.:Sotivat, sokeat ja hitaat:.

Hidastempoista ja apeaa. Ehkä siksi, ettei ole mahdollista väistää olympiauutisointia ja jatkuvaa sodankäyntiä, jos mielii seurata millään tavalla mediaa ja lukea sanomalehtiä. Jos nyt pakoilussakaan mitään suurempaa tarkoitusta olisi.

Etelä-Ossetian - tai nyttemmin kai Georgian sota - on sinänsä melkoinen kaistale mediatodellisuutta, Kaukasuksen sota näyttää mobilisoivan enemmän kirjoittelua, otsikoita ja urheita ulkoministereitä taistelutantereilla venäläisten koneiden maalitauluina kuin afrikkalaiset saisivat aikaan vaikka sytyttäisivät koko mantereensa tuleen. Guinea-Bissaun cashew-pähkinätuotanto jäänee toiseksi, kun puhutaan Vladikavkazin tienoilla pulppuavasta mustasta kullasta. Palkinnon voittaa kuitenkin George W. Bush, joka lausunnollaan Georgian kansainvälisen oikeuden takaamasta suvereniteetista ravisuttaa todellisuuden puitteita toden teolla.

...

José Saramagokin etenee, tänään vietin monta hetkeä tuomiokirkon varjossa kirjaa selaten, arvostaen Aurajoen rantojen kauneutta koko rahalla (ja pakoilin sitä toista sisäistä möykkyä, loppututkielmaa). Konstikas opus. Ei pitäisi ehkä kirjoittaa liikoja, kun on vasta puolessa välissä, mutta on todettava, että harmittamaan käy Saramagon vaikeasti seurattava tapa kirjoittaa dialogit vailla helpottavia merkintöjä, pötkylämäisiksi kappaleiksi. Epäilemättä tyyliseikka. Toinen harmitusta aiheuttava seikka on, että vasta puolessa välissä selviää, etteivät kansiliepeet valehdelleet - Kertomus näkevistä on tosiaan sisarteos Kertomukselle sokeista. Niin pitkälle, että edeltävään viitataan ainakin tällä hetkellä tavaamassani kohdassa melko keskeisesti. Tuli sitten luettua tämäkin kaksikko väärin päin, paljon lämpöä ei taida saada lukemalla edeltävä jälkikäteen. Ravunkäynti (joka ei lähde mielestä kun kerran, melko proosallisesti, eräs ystävällismielinen tataari kaatoi kappaleeni päälle kebab-kastiketta) ei toimi Saramagon kanssa.

...

Amnestyn vetoomusverkoston sähköpostipalvelin kuuluu kyllä hitaimpiin koskaan kohdattuihin - ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kirjemaakariksi joskus aikoja sitten (ja siitä taisin kirjoittaakin), vahvistusmaili tuli vasta eilen. Tai oikeammin sanottuna saavillinen, koska olin tietenkin tuskastuneena pistänyt useammankin liittymispyynnön, vieläpä muutamasta sähköpostiosoitteesta, varmuuden vuoksi. Ties kuinka monta koti-ihmisoikeusaktivistia järjestö karkoittaa tällaisella odotuttamisella.

.:Konelihan värinä:.

Jukka Sihvosen Konelihan värinää on yhdistelmä teknologian historiaa, postmoderneja filosofeja ja populaarikulttuurillista (etenkin elokuviin) liittyvää analyysia. Teemoiltaan se seuraa suurin piirtein samoja uria, kuin esimerkiksi ne muutamat media-arkeologiaan liittyneet artikkelit, jotka tuli luetuksi pari vuotta sitten. Ennemminkin kuin kovinkaan yhtenäinen ja selvästi kysymyksensä määrittelevä kirja (tai sitten muistini ei palvele minua kunnolla, sillä lukeminen meni suhteellisen pitkäksi prosessiksi), se on jonkinlainen aloittava, johdantomainen katsaus ihmisen ja koneen hybridimäiseen luonteeseen, joka polveilee lukuisten aiheiden läpi noudattaen vain summittaista kronologiaa.

Vaikka Sihvonen osaa kyllä kirjoittaa, ja monet Konelihan värinän ajatukset ovat jännittäviä, uusia ajatuksia herättäviä, toisinaan ei silti voi välttää tiettyä argumentoinnin heittelymäistä tuntumaa. Eittämättä hieman sitä samaa, jota Paul Virilion (jota Sihvonen kutsuu teknologisoitumisen "bunkkerikriitikoksi", jonka kritiikki pohjautuu siihen, että hän ei ole ymmärtänyt lihan ja koneen peruuttamatonta kytkeytymistä kulttuuristen kahleiden välityksellä) käsityksessä tutkimuksesta osana kaunokirjallisuutta on. Vaikka Sihvonen toki viitoittaa tekstinsä varsin huolellisesti.

Nyt tekee mieli lukea J.G.Ballardia ja/tai nähdä David Cronenbergin Crash. Mutta pääsiäisenä kirjastot eivät ole auki — eikä hiljaisella paikkakunnalla jää oikein muita vaihtoehtoja, kuin tunnustella omaa suhdetta konelihaan tapittamalla aivolaatikosta piinallisten kirkkopyhien innostamana näytettävää soopaa. Ihminen voi valita kyllä kanavan, muttei ohjelmia — sitähän se Spektaakkeli meille tarjoaa.

.:Etusivu uusiksi:.

Olen ehkä vähän hidas, mutta huomasin viimeinkin, että vuoden journalistipalkinnon 2007 parhaasta jutusta sai artikkeli, jossa 13-vuotiaan koululaispojan hoksaama venäläisen TV-kanavan käyttämä Titanic-elokuvasta lainattu kuvamateriaalihuijaus paljastettiin. Uutinen levisi myös myöhemmin kansainväliseen mediaan. Eittämättä palkintoraadin mielessä on väikkynyt vankka kansallinen tuntemus siitä, että journalismi on kuin urheilukisat — että moinen keksintö voitiinkin tehdä juuri piskuisessa viisimiljoonaisessa Suomessa. Tapaus todistaa maamme kovan tason osaamisen myös median alalla, ja ennenkaikkea nuorison joukosta löytyvien uusien lupauksien runsauden. "Toimittajan pitää olla utelias.", kuten ohjenuora taisi mennä. En voi kuin olla samaa mieltä raadin kanssa ja lainata — "[...]pienestä oivalluksesta voi kasvaa suuri ja vaikuttava uutinen."

Julkisuusrintamalta punavihreän besserwisserin sinivalkoisen sydämen lyöntitiheyttä ovat nostaneet myös hyperaktiivinen ulkoministerimme ja pääministerin uudet morsiot. Nämä ovat huomattavasti keskeisempiä nykymaailman ymmärryksen työkaluja kuin uudelleenlaukaistu, kauniin maastokuvioinen NATO-offensiivi eduskunnassa.

.:Välimerkintä:.

Masentava ilma - taivaalta sataa kaurapuuroa, mutta onneksi kotimatkalla edessäni kävellyt tyyppi piristi laulelemalla itsekseen räntään. TYYn vuosijuhlat olivat puitteiltaan ja tunnelmaltaan todella prameat, mutta kaiken toimeliaisuuden rankka juhlailu imee lihaksista. Tekisi mieli lukea kaunokirjallisuutta, mutta ei ole mitään käsillä - vain gradukirjoja epäselvissä pinoissa. Tuloksellista sekin.

Kansakuntaa kohdanneesta tragediasta (noin kansallisia tragedioita tutkivana) voisi tietenkin kirjoittaa, mutta aihe tuntuu loppuun ammennetulta jo siksi, että kaikki lehdet aina valtakunnan isoista tabloidiläpysköihin tuuttaavat aiheesta sivukaupalla materiaalia joka jumalan numerossa - tuntuisi lähes vastenmieliseltä palata enää siihen näin myöhään. Luen muutenkin liikaa lehtiä, yliannostusrajat lähestyvät vääjäämättä. Tarmokkaampi palautuminen vuoteen 2001 varmaan helpottaisi.

Eniten kadehdin vapaita kirjailijoita. Ja ehkä vähän myös kirjallisuuskriitikoita.

.:Historiasta ja Yhdysvalloista:.

Edelliseen nurinaan näytyy tuoda perspektiiviä, ja surffata vähän Proffan Kellarin hämärästä - lehtiä lukien, aina Helsingin Sanomista New York Timesiin. Jälkimmäinen on viime aikoina ollut hieman kuivakka (vaikka Ahmaji...Ahmanid... Iranin presidentin New Yorkin vierailun aiheuttamaa myräkkää olikin hauska seurata eri poliittista väriä edustavista tiedotusvälineistä - on muuten monessa mielessä kiinnostavaa, että Yhdysvallat kaikesta huolimatta antaa roistovaltioiksi luokittelemiensa valtioiden johtajien ajella pitkin itärannikkoaan, onhan siitä esimerkkejä Fidel Castrostakin, jota Kuubassa yritettiin listiä mitä erikoisimmilla suunnitelmilla).

Ensimmäisessä vastaavasti keitellään kunnon Historikerstreitiä Juhani Suomen ja Jukka Seppisen välille. Jää nähtäväksi menevätkö herrat henkilökohtaisuuksiin, kuten joskus on Suomessa tapahtunut historioitsioiden riidellessä. Toisaalta, ainakin sen perusteella mitä HS kirjoittaa, Seppisen kantimet koko keskusteluun ovat heikohkot.

Sivuhuomautuksena Yhdysvalloista, naturalisaatio-testin uusista kysymyksistä (tai oikeammin kymmenestä valitusta kysymyksestä) olisi mennyt kuusi-seitsemän (tulkinnasta riippuen) oikein. Kysymyksillä olisi kansalaisuus kyllä lohjennut, koska kuusi riittää. Täytyy sanoa, että historia siivitti aika paljon (Kuka oli presidenttinä ensimmäisen maailmansodan aikaan? Mikä osavaltio on alun perin ostettu ranskalaisilta? Miksi lipussa on 13 raitaa? Nimeä yksi Federalist Papersien kirjoittajista?), poliittisen järjestelmän tuntemukseni ei ole oikein ajan tasalla, ainakaan ulkomuistin tasolla.

Kuinkakohan moni syntyperäisistä ei läpäisisi testiä?

.:Pörssimiehen kuolema:.

Tuntuu juuri nyt helpommalta yksinkertaisesti kirjoitella elokuvista ja kirjallisuudesta kuin yleisesti, ajankohtaisesti tai poliittisesti. Mutta elokuussa julkisuuskin on hiljainen ja lehdessäkin kirjoitetaan pelkkää hömppää, eikä media-analyysia (kuulostaapa intellektuellilta) jaksa oikein tehdä. Senkin toteaminen, että sillan sortuminen Minnesotassa ja onnettomuuden suomalainen sankari on enemmän aukeamia vaativaa kamaa iltapäivälehdistössä kuin eteläisen Aasian pahin tulva-aalto vuosikymmeniin tuntuu jostain syystä itsestäänselvyyksien toistelulta. Sitäpaitsi kuten pääministeritasolta on todettu, keskustelu Suomessa on tarpeellista vasta sitten kun tilanne on ohi.

...

Pääsin loppuun Irène Némirovskyn David Golderissa. Ihan hyvä kirja, päätin ottaa sen innoittamana lukulistalle kirjailijan nykyään suositumman teoksen Ranskalainen sarja, mikä olikin hyvä idea, sillä jälkimmäisen esipuheessa oleva lyhyt katsaus Némirovskyn elämään avaa paljon Golderin juonen yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään. Kuten Golder, Irènen isä Leon oli ukrainanjuutalainen pankkiiri ja lapsena Irène viettikin vaurasta porvarielämää. Isä oli etäinen ja vietti suurimman osan aikaa liiketoimien parissa tai kasinolla, äiti taas inhosi tytärtään ja oli äärimmäisen itsekeskeinen. Asetelma on lähes identtinen romaanin kanssa. Romaanissa Golderin tytär Joyce on todellinen 1920-luvun pintaliitäjä ja mielistelee isäänsä lähinnä tarvitessaan rahaa. Vähän saman tapaista pintaliitoelämää Pariisin porvarispiireissä Irène itse vietti perheen emigroitua Venäjän vallankumouksen syttyessä Suomen ja Ruotsin kautta Pariisiin.

Huomiota kiinnittävä ominaisuus Némirovskyn romaanissa on sen juutalaiskuva. Kirjailija ilmaisee varsin voimakkaasti inhonsa rahanahnetta juutalaiskapitalistin stereotyyppia kohtaan, lainaten ajan antisemitististä retoriikkaa (joskaan ei välttämättä David Golderissa, vaan muissa romaaneissa, Ranskalaisen sarjan esipuheen perusteella). Kirjailijan elämän paremmin tuntevat osaisivat varmaan sanoa missä määrin kyseessä on — ehkä väärinkäyttäen — self-hating Jew-ilmiö. Järkeenkäyvämmältä kuulostaisi, että tytär oli vain turhautunut isänsä jatkuvaan poissaoloon ja ympäristönsä takia törmäsi vain kiireisiin pörssissä toimiviin ihmisiin, luoden siten stereotypian kansainvälisestä juutalaisesta, jonka tunteet kohdistuivat vain rahaan.

Näin jälkikäteen ajatellen teknisesti Némirovskyn kirjan tyyli ei kyllä ole varsinaisesti kovin moderni, vaan ennemminkin heijastelee modernismia edeltänyttä klassista kerrontaa. Mitä nyt mahanpohjan tuntemuksella voi sellaisista asioista kovinkaan rakentavasti sanoa. Tämä ei tietenkään tee kirjoituksesta välttämättä huonoa, ja aihemaailmansa takia — 1920-luvun vauraan porvariston hurjastelun siis, kuten jo totesin aikaisemmassa merkityksessä — teksti säilyttää otteensa.

.:Mainoksia:.

Taukoa kirjoittamisessa näemmä, taukoa ajattelussa. Ainakin jollain tasolla, kyllähän sitä tulee jos jonkinlaisia keskusteluita käytyä. Mutta kuka niiden logiikkaa ja järjestystä enää jälkeenpäin muistaisi? Myöhemmin pidemmin, mutta lyhyesti...

...

Mainonnan hermoa ja valtimoa on kiinnostavaa seurata usein päivittyvällä ja ympäri maailmaa mainoksia esittelevällä Ads of the World-sivustolla. Kommenttiosion photoshop / AD / graafikko-nörtit ovat luku sinänsä. On tietenkin vaikea sanoa tarkkaan minkälaisista lähteistä mainoksia sivulle ongitaan, mutta varsin kummallisen kuvan koko markkinoinnin epämääräisestä maailmankuvasta saa. Ja yksityiskohdista, kuten siitä, että aasialaisten mainosten englanti saattaa olla todella hirvittävää ja sisältää mammuttimaisia kirjoitusvirheitä jopa isolla kirjasintyypilla lätkityissä teksteissä.

Samalle sivulle kaupallisten kanssa mahtuvat myös kansalaisliikkeiden (Amnesty International, Greenpeace jne.) mainokset, jotka vastaavasti pelaavat identtisessä toimintaympäristössä, joskus jopa samoilla kuvakielillä kuin kapitalistiset vastineensa. Samaan tapaan ne toisinaan epäonnistuvat (ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseen tuskin riittää tämä "one simple act") mainosfirman ajattelemattomuuden takia.

Jotkut mainokset laittavat miettimään, onko tarkoitus loppujen lopuksi saada kuluttaja ostamaan tuotetta vai välttämään sitä henkensä uhalla. Kuten esimerkiksi intialainen McDonald'sin mainos, joka esittelee Ronald-pellen vähintäänkin pelottavan jälkikasvun.

Lopultakin, kun mainosmaailman tekijöiden ja näkijöiden tyyliä tarkastelee, ei oikeastaan ihmetytä yhtään, että vanha kohua herättänyt (link possibly not safe for work, kuten internetissä sanotaan) Puma-mainosfeikki meni läpi (melkein) täydestä, kun siihen ensimmäistä kertaa törmäsi.

...

Tulihan tästä sittenkin hieman pidempi merkintä. Mutta arvatkaapa vain kestikö kauan kirjoittaa.

.:Pienet on piirit:.

Eilen ilmestynyt Helsingin Sanomien (ajoittain maamme virallinen Хельсинская Правда) kuukausiliite ilmensi joitain clique-ajattelun rasittavia piirteitä. Ensin lehdessä esiteltiin Café Strindbergin, "Strinden", terassilla patsastelevaa Ben Zyskowicziä, hänen mukavaa persoonaansa ja ympäröivää naisseuraa. Kaljamainoksen jälkeen virolaisia rauniokartanoita (sinänsä ainakin potentiaalisesti kiinnostava aihe, siis) esittelee Sofi Oksanen, tuo krypto-julkimoiden krypto-julkimo. Sofi edestä, Sofi takaa, Sofi istuu, Sofi makaa. Ja rauniokartanoita.

Julkisuushakuinen käyttäytyminen on tietenkin perin ymmärrettävää, totesihan jo Oscar Wilde, että "the first duty in life is to assume a pose." Ja tässä maassa mitä ilmeisemmin elää julkisuudella, Oksasenkin kirjat varmaan myyvät paljon enemmän sen takia, että kirjailijaan törmää julkisen keskustelun joka kolkassa.

Mutta kuka pelastaisi "kuluttajat" (joko vapaaehtoiset tai pakotetut) pienen maan pienien piirien aiheuttamalta pitkästymiseltä?

.:Pilatut palat:.

Johtuneeko painostavan hiostavasta ilmanalasta vai juhannuksen mökkihöperöitymisestä, mutta tänään keskittymiskyky on ollut todella heikolla pohjalla. Tuntuu vaikealta keskittyä tekstiin tai muuhunkaan kymmentä minuuttia kauempaa. Joten jääköön huomiseen, tehdään sitten jotain ei-haastavaa.

...

Mainoskulttuurin historiallisten muutosten konkreettisuutta. Vaikka eihän se välttämättä tietenkään niin paljon ole lopulta muuttunut, kunhan syyllistyn retrospektiiviseen naureskeluun. Tätäkin mainonnan lajia on joku varmasti tutkinut jo jossain. Kiinnostavasti Valittujen palojen mainonta on suunnattu erityisesti miehille (piipputupakkaa, partavettä, stereolaitteita, autoja), vaikka jotenkin orientoisin lehden naisten tilaamaksi. Ilmeisesti olen stereotyypittänyt väärin. Anekdotaalisen todistusaineiston varassa, epäilemättä.

Kyseisessä numerossa kirjoittaa myös Joen sydän ("En todellakaan ole kaunotar. Painan 335 grammaa, olen punaisen ruskea enkä suinkaan häikäise ulkonäölläni. Olen erään miehen kuuliainen orja — sanokaamme häntä vaikka Joeksi. Hän on 45-vuotias, reipas ja hauskannäköinen. Hänellä on viehättävä vaimo, kolme lasta ja erinomainen toimi. Hän on hyvin menestynyt mies."), puidaan teini-ikäisten kuppaepidemiaa Yhdysvalloissa ja käsitellään kansalaisoikeustaistelua artikkelissa nimeltä "Neekerin 'amerikkalainen unelma'".

Marlboromainos vakuuttaa: "Miehen savuke, josta nainen pitää. Mainio Marlboro. Mukava Marlboro. Ihan samat savut 151 maassa." Toivottavasti ei mene savua silmään.

(Lähde: VP kesäkuu 1967 - eli tarkalleen 40 vuotta sitten. Niin se aika kuluu.)

...

TV2 jatkaa Fellini-vyörytystään. Tänään yöunensa saa uhrata La Dolce Vitan (1960) parissa. Tämän jälkeen minun täytyy aloittaa vierotuskuuri cinefiilisnobbailusta. Katsoa vaikka kaikki Renny Harlinin elokuvat (tai no ei sentään — ei minulla edes ole yhtään).

.:Hänestä ja heistä:.

Minusta on hienoa, että suomen kielessä käytetään sukupuolineutraalia, erottelematonta "hän" -persoonapronominia. En tiedä mikä mahtaa olla tällaisen länsimaisesta trendistä poikkeavan käytännön syy - Fenno-ugrilaisessa kieliperheessä? Sanooko ne Unkarissakin samaan tapaan? Joku viisas sanokoon. Joka tapauksessa, kausaliteetit sivuun, käytäntö on kutkuttavan nykypäivään sopiva ja olenkin joskus jossain keskustelussa ulkomaalaisen kanssa maininnut hieman ylpeileväänkin sävyyn tästä "ambiguity of sex and gender in Finnish language".

Osittain tästä syystä, mutta enemmänkin yleisen yleisönosastojen tendenssinomaisuuden aiheuttamasta huvittuneisuudesta (vaihteluna Hufvudstadsbladetin Språkdebatt-myllylle) olen jo hetken seurannut Helsingin Sanomissa pyörinyttä "keskustelua" siitä pitäisikö Suomeenkin (ja suomeenkin) saada erottelevat pronominit. Keskustelu sinänsä on lopulta aika turha - kielen rakenteita kun ei tuolla tavalla vain lähdetä muuttamaan, ei edes Sinilevähallitus ja Kari Raivio. Uudissanoja voidaan tosin kehitellä, kuten teknologisen kehityksen kanssa myötäjuokseva suomi osoittaa, mutta se mihin suuntaan lähdetään riippuu pitkälti yhteisön tiedostamattomasta tottumuksesta ja käytännöstä. Lienee turha toistaa vanhat ja kuluneet esimerkit joukkoistuimista ja rompuista.

Vastakkainasettelu debatissa on kuitenkin havaittavissa - toisella puolella miespuoliset "innovaattorit" uusine pronomineineen ja "feminiinisen pehmeine" (tämä ei ole mikään tarkka sitaatti, koska en ole saksinut kirjoituksia talteen, vaikka ehkä olisi pitänyt - kun ei ole HS:n käyttäjätunnuksiakaan) esimerkkeineen, jossa naista voisi viittailla vaikkapa pronominilla "hen". Toiselle puolelle asettuvat sitten ne muut - oma suosikkini oli se viiltävän sarkastiseen sävyyn kirjoitettu pätkä, jossa viitataan naiseen ihmisen (miehen) poikkeustapauksena, johon feminismiä "epäilyttävänä" pitävä saattaa vahingossa jopa mennä mukaan nyökytellen.

Ehkä koko debatti kertoo eniten juuri yleisönosastokirjoitusten realiteettien (vaikka sana realiteetti onkin hirvittävä) tajun puutteesta. Mutta lukisitte paikallislehtiä, niistä vasta hupia irtoaakin. Käsitelkäämme sitä joskus toiste.

.:Asema kohdalleen:.

Blogi-innostuksen levitessä jo joka soppeen ja saavuttaessa jopa tietokonerajoittuneet reaalimaailmaihmiset, on kai aika viimein myöskin allekirjoittaneen - eufemistisen -J.:n - aloittaa oma viritelmänsä ns. vakaville teksteille, jotka kaipaavat ruodintaa päänsisäistä todellisuutta laajemmassa kontekstissa. Tavoite ei ole niinkään pyrkiä saavuttamaan suuria ihmismassoja tai vaikuttamaan "online chiciä" huokuvalta intellektuellilta, vaan ennemminkin purkaa joitakin ajatusrakennelmia tekstiformaattiin. Samalla saa hyvää kirjoitusharjoitusta ja pitää suomen kielensä vireessä.

Tekstistä on tarkoitus pitää poissa kirjoittajan persoonan henkilökohtaisuudet (niille on olemassa oma kanavansa) ja keskittyä lähinnä kirjoittamaan kulttuurista, politiikasta, kulttuuripolitiikasta, kirjoista, elokuvista ja nationalismista - jälkimmäisestä etupäässä siksi, että kirjoittaja tekee aiheeseen liittyvää gradua vaihtelevalla menetyksellä. Tai no, tuskinpa mainitun henkilökohtaisen kokemusmaailman täydellinen irrottaminen tekstistä onnistuu ja eihän sellainen välttämättä edes kannatakaan. Distanssi tekee käsittämättömäksi, ja niin edespäin.

Internet-ympäristössä (tai trendikkäästi blogospheressä) nykypäivänä on toki jos jonkinlaista mediakommentaattoria, uutisanalyytikkoa ja kulttuurikriitikkoa lähtöön jos toiseenkin takomassa vielä useampia näppäimistöjä sormenpäät punaisina, joten ei tässäkään allekirjoittaja pyri mihinkään korkealentoiseen tai maataräjäyttävään toiminnan tasoon. Uskotaan nyt kuitenkin tämän kerran Jürgen Habermasin ajatuksiin politiikan demokraattisesta tilasta - jos internet -bloggaus siihen porvarillisen kahvisalongin kuvaan nyt kovinkaan hyvin sopii - ja luotetaan, että omalle sanalle löytyy paikkansa moniäänisessä diskurssissa.

Vaikka on vaikea sanoa onko tämän tasoisessa moniäänisyydessä jo kysymys vulgaaristi ilmaistuna Jürgenin ns. pakkiin kusemisesta. Tästä ja eräästä toisesta syystä kutsuttakoon tätä blogia siis lyhytaaltoradioksi, joka taipuneine antenneineen taitaa lähinnä kohista ja suhista.

Joten Timothy Learyä lainatakseni, "Turn on, tune in, and drop out."