Sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin (Der Mensch erscheint im Holozän [1979]) takakansi puhuu "herra Geiseristä, joka jää lähestyvän luonnonkatastrofin vuoksi päiväkausiksi loukkuun asuntoonsa", mutta tämä ei kyllä mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Ei kirja ole mikään kertomus ilmastonmuutoksesta ja valistuksen panttivangiksi ottaman ihmisen voimattomuudesta.
"Tietenkin myös televisio pimenee. Ei aavistustakaan, mitä maailmalla tapahtuu. Viimeiset tiedot, jotka herra Geiser on vielä kuullut, ovat olleet huonoja uutisia, niin kuin yleensäkin, attentaatista työttömyyteen; silloin tällöin joku ministeri on eronnut, mutta toivoa siitä, että tänään uutiset olisivat hyviä, ei oikeastaan ole; siitä huolimatta on rauhoittavaa, jos saa päivästä toiseen tietoa, että maailma menee eteenpäin."
Herra Geiser jää toki vangiksi taloonsa pienessä alppikylässä päiväkausien sateiden valuessa taivaalta ja kylätien sorruttua. Pelätessään päälle romahtavaa vuorenrinnettä herra Geiser aloittaa summittaisen tiedonmetsästyksensä — ensin hän kirjoittaa tietosanakirjoista poimimiaan satunnaisia sitaatteja pienille paperilapuille, sitten siirtyy saksimaan kokonaisia artikkeleita irti ja liimailemaan niitä seiniin. Frisch pippuroi kirjan sivut näillä "leikkeillä". Herra Geiseriä kiinnostaa kovasti etenkin Alppien muodostuminen poimuttumisineen ja pitkine geologisine ajanjaksoineen. Ei ihme, kyläähän uhkaa alati sortumisvaarassa oleva kivimassa vuoriston pystysuorilta seinämiltä. Ehkä takakannen tekstin ja jälkisanat kirjoittanut Kari Hukkila sotkee epämääräiset puheet "Milanoon yltäneistä jäätiköistä" ja sulamisvesien uurteista nykypuheeseen uhkaavasta ilmastonmuutoksesta, mutta herra Geiserillä tämä viittaa pidempiin ajanjaksoihin, kaukaisiin jääkausiin. Ihminen, nykyihmisen nopean kulttuurikehityksen mielessä, ilmestyy vasta holoseenissa, aikakaudella jälkeen viimeisimmän jääkauden. Ihmisiä ennen eläneet , jo kadonneet dinosaurukset — itsepäinen tulisalamanteri kylpyammeessa — päätyvät samaan summittaiseen seinille liimattuun kokoelmaan.
Herra Geiser on kuitenkin oikeastaan mielensä vanki — kirja sirpaloituu edetessään, kun päähenkilön hitaasti etenevä dementia etenee. Asiat liittyvät enää summittain toisiinsa, herra Geiser ei tiedä miksi hänellä on hattu päässä ja miksi hän haki hohtimet kellarista. Minestronekeitto happanee pataan, seinien täyttyessä lappusista. Herra Geiser paistaa kissansa takassa, mutta ei syö sitä, koska Kitty-raukassa on läskiä. Lopulta, muistin hajotessa jo kokonaan, päähenkilö ymmärtää, että ihminen pysyy yksilönä aina uutena tulokkaana, eikä kiviäkään kiinnosta niiden ihmisten antamat nimet. Alppien geologia on yhtä tarpeetonta kuin aamupäivän pirisevän puhelimen monotoninen räminä.
"Tietenkin myös televisio pimenee. Ei aavistustakaan, mitä maailmalla tapahtuu. Viimeiset tiedot, jotka herra Geiser on vielä kuullut, ovat olleet huonoja uutisia, niin kuin yleensäkin, attentaatista työttömyyteen; silloin tällöin joku ministeri on eronnut, mutta toivoa siitä, että tänään uutiset olisivat hyviä, ei oikeastaan ole; siitä huolimatta on rauhoittavaa, jos saa päivästä toiseen tietoa, että maailma menee eteenpäin."
Herra Geiser jää toki vangiksi taloonsa pienessä alppikylässä päiväkausien sateiden valuessa taivaalta ja kylätien sorruttua. Pelätessään päälle romahtavaa vuorenrinnettä herra Geiser aloittaa summittaisen tiedonmetsästyksensä — ensin hän kirjoittaa tietosanakirjoista poimimiaan satunnaisia sitaatteja pienille paperilapuille, sitten siirtyy saksimaan kokonaisia artikkeleita irti ja liimailemaan niitä seiniin. Frisch pippuroi kirjan sivut näillä "leikkeillä". Herra Geiseriä kiinnostaa kovasti etenkin Alppien muodostuminen poimuttumisineen ja pitkine geologisine ajanjaksoineen. Ei ihme, kyläähän uhkaa alati sortumisvaarassa oleva kivimassa vuoriston pystysuorilta seinämiltä. Ehkä takakannen tekstin ja jälkisanat kirjoittanut Kari Hukkila sotkee epämääräiset puheet "Milanoon yltäneistä jäätiköistä" ja sulamisvesien uurteista nykypuheeseen uhkaavasta ilmastonmuutoksesta, mutta herra Geiserillä tämä viittaa pidempiin ajanjaksoihin, kaukaisiin jääkausiin. Ihminen, nykyihmisen nopean kulttuurikehityksen mielessä, ilmestyy vasta holoseenissa, aikakaudella jälkeen viimeisimmän jääkauden. Ihmisiä ennen eläneet , jo kadonneet dinosaurukset — itsepäinen tulisalamanteri kylpyammeessa — päätyvät samaan summittaiseen seinille liimattuun kokoelmaan.
Herra Geiser on kuitenkin oikeastaan mielensä vanki — kirja sirpaloituu edetessään, kun päähenkilön hitaasti etenevä dementia etenee. Asiat liittyvät enää summittain toisiinsa, herra Geiser ei tiedä miksi hänellä on hattu päässä ja miksi hän haki hohtimet kellarista. Minestronekeitto happanee pataan, seinien täyttyessä lappusista. Herra Geiser paistaa kissansa takassa, mutta ei syö sitä, koska Kitty-raukassa on läskiä. Lopulta, muistin hajotessa jo kokonaan, päähenkilö ymmärtää, että ihminen pysyy yksilönä aina uutena tulokkaana, eikä kiviäkään kiinnosta niiden ihmisten antamat nimet. Alppien geologia on yhtä tarpeetonta kuin aamupäivän pirisevän puhelimen monotoninen räminä.
