.:Takaisin Sri Lankaan:.

Muutaman kuukauden myöhässä olevaa huomaamista, mutta aihe tuli mieleeni vasta aikani kuluksi selattuani takaperin omia blogimerkintöjäni. Vuoden 2008 lokakuussa kirjoittamani ja tässä blogissa julkaisemani vetoomuskirje (saati kymmenien tuhansien muiden pikavetoomusverkoston kirjoittajien vastaavat) ei näemmä ole tuottanut tulosta.

Sri Lankalaista toisinajattelijaa ja Transparency Internationalin Sri Lankan osaston puheenjohtajaa J.C. Weliamunaa vastaan näemmä oltiin nostamassa tammi- maaliskuussa korruptio-syytteitä [voi ironiaa] ja maanpetosepäilyjä. Weliamuna on Sri Lankan hallituksen mukaan kerännyt rahaa ulkomaisilta NGO:ilta ja ulkomaisilta tiedustelupalveluilta, joiden kanssa miehen väitettiin olevan kimpassa. Tavoitteena tällä pahantahtoisella toiminnalla oli kuulemma horjuttaa Sri Lankan demokraattista hallintoa ja itsenäisyyttä. Maan media meni kiltisti käsikynkkää hallituksen kannan kanssa ja kirjoitti useita artikkeleita TISL:n varojen väärinkäytöksistä. Kranaattihyökkäys Weliamunan asuntoon vuonna 2008, johon tuo vetoomuskirjekin viittaa, oli kuulemma herran itsensä järjestämä julkisuustempaus. Ihmisoikeusjärjestön sivuilta käy myös ilmi, ettei kranaattihyökkäystä koskaan tutkittu vakavasti.

Valitettavasti internet ei tunnu tietävän mitä Weliamunalle nyt kesän korvalla kuuluu. Ovatkohan syytteet kaatuneet, vai vieläkö Sri Lankan hallitus käy lokakampanjaa sen korruptiota ja epädemokraattisuutta vastustavia toisinajattelijoita kohtaan? Maailma näyttää olevan loputtoman täynnä hämäriksi jääviä tapauksia, joista ihmisoikeusjärjestöt yrittävät herättää keskustelua.

Vastaisipa joskus joku lähettämieni kirjeiden vastaanottaja. Edes jotain. "Kiitos huomiostanne, olemme ottaneet palautteenne vastaan" edes. Ystäväni Joonas sai sentään Israelille tehdystä vetoomuksesta lyhyen vastauksen ja sikäli varmennuksen, että ne postit edes avataan. Joissakin maissa.

.:Pjongjang:.

Kanadalaisen Guy Delislen sarjakuva-albumi, tai oikeastaan kirja Pjongjang on jo toinen käteeni eksynyt paksumpi sarjakuvaesitys. Edellinen oli Catel - Bocquetin erinomainen Kiki - Montparnassen kuningatar, jonka lukeminen valitettavasti osui aikaan ennen tämän blogin uudelleenherätystä, mutta josta sietäisi kirjoittaa myöhemmin merkinnän verran.

Pjongjang ei valitettavasti pääse ihan samoihin sfääreihin kuin Kiki, mutta ainakin yrittää kovasti. Nimensä mukaisesti se on todellisuuteen perustuva sarjakuvamuotoinen esitys Delislen työmatkasta maailman suljetuimpaan maahan Pohjois-Koreaan, joka on totalitarismin kenties viimeinen bunkkeri. Delisle on harvojen maahan päästettyjen ulkomaalaisten joukossa — mielenkiintoisesta syystä: hän menee nimittäin valvomaan pohjoiskorealaisia animaattoreita, jotka piirtävät alihankintana erittäin halvalla eurooppalaisten (ja amerikkalaisten) piirrettyjen niin sanottuja välikuvia. Mitä tämä tarkoittaa selitetään kyllä, mutta lyhykäisyydessään siis halvan työvoiman maihin siirrettyä aikaaviepää rutiinityötä. Globalisaation ironia on Delislen ammatin tapauksessa vahvasti läsnä — kapitalistiset maat siirtävät mekaanisen tuotannon ensin halvempiin Aasian maihin ja lopulta surkeimpaan ja köyhimpään, antikapitalistiseen ja militanttiin Pohjois-Koreaan.

Kertomuksena Pohjois-Koreasta Delislen sarjakuva ei eroa juurikaan totutuista. Maa kuvataan tyhjänä kulissina, jossa näkyvät vain johtajisto, armeija ja kuuliaiset juche-puolueen kaaderit. Maaseudulla osa kansasta selviää miten nyt sattuu selviämään ja osa on suljettu poliittisen epäkelpouden takia vankileirien saaristoon. Mahtipontinen henkilökultti keskittyy Isän ja Pojan yhteydelle — Suuren ja Rakkaan Johtajan parivaljakolle, joiden kuvat ja kultti levittäytyvät kaikkialla pääkaupungissa ja jonka muistomerkkejä ulkomaisia raahataan palvomaan. Ulkomaiset ovat suljettu (Delislen kertomuksen perusteella yllättävän löysän) valvonnan alle hotelleihin. Mukaan on kiinnitetty kaksi puolueen päällystakkia — opas ja tulkki.

Synkkää, betoninkatkuista ja pelottavaa, mutta aika tuttua aikaisemmista lehdistöraporteista ja avustusjärjestöjen työntekijöiden kertomuksista. Lopulta toistuu ainoastaan kysymys mitä ihmettä siitäkin maasta tulee, kun järjestelmä vaihtuu. Onko Etelä-Korea tosiaan valmis avaamaan talouslamassa natisevan äärikapitalistisen yhteiskuntansa pahasti aivopestyille, köyhille massoille pohjoisesta? Tätä epäilee Delislekin.

Pjongjang on hauska, muttei ratkiriemukas. Se on sujuvasti, muttei mitenkään erityisemmin huomiota herättävästi piirretty. Se kelpaa lukea, muttei siitä sen suurempia kokemuksia saa irti. Sarjakuvan alalla se on kuitenkin Kikin rinnalla arvokas teos — ainakin suomennoksena — sillä aikaisemmin vakavia ja vähemmän fiktiivisiä sarjakuvatulkintoja yhteiskunnallisista aiheista ja esimerkiksi historiasta on saanut hakea sarjakuvahyllystä lähinnä turhaan (ellei erinomaista Marjane Satrapin Persepolista lasketa). Esitystapa on kiehtova ja näitä käännöksiä sopisi näkevän useamminkin.

[Pjongjang Delislen kotisivuilla]

.:Sri Lankasta:.

Tultuani takaisin postilaatikolta Sri Lankan postin lähetettyäni, sainkin saman tien lukea uutisotsikoista, että itsemurhapommittaja on räjäyttänyt ainakin 27 ihmistä kuoliaaksi Anuradhapuran kaupungissa Sri Lankassa. Pääoppositiopuolueen provinssijohtaja, entinen kenraali Janaka Perera kuoli, tosin hallitusta vastaan taistelevilla tamilisisseilläkin olisi kaikki syy tappaa heppu — koska hän ilmeisesti on vastuussa sadoista ellei tuhansista kuolemista sisällissodan sivussa.

Joka tapauksessa, huonosti näyttää maassa menevän ja internetin mukaan myös presidenttiä jolle lähetin vetoomukseni (postin Itellan mukaan matka kestänee 4-10 päivää, mutta muistin juuri, että unohdin kirjoittaa kirjeisiin priority-merkinnän) on syytetty useaan otteeseen korruptiosta. Levottomia maita, joista jälleen hyvin puutteelliset tiedot. Ehkä seuraavaksi voisi tutustua Sri Lankan taustoihin ja tapahtumiin.

.:Vapaus:.

Vierailu Helsingissä meni mukavasti Amnesty Internationalin Kiina-vetoomustempaukseen osallistuessa — samainen visuaalinen vetoomus toteutetaan näinä päivinä 29 eri maassa. Mikäs siinä keskellä Senaatintoria istuskellessa muodostelmassa ihmisten kanssa. Vaikka ilmoittautuneita oli yli tarpeen ja kunnianhimoisesti oli teipattu myös sanan ympärille ympyrä, lopulta kaikkien kirjainten täyteen haaliminen taisi osoittautua ainakin agitaatiotarpeesta päätellen järjestäjille vähän ongelmalliseksi. Puhumattakaan sivullisten turistien laumojen pitäminen etäisyyden päässä kuvia otettaessa. No, lopulta V-A-P-A-U-S tuli täyteen ja kuvatkin ovat ihan mukavan näköisiä. Allekirjoittanutkin on löydettävissä jostain sieltä kirjainten seasta. Jostain syystä Amnestyn sivujen päälinkki on virheellinen juuri tällä hetkellä [Edit: Nyt korjattu, mutta johtaa tuolle samalle lehdistösivustolle]. Pääsi sentään Nelosen ja Ylen sivujen nettiuutisiin, tiedä sitten itse uutislähetyksistä.

.:Helmikuun manifesti:.

Blogi on aavistuksen verran jämähtänyt — tammikuun yhdeksän merkintää ovat kaikkien aikojen pohjanoteeraus. En kuitenkaan ole kuollut tai mitään vastaavaa. Ehkäpä helmikuu on parempi kirjoituskuukausi.

Taitaa mennä liikaa aikaa muihin rientoihin, kirjoittelemisiin (graduni muistuttaa muodostumistahdiltaan tippukiveä) ja todellisena talven teemana päällekkäin luettavien Michel Foucaltin tekstien parissa (joita en kuitenkaan saa kunnolla mahtumaan päähäni). Oikeastaan olisi ollut aiheitakin, mutta sellaiset väistämättä pakenevat mielestä, jos niitä ei kirjaa ylös. Totuttu rutiini kirjoittaa syöksyy raiteiltaan kovin helposti.

Tänään ajattelin vain istua kotona ja katsoa ehkä Tarkovskin Nostalgian. Tai ehkä vain luen jo kauan heitteillä ollutta kaunokirjallisuutta. Ja seuraavan merkinnän kirjoitan jostain oikeasta aiheestakin.

...

Eilen käytiin keskustelua paikallisessa lyhyesti Kiinan kansantasavallan palomuurista. Täytyi kaivaa esille vanha testisivu, jolla voi katsoa onko sivu tulpattu kiinalaisilta internetkäyttäjiltä. Lyhytaaltoradio oli, mutta tämä eittämättä johtuu todennäköisemmin siitä, että koko bloggerin domain on kiinalaisilta kiellettyä vyöhykettä. Täytyy sanoa, että on aika pirullista, että suuryhtiöt kuten Google, Microsoft ja Yahoo! voivat kylmänviileästi päätyä itsesensuuriin kyetäkseen toimimaan maassa.

.:Samaria:.

Jätin taide-elokuvat vielä hetkeksi hautumaan ja tyydyin uudistamaan muistikuvan Kim Ki-Dukin Samaritan Girlistä (tai Samariasta).

Samaria kuuluu Kimin yhteiskuntakriittisiin teoksiin, joihin kuitenkin yhdistyy myös symbolinen taso — tarina, joka menee syvemmälle kuin oikeastaan aihealue suoraan antaa myöden. Lapsiprostituutiokommentti siihen silti sisältyy. Samaria kertoo kahdesta teinitytöstä, joista toinen myy itseään (Yeo-Jin) ja toinen rahastaa (Jae-Yeoung) — Euroopan matkaa varten. Yeo-Jin suhtautuu koko liiketoimeen hymyillen, rinnastaen itsensä (keksittyyn?) buddhalaiseen pyhimysprostituoituun Vasumitraan, jonka kanssa seksiä harrastaneet ryhtyivät hartaiksi buddhalaiseksi. Jae-Yeoung vastaavasti tuntee syvää syyllisyyttä, ja pitää miehiä ällöttävinä.

Liikaa juonta auki kirjoittamatta, voi arvata, synkkähän Kimin kuvaus on. Mikään Lilja-4ever Samaria ei ole, vaikka tematiikka on pitkälti samaa — Samariasta kuitenkin puuttuu lopulta äärimmäinen hyväksikäyttö ja Kimille varsin tyypilliseen tapaan tapahtumat eivät seuraa mitään niin sanotun "realismin" lakia. Itseasiassa, jos elokuvaa katsoo liian "reaalimaailman" perspektiivistä, ryppyotsaisesti, se vaikuttaa suorastaan hupaisan aukolliselta — mutta ei fiktiossa tarvitse lukkiutua mihinkään todellisuuskäsitteisiin. Johan sellainen söisi pahasti terää.

Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan (Vasumitra / Samaria / Sonate), joista jokainen on tyylillisesti hyvin erilainen, heijastaen oikeastaan juonenkulkua. Viimeinen osa, joka valuu unenomaisuuteen ja kenties lähelle Kimin elokuvaa Viisi vuodenaikaa, on melkoinen paketti, etenkin ihan viimeisiin kohtauksiin lukeutuva sateinen melankolia Korean kukkulaisessa maastossa pienen järven rannalla, mudassa mönkivine autoineen.

Hieno elokuva joka tapauksessa. Ja toimi taas affirmaationa siitä, miksi Kim Ki-Dukille ollaan niin vihaisia Etelä-Koreassa.

.:Uusia naamoja Aasiasta:.

Sunnuntai-oloa ja väsynyttä tikkakättä lievittääkseni menin katsomaan Kinokoplan tarjoamaa Kim Ki-Dukin Timeä - tai suomalaisittain Hetki lyö. Ja olihan se, tuttua korealaisjälkeä - näitä Kimin töitä alkaakin jo kertyä nähdyksi - The Isle, Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen, Samaritan girl ja nyt sitten Time. Kaikille elokuville on yhteistä jumalainen kuvausjälki ja sekä menneeseen että uuteen Koreaan sitoutuva (läntisen katsojan silmissä nähty) eksotiikka. Ilmeisesti eksotiikka ei kolahda korealaiseen silmään, sillä ohjaaja on omassa maassaan varsin epäsuosittu, kun kuvaa kuulemma ainoastaan yhteiskunnan nurjia puolia. Vähän kuin pohjoismaiset Kaurismäki ja Anderson. Tulkintansa kullakin, mutta Etelä-Koreassa ei ilmeisesti isänmaallisista syistä viitsisi yhteiskuntakriitikoita katsoa.

Hetki lyö sijoittunee lähimmäs Rautakolmosta, koska siinäkin on pääosassa traaginen rakkaustarina. Nainen, joka luulee muita naisia vilkuilevan poikaystävänsä olevan jo häneen kyllästynyt, turvautuu plastiikkakirurgiaan ja tekee itsestään uuden ihmisen - tai ainakin ulkokuoreltaan uudenlaisen. Parantumisajan puolivuotiseksi hän jättää miehensä etsimään itseään ja ahdistumaan kovasti, sillä kaikesta huolimatta mies on patarakastunut naiseen. Tätä korostanee se, että nainen yksinkertaisesti vain katoaa jälkiä jättämättä. Jäljelle jäävät vain valokuvat ja rikkinäinen elämä, ja naiset joihin on vaikea kiintyä kuin päässä kytee vanha rakkaus. Enempää juonta ei kannata pilata, vaikka kuten kaikki Kimin tuotantoa - tai yleensä aasialaista arthouse rakkausdraamaa - nähneet tietävät, luvassa on pari tuntia kyyneliä, suuria tunteita, väkivaltaa ja tyhjyyttä.

Noin pinnallisesti luettuna Hetki lyö on tietenkin kritiikkiä Etelä-Koreassa suosituksi (ja tietääkseni muuallakin talouskasvavassa kaukoidässä) tullutta plastiikkakirurgiaa vastaan - muutos halutaan, mutta lopulta se tuo vain pahan mielen. Mutta kyseessä on mielestäni lopulta myös allegoria - toiseksi henkilöksi ryhtymisestä silloin kuin oma tuntuu väsähtäneeltä, identiteetin etsimisestä olemalla joku muu. Ei vain nainen, mutta myös mies etsivät lopulta sitä mitä ovat, eivätkä taida sitä koskaan oikeastaan löytääkään - tragedian lakien mukaan.

Kuvausmiljöönä vaihtelevat metropoliksen kadut, yksi sama vanha kahvila (joka muodostuu varsin rakastettavaksi paikaksi, aina sinne ripotelluine sivuhenkilöineen) ja saarella sijaitseva patsaspuisto seksuaalisine patsaineen (joka sijaitsee jossain Incheonin lähistöllä), meren rannassa laskuveden huuhdottavana. Ja kuten todettua, miljööt ovat Kim Ki-Dukin parasta. Näyttelijät (tai roolihahmot) eivät varsinaisesti Ji-Woota (poikaystävä, elokuvanleikkaaja, joka ruudullaan työstää hupaisasti pätkiä Rautakolmosesta) lukuunottamatta ota tarpeeksi haltuunsa, eivät samaan tapaan kuin Rautakolmosessa.

Hetki lyö ei ole ohjaajan paras, joskaan ei huonoinkaan - täytyy kuitenkin toivoa, että Kim jaksaa elokuviaan tehdä vielä tulevaisuudessakin, sen verran murskautuneelta kotimaisen kritiikin jäljiltä mies vaikutti taannoin lukemassani haastattelussa. Näillä näkymin nopeatahtiselta ohjaajalta on kuitenkin tulossa myös uusi elokuva Breath - joka eittämättä nousee halutaan-nähdä elokuvieni listalle. Sen verran vaikuttavaa on aasialaisten johtavien auteurien jälki, vaikka eivät aina taivaankantta tai mielenrauhaa kovasti koskettaisikaan. Niitä kun voi katsoa pelkkinä visuaalisina voimannäytteinäkin.

.:Mummot kuolivat keväisin:.

Ruben Gallego ei päästä lukijaansa helpolla kirjassaan Valkoista mustalla. Teos on vaikeasti invalidisoituneen kirjailijan eräänlainen selviytymistarina ja fiktion keinoin tarinoitu tosikertomus — en suostu käyttämään ilmaisua "perustuu tositapahtumiin" — Neuvostoliiton melkoisen epäinhimillisestä hoitolaitosjärjestelmästä. Lastenkodeista ja vanhustenhoitoloista, joiden olot olivat (ja ovat ehkä vieläkin Venäjällä?) kammottavat. Liikuntakyvyttömien lasten kohtalona oli koulun loputtua joutua vanhainkotiin heitteille jätettäväksi, varmaan kuolemaan. Jotain Nikolae Ceauşescun Romanian lastenkoteihin verrattavaa — sitä mitä lännen televisioihin tulvi 1989. Lopulta tarina on voittajakertomus, koska Gallego (joka oli Espanjan Francoa paossa olleen kommunistipuolueen johtajan Ignacio Gallegon kätketty tyttärenpoika) selviytyy. Kammottavasta, sisäistä levottomuutta herättävästä aiheestaan huolimatta kirjassa on myös viihdyttäviäkin kohtia, vodkan, valkosipulin ja kolmijalkaisten koirien parissa. Ei mikään keveiden lukuhetkien kirja.

Tällaisiin kirjoihin — niiden olemassaolon tärkeydestä huolimatta — on aina vähän vaikea suhtautua, koska teosta on mahdotonta pohtia sen aihepiirin makaaberiuden ulkopuolella. En viittaa mihinkään oikeistolaiseen ininään poliittisen korrektiuden ajatuksia kahlitsevasta vaikutuksesta, vaan ennemminkin siihen, ettei lukiessaan kykene kuin sisällölliseen hahmottamiseen. Tällaiseen teemaan kun voisi kirjoittaa — olettaen, että kyse on niin sanotusti tositarinasta — kuinka huonosti tai hyvin tahansa, ja silti olisi vakuuttava. Tosin — miksi niitä pitäisikään nähdä jostakin muusta näkökulmasta?

...

Katsoin myös eilen illalla, hieman keskittymiskyvyn puutteesta kärsien Wong Kar-Wain esikoisteoksen As Tears Go By (Wong gok ka moon. 1988). Vähän keskinkertaiselta vaikuttava, mutta jossain määrin ohjaajan tyyliä jo heijasteleva tarina Hong Kongissa piehtaroivista gangstereista, jotka vetävät säännöllisesti toisiaan turpiin tuntui hieman sekavalta. Andy Laun ja Maggie Cheungin välinen romanssi kyllä pysyi kasassa, mutta myöhemmin ote hieman karkaa Jackie Cheungin törttöilyä seuratessa. Joten kuten sentään pysyy kärryillä loppuun asti. En tosin kuolemaksenikaan ymmärrä miten elokuva muka kytkeytyy sen lykkäytyneeseen jatko-osaan In The Mood For Love. Wong Kar-Wain tavanomaista tunnelmallista nerokkuutta jäytää pahasti järkyttävä kasarius — kampaukset ja vaatetukset nyt eivät suuremmalti haittaa, mutta se syntikkamusiikki on jotain melkoisen vihlovaa. Ohjaajan elokuville tyypillinen tunnusbiisikin (You Take My Breath Away, kuulemma. En ikinä pärjäisi musavisoissa) assosioituu lähtemättömästi jonkin automainoksen teemasävelmään. Aargh. Täytyy toivoa, että Days of Being Wild (A Fei zheng chuan. 1991) on hieman parempi.

...

Lehden huumoriuutinen kyllä tietää mihin lyödä, samaa ilmiötä olen itsekin seurannut. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla ei tarvita suurempaakaan tapahtumaa, tässä tapauksessa kadunvaltausta Etu-Töölössä, jotta joku ehdottaa kumiluoteja ja kyynelkaasua. Jos nämä keskusteluunosallistujat saisivat päättää, hoidettaisiin Suomen viherpipertäjäpopulaatio varmaan suoraan ... no, en tiedä minne kun ei enää Neuvostoliittoakaan ole. Poliisin valtuuksia olisi myös syytä lisätä jo ihan vaan siksi, että kyllähän se nyt kunnon kansalaista vituttaa jo pelkästään sellaisten rastatukkien näkeminen kadulla.

Kun joku vain selittäisi mistä tällainen uhokulttuuri (siis kumiluotikaarti) demokraattisessa yhteiskunnassa syntyy. Ja miksi Suomessa ei ole ACLU:a?

"Kyselyyn osallistui ihmisiä, joista aivan liian monella on internet-yhteys."

Aivan.

.:Unettomat Hong Kongissa:.

Fallen Angels (Duo luo tian shi. 1995) oli, kuten odotettua, taattua Wong Kar-wai laatua. Joskin hieman erilaista, kuin Chungking Express/In The Mood for Love/2046-tyyppinen lähimenneisyyteen sijoittuva kerronta.

Elokuva kertoo oikeastaan kaksi tarinaa —

Tarina numero yksi on kertomus työhönsä kyllästyneestä palkkatappajasta, jonka apurina toimii nainen, jonka hän on nähnyt vain vilaukselta. Näiden kahden välillä on luonnollisesti estynyt rakkaussuhde — ammattisuhteeseen kun ei voi tunteita sotkea. Huolimatta siitä, että palkkatappajan katkonaisesti kuvatuissa murhakeikoissa ammutaan kahdella pistoolilla yhtä aikaa, veren sotkiessa kameran linssiä kuin Hong Kong-toiminnassa ikään, ja että nainen pukeutuu mustiin ja punaisiin PVC-mekkoihin, elokuvalla on yhtä paljon tekemistä Matrixin kanssa kuin Steven Seagalilla Poirotin. Ennemminkin Godardin, jos tupakanpoltosta ja nopeista leikkauksista puhutaan. Ehkä Wong kettuilee Hong Kong-toiminnalle, kun jostain syystä ostomurhien kohteet ovat aina kapakin yläkerrassa jotain dominoa tai mahjonggia pelaavia tatuoituja triad-tyyppejä, lähes identtisissä puitteissa.

Taustana toimiva aina hieman sateinen, hikisen kuuma ja öinen Hong Kong lienee lähimpänä likaista kyberpunkia kuin vuoteen 1995 sijoittuva elokuva voi olla. Neonvalojen ja nuudelibaarien täplittämä kaupunki on kuin maamerkitön urbaani painajainen, vihreän kunnallispoliitikon helvetti ja ahtaudessaan kuin massiivinen slummi, jossa jokainen tuntuu asuvan koirankopin kokoisessa kaapissa. Jos Hong Kong on todella jotain tähän verrattavaa, ja populaarikulttuurihan siihen tuntuu jatkuvasti viittaavan, sen täytyy olla kurkkua kuristava paikka. Mielenkiintoisinta on oikeastaan Aasia-elokuvan (nyky-) kaupunkikuvissa se, että nämä väkirikkaat kaupungit kuvataan joko kiiltävän lasiteräsarkkitehtuurin steriileinä ilmentyminä (kuten aikaisemmin kirjoitin Infernal Affairsin kohdalla), tai (kärjistäen) hieman kulahtaneina aaltopeltihökkeleinä. Eri asia olisi, jos nämä elokuvat olisivat gaijinien tekemiä, mutta kun eivät — kolonialistista silmää ei voi ainakaan suoraan syyttää. Wong Kar-wain keltavihreä väripaletti ja ikuinen film noir-sade saattaa tietenkin vaikuttaa tähän yleisilmeeseen.

Takaisin tarinaan, tarina numero kaksi — se koominen — kertoo mykästä nuoresta miehestä, joka menetti äänensä syötyään viimeisen päivämäärän ylittäneitä ananassäilykkeitä kuukauden ajan sydämensä särjettyään. Hän hankkii elantonsa murtautumalla öisin suljettuihin kauppoihin ja pakkomyymällä kauppatavaroita yöllisille ohikulkijoille. Zhivun tarina saa suorastaan neuroottisia piirteitä hänen törmätessään psykoottiseen Charlieen, joka suree naimisiin menevää eksäänsä.

Kaikki elokuvan henkilöistä tuntuvat irtonaisilta elämässään — kohtaukset ovat henkilöiden tapaan harhailevia. Ehkä se on jotain jälkiteollisen runtelun aiheuttamaa irtaumuksen ahdistusta, mikä ei sinänsä olisi kovinkaan yllättävää kaikessa kauko-itämaisessa ahtaudessa. Käsivaralta kuvattu elokuva on visuaalisesti todella hieno, varsinkin kalansilmäperspektiiviä käyttäessään, tosin joskus muuttuen hieman pökerryttäväksi heiluvaksi puuroksi, mikä on ilmeisesti tarkoituskin. Yötä täplittää luonnollisesti Wongin tavaramerkkimäinen tapa kutoa keskeiseksi osaa tarinaa vanhaa popmusiikkia. Jos In The Mood for Loven kappale on (ikimuistoisen teemamusiikin lisäksi) Nat King Colen Quizas, Quizas, Quizas, on se Fallen Angelsissa Shirley Kwanin Mong Gei Ta ("Forget him" — tämä täytyi tarkistaa internetistä). #1818. Wong Kar-wain numerologia jatkuu. Ja viittauksia aikaisempiin elokuviin, kuten Chungking Expressiin, jonka poliisihahmolla on sekä sama nimi kuin mykällä, että kompulsiivinen pakkomielle ananassäilykkeiden parasta ennen-päiväyksiin. Heh heh.

.:Up to par:.

Katsoin eilen illalliseksi korealaisen Kim Ki-dukin elokuvan Rautakolmonen (Bin-jip. 2004).

Elokuva sisältää suurimman osan ohjaajan tavaramerkeistä — viiltävän terävä visuaalinen ilme, ainakin näin kolonialistiseen silmään vetoava orientaalimystiikka (siis hyvin "luonnollisella" tasolla liikkuva sellainen) ja harkiten punnitut tunnelmat. Aivan yhtä hyvä elokuva ei ollut kuin ensimmäisellä kerralla vuoden 2005 R&A:ssa, mutta ei hullumpi kuitenkaan, jotain koskettavaa siinä on. Asiaan saattaa tietenkin vaikuttaa valkokankaan ja TV-ruudun väistämätön eroavaisuus. Tosin Rautakolmonen on ehkä niitä elokuvia, jotka eivät nyt ihan silmittömästi kärsi pieneltä ruudulta nähtyinäkään.

Elokuvan nimi, siis länsinimi, viittaa elokuvan keskeisenä väkivallan instrumenttina olevaan golfmailaan/golf-palloon. Itämaiseen tyyliin väkivalta on (empaattisille ihmisille) hätkähdyttävää, eikä (useimmiten) tarpeetontakaan, kuten joskus länsielokuvissa. Toisaalta Rautakolmosta ei voi todellakaan pitää ohjaajan raaimpana teoksena (puistattavan kuvottava The Isle [Seom. 2000] — joka on kaikesta huolimatta myös varsin kaunis elokuva — pitää huolen siitä tittelistä), itseasiassa näyttää olevan Suomessa mahtunut K-11-luokitukseen. Itseasiassa jokin elokuvan tunnelmassa, kenties juuri edellä mainittu mystiikka, muistuttaa varhaisemmasta syvemmin idän kulttuuriin kytkeytyvästä teoksesta Viisi vuodenaikaa (Bom yeoreum gaeul gyeoul geurigo bom. 2003), joka taitaa olla suosikkini.

Rautakolmonen on oikeastaan esimerkki kuinka aasialaiset eivät joko osaa tehdä normaaleja elokuvia tai kertakaikkiaan pukevat rakkaustarinatkin (jotka useimmiten ehostetaan ikävän surullisilla piirteillä, kuten tässä tapauksessa parisuhdeväkivallalla) omituisiin ja ennakoimattomiin asuihin. Ja on se Kim Ki-duk kumma heppu, miten hän ehtiikään tehdä nämä kaikki. IMDB:n mukaan Rautakolmonenkin on pyöräytetty kokoon parissa kuukaudessa, jota ei kyllä voi suoraan arvata.

Koreasta saa kyllä paikallista elokuvaa katsomalla perin erikoisen kuvan. Päänsisäiseen imaginaariseen kun nämä vaikuttavat kovasti.

.:Infernal Affairs:.

Äänisärkyneestä aivolaatikostani, jonka digiaika kohta niittää tuli Wai Keung Laun ja Siu Fai Mikin Infernal Affairs (Miy gaan diy, 2002) Hong Kongista. Pätsimäiset asiat olivatkin kerrassaan vaikuttavaa viihdettä. En ole nähnyt Scorsesen Oscareita kaapannutta The Departedia (2006) - kiinnostava olisi tosin katsoa se vertailuksi, miten amerikkalaiset ovat mahtaneet perinteisissä "remakessaan" saada aikaan.

Infernal Affairs ei tarinaltaan tai lähtökohdaltaan ole mitenkään kovin kummoinen elokuva - kahdesta tyypistä toinen (Andy Lau) on pahisten myyrä poliisissa, toinen poliisin myyrä rikollisjengissä (Tony Leung) . Ja sitten katsotaan mitä tapahtuu, ja siinähän tapahtuu juuri niinkuin voisi olettaa, tosin lopussa saa arvata mennäänkö vanhan vai uuden kaavan mukaan, onnellisesti vai onnettomasti.

Mutta se hyvin rakennettu ja tehty rosvo-poliisi-rakennelma, sitä ei voi kuin ihailla - oikeastaan kaikki kuvauksesta jännitysmomentin pumppaamiseen ja emotionaalisten narujen vetelyyn on onnistunut juuri niin kuin pitääkin, elokuva pitää tiukasti otteessaan. Tapahtumat on riisuttu kokonaan kaikesta turhasta tilpehööristä ja edetään kuin juna - eli toisin sanoen elokuva toimii kontekstissaan ja genressään kuin entisen junan vessa.

Imeytymistä edesauttavat kahden päähenkilön kehuttavat roolisuoritukset - Tony Leung nyt on ikikarismaattinen jo niiden 2046, In the Mood for Love ja muiden Wong Kar-Wai-mielleyhtymien johdosta, tuskin kellekään muulle sopii harvaankasvaneet viikset paremmin kuin Leungille, eikä Laukaan tee huonoa roolia moraalisesti hämäräksi jäävänä poliisimyyränä. Ympäristöllisesti taas Hong Kongin postmodernin kapitalismin kulissit sopivat kiiltävine autoineen, product-placementissaan jo lähes häiritsevät kännykät ja toimistorakennuksineen kuin valettu elokuvan tapahtumamiljööksi. Kuvausvalaistus loisteputkivärimaailmoineen vain korostaa tätä.

Eihän se Infernal Affairs mitään art housea ole, mutta täytyy kyetä liikkumaan genrejen välillä (joku väittää, että Tapani Maskulakin arvioisi elokuvat tähän tyyliin - tiedä häntä) ja tunnustamaan, koska omassa suhteellisen inhokki-genressä on tehty jotakin kivaa. Näitä aasialaisia rosvo-poliisijuttuja on tullut itse nähtyä jo muutama (televisiosta), mutta harva on jättänyt sitä kuvaa, että tässä nyt on osuttu jo johonkin ytimeen - ehkä osaksi sen aikaisempien elokuvien viljelemän kulttuurillisesti ohi menevän huumorin takia. Tosin huumorillahan on vesitetty moni länsielokuvakin, vitsikkyys kun on taiteenlaji, jonka voi munata todella pahasti. Lainoja länsielokuvastahan Infernal Affairs ehkä toistelee, mutta jostain syystä hong kongilaiset ovat tässä(kin) taiteenlajissa ottaneet omakseen ja tehneet parempaa. Yhtä selitystä voi tietenkin hakea siitä, että toisin kuin Hollywood, Aasia-cinema ei jatkuvasti aliarvioi katsojan älykkyyttä selittämällä ääneen ja osoittaen, että mikä tämän ja tämän tapahtuman alku ja idea nyt oikein olikaan. Mieleen ei voi tulematta se kriittinen ero Ridley Scottin Blade Runnerin (1982) normiversion ja director's cutin välillä, joista ensin mainitussa koko tunnelman pilasi Deckardin (Harrison Ford) taukoamaton selostava pajatus. Kliseet amerikkalaisten typeryydestä kliseinä, mutta ei kai kaikkea tarvitse kädestä pitäen selittää?

Yhtymäkohdat Infernal Affairsiin lajityypissään ja Wong Kar-Wain omaksumaan nuupahtaneisuuden tilasta virvoitettuun film noir-rakkaustarinaan eivät liene täysin kohtuuttomia. Hirvittää hieman ajatella miten siihen sitten pystyy suhtautumaan, kun edellä mainitun ohjaajan uusin The Blueberry Nights (2007) tulee joskus marraskuussa Suomen ensi-iltaan, siinähän on saamari Jude Law. Ei sillä, että minulla olisi jotain patologista Jude Lawia vastaan, mutta että In The Mood for Loven ohjaajan teoksessa...lienee vaikeaa katsoa sitä ilman Leungia.