Pitkä tauko, mutta sellaista kai bloginpitämisessä toisinaan sattuu.
José Saramagon Kertomus näkevistä oli oikeastaan ihan hyvä. Tosin vaikea sanoa miten se suhteutuu aikaisempaan tuotantoon — luotettavien lähteiden mukaan ei ihan parhaimpaan päähän. Ja ehdottoman selvää on, kuten edellisessä merkinnässä ehdinkin jo todeta, että kirja olisi ehdottomasti Kertomus sokeudesta jälkeen, eikä näin takaperoisesti. Sen verran kirjoissa on samaa juonta, vaikka ei se nyt ihan välttämätöntäkään ole. Ainoa vain, että nyt tietää suurin piirtein edeltävän kirjan juonen pääpiirteet (ja loppuratkaisun?).
Kertomus näkevistä on ajaton ja paikaton, mutta puitteiltaan moderni teos. Se käsittelee nimettömän maan nimetöntä pääkaupunkia, jossa yhtäkkiä kunnallisvaaleissa tyhjän äänestäminen lisääntyy räjähdysmäisesti, puolueiden saadessa nihkeät äänisaaliit. Uusinnan jälkeen tulos vain pahenee valtaapitävien kannalta, tyhjien vain lisääntyessä. Hallitus ei keksi reagoida omituiseen tulokseen muuten kuin saartamalla kaupungin raskaaseen sotilasvartioon ja vetämällä suurimman osan hallitsevista instituutioista — poliisin, hallinnon virastot ja muut pois "saastuneesta" pääkaupungista. Jostain syystä kaupunki kuitenkin jatkaa asukkaineen elämää, jopa levollisempana ja solidaarisempana kuin aikaisemmin.
Saramagon teos heittelee kritiikkiä vasten omaa peliä pyörittäviä poliitikoita, joille äänestystapahtuma ei merkitse muuta kuin demokratian merkityksetöntä rituaalia — riistettyjen annetaan siis valita muutaman vuoden välein ketkä riistäjäluokan edustajat heitä edustavat ja riistävät, kuten Karl Marxin huhutaan sanoneen. Saramagon tapauksessa kai parempi olisi puhua manipuloinnista. Ketkujen (mutta kieltämättä "tyhjällisten" lisääntymisestä panikoituneiden) poliitikkojen työkaluiksi rientävät sitten niin mitään kyseenalaistamattomat virkamiehistön robotit ja sanomalehtien pelkurimaiset journalistitkin, kun juonia punotaan poliittisesti apaattisten pääkaupunkilaisten päänmenoksi. Nimeämätön maa, jonka nimeksi Saramago sovittaa vain esimerkinomaisesti Portugalia (koska kysymyksessähän ei missään nimess ole Portugali, kuka sellaista kehtaisi väittääkään), tuo mieleen kyllä Salazarin Portugalin ja mikseipä Putinin Venäjänkin. Ja "tyhjälliset", joiden "takaa" ei tunnu löytyvän ketään, voisi ihan hyvin olla eräänlainen metafora globaaleista kansalaisliikkeistä, joilla ei ole varsinaisia johtajia, eikä välttämättä yhteisiä tavoitteitakaan. Jos pieni ylitulkinta sallitaan. Tai sitten kyseessä ei ole poliittinen kertomus ensinkään, vaan tarinan peruslinja on toteamus siitä, että ihmisillä kerta kaikkiaan menisi paljon paremmin, jos turha kyräily ja vehkeily loppuisi ja kaikki olisivat hyviä ihmisiä.
Tyylillisesti Kertomus näkevistä on ensin hidaslukuinen, mutta tapaan tottuu ja lopulta kirja etenee mukavasti huolimatta vähäisistä kappalejaoista ja dialogien hetkellisistä sekavuuksista. Tai sitten juuri silloin kun siihen tottuu, hieman tahmeasti alkava juoni (erikoisesti juuri siinä kohtaa kun Kertomus sokeudesta tulee tarinassa esiin) potkaisee itsensä kunnolla liikkeelle — eli arviolta kirjan puolessa välissä.
Nyt vain kun tietäisi pitäisikö siihen edelliseen sitten tarttua. Suosittelivat ennemmin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia samalta kirjoittajalta, mutta voi olla että täytyy hetkeksi vaihtaa kirjailijaa, ei sitä nyt samoja tyyppejä jaksa koko ajan perätysten lukea.
Myöhään huomattu ja vanhoja kauroja, mutta varsin kantaaottavasti Puolan eteläisen maakunnan Małopolskan hallinto liputti (tai Gazeta Wyborczan vanhan englanninkielisen uutisen mukaan liputtaa) Tiibetin lipuilla avajaisten aikaan, osoittaakseen tukea tiibetiläisille. Täytyy nostaa hattua polakeille — ajatelkaapa nyt kuinka mahdollista olisi, että politiikanerottelija Matti Vanhasen Suomessa vaikkapa Varsinais-Suomi päättäisi tehdä vastaavaa. Tai no, ehkä Tiibetin puolesta liputtaminen olisikin liian rajua, mutta edes ottaisi kunnolla kantaa ihmisoikeuksista.
José Saramagon Kertomus näkevistä oli oikeastaan ihan hyvä. Tosin vaikea sanoa miten se suhteutuu aikaisempaan tuotantoon — luotettavien lähteiden mukaan ei ihan parhaimpaan päähän. Ja ehdottoman selvää on, kuten edellisessä merkinnässä ehdinkin jo todeta, että kirja olisi ehdottomasti Kertomus sokeudesta jälkeen, eikä näin takaperoisesti. Sen verran kirjoissa on samaa juonta, vaikka ei se nyt ihan välttämätöntäkään ole. Ainoa vain, että nyt tietää suurin piirtein edeltävän kirjan juonen pääpiirteet (ja loppuratkaisun?).
Kertomus näkevistä on ajaton ja paikaton, mutta puitteiltaan moderni teos. Se käsittelee nimettömän maan nimetöntä pääkaupunkia, jossa yhtäkkiä kunnallisvaaleissa tyhjän äänestäminen lisääntyy räjähdysmäisesti, puolueiden saadessa nihkeät äänisaaliit. Uusinnan jälkeen tulos vain pahenee valtaapitävien kannalta, tyhjien vain lisääntyessä. Hallitus ei keksi reagoida omituiseen tulokseen muuten kuin saartamalla kaupungin raskaaseen sotilasvartioon ja vetämällä suurimman osan hallitsevista instituutioista — poliisin, hallinnon virastot ja muut pois "saastuneesta" pääkaupungista. Jostain syystä kaupunki kuitenkin jatkaa asukkaineen elämää, jopa levollisempana ja solidaarisempana kuin aikaisemmin.
Saramagon teos heittelee kritiikkiä vasten omaa peliä pyörittäviä poliitikoita, joille äänestystapahtuma ei merkitse muuta kuin demokratian merkityksetöntä rituaalia — riistettyjen annetaan siis valita muutaman vuoden välein ketkä riistäjäluokan edustajat heitä edustavat ja riistävät, kuten Karl Marxin huhutaan sanoneen. Saramagon tapauksessa kai parempi olisi puhua manipuloinnista. Ketkujen (mutta kieltämättä "tyhjällisten" lisääntymisestä panikoituneiden) poliitikkojen työkaluiksi rientävät sitten niin mitään kyseenalaistamattomat virkamiehistön robotit ja sanomalehtien pelkurimaiset journalistitkin, kun juonia punotaan poliittisesti apaattisten pääkaupunkilaisten päänmenoksi. Nimeämätön maa, jonka nimeksi Saramago sovittaa vain esimerkinomaisesti Portugalia (koska kysymyksessähän ei missään nimess ole Portugali, kuka sellaista kehtaisi väittääkään), tuo mieleen kyllä Salazarin Portugalin ja mikseipä Putinin Venäjänkin. Ja "tyhjälliset", joiden "takaa" ei tunnu löytyvän ketään, voisi ihan hyvin olla eräänlainen metafora globaaleista kansalaisliikkeistä, joilla ei ole varsinaisia johtajia, eikä välttämättä yhteisiä tavoitteitakaan. Jos pieni ylitulkinta sallitaan. Tai sitten kyseessä ei ole poliittinen kertomus ensinkään, vaan tarinan peruslinja on toteamus siitä, että ihmisillä kerta kaikkiaan menisi paljon paremmin, jos turha kyräily ja vehkeily loppuisi ja kaikki olisivat hyviä ihmisiä.
Tyylillisesti Kertomus näkevistä on ensin hidaslukuinen, mutta tapaan tottuu ja lopulta kirja etenee mukavasti huolimatta vähäisistä kappalejaoista ja dialogien hetkellisistä sekavuuksista. Tai sitten juuri silloin kun siihen tottuu, hieman tahmeasti alkava juoni (erikoisesti juuri siinä kohtaa kun Kertomus sokeudesta tulee tarinassa esiin) potkaisee itsensä kunnolla liikkeelle — eli arviolta kirjan puolessa välissä.
Nyt vain kun tietäisi pitäisikö siihen edelliseen sitten tarttua. Suosittelivat ennemmin Jeesuksen Kristuksen evankeliumia samalta kirjoittajalta, mutta voi olla että täytyy hetkeksi vaihtaa kirjailijaa, ei sitä nyt samoja tyyppejä jaksa koko ajan perätysten lukea.
...
Myöhään huomattu ja vanhoja kauroja, mutta varsin kantaaottavasti Puolan eteläisen maakunnan Małopolskan hallinto liputti (tai Gazeta Wyborczan vanhan englanninkielisen uutisen mukaan liputtaa) Tiibetin lipuilla avajaisten aikaan, osoittaakseen tukea tiibetiläisille. Täytyy nostaa hattua polakeille — ajatelkaapa nyt kuinka mahdollista olisi, että politiikanerottelija Matti Vanhasen Suomessa vaikkapa Varsinais-Suomi päättäisi tehdä vastaavaa. Tai no, ehkä Tiibetin puolesta liputtaminen olisikin liian rajua, mutta edes ottaisi kunnolla kantaa ihmisoikeuksista.
