiin ympäri Saksaa vapaan koulutuksen puolesta.

.:Betoni:.

Thomas Bernhardin - edesmenneen itävaltalaisen kirjailijapersoonan ja kyynikon - lyhyehkö teos Betoni taisi olla helpommin lähestyttävä kuin yrityksen asteelle jäänyt Hakkuu. Molemmat ovat uskollisia samalle muodolle - kappalejaot ja luvut loistavat poissaolollaan ja koko kirja on oikeastaan pelkkää hankalasti luettavaksi taipuvaa (kyynistä) monologia.

Mutta se onkin selvästi Bernhardin leipälaji. Betoni ei ole luettavana helpoimmasta päästä, mutta kirjailijan tyyliä imitoida katkeraa yksinpuhelua täytyy ihailla - lauseet toistavat samoja asioita useaan kertaan vatvoen. Mutta outohan se on yksinpuhelijakin. Betonin "kirjoittaja" on synnyinkotinsa yksinäisyyteen muurautunut Rudolf, joka yrittää epätoivoisesti saada aloitetuksi tutkielmaansa säveltäjä Felix Mendelssohn (Bartholdystä). Mutta jo kymmenen vuotta kasatusta taustatyöstä huolimatta kirjoitus on kuin entisten kirjoittajien gradu - ensimmäistä lausettakaan ei saa puristettua paperille. Rudolf ei olekaan ihan terve, hän nappailee pillereitä kuin leipää ja kieriskelee eksistentialistisessa maailmantuskassaan/inhossaan ja samalla tuntee joka hetki salaperäisen sairauden murtaman terveytensä pettävän ja kuoleman tulevan. Yksinpuhelussaan hän käy läpi hengentyön turhuutta, mutta pakkomielteen omaista vetoa, monisyistä viha-rakkaussuhdetta sosiaaliseen, rahan ansaitsemiseen keskittyvää siskoaan kohtaan ja yleensä sylkee myrkkyä ihmisten ja etenkin itävaltalaisen yhteiskunnan päälle. Wien esimerkiksi on Rudolfille rakas kaupunki, mutta sietämättömän inhimillisyyden ja viemärinhajun läpitunkema rotankolo.

Internetin Bernhard-tekstien mukaan Rudolf vaikuttaa pitkälti myös kirjailijakuvalta - Bernhard oli itse myrkyllinen kirjallisuuspiirien kauhu ja "yhteiskuntakriitikko", jonka eksistentialistinen kuolemankaipuu jäi toiseksi vain vihaiselle kyynisyydelle. Betoni on teoksena kylmä kuin aamuinen betonipäällyste kahdeksan kerrosta palmalaisen hotellin parveketta alempana, mutta sellaisena hyvä. Rudolfin narsistisessa itseruotimisessa taitaa olla kuitenkin jotain ironista - nykyihmisen pakko itserefleksiiviseen monologiin?

...

En tullut huomanneeksi, mutta tämä blogihan näemmä vietti yksivuotispäiviään eilen. Itsekehuskelua ehkä, mutta laskuistaan ja nousuistaan huolimatta vuosi on weblogille melkoinen saavutus, ottaen huomioon mihin tahtiin lajitoverit useimmiten kuihtuvat pois. 224 merkintää ja melkoinen pötkö kirjaimia peräkkäin. Terävän intellektuellista sisällöstä ja lukijoiden aaltoilevista massoista lienee turha todeta mitään sen pidemmin.

.:Ennakoivaa spekulointia:.

Irrotetaan tämä "toinen merkintä" erilliseksi, ja palataan kirjallisissa harrastuksissa Robert Musilin monumentaaliteoksen pariin, kakanialaisten ominaisuuksettomien miesten keskelle. Joka kuulemma sekin on sanaleikki, arviolta "oman onnensa seppää" tarkoittavan saksankielisen sanonnan ympärikiepsautus. Jostain syystä useammassakin lukemassani pätkässä on mainittu tuo Musilin Kakania, joka on jostain syystä aika ontuva juttu — kaiserlich und königlichin lyhenteestä k.u.k — väännetty paskomiseen viittaava ilmaisu. Ehkä kirjoittaja on kuin wieniläinen kabaree-laulaja (Leone?), yleislinjaltaan siveän harkitseva, mutta välillä maustaa keittoa reippaalla alatyylillä? Ken tietää.

Musilin kirjan klassikkostatuksen kyllä sinänsä ymmärtää. Vaikka olen tuhat ja kolmesataa sivua pitkän kirjan ensimmäisellä satasella, eikä kirjassa varsinaisesti kummempia (käsittääkseni) tapahdu, on lähes joka luvussa jotain hyvin 1900-luvun alkuun viittaavan tunnelmallista, modernisaatiota ja sellaista. Josta kertonee sekin, että olen jo nuo kaksi allamainittua sitaattiakin naputtanut talteen. Tulevaa hehkuttamista varten, luonnollisesti. Joskus on tosin vaikea sanoa tuntuuko teksti hauskalta kirjailijan takia vai hänestä huolimatta, mutta intentioihin lienee turha ripustautua.

Kommentoidaan lisää, kun päästään pidemmälle.

....

Päivän partaveitsen heitti kyllä juuri hetki sitten Nelosen uutisissa Simon kunnanjohtaja Esko Tavia, joka totesi jotain sen suuntaista (ei siis aivan sanatarkasti), että jos "ydinvoima olisi jotenkin haitallista, niin kyllä se joka tämän universumin on suunnitellut, olisi jättänyt sen pois piirustuksista." Juma. Uutisen mukaan Meri-Lapin kunnat havittelevat ydinvoimalaa.

.:Sitaatti #1 & #2:.

Ei jaksa raapustaa paperille, laitan tänne talteen.

"Nykyäänhän tavattoman moni ihminen tuntee olevansa tavattoman moniin muihin nähden ikävässä vastahangassa. Kulttuurin peruspiirteitä on ihmisen syvä epäluulo jokaista omaan piiriinsä kuulumatonta kohtaan - juutalainen on germaanin mielestä käsittämätön ja ala-arvoinen olento, samoin pianonsoittaja sellaisen silmissä, jonka pelinä on jalkapallo. Niinhän asia loppujen lopuksi on, että olio on olemassa vain rajojensa, siis tavallaan ympäristöön kohdistamansa vihollisuuden kautta. Ilman paavia ei olisi ollut Lutheria eikä ilman pakanoita olisi ollut paavia, joten ei voi kiistää, että lähimmäksi lähimmäistään ihminen tulee vastustuksen sylipainissa."

ja merkintöjen säästämiseksi editoitakoon tämä tähän,

"Siinä ei vielä ollut kaikki, että antipatia kansalaistovereita kohtaan oli Kakaniassa tiivistynyt suorastaan yhteenkuuluvuuden tunteeksi, epäluottamus kohdistui myös omaan persoonaan ja sen kohtaloon, ja tämäkin tunne sai syvän itsevarmuuden luonteen. Tässä maassa toimittiin aina toisin kuin ajateltiin — väliin päättyen kiihkeimpään intohimoon ja sen seurauksiin asti — tai ajateltiin toisin kuin toimittiin. Asiaa tuntemattomat huomioitsijat ovat pitäneet sitä viehättävänä piirteenä tai jopa heikkoutena siinä, mitä he luulevat itävaltalaisen luonteeksi. Mutta se on erehdys. On aina väärin selittää ilman muuta maan asukkaiden luonteella sellaisia ilmiöitä, joita siinä maassa tavataan. Sillä jonkin maan asukkaalla on vähintään yhdeksän luonnetta, ammatillinen, kansallinen, valtiollinen, luokkakantainen, maantieteellinen, sukupuolinen, tietoinen, tiedoton ja ehkä vielä yksityisluonnekin. Hän yhdistää ne kaikki itsessään, mutta ne taas hajottavat hänet, eikä hän oikeastaan muuta olekaan kuin näiden norojen huuhtelema pieni uoma, johon ne hiljalleen valuvat, kunnes poistuvat taas ja yhdessä muiden purosten kanssa täyttävät jonkin toisen uoman. Siksi jokaisella maanpiirin asukkaalla on vielä kymmeneskin luonne, joka ei ole muuta kuin täyttymättömien tilojen passiivista fantasiaa. Se sallii ihmiselle kaiken, vaan yhtä ei: se kieltää häntä ottamasta vakavalta kannalta niiden (vähintään) yhdeksän luonteen tekemisiä ja kokemisia; kieltää siis toisin sanoen juuri sen, minkä piti olla hänen elämäänsä täyttämässä. Tämä tila — jota on vaikea kuvata, se on myönnettävä — on väriltään ja muodoltaan erilainen Italiassa kuin Englannissa, koska kaikki mikä siitä erottuu on eriväristä ja erimuotoista, ja kuitenkin se on sama niin siellä kuin täälläkin, juuri sellainen tyhjä näkymätön tila, jonka sisällä todellisuus seisoo kuin pieni kivisistä rakennuspalikoista tehty, fantasian hylkäämä kaupunki."

-Robert Musil, Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930-43)

.:Limettiä ja Sacheria:.

Lukiessani Itävallan historiasta, törmäsin Wien-aiheissa muutamaan viittaukseen Carol Reedin ohjaamaan elokuvaan Kolmas mies (The Third Man, 1949) - ja päätin käyttää illan lopun sen katsomiseen. Tarkemmin sanottuna, kirjassa mainitaan sekä Wienin maailmanpyörä Riesenrad, että neuvostoliittolaisten tšekkoslovakialaiskarkoitukset. Eipä paljon, mutta onpahan hyvä tekosyy.

Itse kirja (siis Yrjö Lautelan & Jyrki Palon Itävalta. Kappale mennyttä suuruutta) on yleisesitykseksikin aika heppoinen, eikä avannut Itävallan historiaa kuin pintapuolisesti - minua olisi kiinnostanut tietää enemmän Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian nationalistisesta painekattilasta, jonka takia itseasiassa koko kirjan lainasinkin, mutta aika ohueksi jäi. Toisaalta, olihan se arvattavissa. Mutta etenkin esityksen kulttuuriosio on aika luokaton - aina ei ole varma lukeeko historian yleisesitystä vai turistiopasta. Vai että ovat kansallisoopperan ja Volkstheaterin (vai oliko se Volksoper?) seisomapaikkojen liput halpoja? Kirjasta on joku tosin kirjoittanut paljon paremman kirja-arvostelun Agricolaan, joten tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa siitä sen enempää. Englanniksi aiheesta saisi varmaan parempaakin.

Mutta Kolmas mies, se vasta osasi yllättää taas. Olen nähnyt elokuvan joskus aikaisemminkin, ja kai tämän innoittamana myös ostanut DVD:n. Alennuskorista, totta kai. Niistä voi itseasiassa kerätä ajan ja viitseliäisyyden avulla aika kunnioitettavan kokoelman. Ainakin siis jos harrastustaan ei ota liian vakavasti - kuten minä en muuten oikeastaan otakaan.

Ilmeisesti viime katselukerta on ollut joko todella väsynyt tai humaltunut, koska en muistanut koko juonesta juuri mitään ja mieleeni oli oikeastaan painunut vain loppuhuipennus, joka on muuten yksi elokuvahistorian hienoimpia. Ja tietenkin alkutekstit, jotka Peter von Bagh näytti joskus vierailuluennollaan monta vuotta sitten. En muista miksi.

Muutenkin elokuvassa on kyllä soiteltu (heh) oikeita kieliä visuaalisesti. Film noir-Wien öisine katuineen on aika huikean näköistä, vaikka samoja kuvakulmia/kuvakohtia kierrätetäänkin ahkerasti. Vinoista otoista tulee mieleen melkeinpä kauhuklassikko Das Cabinet des Dr. Caligarin (1920) - meneepä snobbailuksi - vääntyneet lavasteet. Ja Wien on hyvin, hyvin ahdistavan tuntuinen, mikä varmasti lienee lähellä jonkinlaista "totuuttakin" sodan jälkeen neljän miehitysvallan kesken jaettuna. Oikeastaan koko elokuvassa korostuva jako ja Ringstrassen sisälle jäävän kansainvälisen sektorin epätodellisuus on outoudessaan osa elokuvan vetovoimaa nykykontekstissa. Vähän kuin Lars von Trierin esi-dogmaattisen Europan (1991) painajais-Saksa, joka ei ole Saksa ensinkään, vaan nimenomaan Europa. On selvää, että von Trier on lainannut elokuvaansa todella paljon Reediltä - tai sitten yksinkertaisesti vain film noirin lajityypillisiltä tuntomerkeiltä. Uudempi elokuva vie vain paljon pidemmälle epätodelliseen ja poukkoilee modernin art housen luvalla paljon enemmän. Kolmas mieshän vastaavasti etenee juonensa kannalta aivan oikeaoppisesti ja totta puhuakseni on jopa vaikea arvioida mitä elokuvalle kävisi, jos sen repisi irti esteettisestä kehyksestään ja laittaisi täysin lavastettuun ympäristöön.

Autenttisilla paikoilla kuvaaminen on käsitykseni mukaan ollut aika harvinaista elokuvan tekohetkellä, puhumattakaan siitä, että vielä 1949 Wienissä on ollut sodan jäljiltä täysin päreiksi pommitettuja kortteleita - keskellä kaupunkia, joka nykyään on ainakin turistisilta osiltaan valkeaksi kiillotettu kuin Habsburgien aikaan. Järjestävätköhän jotain kiertueita amerikkalaisturisteille elokuvan kuvauspaikoille? Olisi oikeastaan pitänyt katsoa elokuva ennen Wieniin menoa, ja juoksennella sitten siellä aamuöisessä keskustassa. Myötäkokemisen autuus, ymmärrättehän. Eikä ihmisiä! Mutta en tosiaan osannut jotenkin ollenkaan ajatella Kolmatta miestä wieniläiselokuvana, mieleen nousee vain hattaramainen Linklaterin Rakkautta ennen auringonnousua (1995).

On muuten aika mielenkiintoista, että elokuvassa melkeinpä kaikki ja erityisesti Anna Schmidt (Alida Valli) asuvat ylevissä luksusasunnoissa, jotka ovat täynnä arvohuonekaluja ja näyttävää jugend-koristelua - erityisesti Schmidtin massiivisen poroporvarillinen kakluuni suorastaan tökkää silmään. Paljastamatta sen enempää juonta, on aika ihmeellistä ettei Martins (Joseph Cotten) kiinnitä asiaan mitään huomiota. Tai sitten syyllistyn turhaan "realismi"-nillitykseen. Kyse lienee jostain habsburgilaisesta asumisen arkkityypistä, jota anglot halusivat kuvitella jo 1949 ja turistit varmaankin vielä tänäkin päivänä.

Olipa hehkutus.

[kuvalähde]